Tag Archives: humoristinen

Kirjakaksikko: Julmailevaa aikalaiskomiikkaa

Jos lukee paikallisia tai valtakunnallisia lehtiä, silmille lävähtävät niin “Varo!”, “Vakava puute” kuin “Synkät näkymät” ja “Karu uhkakin”. Ihan kuin lehtien otsikoita kirjoittaisi joku krooniseen ahdistuspaniikkihäiriöön sairastunut elämäntapakurjistelija. Ehkä kirjoittaakin.

Pauliina Suden Nostalgia ja Petri Tammisen Rikosromaani valottavat tätä mysteeriä sen molemmilta puolilta. Jälkimmäisessä kerrotaan, kenen on vika. Ensin mainittu kertoo, miksi siitä lehdissä kirjoitetaan niin kuin kirjoitetaan. Kummassakaan ei luvata asiaintilaan mitään parannusta, ellei sellaiseksi lasketa suupielten kevyttä tai vakavampaa nykimistä teoksen lukemisen aikana.

Pauliina Susi: Nostalgia

Pauliina Susi: Nostalgia (Tammi 2011)

Kuin konsulttia haastattelisi…

Pauliina Suden Nostalgia kertoo siitä, miten ihan pätevä toimittaja voi freelancerina. Kun freelancer Anni joutuu yhtäkkiä tavanomaisessa päätoimittajan tapaamisessa allekirjoittamaan kovasti Sanoma Newsin ja Sanoma Magazinesin tosimaailmallista avustajasopimusta* vastaavat klausuulit, ja aviomiehen työpaikalla on menossa yt:t, jännitys elämässä kohoaa yllättäen ja pyytämättä sfääreihin, joissa aletaan pääasiassa pärjäämään.

Toisin sanoen, elämään lähinnä välittömästä hengissäpysymistoimenpiteestä seuraavaan. Tragikomedian aineksiin lisätään vielä hyppysellinen vastahankaista haastateltavaa, josta on saatava aikaan nopealla tahdilla laaja kuva lehtitalon henkilöstölehteen.

Hän kertoi nauttivansa työstään, olevansa ihminen, joka ei työtuntejaan laske. Nautin aidosti tiimityöstä ja pyrin koko työyhteisön kasvavaan hyvinvointiin. Hän asui eteläisessä Helsingissä ja harrasti lukemista ja liikuntaa.

Nostalgia on työelämäromaani, joka kertoo nykyaikaisesta journalismista. Synkkiä näkymiä se tarjoilee ja karua kieltä, myöskin hersyvää huumoria, mikäli kirjailijatar Suden huumori puree lukijaan. Nostalgia jää innovatiivisuudessa Pyramidista, muttei lainkaan raadollisen työelämäarjen kuvauksessa Ruuhkavuodesta. Tätä älköön kukaan freelanceriksi yrittävä jättäkö lukematta.

[P]ikku hiljaa jopa minulle alkoi valjeta, mitä palvelusijoitusviestintä merkitsi. Sitä tietenkin, että firma X palkkaa tiedotusfirman Y tekemään mainontaa uutuustuotteestaan Z siten, että Z pyritään ujuttamaan a) pahaa-aavistamattomien  tai juonessa mukana olevien toimittajien Å, Ä ja Ö juttuihin muun journalistisen tekstin sisään, mieluiten tarkalla kauppanimellä, ja luonnollisesti mahdollisimman positiivisessa valossa. Vastikkeeksi tästä toimittajat eivät saa rahaa – eivät tietenkään, sehän olisi lahjontaa – vaan ainoastaan ennen muita toimittajia lisää hienoja uutisaiheita firman X loistavista uutuustuotteista. Toki miellyttävässä ympäristössä, hyvän ruoan, normaalien ruokajuomien ja kotiin lähtiessä käteen ojennettavan, yltäkylläisen tuotenäytepussukan kera. (s. 115)

Petri Tamminen: Rikosromaani

Petri Tamminen: Rikosromaani (Otava 2012)

Otetaan ankeuttaja kiinni

Petri Tammisen Rikosromaani esittää teorian, jonka mukaan ankeutuksen herra on suomalainen mies nimeltä Ångström. Ångström iskee yhä kiihtyvällä tahdilla ympäri Suomea ujuttaen huolia ja häpeää ihan tavallisten ihmisten elämiin – mutta komisario Vehmas on aivan hänen kannoillaan.

Raportin reunaan Immonen oli kirjoittanut lyijykynällä: “Murheellinen tapaus, Ångström edesvastuuseen”. Vehmas alleviivasi sanat. Kirjakauppojen ja kirjastojen hyllyt notkuivat kukkakantisia oppaita hyvästä elämästä ja siitä kuinka ihminen tämän hyvän elämän saavuttaisi, mutta jos Vehmakselta kysyttiin, hyvä elämä oli sitä, että Ångström saatiin telkien taakse. (s. 96)

Rikosromaani tarttuu ahdistukseen, aiheeseen, josta yksikään päivälehti ei revi “Varo!” -skandaalikohuotsikoita, vaan pikemminkin pyrkii pitämään huolta siitä, että ahdistusta löytyy jossain muodossa jokaisesta jutusta. Negatiivisuus myy. Työelämäromaani on tämäkin.  Rikosromaani tarttuu abstraktia aihettaan kraivelista, ja muotoilee siitä käsitettäväksi antropomorfisen Ångströmin. Vehmaalle jää jokamies-dekkarin osa: miten saada kiinni ihmiskuntaa vastaan rikkova kauhio, joka tuntuu ehtivät joka paikkaan yhtä aikaa?

