Tag Archives: humoristinen

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Britt-Marie kävi täällä -teoksen takakannessa verrataan kirjailija Fredrik Backmanin Britt-Marieta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan. Kyllä ei pitäisi. Britt-Marie on hauska.

20150601_152540Britt-Marie, 63, on erittäin mielikuvituksekas ihminen. Vaatii hyvää mielikuvitusta kuvitella vuosikausia, että aviomiehen paita ei haise vieraalta parfyymilta. Kun mielikuvituksen venymisen rajat saavutetaan, Britt-Marie hankkii itselleen työpaikan työvoimatoimiston parhaista pyrkimyksistä huolimatta. Työpaikka sijaitsee Borgissa, pikkukaupungissa, jonka paras piirre on sen ohittava tie. Borgissa eivät asu kuin laitimmaiset luuserit, eli ne, jotka ovat liian nuoria, vanhoja, köyhiä, sairaita, rikollisia tai toivottomia muuttaakseen pois. Britt-Marie ei ole ensinkään sellainen ihminen, joka arvostelisi muiden elämäntapaa, mutta miten ihmiset pystyvät elämään kuin siat pellossa?

Britt-Marie kävi täällä törmäyttää herkullisesti suurten ikäpolvien keskiluokkaiset ennakkoluulot ja asenteet huono-osaisemman kansanosan todellisuuden kanssa. Backmanin teos luotaa nykypäivän yhteiskunnallisia tragedioita myötätuntoisesti, ihmisen tasolla. Kuusikymppisen kympin tytön elämättömäksi jäänyttä elämää peilataan lähiöteiniterroristien arjen kautta. Inhimilliset suojakilvet läpäisee jalkapallo, puoli ja toisin.

Backman pelaa taitavasti stereotyypeilla ja ennakkoluuloilla kuten Mies, joka rakasti järjestystä -teoksessaankin. Järjestys ja järjestymättömyys on myös tämän teoksen perusjännite. Britt-Marie on kuin naispuolinen Ove, ja humoristiseen sävyyn kerrottu tarinakin etenee aika lailla samaan malliin. Se ei ole huono tarina, vaan ehkä jopa niin hyvä tarina, että ansaitsee tulle kerrotuksi toiseen kertaan, samankaltaisesta, mutta kuitenkin erilaisesta näkökulmasta.

Romaanin parasta antia on sen inhimillinen ymmärtäväisyys, joka ei vaikuta liian psykologisoivalta tai edes elämänohjeistavalta. Eletty elämä vaikuttaa valintoihimme ja asenteisiimme, oli elämää takana kuusikymmentä tai kolmetoista vuotta. Backman huomauttaa teoksillaan, että yksilö ei tee kaikkia omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, vaan muiden ihmisten ja yhteiskunnan toiminta vaikuttaa siiheen, millaiseksi kenenkin elämä muodostuu. Hän kysyykin, kuka ottaa kopin silloin, kun tapahtunut ei ole kenenkään vika?

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä
suom. Riie Heikkilä
Otava 2015
376 s.

Kirjaläppää: Spefiläppää!

Maanmainio kirjallisuusmakasiiniohjelma KultTV pyysi tekemään itsestään julkisesti pellen parodian merkeissä. Mitäpä tällaiseen ehdotukseen voi todeta? Spoof!

Oma välitön vastaukseni oli, että SpefiTV:tä onkin kaivattu jo pidemmän aikaa. Kun sain kaveriksi Kujerruksia-blogin Linnean noin 0,3 sek lähtisiksäämunkaa-pyynnön esitettyäni, loppu onkin vaihtoehtohistoriaa.

Historiallinen ensimmäinen SpefiTV, olkaa hyvä. Ajankohtaista spefiläppää tragikoomisella ihmiskokeella ryyditettynä.

