Tag Archives: historian elävöittämistä

Lazarillo de Tormes

Lazarillo de Tormes

Lazarillo de Tormes (Faros 2012)

Lazarillo de Tormes on tuntemattoman kirjailijan loihtima, katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle päätynyt 1500-lukulainen romaanikirjallisuuden esivanhempi. Arto Rintalan raikas suomennos vie mukaan renessanssi-Espanjaan, veijaritarinaan, josta hyökyy päälle historiallinen todellisuus ruumiillisuudessaan ja henkisyydessään.

Lazarillo de Tormes, Tormesjoen pikku Lasarus, on samanaikaisesti omaelämäkerrallinen kertomus päähenkilön seikkailuista ja ylistyskirje hänen nykyiselle isännälleen. Tällaiset ylistyskirjelmät, niin julkaistut kuin yksityisesti esitetyt ovat uuden ajan alulle tyypillisiä ja niitä näkee esimerkiksi tieteellisten julkaisujen esipuheissa. Lazarillossa tuntematon kirjailija  hyödynsi ylistyskirjeen muotoa ja laajensi sen monipolviseksi moraalisesti ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaksi veijaritarinaksi. Lisäksi hän hyödynsi vielä uutuuttaankiilltelevää keksintöä, kirjapainotaitoa ja saattoi näin katolista kirkkoa kritisoivan ja nolostuttavan kertomuksensa kaiken lukevan kansan saataville. Anonymiteetti oli tarpeen kirjailijan pakoillessa paikallista inkvisitiota.

Lazarillo on palvelija, joka jo pikku poikana joutuu lähtemään kotoaan ja selviytymään hoksnokkansa avulla leivässä vaihtuvien isäntiensä armoilla. Isännät ovat yksi toistaan pahempia:

Monta kertaa ajattelin jättää itaran isäntäni, mutta kaksi syytä sai minut jäämään. Ensinnäkään en voinut luottaa jalkojeni kantavuuteen, sillä niin heikoiksi ne olivat nälän vuoksi käyneet. Toista syytä mietin itsekseni näin: “Minulla on ollut kaksi isäntää. Ensimmäinen yritti tappaa minut nälkään, joten karkasin ja törmäsin tähän toiseen, joka on melkein jo onnistunut saattamaan minut hautaan. Jos minä nyt tuonkin jätän ja sama meininki jatkuu, niin kolmas onnistuu varmasti tekemään minusta selvää.” (s. 52)

Lazarillo ennustaakin kohtalonsa oivasti, tapainturmelus vain siirtyy ajan ja isäntien mittaan ruumiillisesta kärsimyksestä myös henkisen rappion ja tekopyhyyden eri ilmentymiin.

Arto Rintalan nykykielinen suomennos taikoo hämmästyttävästi lähes viisi sataa vuotta vanhasta pikareskista reippaan ja hauskan lyhytromaanin, joka vie nykykielisyydestään huolimatta matkalle Lazarillon maailmaan. Ehdoton (mutta nopea) luettava kaikille, jotka ovat kiinnostuneita romaanitaiteen alkuhämäristä tai uuden ajan alun elämästä ja kansankuvasta.

Näistä mietteistä Herra johdatti minut eteenpäin valaisemalla minulle oikean ja tienestejä lupaavan tien. Ystävieni ja ylhäisten herrojen avulla sain lopultakin maksun menneistä kärsimyksistäni ja koettelemuksistani: pääsin valtion virkaan. Ei tässä maailmassa mies muuten pärjää. (s. 106)

***

Anon.: Lazarillo de Tormes 
Suom. Arto Rintala
Faros 2012
125 s.

Kate Mosse: Labyrinth

Kate Mosse: Labyrinth

Lähde: katemosse.com

Kate Mossen Labyrinth on historiallinen seikkailukertomus, trillerimäisellä jännityksellä, maagisilla elementeillä ja romanttisilla hetkillä leikattu viihdetiiliskivi. Se hengailee kahdella aikatasolla, 1200-luvun alussa ja nykyajassa, joissa kirjan kaksi naispäähenkilöä, Alaïs ja Alice, työskentelevät saman päämäärän eteen, toinen päämäärätietoisesti ja toinen pääasiassa tietämättään. Kyseessä on Graalin maljan salaisuuden pitäminen.