Tamminen pohtii teoksessaan kansakunnallisesti yleistynyttä yleisahdistusta ja -ahdistumista. Rikosromaani tuntuu matalalentoilevan jossain romaanin ja kolumnin välimaastossa. Oma lukukokemukseni ei missään vaiheessa lähtenyt kunnolla nousukiitoon, vaikka pystyin toteamaan, missä kohtaa oli tarkoitus hymähdellä. Ahdistusta on epäilemättä vaikea pohtia vaikuttamatta alavireiseltä.

– Minulta on jäänyt isän syyllisyys kokematta kun lapsia ei ole. Mutta muuten tunne on tuttu. Se tunne että tämmöinen olen ja tuommoinen pitäisi olla ja välissä aukeaa kanjoni, niin iso kanjoni että koko tähän maailmaan ei mahdu yhtä isoa mutta päähänpä vain mahtuu. Ihmisen pää on merkillinen laitos. Sinne mahtuu hyvin isoja asioita. Se on hieno juttu jos suunnittelee satelliittia mutta murehtiessa siitä on pelkkää haittaa. (s. 140)

 ***

* http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2012/5-2012/artikkelit/tekijanoikeuskonkari-tyrmaa-sano/

***

Pauliina Susi: Nostalgia
Kansi: Laura Noponen
Tammi 2010
262 s.
Petri Tamminen: Rikosromaani
Kansi: Piia Aho
Otava 2012
173 s.

Vepe Hänninen: Hämärämies

Vepe Hänninen: Hämärämies

Vepe Hänninen: Hämärämies (WSOY, 2013)

Vepe Hänninen naittaa Hämärämies salapoliisiromaanissaan Eve Hietamiehen Yösyötön Tuomas Vimman Raksalle yhteiskunnallisesti kantaaottavaan naurupakkoavioliittoon. Yhdistelmä liikkuu mukavasti todentuntuisen tragedian ja fiktiivisen komedian hankauspinnalla.

Todellista lähimmäisenrakkautta on elää niin, että kuollessa kukaan ei jää suremaan.
Reko pelkäsi onnistuneensa asiassa, kun hän alkoi etsiä lapsenvahtia Sulolle. Pikkulasta ei ole viisasta ottaa mukaan tilanteeseen, jossa pitää kertoa miehelle, että hänen postilaatikkoonsa kuseskeleva henkilö on hänen vaimonsa.
(s. 29)

Reko on yksityisetsivän freelancer-ammattia harjoittava yksinhuoltajaisä, joka on mennyt lapsen äidin kanssa naimisiin ihan vain saadakseen raskaana olleen vaimonsa tulevan lapsen huoltajuuden itselleen. Bisnes ei luista toivotulla tavalla, vaikka pikkulapsen voi onneksi ottaa mukaan autoon yöllisille stalkkauskeikoille. Kun poka jättää maksamatta, Reko joutuu tarttumaan Verohallituksen dirikan epäeettiseen tarjoukseen. Tarkoituksena on narauttaa eräs ketjurakennusyrittäjä veronkierrosta – veronmaksajien rahoilla, luonnollisesti. Rakennusyrittäjän veronkiertokeinot paljastuvat vielä tavanomaista kuittikauppaa ja rahanpesua karmivimmiksi. Ja sitten Reko alkaakin jo odotella sementtikenkiä itselleen ja pojalleen.

Reko antoi katseensa kiertää asunnossa, josta henki vanha varallisuus ja erehtymätön tyylitaju.
[…]
Reko hämmästyi. Kuinka oli mahdollista, että joku halusi ostaa toisen elämän, sukuhistorian ja yhteiskuntaluokan?
(s. 251)

Hämärämies yhdistää tutus työ- ja perhe-elämän haasteet: töihin kutsuttaessa-keikkatyö, epämääräiset työajat, pienen lapsen yksinhuoltajuus ja aloitteleva romanssi muodostavat jo itsessään aikamoisen thrillerin. Tähän kun lisätään tarinan toinen puoli häikäilemättömine rakennusfirmoineen, alihankkijoiden ketjuttamisineen ja finanssivehkeilyineen niin alamaailmassa kuin pomoportaallakin, juonisikermä on lähestulkoon ylitsevuotavaisen runsas. Juonisto kuitenkin pysyy kirjoittajan hanskassa.  Erityisesti rakennusalan iljettävien käytäntöjen paljastusten osalta Hämärämies vaikuttaa asiantuntevalta. Vauvan elämään liittyvissä yksityiskohdissa mennään puolestaan ajoittain epäuskottavan puolelle, mutta pääasiahan on ettei tarina siihen kaadu.

Juonisikermän tiheys ja monipolvisuus sulkee tehokkaasti juonipaljastuksia välttelevän kirjabloggaajan suun. Nyt on vain pakko uskotella, että hauskaa oli, tyrmistystä riitti ja päivittelemään pääsi aina myötäjännitykseltään tai -noloudeltaan ehtiessään.

***

Vepe Hänninen: Hämärämies
Kansi: Timo Mänttäri
WSOY 2013
343 s.

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä (Atena 2013)

Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä kertoo kuusikymppisestä Ove-nimisestä miehestä, joka haluaa vain elää niinkuin maailmaa ohjailisi joku tolkku ja järjestys, eritoten ikääntyvän valkoisen Saab-miehen tolkku ja järjestys. Tuntemattomasta ja ennen kaikkea käsittämättömästä syystä maailma laittaa hanttiin – ja jotenkin siinä prosessissa Ove-niminen mies vaikuttaa aluksi sietämättömältä jäärältä. Tämän ehdottoman kertojahahmovetoisen tarinan aikana tapahtuu kuitenkin kummia: ensin Oven toimet alkavat vaikuttaa inhimillisiltä, sittemmin jopa rakastettavilta. Backman kirjoittaa romaanissaan auki keskimääräisen keskiluokkaisen rivitalokyttääjän elämäntarinan. Hyvin.