SpefiTV #1

Vähintään 120 000 SHU:n lämpöinen kiitos Linnealle ansiokkaasta täysivaltaisesta heittäytymisestä tähän(kin) älyvapaaseen nerokkaaseen kirjaproggisideaani. Yhtä lämmin kiitos Tuomakselle erittäin pätevästä teknisestä tuesta! Tämä on ensimmäinen ällistyttävistä kirjallisuusproggiksistani, joka näki päivänvalon. Huraa! Linnean bloggaus löytyy täältähttp://pigeonnaire.blogspot.com/2014/07/spefitv-on-taalla.html.

p.s. Hävettää myöntää, että Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on edes yksi todella, todella fiksu laki.  (spoiler alert!) Agent K, ei koskaan enää.

Käännöskukka, freudilainen

John Irving: Garpin maailma

(Kristiina Rikman , s. 89)

“Minä luulin, että sinusta tulisi painija”, Cushie sanoi Garpille.

“Minä olen panija”, sanoi Garp. “Minusta tulee kirjailija.”

Hauskinta koko vitsissä* on joko Garpin ensimmäinen lause, tai sitä välittömästi seuraava toinen lause. Etenkin kun otetaan vielä huomioon Cushien seuraava kommentti. John Irvingin Garpin maailmasta löytyy se.

* Todennäköisesti kyseessä on ihan rehellinen panovirhepaholainen.

Kirjakaksikko: Työelämä, nyt.

Nuortenkirjailija Anu Holopaisen Ilmestyskirjan täti ja Radiopuhelimet-yhtyeen kitaristi Jarno Mällisen Hiekkaan piirretty hirviö eivät voisi ensi näkemältä enempää erota toisistaan.

  • perheenäiti vs. sinkkumies
  • pk-seutu vs. maaseutukeskus
  • kympin tyttö vs. hällävälisti

Käytännössä kuitenkin molemmat kirjat kertovat varsin näkemyksellisesti erittäin raadollisesta nykytyöelämästä, jossa mennään tunnusluvut edellä ja ihmiset jossain niin kaukana, että takavalot hädin tuskin näkyvät. Ilmestyskirjan tädin takavalot vilkuttavat purevaa huumoria, Hiekkaan piirretty hirviö pyrkii luullakseni jossain määrin sarkasmiin, vaikka itse onnistuin lukemaan lähinnä arkirealistista, sovinistishenkistä kauhua. Molemmissa kirjoissa oli myös ongelmansa – Holopaisella satunnaisia vaikeuksia chick lit -muottiin sovittautumisessa, Mällisellä käsittämättömiä tajunnanvirtakohtauksia – mutta molemmat piirtävät yhteiskuntakriittistä, inhimillisyyttä janoavaa kuvaa työelämäpahoinvoinnista.

Keski-ikäistyvän äidin muutosvastarinta

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan tätiAnu Holopaisen Ilmestyskirjan täti on humoristinen mommy lit -teos, jossa perheenäiti taistelee kahdella rintamalla yhtä aikaa joutuessaan työelämässään vihatun ja kadehditun sukulaistädin armoihin. Kun kaksi IT-firmaa fuusioituu, toisen työntekijät ovat yt:eissa välittömästi enemmän konsulttien tulilinjalla. Sankarittaremme Airi on pienten lasten äitinä ja luonnollisesti aika ensimmäisenä kenkimisjonossa. Ainoastaan miehen omanarvontuntoisen Liila-tädin väliintulo antaa Airille hieman lisää mahdollisuuksia jatkaa asuntolainan maksua lykkäyksettä. Kuinka kauan kuvio pysyy kasassa?

Ja muut Lampiset… He ovat niin ihania ihmisiä, kerta kaikkiaan maailman paras perhe. Tavallaan se, että he sietävät Liilan kaltaista ihmistä, kertoo vain, kuinka äärettömän hyväsydämisiä he ovat. (s. 8)

Holopaisen tarinan keskeinen jännite on kahden eri-ikäisen naisen suhde, joka on kiinnostavasti rakennettu sukupolviristiriidan varaan. Nykyhetken kolmikymppiset naiset ovat kasvaneet kestolaman varjossa, jatkuvassa epävarmuudessa, jossa vain yhteiskunnan vaatimuksiin täydellisesti vastaamalla voi saavuttaa oikeuden olla olemassa, siinä missä nykyhetken kuusikymppiset nauttivat oman kapinasukupolvensa rintaliivinpolttajien asenteesta ja taloudellisen hyvinvointiaallon hedelmistä. Usko itseen tai uskon puute kiteytyy Holopaisen teoksessa myös työ- ja perhe-elämän muutoksiin yhteiskunnallisen jatkuvan kriisitilanteen ikeessä. Ilmestyskirjan täti onnistuu kuitenkin valaisemaan synkkää työelämäkuvausta huumorilla ja toivolla: solidaarisuudessa on voimaa, jos toisille ihmisille vain antaa mahdollisuuden.