Graalin maljan salaisuus, ikuisen elämän mahdollisuus, on kiehtonut eurooppalaisia varhaiskeskiajalta lähtien. Mosse on tehnyt paljon tutkimustyötä romaaninsa eteen, ja tämä näkyy paitsi sinne tänne vihmottuna nippelitietona itse Graalin maljasta, myös kataarien ja katolisten välisten uskonnollisten ja kulttuuristen ristiriitojen kudelmasta, joka toimii uskottavasti taustana sekä kirjan keskiaikaisille hahmoille että heidän toimilleen.

Labyrinth (Orion, 2005) on sikäli merkillinen merkillepantava historiallinen fantsuromaani, että sen pääasialliset päähenkilöt ovat naisia. Myös pääpahikset ovat naisia. Kirjailija toki tekee myönnytyksen keskiaikaiselle ajankuvalle siinä, että 1200-lukulaiset Alaïs ja Oriane luovivat miesten säännöillä rakennetussa maailmassa, eikä Alicekaan selviä ilman miesten apua. Ilmeisesti naispäähenkilöt pakottavat kirjailijan ymppäämään romaaniin myös juoniin suht heikostikin sopivia romanttisia kohtauksia sinne sun tänne – naispäähenkilöt ehkä tarkoittanevat sitä, että ostaja-lukijankin oletetaan olevan nainen, joka ei ehkä selviä lähes 700 sivusta ilman romanttisia taukoja.

Naispäähenkilöt tuovat muassaan myös lapset ja suhteet lapsiin, mitä ei useinkaan nähdä vastaavanlaisessa miehille suunnatussa kirjallisuudessa. Vai olisiko Da Vinci -koodi ehkä kaivannut muutamaa lapsihahmoa tarinan todellisuudentunnun lisäämiseksi?

Vaikka Labyrinthissä on näitä ansiokkaita ja mielenkiintoisia puolia, ja kirjan juonikin oli suhteellisen vetävä ennalta-arvattavuudestaan huolimatta, ei se kuitenkaan lukukokemuksena ollut erityisen koskettava. Mossen kerronta on kliinistä ja toteavaa, lukijalle ei anneta tilaa oivaltaa tai makustella. Huumorilla ei ole sijaa Mossen keskiajalla tai nykyisyydessäkään, ja muutenkin positiivinen pää tunneskaalasta jää käyttämättä. Päähenkilöillä on tuli hännän alla, pääpahiksilla myös. Paitsi milloin vähän maalaillaan maisemia.

Turhauttavaa on myös lukea kirjan viimeisiä nykyaikaan sijoittuvia lukuja, joissa kerrataan pikaisesti kirjan aiemminssa keskiaikaluvuissa tapahtunut. Tämä on toki loogista, sillä Alice ei tiedä Alaïsin kohtalosta kaikkea sitä, mitä lukija tietää. Loogisuus tarkoittaa tässä tapauksessa kuitenkin tylsää. Kuka muka haluaa lukea saman stoorin kaksi kertaa samassa kirjassa, toisella kerralla ikäänkuin lyhennelmänä? Varsinkin kun lukija tietää jo tarinasta enemmän kuin sen kertoja? Epäileekö kirjailija, ettei lukija kuitenkaan jaksa koko kirjaa lukea, tai jos jaksaa, niin ei ainakaan muista puoliakaan sen sisällöstä tai osaa pitää mielessä kahden gimman tarinoita yhtä aikaa?

Lisäksi tässäkin tiiliskivessä oli vielä se pakkoepilogi, jossa selitetään, että päähenkilö oli sittenkin todellinen prinsessa, joka sai prinssinsä, valtakuntansa ja vieläpä oman vauvan. Jee. Että rankka seikkailu oli, mutta nyt ollaan jo toivuttu onnelliseen perhe-elämään sen tyypin kaa, johon tuli rakastuttua ensi silmäyksellä. Vai olisiko Foucaultin heilurikin ehkä kaivannut täydellistyäkseen epilogin, jossa vanhat herrat pääsevät maailmanhistorian salaisuuksien selvittämisen lisäksi laskeskelemaan jälkeläistensä pikkuvarpaita ja -sormia?