Tämän ei ollut tarkoitus mennä tällä tavalla. Ihminen tekee töitä ja lyhentää lainaa ja maksaa veroja ja tekee kaiken niin kuin pitää. Hän menee naimisiin. Hyvinä ja pahoina päivinä kunnes kuolema meidät erottaa, eivätkö he niin sopineet? Ove muistaa sen ihan selkeästi. (s. 121)

Ove elää elämäänsä juuri niin kuin pitää, koska niin vain kuuluu elää. Nousee joka aamu tiettyyn aikaan ja hoitaa rutiininsa, huoltaa Saabinsa, ja kantaa kaunaa kaikille niille tahoille, jotka ovat tehneet vääryyttä, väärin tai väärällä tavalla. Niitä on paljon. Valitettavasti ne eivät kuuntele Ovea, saati sitten huomioi. Ainoa, joka tuntuu hänet huomioivan, on naapuriin muuttanut uusavuton uusruotsalainen maahanmuuttajavaimoihminen taaperoikäisine lapsineen ja raskausmahoineen. Yhden ihmisen epätoivottu huomio aloittaa ketjureaktion, jossa Oven hyvinorganisoitu elämä hyppää totutuilta raiteilta Oven laittaessa hanttiin kynsin, hampain ja kirjelmin. Rutiineista ei toki luovuta.

Backmanin tarina Ovesta paljastaa humoristisesti arvot skandinaavisen hyvinvointivaltion taustalla: tehdään parhaamme, tehdään se hyvin, tehdään se päivät pääksytysten ja sääntöjen mukaan toimien. Kääntöpuolelta löytyy täydellinen joustamattomuus, kertakaikkinen oikeassaolemisen pakkotoisto, joka ei oikein sovi nykyelämään (jos ei ehkä sopinut ennenkään, mutta nostalgisesti tuntuu siltä, että sopi). Näiden positiivisten ja negatiivisten ominaisuuksien ristivedossa syntyy ihanan kamala, kamalan ihana karaktääri, joka syventyessään ja leventyessään vetää mukanaan ihmemaahansa.

Juuri Rune oli puikoissa, kun vallankaappaus syöksi Oven yhdistyksen puheenjohtajan pallilta. Ja miltä alue nyt näyttääkään! Sähkölaskut ovat nousseet, pyöriä ei säilytetä pyörävarastossa ja ihmiset peruuttelevat peräkärryillään keskellä asuinaluetta, vaikka selkeät kyltit kieltävät sen. Ove kyllä varoitteli asiasta, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Sen koommin hän ei ole jalallaankaan astunut asumisoikeusyhdistyksen kokouksiin. (s. 63)

Kirjan lukeminen auttaa asettumaan appiukkosi ikäisen kroonisen oikeintekijän nahkoihin ja nostaa mielialaa.

***

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä
Suom. Riie Heikkilä ruots. alkup. En man som heter Ove
Kansi: Nils Olsson
Atena 2013
382 s.

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat 2013)

Scifipiireistä tutun Shimo Suntilan esikoisteoksessa Sata kummaa kertomusta on todellakin sata spefisti oivaltavaa sadan sanan mininovellia eli raapaletta. Novellin lukaisee sekunneissa, mutta vaikutusaika on useimmiten lukuaikaa pidempi, mikä kertoo kirjoittajan onnistuneen ujuttamaan hyvin pieniin tarinoihin hyvinkin suuria ajatuksia. Onnellisesti ne kuitenkin purkautuvat useimmiten yhtäkkisessä oivalluksessa, 1600-lukulaisen metafyysisen runouden parhaimmiston tapaan.*

Sataan kummaan kertomukseen mahtuu paljon kaikenlaista. Useimmiten humoristisilla tarinoilla on kuitenkin yhteisiäkin teemoja ja tarinat ovat useimmiten hahmolähtöisiä. Suntila pohtii usein spekulatiivisen fiktion stereotyypillisen hahmokuvaston ongelmia epätavanomaisista, arkisista suunnista: millaista on olla klooni, universumin prinssi, telekineettisesti taitavien lasten isä. Toisaalta Suntilaa ihastuttavat sanaleikit, jotka räjäyttävät potin näin lyhyessä ilmaisumuodossa. Ja kolmatta yhteyttä haetaan harkitusta toistosta, jonka avulla teokseen saadaan miellyttävää, yllättävääkin, kertomuksellisuutta, toteutuipa tämä kertomuksellisuus perättäisissä tai ympäri teosta hajautetuissa raapaleissa.

Sain Shimolta ja Kuoriaiskirjoilta luvan läjäyttää tähän lempparini. Seuraa Shimo Suntilan “Oman elämänsä antisankari”, olkaa niin ystävällisiä.

Nuorempana leikittiin kavereiden kanssa tulitikuilla ja autiotalohan siinä paloi. Kahden vuoden kohkaamisen jälkeen sain sovittua treffit ensi-ihastukseni kanssa. Join liikaa pohjia ja leffassa oksensin popcornipussiin. Reaalin nukuin pommiin ja jäi koko valkolakki lopulta saamatta. Sitten ihmissusi puri minua. Oli toisaalta helpotus paeta ihmiselämääni, mutta jouduin huomaamaan, ettei ihmissusiklaanin jäsenenä ollut yhtään sen helpompaa. Tänään joudun jälleen neuvoston nuhdeltavaksi.
“Sinun oli määrä purra ihmistä ja tehdä hänestä ihmissusi. Kun siitä ei tullut mitään, sait luvan purra mitä tahansa eläintä. Minkä eläimen kimppuun kävit?”                            “Suden”, uikutan.                                                                                                             “Ja mikä siitä tulee täydenkuun aikaan?”                                                                   “Susisusi?” Heilutan häntääni varovasti.                                                                              Koko lauma ulvoo naurusta.                                                                                             Taas hävettää. (s. 46)

Kyllä me mieheni kanssa huutonauroimme vedet silmissä tälle kertomukselle edellisiltana niin, että lapset heräsivät ja jouduimme nukutuspuuhiin erittäin typerästi virnistellen ja henkeä haukkoen. “Oman elämänsä antisankari” edustaa oivaltavaa, humoristista spefiä parhaimmillaan – eikä Suntila ole heikoimmillaankaan tylsä, lattea tai epämielenkiintoinen.