“Ehkei joulu menisi pilalle, vaikka yhden kerran söisimme Stockan Herkun lohta itse graavatun sijasta.” (s. 220)

Keski-ikäistyvän sinkkumiehen muutosvastarinta

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviöJarno Mällisen Hiekkaan piirretty hirviö on takakansitekstin mukaan hirtehinen kertomus sanomalehtitalosta media-alan murroksessa. Itse luonnehtisin tätä kuitenkin sairaan pelottavaksi kuvaukseksi takapajuisen sovinistisesta työyhteisöstä, mutta pidän kuitenkin todennäköisenä, että kirjailijan huumorintaju ei vain kohdannut omaani. Sanomalehtityö vaikuttaa tämänkin teoksen* perusteella tuskaiselta sontatunkiolta, jonne on viskottu toinen toistaan viallisempia miehiä – ja paperinohuita naisia. Teoksessa valotetaan myös 0:n kaupungin politiikan ja ykkössanomalehden kytköksiä hyvin todenmukaiselta tuntuvalla tavalla**, mikä iskee mehevän koukun lukijan palleaan.

Sitten hän [uusi päätoimittaja] oli heittänyt varmaankin hyväntahtoisena vitsinä, että oli kuullut Untuvan viihtyneen pitkään kotona laiskottelemassa, mihin tämä oli todennut olleensa kahta pientä lasta hoitamassa. Niin, toisinaan kotityöt käyvät työstä, pomo oli myönnellyt, kyllä hän sen arvasi, vaikkei ollutkaan ikinä vaippoja vaihtanut. (s. 21)
Hiekkaan piirretty hirviö on kerronnallisesti mielenkiintoinen, kielellisesti polveileva ja henkilöhahmoiltaan vastenmielinen suoneniskentä. Mällinen ei selittele mitään, vaan keskittyy näyttämään. Niinpä teos on satunnaisesti vaikeaselkoinen, ikäänkuin kirjailija haluaisi tiputtaa lukijat matkasta samalla tavoin kuin lehtityöelämä on tiputtanut todellisen journalismin kelkastaan. Teoksen mieshahmoista huokuu menneiden aikojen machomaskulismi, joka kirjan sivuilta kohdattunakin iljettää ja pöyristyttää yhtä paljon kuin kantadenson odour työmatkabussissa. Nikottelusta huolimatta Mällisen teos on hyvää kerrontaa: viesti tulee selväksi, vaikkei lukukokemus juuri viehätä.

“Henkilökuva on pettymys, suuri pettymys. Jos olisin tiennyt, ettei siinä kerrota kuvataiteilijan homoudesta, olisin kirjoittanut sen itse. Meillä ei ole varaa yksityiselämää koskevan tiedon panttaamiseen, mikäli haluamme pitää työpaikkamme. Jos joku on kanssani eri mieltä, hän on väärällä alalla. (s.105)

* Vrt. esim. Pauliina Suden “Nostalgia” (2011).

** Ainakin turkulaista paikallispolitiikkaa seuranneelle.

***

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2014
291 s.
Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2014
280 s.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Blogien lastenkirjaviikkoBlogien lastenkirjaviikkoon havahtuminen johti välittömään Pikku Prinssi -huumaan. Nauruun, koska se on niin hauska. Ja kyyneliin, koska ihminen ei kerta kaikkiaan kykene lukemaan Pikku Prinssiä loppuun ilman. Ei pysty viisivuotiaana, viisitoistavuotiaana, saati sitten 35-vuotiaana. Ei pysty kyllä Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltäkään. Mutta Pikku Prinssi on sellainen sielukirja, jonka soisi jokaisen lapsen lukevan, mahdollisesti useampaan otteeseen. Olen antanut itseni ymmärtää, etten suinkaan ole ainoa.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi (WSOY, 1998)