Labyrinth on ongelmat ja ansiot yhteenlaskettuna ihan kelpoisa romsku, jonka sujuva kerronta tempaissee mukaansa perinteisen historiallisen fiktion ystävät.

Madame de la Fayette: Clèves’in prinsessa

© Kirjakko. Madame de La Fayette: Cléves’in prinsessa, kansi: ei ilmoitettu

Oletettavasti Madame de la Fayetten kirjoittama Clèves’in prinsessa on psykologinen rakkausromaaniklassikko suoraan 1600-luvulta. Lähes neljän sadan (400) vuoden iästään huolimatta tämä kaihoisan eleginen romanssi on suhteellisen sujuvakielistä ja -juonista luettavaa, kunhan muistaa sammuttaa nykyaikaisen peruskyynisyytensä. Clèves’in prinsessan pitäisi olla ehdottomasti kiellettyä luettavaa itseään etsiviltä teinitytöiltä, sillä se kannustaa juuri sen sortin itsesääliin ja -syyllistykseen, jolla ei saada aikaan kuin masentuneita keski-ikäisiä ylisuorittajia.

Clèves’in prinsessan (WSOY 1964, suom. Aarne Anttila) juonikuvio on perinteistä perinteisempi, aikanaankin Racinen ja Corneillen näytelmistä tuttu tarina onnettomasta rakkaustarinasta. Nätti, rikas ja ylhäinen tyttö mademoiselle de Chartres tapaa pojan ja pääsee naimisiin. Sitten tyttö tapaa toisen pojan, joka onkin kivempi. Tyttö pyrkii tekemään Oikein ja estämään kohtalon valintaa. Raivokkaasti ja noin puolikkaan kirjan ajan. Ja mitenkäs sitten käykään?

Salaiset tai julkisesti salaiset salarakkaussuhteet olivat yleisempiä kuin päätäit Pariisin hovissa 1600-luvulla kirjan kirjoittamisaikaan, sekä 1500-luvulla romaanin tapahtuma-aikaan. Clèves’in prinsessa kuvaa näitä romanttisia ja raastavia kuvioita varsin realistisesti muuhun ajan kirjallisuuteen verrattuna: romaanissa syväluodataan päähenkilöiden ajatuksia ja tunteita. Niinpä sitä pidetäänkin yhtenä varhaisimmista psykologisista romaaneista. Clèvesin prinsessan kärsimykset ja teot perustellaan ennenkuulumattomalla intensiteetillä. Niinpä Clèvesin prinsessaa voi, päähenkilön fiktiivisyydestä huolimatta, lukea melko realistisena kuvauksena 1500-luvun tunne-elämästä. Tällaista tunteiden historiaa eivät tarjoa monetkaan ajan mieskirjailijoiden kirjoittamat romaanit.

Mikäli sattuu tippumaan fiktiivisen seuraelämän kyydistä,  Clèvesin prinsessa tarjoaa myös historiallista sisältöä, sillä monet sen hahmoista ovat oikeita 1500-luvun hovihenkilöitä. Lisäksi kirjassa juoruillaan herkullisesti muun muassa Englannin Neitsytkuningattaresta (eivätkä nämä juorut todellakaan rakenna Elisabetista tai Maria Stuartista historiankirjoista tuttua kuvaa).

Tämä romaani onkin monella tapaa historiallisten romaanien ystävän herkkupala, joka yllättää moderniudellaan samalla kun häkellyttää historiallisuudellaan. Clèvesin prinsessa on päälle päätteeksi yksi kirjallisuushistorian tunnetuista ja arvostetuista klassikoista, joten tätä hömppää lukemalla voi nostaa nimellistä sivistystasoaan jälleen yhden pykälän. Ei mitään turhaa hömppää siis.