Testatkaa vaikka itse. Sata kummaa kertomusta saa ladata sähkökirjana Aavetaajuuden nettikirjakaupasta ilmaiseksi 15.12. saakka. Hyvää matkaa!

***

* John Donne, minä tarkoitan nyt sinua. John Donnen teoksia esillä Luminariumissa.

***

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta
Kansi: Arren Zherbin
Kuoriaiskirjat 2013
112 s.

Miina Supinen: Säde

Miina Supinen: Säde

Miina Supinen: Säde (WSOY 2013)

Miina Supisen toinen romaani Säde on päällepäin hauska stoori lähestulkoon aikuistuneen blondiinin ihqudaakolmiodraamasta, jonka pinnan alla muhii yllättäen miellyttävän vivahteikas pohdinta ihmissuhteista ja muista elämän ja kuolemantärkeistä asioista. Säde näyttää kirjailijan kypsyneen etenkin kirjallisesti: rönsyt juurtuvat syvemmälle teemastoon pinnallisen heittoleviämisen sijaan*. Huumori on ilahduttavasti edelleen eleetöntä ja tosiasioihin nojaavaa, sitä parasta sorttia, joka kasvaa pienistä sattumista ja silmäpuolista paheista.

Victor <3 Säde <3 Antti <3 zombit

Säteellä oli erityinen kyky tuottaa kaaosta ympärilleen. Näytti siltä kuin huoneessa olisi räjähtänyt pieni käsikranaatti. (s. 93)

Säde on kirja parikymppisestä, 153 cm pituisesta suomalaisesta tytöstä, jolle on annettu elämäntehtäväksi levittää iloa ja valoa ympärilleen. Säteen valosta nautiskelevat niin komea Asperger-oireileva suomalainen pelisuunnittelija-avomies kuin keski-ikäinen brittiläinen  pelimiesarkeologimiesystävä. Miesystävä löytyy Thessalonikin kaivauksilta Säteen ollessa vaihto-opiskelemassa. Rahakriisin yllättäessä suomalainen kulttijohtajar Voula palkkaa antisankariarkeologin laittomille kaivauksilleen Suomeen – ja Säteen ikäänkuin oheistuotteena.

Säteen näkeminen piristi minua. Se olikin tarpeen, koska Suomi oli arkeologille suunnilleen yhtä kiinnostava kaivauskohde kuin kissanhiekkalaatikko. (s. 28)

Säteen tarinaa kertoo kuitenkin erittäin kuollut arkeologi. “Silloin kun vielä elin”, aloittaa koko kirja.** Ja jatkaa: “Olin minä kyllä karmea runkkari. Ei siitä mihinkään pääse. Siihen nähden minulle kävi monessa mielessä hyvinkin.” Koko romaani elää Säteen kohtaamien ulkopuolisten arvioiden ja oman sisäisen elonsa jännitteissä, jotka satunnaisesti kohtaavat.

Poltto- vai leikkauspiste?

“Mitä sinä muka vaikeuksista ja kärsimyksistä tiedät? Koko maailma hymyilee sinun tapaisillesi ihmisille. Tuollainen kaunis–”                                                                              “Ei hymyile.” (s. 158)

Säde näyttäytyy teoksena, jossa valotetaan söppelin pinnan ja sisäisten syvyyksien leikkauskohtia Säteen polttopisteessä. Säteen hahmo on tiiviste nättien tyttöjen kokemista katseista, vaatimuksista ja selviytymiskeinoista. Kolmiodraama Säteen ja Säteen miesten välillä on eräänlainen ihmissuhdeteoria: mitä me toisistamme etsimme, mitä me toisistamme tarvitsemme ja mitä voi toisilta vaatia?

Tämän inhimillisen kuvan lävistävät niin kuoleman kuin uskon teemat humoristisine ja koskettavine läikähdyksineen. Voulan kultissa palvotaan suomalaisia muinaisjumalia. Tai jotain sinne päin. Mystiset kokemukset horjuttavat tieteelliseen ja ateistiseen maailmankuvaan kasvanutta Sädettä; toisaalta mystiikkakin voi olla vai aivokemian syrjähyppyjä. Mitä on kuoleman jälkeen? Mitä on kuolema? Mihin voi uskoa?

Kunnon kansalainen seurasi viitekorkoa ja myi ja osti vasta sitten asunnon. Tuhat vuotta sitten oli ollut samalla lailla tärkeää juoda sahtia ja nussia omaa ja naapurin isäntää ja vasta sitten kylvää pelto. Tärkeää ja asiallista toimintaa, joka yleensä esti yhteisön tappiot ja henkilökohtaiset tragediat. (s. 247)

Kypsyneempi Supinen löytyy Tove Janssonin, Helen Fieldingin ja Jeanette Wintersonin keskinormaalien leikkauspisteestä. Hän esittää suuret kysymyksensä lämminhenkisesti, huumorilla ryyditettynä, avoimesti, feminististä tulokulmaa siekailematta.

Summa summarum: suuret kysymykset, kepeä ote, kertoo nuoresta naisesta, sis. myös seksiä. Tuomittaneen yleisesti viihdekirjaksi, vaikka kirjan suurin ansio pintanokkeluuden alla on juurikin salaviisaus.

***

* Ei sillä, että pinnallisessa heittoleviämisessä olisi mitään erityistä vikaa, mutta teemojen syventyminen heitoista laajemmiksi pinnanalaisiksi merkitysrihmastoiksi on erityisen hienoa.