Parhaat lastenkirjat on aina kirjoitettu niin, että ne antavat ajatusten ja tunteiden siemeniä niin lapsille kuin aikuisille. Laadukas pieruhuumori puree toki kaikenikäisiin (vähintään salaa), mutta Pikku Prinssi on siitä erikoinen parhaiden lastenkirjojen edustaja, että se tarjoaa huumorin ohessa myös elämänohjeita osoittaessaan, miten sekä synkän painavat että iloisen keveätkin tunteet kuuluvat elämään. Mikä ällistyttävintä, Pikku Prinssin elämänohjeilu tarjoilaan niin mukavalla, koskettavalla meiningillä, ettei se ärsytä lainkaan.

– Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä on itse kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä niitä enää ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän! (s. 69)

De Saint-Exupéry paitsi kertoo hyvän tarinan ja jakaa elämänviisautta, myös toisintaa sitä tekstissään. Huippukohtia ei voi huomata, ellei välillä ole tasaista tai matalaa -filosofia toteutuu kerronnan virratessa arkipäiväisen ja filosofisen välillä. Kirjailijan oma kuvitus tuo ilmaa kerrontaan, mutta kertoo sekin omaa tarinaansa. Pikku Prinssi onkin valloittava kokonaistaideteos, johon palaa uudelleen ja uudelleen – ja jolla on tuttuudestaan huolimatta aina jotain uutta tarjottavaa.

On vaikea sanoa, kesyttääkö kirja lukijan vai lukija kirjan. Elinikäisiä ystäviä silti ollaan.

***

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi 
Kansi: Antoine de Saint-Exupéry
Suom. Irma Packalén
WSOY 1998
95 s.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä novellikokoelma

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena 2014)

Sari Pöyliön esikoisteos Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on novellikokoelma, jonka keskiössä ovat äitien ja tyttärien suhteet, jollain tavalla nyrjähtäneet. Joskus on kyse luonteiden yhteensopimattomuudesta, joskus sairaudesta, mutta kohtalon iva tuntuu aina osuvan tyttäreen, silloinkin kuin se osuu kaikkiin muihinkin. Pöyliön käsissä ihmiskohtaloiden kutominen on kuitenkin lämminhenkisesti kaksiteräinen miekka: toisella terällä kukkii huumori, toisella myötätunto. Kukapa lapsi ei olisi joskus hävennyt vanhempiaan, jopa äitiään? Kenellepä ei olisi tullut yllätyksenä se, että aina äiti ei vain kouppaa – ja jälkien siivoaminen jää lapsen harteille?

Olen viihtynyt kanssasi aina, hän sanoi, – kun olet ollut kotona ja tavallisesti.
– Silloin, kun olen ollut onneton, äiti sanoi tyynesti.
(s. 25)

Pölynimurikauppiaan kahdeksan novellia kertovat tytärten ja äitien monikerroksisista suhteista. Henkilöhahmot toistavat samaa asetelmaa, mutta monin eri tavoin. Vastuuton, poissaoleva tai muuten vain täydellisen äidin mielikuvaa toteuttamaton äiti on tavalla tai toisella tyttärensä niskoilla. Perusasetelman toisteisuus liimaa novellit yhteen, samoin kirpaiseva huumori. Mitään muuta yhteistä novelleilla ei sitten olekaan.

Tämä on hyvä kahdesta syystä: ensinnäkin on mielenkiintoista lukea, millä kaikilla tavoin äitien ja tyttärien suhteet voivat olla enemmän tai vähemmän rempallaan. Ja toisekseen on kaikkien vauvapalstojen ja neuvolan virallisten äitiysideaalipuheiden ristipaineissa painiessaan helpottavaa havaita, että juuri minun tapani mokata äitiys on vain yksi monista. Sari Pöyliö sohaisee teoksellaan äitimyyttiä monella rintamalla yhtä aikaa. Siksi novellikokoelma on kiinnostava kaikkien Vuoden mutsien ja Äitikorttien kyllästämälle lukijallekin.