Pascal Quignard: Kaikki elämän aamut

© Kirjakko

Pascal Quignardin Kaikki elämän aamut on raastavan lyyrinen historiallinen lyhytromaani kahden barokkiajan suuren säveltäjän suhteesta sekä heidän jalkoihinsa jäävistä naisista. Quignard on pelkistettyjen mutta voimakkaiden siveltimenvetojen mestari. Hän pystyy kiteyttämään valtavasti tunnetta lyhyisiin lauseisiin ja henkilöhahmojensa elämäkertojen oleellisimmat karikot 127 sivuun. Kaikki elämän aamut imaisee mukaansa menneisyyteen ja vastakkaisten taidenäkemysten taisteluun.

Kirjan päähenkilö on Sainte Colombe (?-n.1690), ranskalainen viola da gamban soittajavirtuoosi, katkera, melankolinen erakkoluonne, joka asuu tyttärineen syrjässä Pariisin musiikkipiireistä, etenkin hovista. Hän hyväksyy säälistä soitto-oppilaakseen nuoren Marin Marais’n (1656-1728), josta sukeutui myöhemmin paitsi hovisoittaja, myös paljon julkaissut säveltäjä. Marais’n ja Sainte Colomben ristiriitaiset näkemykset muusikista ja elämästä yleensä konkretisoituvat heidän suhteissaan Sainte Colomben tyttäriin: Sainte Colombe on kotityranni, joka kuitenkin huolehtii tyttäristään, Marais rakastaa heitä ja samalla käyttää heitä hyväkseen.

Sainte Colombe näyttäytyy romaanissa antisankarina, jonka tuulimyllyinä toimii Marais’n kannattama porvarillinen taidenäkemys. Sainte Colombe kituuttaa eläen taiteelleen, jonka avulla hän pystyy ylittämään kuilun elämän ja kuoleman välillä. Marais elää taiteellaan, ja julkaisemillaan sävellyksillä, joista osan on varastanut Sainte Colombelta. Toisaalta Sainte Colomben sävellyksiä pääsevät kuulemaan muutkin kuin harvat ja valitut hänen lähipiirinsä jäsenet nimenomaan Marais’n ansiosta.

Kaikki elämän aamut (Kustannusosakeyhtiö Otava, 1992, suom. Annikki Suni; alkup. Tous les matins du monde, 1991) voikin lukea monimutkaisena moraalisena tutkielmana taiteen olemuksesta, joka puhuttelee voimakkaan tunteisiinkäyvyyteensä ansiosta. Voiko taiteen arvoa mitata rahassa? Sainte Colomben ja Marais’n elämäntarinoiden avulla Quignard kysyy, miksi taidetta ylipäänsä tehdään: ruumiin vai sielun ravinnoksi, mukavaksi kulutushyödykkeeksi vai hengen nostattamiseksi.

Quignard vastaa näihin kysymyksiin omalta osaltaan Kaikki elämän aamut -romaaninsa menestyksellä: on mahdollista kirjoittaa parissa tunnissa luettava kirja, joka koskettaa lukijan sisintä monin tavoin, ja yllyttää kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin korkealentoisiin ajatuksiin. Kirja myi korkeakulttuurisesta flirttailustaan huolimatta erittäin hyvin ja lisäksi kirjasta tehdystä elokuvasta tuli valtavan suosittu. Harva romaani, lyhytkään, sopii sekä satunnaiseksi työmatkalukemiseksi että filosofisten pohdintojen perustaksi. Kaikki elämän aamut käy tämänkin rajan yli.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Lähde: Bazar kustannus, http://www.bazarforlag.fi/asema/valkoinen-kuningatar/6253

Philippa Gregoryn uusin suomennettu historiallisten naishahmojen ympärille kietoutuva romaani Valkoinen kuningatar aloittaa uuden kirjasarjan, jossa Gregory elävöittää myöhäiskeskiaikaisen Englannin valtataisteluja. Gregoryn kerronta on sujuvaa ja henkilöhahmot eläviä, eikä historiallisen taustan tutkimuksestakaan ole tingitty. Niinpä Valkoinen kuningatar on erinomaista historiallista hömppää marraskuisen teekupposen seuraksi.

Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar (Bazar kustannus, 2011, suomennos Natasha Vilokkinen) kertoo Ruusujen sodasta, jossa 1400-luvulla Lancasterien ja Yorkin suvut kärhämöivät Englannin herruudesta. Kirjassa seurataan Lancasterien puolelta rakkausavioliiton kautta Yorkin Edvardin kuningattareksi hypänneen Elisabetin ja hänen lastensa kohtaloa. Historioitsijat eivät ole edelleenkään kyenneet selvittämään, mitä Elisabetin pojille tapahtui sen jälkeen kun Ruusujen sota kääntyi Yorkin veljesten väliseksi taisteluksi kuninkuudesta.

Gregory käyttää taitavasti sekä spekulatiivista historiankirjoitusta että mielikuvitustaan tavallisen historiankirjoituksen aukkojen täyttämiseksi. Niinpä romaaniin liittyy myös maagisia juonia, jotka ovat onneksi hyvin luontevia ajankuvan ja päähenkilöiden sukuhistorian huomioon ottaen. Ihan pariin otteeseen kävi mielessä, että Gregoryn tudoriaaninen tausta  tai historiallisesti virheellinen ajattelu näkyy historiallisesti epäilyttävissä kohtauksissa. Esimerkiksi sivulla 25 Elisabet raportoi kääntävänsä selkänsä kuninkaalle ilman mitään jälkiseuraamuksia, mikä on erityisen outoa koska muualla kirjassa nimenomaisesti korostetaan alamaisten perääntyvän selkä edellä hallitsijan edestä (s. 120). Lisäksi Elisabet kuvaa kuninkaan käyvän läpi monimutkaisen riisumisseremonian nukkumaan mennessään, vaikka lever tai levée -seremonia tuli ymmärtääkseni käyttöön Englannissa vasta Kaarle II:n apinoitua sen Ranskasta 1600-luvulla. Toki 1400-luvunkin vaatteista poistuminen vaati jonkin sortin apujoukkoja.

Romaani etenee päiväkirjamaisesti ja kerronta pääasiassa preesensissä minäkertojan näkökulmasta. Useimmiten tämä kuulostaa ihan hyvältä. Muutaman kerran purskahdin nauruun, kun päähenkilö kertoo juoksevansa parhaillaan sinne sun tänne (huom. ei suora lainaus). Mieleen tuli, että mahtaa olla hankala kirjoittaa samalla.

Vaikka yleensä valitan suomennoksesta, tällä kertaa en. Vilokkisen suomennos on erinomainen: hän käyttää vanhahtavia, historiallisen romaanin tyyliä ylläpitäviä ilmauksia hyvin. Vilokkinen myös helpottaa lukijan ajatuksenjuoksua suomentamalla kuninkaiden ja kuningattarien nimet. Niinpä samannimisistä henkilöistä on hiukan helpompi pitää lukua: kuningatar Elisabet erottuu helposti tyttärestään Elizabethista ja kaikista muista Elizabetheista. Vilokkinen pitää myös erottelustaan tarkasti huolta. En myöskään onnistunut löytämään kirjasta yhtään kirjoitusvirhettä! Ainoa ylisuomennos oli mielestäni “Westminsterin kirkko”, joka kuulostaa oudon nykyaikaselta kun ottaa huomioon, että kirjan ajankohtana Westminster oli suuri kompleksi eri rakennuksia, joissa toimi mm. luostari.

Gregoryn romaanit ovat toimivaa, laadukasta historiallista fiktiota, eikä Valkoinen kuningatar ole poikkeus. Valkoinen kuningatar paketoikin historiallisten romaanien ystäville uuden ja tuoreen (jos näin nyt voi sanoa 500 vuotta sitten kuolleesta) naispäähenkilön tutussa ja turvallisessa juonikudelmassa,  jossa naispäähenkilö nousee ryysyistä rikkauksiin. Niinpä tästä romaanista tulisikin kelpo joululahjakirja suklaakonvehtien kera naposteltavaksi.