** Alkulause nousi välittömästi parhaiden alkulauseiden galleriaani, mutta en halua tässä esittää sitä kokonaisuudessaan, etten vain spoilaa mitään.

***

Miina Supinen: Säde
Kansi: Elina Warsta
WSOY 2013
328 s.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria (WSOY 2010)

Miina Supisen romaani Liha tottelee kuria on riehakkaan raadollinen perheromaani. Supinen käsittelee romaanissaan tabumaisia aiheita M-koon tiskihansikkain: seksuaalisuus, lihavuus, pettäminen, anaboliset steroidit, parittaminen, olevinaan oleminen. Romaanin punaisena lankana kulkee ajatus ruumiin ja hengen yhteydestä: vartalon kontrolloinnista ja kontrolloimattomuudesta ja toisaalta tunteiden ja ajatusten kontrolloimisesta vartalon kontrolloinnin avulla. Milloin kontrolli pettää? Onko se hyvä vai huono asia?

Keittiö oli kadun puolella, ja se oli kauttaaltaan kivestä ja iso ja hyvä. Se oli tehty ihan varta vasten sellaiseksi, jossa jonkun pitäisi tehdä hyräillen mausteisia makumatkoja. Yleensä keittiöstä haettiin kuitenkin vain hilloleipiä. (s. 40)

Liha tottelee kuria -teos kertoo opiskelijatyttö Astran seksuaalisesta heräämisestä sadomasokistisissa kuvioissa, hänen äitinsä Katriinan viimeisestä avioliiton ulkopuolisesta romanssista ja sen seurauksista, ja hänen teini-ikäisen veljensä Silmun kilvoittelusta läskistä lihaskimpuksi. Ydinperhe asuu stailattua design-taloa ja stailattua on elämäkin – päälle päin. Pinnanaliset uhkaavat kuitenkin jatkuvasti tulla näkyväksi, ihmiset alkavat repeillä saumoistaan niin, että naamioiden alta alkaa paljastua sisäinen todellisuus. Miten käy, jos  ihminen alkaa näyttää siltä, mitä on?

Katriinan avainnippu kilahti kotiovella. Hänen hymynsä oli niin tarkka kopio aidosta, että sellaisia näkee tavallisesti vain psykopaattien kasvoilla. (s. 146)

Liha tottelee kuria – mutta totteleeko mieli? Supisen tiivis ilmaisu ja röyhähtelevän rönsyilevät, ilmeenkään värähtämättä lukijalle esitetyt ihmistoimintasketsit tuottavat epämukavuusalueen, jossa on yhtä aikaa ajateltava asiaa ja naurettava vedet silmissä. Henkilöhahmot ovat nupit kaakkoon -karikatyyreja, mutta inhimillisiä.

Launo huomasi heti, että esityksen taso oli matala. Lapset lauloivat epävireisesti. Launo muisteli kuulemiaan saksalaisia ja venäläisiä lastenkuoroja ja suomalaista Cantores Minoresia. Ero oli ilmeinen. Jotkut unohtivat jopa koko laulamisen ja pelkästään killistelivät ympäriinsä. Launo ei kuitenkaan sanonut mitään Piialle. Nainen olisi voinut pahastua. Ja ehkäpä esityksen tarkoituksena oli olla pikemminkin sosiaalista toimintaa kuin varsinaista näyttämötaidetta. (s. 215)

Romaanissa juonikuvio on hyvin kudottu, mutta kuitenkin sivuseikka. Miksi asiat tapahtuvat, niin kuin ne tapahtuvat, on huomattavasti vähemmän mielenkiintoista kuin se, miten ne tapahtuvat. Pinnan ja syvällä liikkuvan jännite soljuu ja hyppii silmille läpi koko teoksen.

Hän juoksi konditoriaan, osti hyytelöleivoksia ja meni kotiin. Siellä hän kuoriutui taas vaatteistaan, laittoi pikaisesti verkkarit päälle ja alkoi lukea vanhoja tyttökirjoja ja syödä leivoksia. Pian hän kuitenkin tajusi, että tyttökirjoissakin päähenkilöillä saattoi olla kiusallisia luuloja itsestään, ja se toi Astran mieleen kiusallisia ajatuksia. Hän heitti kirjat seinään ja alkoi lukea Aku Ankan taskukirjaa. Se ei voi herättää ihmisessä mitään; se on kaikkein turvallisinta luettavaa. (s. 15)

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanjaan.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria
Kansi: Elina Warsta
WSOY, 2010 (1. painos 2007)
335 s.

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

On yleismaailmallisesti tunnettu tosiasia, että meikäläisiä aina kiinnostaa, mitä muut meistä ajattelevat. Dieter Hermann Schmitzin suomenkielinen esikoisromaani Täällä Pohjoisnavan alla: matkani pesunkestäväksi suomalaiseksi menee vielä pidemmälle: se kertoo yhden muukalaisen päättäväisestä pyrkimyksestä muuttua meikäläiseksi. Schmitzin autofiktiivisyydestä ammentava supisuomalaistumistarina on hykerryttävä kertomus keski-ikäisen perheenisän etsikkoajasta kepeän artopaasilinnamaisen veijariromaanin – tai wladimirkaminermaisen emigranttikolumnikokoelman – tyyliin.

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla (Atena 2013)

Jos esimerkiksi etsin hunajaa, odotan sen olevan jossain marmeladin lähistöllä, koska meikäläisessä käsitejärjestelmässä molemmat kuuluvat leivänpäällisiin. Suomessa hunaja luokitellaan kuitenkin leipomistarvikkeisiin, sillä suomalainen ei ikinä liisteröisi hunajaa aamiaissämpylänsä päälle. (s. 37)

Täällä Pohjoisnavan alla -romaanin kehyskertomuksena toimii suomalaistumistoimenpidelista, jonka kirjoittamiseen ja toteuttamiseen päähenkilö intoutuu havaittuaan olevansa jo niin suomalaistunut, ettei ole enää täysin saksalainen. Identiteettikriisin selvittäminen suomalaistavaan suuntaan tuntuu loogiselta, sillä hän asuu perheineen Tampereella. Facebookin avustuksella kymmenkohtainen toimenpidelista muotoutuu hernekeitosta hirvimetsän, laivakaraoken ja tangon kautta perjantaikänneihin. Listaa aletaan käymään läpi saksalaisella tehokkuudella ja päättäväisyydellä. Mitkä osoittautuvat haastavimmiksi suomalaistumiskokemuksiksi?