Olisikohan jopa niin, että äidit ovat useammin epätäydellisiä kuin täydellisiä olentoja, harvemmin niin hyviä tai huonoja kuin faktassa tai fiktiossa esitetään?

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Kansi: Elina Warsta
Atena 2014
166 s.

Näytelmä: Järki ja tunteet Helsingin kaupunginteatterissa

Helsingin kaupunginteatteri lahjoi kirjabloggaajan vapaalipulla ja skumppalasilla kertomaan Järki ja tunteet -näytelmästä internetissä. Kyllä ei voi kukaan Austen-fani jättää tätä näytelmää väliin. Havaintojeni mukaan eivät voineet presidentti Tarja Halonen ja näyttelijätär Sinikka Sokkakaan.

Kuinka te uskallatte?

Helsingin kaupunginteatteri on tarttunut uhkarohkeasti yhteen maailmankirjallisuuden tunnetuimmista klassikoista. Uhkarohkeaksi tartunnan tekee se, että lähestulkoon kaikki katsojat ovat taatusti nähneet jonkin elokuva- tai televisioadaptaation tästä samasta teoksesta. Itse olen jopa kuullut useamman radioteatteriesityksen. Niinpä voisi kuvitella, että vaikka Suomen kantaesitystä puoltaa vahvasti taloudellinen järki – näytelmää ei tarvitse myymällä myydä yleisölle – toteutusta piinaa tunteiden pyörremyrsky niin näyttelijöiden kuin katsomon puolella, sillä jokaisella katsojalla on joku, useimmiten lämmin suhde alkuperäisteokseen.

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri. Kreeta Salminen (Elinor),  Sara Melleri (Marianne).

Dashwoodin sisarusten edesottamuksista paikallisilla miesmarkkinoilla on tällä kertaa sovittanut näyttämölle amerikkalainen Jon Jory. Näytelmä poikkeaa alkuperäiselle varsin uskollisista tv-sarja- ja elokuva-adaptaatioista. Joryn tulkinta pyrkii pitäytymään uskollisena Austenin henkilöhahmoille ja nostamaan esille juonelliset solmukohdat.

Tämä on johtanut jossain määrin epätasaiseen kerrontaan ja monien nerokkaiden alkuperäisten repliikkien poistumaan. Ensimmäisessä näytöksessä alkuperäistä kunnioittava, tuttuuden tunnetta ja katsojan hyväksyntää hakeva toteutus ei saavuta sellaista irtonaista, iloista komiikkaa ja lohdullista sentimentaalisuutta kuin toisen näytöksen enemmän inspiroitunut ja vähemmän uskollinen tulkinta. Vai liekö ensimmäisen näytöksen hienoiseen jäykkyyteen vaikuttaneet ensi-illan paineet?

Tässä nämä tytöt nyt ovat

Järjen ja tunteiden järjen ja tunteiden ylitsevuotavaiseen Niagaraan Järjessä ja tunteissa puskivat erityisesti (ja alkuperäisteokseen vedoten sanon, että odotetusti) Sara Melleri (Marianne Dashwood) täysvallattomalla fyysisellä heittäytymisellään, sekä Leena Uotila (Rouva Jennings) ja Ursula Salo (Fanny Dashwood), jotka uhkuvat hupia milloin tahansa avaavat suunsa.

1800-lukulaista sensibiliteettiä orjallisemmin seuraavat naishahmot, Kreeta Salmisen esittämä Elinor Dashwood ja Heidi Heralan Rouva Dashwood etunenässä, toivat näytelmään sen kaipaamaa moniulotteisuutta ja vastapainoa koomis-emotiivisille teineille ja leideille.

Jane Austenin teoksissa mieshahmot ovat ylipäätään hiukan sivussa tarinan valokeilasta, eikä heillä tuntunut olevan sinne tälläkään kerralla asiaa kuin  romanttisesta erityisvaatimuksesta tai jostain muusta erittäin painavasta syystä. Erityistä kiitosta on annettava Kari Hevossaaren Robert Ferrars -tulkinnasta, joka nosti tämän lähestulkoon täydellisen sivuhahmon yllättävästi elämään.