En enää sekoita vaimoa ja voimaa tai apinaa ja anoppia. Tätä nykyä erotan myös Vesan ja vessan ääntämyseron. Ja tiedän, että Kustaa on nimi ja kusta verbi. Ainakin puolenkymmentä suomalaista etunimeä poikkeaa vain minimaalisesti jostakin virtsaa tai ulostetta tarkoittavasta sanasta. Suomen alkeita opettelevalle tapahtuu siinä helposti lipsahduksia. (s. 42)

Schmitzin romaani on vitsejä ja sketsejä pullollaan. Se muistuttaa televisiosarja Frendejä siinä, että vitsiä paukkaa tasaisin väliajoin – ja, mikä hauskinta, vitsit ovat onnistuneita jopa supisuomalaisesta näkökulmasta. Jännitettä luodaan niin uhkaavalla romanssilla, maakuntamatkailulla kuin ihan tavallisen kaksikulttuurisen elämän kuvailulla. Onko päähenkilö arjen sankari vai antisankari, jää lukijan päätettäväksi. 

Dieter Hermann Schmitz: Die spinnen, die Finnen

Dieter Hermann Schmitz: Die spinnen, die Finnen (Ullmann 2011)

Täällä Pohjoisnavan alla luo suomikuvaa hyväntuulisen tarkkailijan näkökulmasta. Tarina perustuu Schmitzin paria vuotta aiemmin ilmestyneeseen saksankieliseen romaaniin Die spinnen, die Finnen, joka on tyypiltään korostuneemmin matkakertomus kuin suomenkielinen versio. Vertaillessaan näitä kahta teosta voi huomata, että Schmitzin komiikka sujuu molemmilla kielillä. Suomenkielistä versiota toimitettaessa on otettu huomioon myös kulttuurinen sisältö: saksalaisille ei selitellä muumimuki-ilmiötä, mutta suomenkielisessä versiossa päähenkilölle osuu useimmiten Haisuli. Toisaalta suomenkielisessä romaanissa ei näy kömpelöitä käännöksiä saksaksi hauskoista, mutta kääntäessä latistuvista sanaleikeistä.

“Das ist der Dom von Helsinki”, nutze ich dei Bemerkung, um ihn weiterzubilden. “Der Architekt war übrigens ein Deutscher. Ein Engel aus Berlin.” (Die spinnen, die Finnen, s. 216)

Suomalaista identiteettiä pohditaan suomalaisessa kirjallisuudessa usein kriisi- tai vähintään ongelmanäkökulman kautta, mutta Schmitz pohtii ja suorittaa suomalaisuutta ilon kautta. Näkökulma tuntuu raikkaalta ja tuoreelta. Itselleen nauraminen on aina terveellistä – ja Schmitz tekee sen helpoksi, sillä hänen suomikomediansa ei lyttää tai arvostele. 

Täällä Pohjoisnavan alla on hupaisa romaani, joka näyttää saksalaisen peilin kautta, mikä on suomalaisissa hyvää, outoa, hauskaa, mielenkiintoista ja käsittämätöntä. Toisaalta peili voidaan kääntää toisinkin päin ja analysoida, mistä asioista ulkomaalaiset saattavat kiinnostua, ilahtua tai hämmentyä Suomessa vieraillessaan. Ja vielä kolmanteen suuntaan: millaisiin arkisiin asioihin suomalaisten kannattaa kiinnittää huomiota saksalaisten kanssa asioidessaan.  Eritoten suomalaisille, saksan kieleen ja kulttuuriin tutustuville tämän kirjaparin lukeminen toisi helpon ja hauskan tavan omaksua sekä kieltä että kulttuuria.

***

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla: matkani
 pesunkestäväksi suomalaiseksi
Kansi: 
Suom. ja toim. Heli Naski 
Atena 2013
305 s.

***

Dieter Hermann Schmitz: Die spinnen, die Finnen: mein Leben 
 in hohen Norden 
Kansi: Isabel Klett
Ullstein 2011
361 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen oli meikäläiselle täysin tuntematon suuruus, kunnes yhtäkkiä nimeä alkoi esiintyä kirjablogeissa. Jos niinkin erilaiset bloggaajat kuin Stazzy, Kirsi, Annika K, Zephyr, Katja, Satu, Salla, Linnea, Kuutar ja Susa hehkuttavat kirjan yletöntä parhautta, niin kirjahan ei voi olla läpeensä huono?

Myöhemmin hän huomasi, että yhden totuuden alta löytyi aina toinen, ja niin edelleen. (s. 26)

Vai voiko? Ja jos on, voidaanko tästä päätellä Atena kustantamon onnistuneen kaappaamaan talliinsa lähemmäs 10% suomalaisista kirjabloggaajista salaisten skumppavoimiensa avulla? Joita nähdäkseni vain Amma on pystynyt jossain määrin vastustamaan…

Ihan ensiksi haluaisin pahoitella sitä, että Atena ei ole tarjoillut minulle skumppaa. Vakava virhe.

Minä tunnen sinun kirjasi paremmin kuin sinä itse. (s. 69)

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2010)

Ihan kuivin suin joudun heti ensi kosketuksesta kallistumaan kirjabloggaajien enemmistön puolelle tässä PIJ-asiassa. Lumikko ja yhdeksän muuta on monitasoinen suomikumma, joka leikittelee kirjailijuudella ja kirjallisuudella tarjoillen mielenkiintoisen hahmokavalkadin, ennennäkemättömiä omituisuuksia, akateemisesti sketseilevän dekkarijuonen ja runsain mitoin kirjallisia alluusioita. Lievästä korkeakulttuurisesta vivusta huolimatta Jääskeläisen kerronta on nasevaa ja reipasta, tarina huomioiden ja ideoiden runsaudensarvi. Romaanin keskiössä on kysymys: mistä kirjallisuus syntyy (ja mihin se menee), mutta tähän ei tarvitse kiinnittää mitään huomiota tarinasta nauttiakseen.

Lumikolla ja yhdeksällä muulla on oikeastaan kaksi alkua. Ensimmäisessä kirjallisuudenopiskelija ja äidinkielen sijaisopettaja Ella Amanda Milana palaa kotipitäjäänsä ja tulee valituksi kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisen kirjailijan, lastenkirjailijatar Laura Lumikon kolmekymmentä vuotta sitten perustaman Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seuran kymmenenneksi ja viimeiseksi jäseneksi. Toisessa kirjailijatar Laura Lumikko tekee Remediokset lumisateeseen.

Kirjallisuudenopiskelijana Ella Milana alkaa tutkia Lumikon ja Jäniksenselkäisen kirjaillisuuden seuran toistaiseksi kirjoittamatonta historiaa, mutta Seuran jäsenenä hän tulee temmatuksi mukaan jäsenten välisiin peleihin, ristiriitoihin ja salaisuuksiin. Tutkijapositiossa Ellaa uhkaa natiiviksi kääntyminen, jäsenpositiossa avautuu puolestaan mysteeri toisensa jälkeen. Minne Lumikko katosi, mitä tapahtui Seuran ensimmäiselle kymmenennelle jäsenelle ja ylipäänsä, mitä ihmettä Jäniksenselällä tapahtuu?

Usein salapoliisiromaanien lukemisessa hauskinta on hämmästellä kirjailijan taitoa luoda täysin yllättäviä käänteitä. Maagisessa realismissa näitä käänteitä tulee usein useita – jopa joka luvussa – eivätkä ne suinkaan jää uskottavan rajoille, vaan loikkivat iloisesti mielikuvituksen tuolle puolen. Jääskeläinen ei suinkaan ole poikkeus tästä perinteestä. Yllätysten runsaudenpulasta huolimatta kirjailija onnistuu pitämään langat käsissään.

Samalla kirjailija kommentoi kirjailijuutta ja kirjallisuutta. Lumikko ja yhdeksän muuta tanssaa jättiläisten olkapäillä niin konkreettisesti kuin viittausten kautta. Jääskeläinen ei kaikesta päätellen kuitenkaan usko tekokultturelliin vaikeaselkoisuuteen, jolla niin usein peitellään ihan tavallisia ajatuksia, vaan teksti on keveää. Viittauksiakin on niin kirjan sisältöön piilotettuna kuin avoimesti esillä. Kuitenkin

Ihmisten ei pitäisi puhua liikaa, Ella ymmärsi. Kirjoittamalla rakennettiin kokonaisia maailmoja, mutta liiallinen puhuminen johti hajoamiseen. (s. 136)

***

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Kansi: Susanna Raunio
Atena 2013
322 s.

Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverberg: Äitikortti (Teos 2013)

Anu Silfverberg kierrättää Äitikortissa Helsingin Sanomien kolumnejaan ja henkilökohtaisia kokemuksiaan äitiydestä normatiiviseksi yhteiskunnallisen äitiyskeskustelun normatiivisuuden vastalauseeksi. Nimensä mukaisesti Äitikortti kritisoi yhteiskunnallisia keskustelijoita, jotka perustelevat näkemyksensä asiasta kuin asiasta vetoamalla omaan asemaansa äitinä. Silverberg pyrkii asettamaan äitikorttijengin naurunalaiseksi, mutta joko ironisesti tai huomaamattaan käyttelee äitikorttia sujuvasti itsekin. Punaisena lankana kulkee pyrkimys liputtaa erilaiset äitiyden tavat hyväksyvän moniäänisen tai -arvoisen yhteiskunnallisen keskustelun puolesta. Nostaa kissa pöydälle.

On traagista, kun täysin vailla merkittävää työkokemusta olevat ihmiset pyrkivät työmarkkinoille valittaen, että heidän kokemuksellaan [kotiäitinä] ei ole arvoa. Se on pohjattoman murheellista. Sillä totuus on, että heidän kokemuksellaan ei olekaan arvoa sillä tavalla, jolla he toivoivat sitä olevan. Heitä on huijattu. Tämä petos on samaa luokkaa kuin se valhe, jota isovanhemmille syötettiin: että uhrautuminen lasten puolesta johtaisi laajan suvun ikuiseen kiitollisuuteen ja siihen, että vanhoilla päivillä joku pitäisi kädestä kiinni, kiitollisena pelkästä syntymästään. (s. 198)
Äitikortti kuitenkin valahtaa ylevästä päämäärästään Silfverbergin ja hänen toveriensa omasta äitiydestä kumpuavaksi, monenlaisia muita äitiyksiä kritisoivaksi monologiksi. Tämä ei tarkoita, etteivätkö Silfverbergin jutut olisi samalla älykkäitä tai hauskoja kannanottoja äitiyteen, etenkin niihin normatiivisiin seikkoihin, joihin jokaisen äidin on ollut pakko ottaa kantaa jossain vaiheessa: ehkäisyyn, lisääntymiseen, synnytykseen, imetykseen. Se osoittaa, että on hurjan vaikea käydä kokemuspohjalla kokemuspohjaista vastaan vaikuttamatta tekopyhältä.