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri. Jussi Puhakka (John Dashwood), Ursula Salo (Rouva Fanny Dashwood), Kari Hevossaari (Robert Ferrars) ja Kreeta Salminen (Elinor Daswood)

Koominen järki, vakavasti otettavat tunteet?

Teoksessa korostuvat kokemattomuuden ja kokemuksen, nuoruuden ja kypsyyden, sekä miehen ja naisen roolien väliset jännitteet. Yhteiskunnallisten ja kulttuurillisten rooliodotusten pettäminen kriittisellä hetkellä syöksee onnea tavoittelevat onnettomuuteen tai vähintään ongelmiin – ja pettyä voi yhtä lailla kaikkien taiteen sääntöjen mukaan toiminut kuin niistä piittaamatonkin. Onneksi kyseessä on klassinen komedia, joka polkee tarinan tuttuun loppuunsa.

Näytelmäversio Järjestä ja tunteista korostaa aiemmin näkemiäni enemmän avioliittoa ensi kädessä taloudellisena diilinä – tunteiden syntymä vaikuttaa kivalta bonukselta, milloin ei ole epämiellyttävä vahinko. Kuinka paljon olemme tekemässä paluuta viktoriaaniseen avioliittokäsitykseen nykyisessä yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa tilanteessa? Vai olemmeko siellä jo? Kysymys on ehkäpä toistaiseksi vielä ajankohtaisempi USA:ssa kuin Suomessa.

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri. Jouko Klemettilä (Sir John Middleton), Aino Seppo (Lady Middleton), Heidi Herala (Rouva Dashwood), Leena Uotila (Rouva Jennings)

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Roope Lipasti: Rajanaapuri (Atena 2012)

Roope Lipastin Rajanaapuri on humoristinen kertomus kitkerästä keski-ikäisestä miehestä, joka täyttää elämänsä tyhjyyden naapurin toimien tiiviillä seurailulla ja kommentoinnilla. Naapurikyylä on varmaankin kaikille ihmisille tuttu ilmiö, mutta Lipasti pyrkii kertomaan kyyläyksestä suorittajan itsensä näkökulmasta. Kerronta ei silti kohtele kyylää silkkihansikkain, edes empaattisesti, kuin hetkittäin. Huumori syntyykin jännitteestä – ylittämättömästä kuilusta, suorastaan – joka syntyy päähenkilön toiminnan ja hänen itseymmärryksensä välille.

Jälkiruuaksi juotiin kahvit ja siinä vaiheessa lapset katosivat omille teilleen, mikä oli helpotus. En olisi kestänyt enää yhtään lausetta, joka alkaa sanalla äiti. Eikö lainsäätäjä voisi tehdä jotain asialle, elleivät vanhemmat siihen pysty? Suomi voisi luopua ydinvoimasta, jos kaikki se energia, mikä menee äiti-sanan hokemiseen, siirrettäisiin kantaverkkoon. (s. 26)

Rajanaapuri on keski-ikäinen usean lapsen isä ja tee-se-itse-tyypin renessanssimies, joka varastoi pihallaan kaikkea hyödyllistä, jota voi vielä joskus käyttää. Vaikka ei sitten kuitenkaan käytä. Kertoja puolestaan on keski-ikäinen lapseton mies, joka pitää pihansa kunnossa ja päivittelee rajanaapurin rakennusprojekteja, ihastuu hänen vaimoonsa ja syö hänen tukkisavottaeväänsä. Tavallista suomalaisen perähikiän pussinperän elämää siis vietetään. Paitsi sikäli, että rajanaapuri on erittäin sopuisa mies, ja tulee toimeen elämäänsä stalkkaavan, kritisoivan, jopa osittain havittelevan, leskimiesnaapurinsa kanssa.