 [S]ynnytysharrastamisesta selviää melko nopeasti kaksi pääpiirrettä. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että mitä innokkaampi harrastaja, sitä kriittisemmin hän suhtautuu kivunlievitykseen. Kukaan ei nimittäin harrasta epiduraalisynnytyksiä. Ne käydään suorittamassa, ja sitten unohdetaan se aihe. (s. 152)

Äitikortti lähtee äitiyssotiin olettaen, että tavisäitiyden, tai äitiyden kohtuullisen suorittamisen puolesta ei Suomessa ole kirjoitettu aiemmin. Olettamus on väärä (ks. esim. Vuoden mutsi), mutta kuvaa hyvin useimpien äitiyskirjoittajien lähtökohtia. Oma kokemus tai jopa oman lähipiirin kokemus on paitsi ainutlaatuinen, myös riittävän syvä kuvatakseen kaikenlaista nykyhetken äitiyttä.

Sanotaan, että raskaus ei ole sairaus, mutta se kyllä muistuttaa enemmän sairautta kuin mikään muu ei-sairaus, jonka olen elämässäni kokenut. (s. 106)

Tutkimusta tehdään oman position vahvistamiseksi. Muiden neuvot lähinnä ärsyttävät, mutta omia jaellaan auliisti (joskin varmuuden vuoksi ironisesti). Omasta kokemuksesta poikkeava äitiys, neuvolan tarjoama yhteiskunnan määrittelemä tilastollinen haave ja historialliset havinat toimivat peilikuvana, johon omaa toimintaa vertaillaan. Vertailusta syntyy enimmäkseen ahdistusta joko omasta tai muiden puolesta, niin toimittajalle itselleen kuin hänen tarkkaavaisen katseensa kohteillekin.

Imetysaktivisteilla on kuitenkin käsitys, että myös toisten naisten imettäminen on tärkeää. Ja taistelu tämän asian puolesta on ensisijaisen tärkeää, sillä yhteiskuntamme on “imetyskielteinen”. (s. 165)

En silti mene sanomaan, etteikö Silfverbergin käsitys äitiydestä ja etenkin yhteiskunnallisesta äitiysdiskurssista ja sen jälkipyykistä olisi melko lähellä omaani. Näin äitinä.

***

Anu Silfverberg: Äitikortti
Kansi: Satu Kontinen
Teos 2013
251 s.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013)

Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa pureutuu vanhuuden tragikomiikkaan nyky-Helsingissä jännitysromaania löyhästi mukailevassa muodossa. Lindgren on parhaimmillaan yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti pisteliäässä komiikassa: palvelutalo Ehtoolehdon asukkaat noukkivat elämänsä suolan vanhenemisen lieveilmiöistä ja sivujuonteista. Ne pitävät lukijan viihdytettynä silloinkin kun juonet hyppäävät kutosesta Pitkältäsillan puolivälissä viimeiselle uimareissulleen.

Kuolema Ehtoolehdossa seuraa vireiden yhdeksänkymppisten Siirin, Irman ja Anna-Liisan sekä heidän ikätovereidensa käytännön pakosta leppoistettua elämää yksityisessä palvelutalossa. Hautajaisissa rillutellaan tiuhaan, punaviiniä tissutellaan, korttia laitetaan ja ratikoilla huviajellaan. Palvelutalo näyttäytyy vanhuksille itselleenkin vanhojen ihmisten säilytyspaikkana. Pahin paikka on ryhmäkoti, pelätty dementikkojen loppusijoitusyksikkö, josta pääsee ulos vain jalat edellä. Kuoleman kohdatessa Ehtoolehdon nuoren kokin alkaa paljastua kaikenlaista pienempää ja isompaa väärinkäytöstä. Näitä Siiri ja Irma lähtevät selvittämään yhdessä nahkaliivisen enkelipoika Mikan kanssa, mutta Irmalle käy köpelösti kesken kaiken. Siirin onkin jo aika ryhtyä sankarittareksi.

Kuolema Ehtoolehdossa oireilee dementtisesti: se alkaa komediana, jatkuu jännärinä ja loppuu romanttisena viihdekirjana. Koomiset arvot toteutuvat kuitenkin tasalaatuisesti läpi teoksen, sillä Lindgren nakkelee tiuhaan huomioita vanhustenhoidon tilasta, ikäpolvien suhteesta ja vanhuksista välittämisen nykytasosta.

Hyvä hoitosuhde ei tarkoittanut sitä, että hoito oli hyvää, vaan että vanhuksia oli niin vähän, että he eivät rasittaneet yhteiskuntaa. (s. 159)

Hersyvän komediallisen alun jälkeen romaaniin ilmestyy juonten siivellä yhä tummempia sävyjä. Niissä pahinta on todenmukaisuus: nämä samat huomiot kohtaamme lähes päivittäin aamun sanomalehdissä. Kuitenkin aina tuntuu olevan kyse siitä, että on jonkun muun, esimerkiksi yhteiskunnan, asia tehdä tällekin pöyristyttävälle epäkohdalle jotain. Lindgren herättelee romaanillaan lukijoita tavalla, jolla uutisarvoa metsästävät sanomalehdet eivät voi: välittäkää vanhuksistanne.

Minun kullanmuruilleni ei tulisi mieleenkään ilahduttaa minua mämmillä, eivät he ole koskaan panneet merkille, että mämmi on minun suurta herkkuani. He ovat Kairossa ja Japanissa ja lomallakin hirveän kiireisiä, mutta se taitaa olla tekosyy. Jos on aikaa käydä toisella puolella maapalloa ja hoitaa hevosia, luulisi sitä ehtivän sairaalaankin kertomaan, että minusta on tehty koditon. (s. 244)

***

Kirsi julkaisi arvionsa tästä kirjasta samalla kellonlyömällä, käykäähän katsomassa.

***

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Kansi: Jenni Saari
Teos 2013
302 s.