– Kun sitten on saanut sen kaiken, kun on rahaa, ikää ja mahdollisuuksia, ei enää huvita mennä mihinkään. Keski-ikäiselle riittää, että saa kekkuloida pihalla ja huutaa vapauttaan omassa pikku universumissa. Ei maailmalta sen kummempia ole löydettävissä.
      Siitä olin naapurin kanssa eri mieltä. Syksyllä aioin nimittäin matkustaa Thaimaahan. Minua kiehtoo sen maan kulttuuri. (s. 23)

Lipastin tarina on arkisessa jouhevuudessaan valloittava. Kerronnassa viuhuvat yleiset keski-ikäisiin miehiin kokemusperäisesti kohdistuvat yleiset ennakkoluulot, mutta näkökulman valinnasta johtuen äkkiväärästi nyrjähtäneinä. Lauseiden vaihteleva rytmitys tukee humoristisuutta: polveilevien virkkeiden nostatus läjäytetään huumorielimille lyhyin päälausein. Paitsi silloin, kun toimitaan päinvastoin. Tämä on erittäin oikein.

Mitä teemapuoleen tulee, Rajanaapuri väittää, että ihminen ei oikein selviydy yksin, sellainenkaan ihminen, jolla on huomattavasti vaikeuksia tulla toimeen kenenkään, edes lähimmäisensä, saati sitten naapurinsa kanssa. Toisaalta Rajanaapurissa paketoidaan viisi viimeistä käskyä nykymaailmassa varsin relevanttiin, helposti lähestyttävään muotoon. On vaikeaa olla ihmisiksi, mikäli oma käsitys ihmisiksi olemisesta ei täysin vastaa keskiarvotaviksen käsitystä. Erittäin hauskaa seurattavaa on se. Näin fiktiivisessä muodossa.

***

Roope Lipasti: Rajanaapuri
Kansi: Elina Warsta
Atena kustannus 2013 (2012)
247 s.

Kirjaläppää: Testaa, millainen lukija olet

Mtv3 paljasti tänään, että himolukijoita on Suomessa yhä vähemmän. 79% suomalaisista lukee yhden (1!) kirjan vuodessa. Kymmenen (10) kirjaa vuodessa lukeva lasketaan himolukijaksi.

Kylläpä minä nyt tunnen vähemmistössä olevani. Tämä taatusti selittää myös, miksi jengi tukkii kirjaston käytävät just kun olen siellä kirjoja stalkkaamassa.

Jotta nyt ei kuitenkaan leimauduttaisi kaikki epäilyttävästi himolukijoiden suureksi massaksi, tein tällaisen vakavamielisen testin, jonka avulla voi selvittää lukijuutensa todellisen tason. Nimeän sen mielikuvituksekkaasti Lukijatestiksi.

Millainen lukija olet?

A. Montako kirjaa luet vuodessa?

  1. En yhtään kirjaa
  2. 1 kirjan
  3. 2-4 kirjaa
  4. 4-9 kirjaa
  5. 10-12 kirjaa
  6. 12-24 kirjaa
  7. 25-51 kirjaa
  8. 52-79 kirjaa
  9. 80-100 kirjaa
  10. 100-150 kirjaa
  11. 150-249 kirjaa
  12. 250-365 kirjaa
  13. 365+ kirjaa

Bitstrips "Kirjavuori"Vastaukset:

  1. Kirjasyntinen. Tee parannus, lue kirja!
  2. Joululahjakirjalukija. Toivottavasti sait hyvän kirjan!
  3. Kvartaalilukija. Etenet yhtä tahtia pörssitiedotteiden kanssa.
  4. Alemman tason lukija. Jos parannat geimiäsi, saat paremman tason kirjoja.
  5. Himolukija. Olet tukevasti lukijoiden vähemmistössä.
  6. Ylemmän tason lukija. Saat koukkuun kirjan kuin kirjan.
  7. Intohimolukija. Kirjat ovat tärkeä osa viihtymispalettiasi.
  8. Kirjafiili. Kirjastokorttisi kuluu puhki säännöllisesti.
  9. Kirjaholisti. Kirjat ovat mielessäsi viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla.
  10. Kirjanautti. Kirjat ovat viihtymispalettisi.
  11. Lukusankari. Kirjat ovat elämäsi.
  12. Elämäntapalukija. Kirja päivässä pitää elämän sopivasti loitolla.
  13. Kirjahvi. “Luen, siis olen.”