Tag Archives: hupailu

Vaihtoehtoinen juonitiivistelmä, biodiversiteettiotos

Kerta kiellon päälle! “Vaihtoehtoinen juonitiivistelmä” on nyt myös avoin FB-tapahtuma, jota voi seurata kuka tahansa. Itse tällä kertaa liikenteessä Linnean innoittamalla biodiversiteettilinjalla.

Sami Lopakka: Mars31.12.2014 - 1-3

Onko elämää, vai eikö ole? Lopakan hienosyinen runoelma kartoittaa tuntemattomia elämänmuotoja lähellämme.

Antti Arnkil: Lantaesseet31.12.2014 - 1-4

Lantaesseet pureutuvat syvälle pillerinpyörittäjien sielunelämään ja yhteiskuntaan. Teos tuo kirjalliseen vuoteemme tuoksahduksen etelän eksotiikkaa.

Ellery Queen: Salaperäiset varikset31.12.2014 - 1-5

Maailmankuulu ornitologi ei pelkää tarttua haasteisiin. Tällä kertaa hän on tarttunut tuohon linnustomme salaperäisistä salaperäisimpään, varikseen. Seikkaperäinen tietoteos esittää variksen kaikilta puoliltaan ja sisältää myös 16 värivalokuvaa, jotka kirjailija on itse henkensä uhalla näpsäissyt vaativissa olosuhteissa.

Kalala31.12.2014 - 1-6

Suomen kansalliseepos, josta on sittemmin hakenut innoitusta kauhukirjailija H. P. Lovecraft. Lovecraftia on kritisoitu kalalaisen mythoksen tahallisesta väärinymmärtämisestä ja yksinkertaistamisesta epäeuklidisen matematiikan avulla.

Stieg Larsson: Yö joka ei tule31.12.2014 - 1-7

Tämä jännäri aloitti 2000-luvun alussa skandinaavisen kirjallisuuden vampyyrinoirbuumin. Fysiikan ja kirjallisuuden lait haastavassa romaanissa on erityisen erikoista, että teoksessa on pääosassa nuori nainen, joka pelastaa itse itsensä epäkuollutta elämää suuremmilta vastuksilta.

Mircea Eliade: Kuisen alun myytti31.12.2014 - 1-8

Kuunatsit, tuo viimevuosien vitsauksemme, ovat viimein sallineet antropologien laskeutumisen heimonsa keskuuteen. Eliaden uutuusteos paljastaa ensikäden tietoa salatun ja salailevan rodun tavoista ja uskomuksista.

Jussi Valtonen: Heeiii kevät31.12.2014 - 1-9

Finlandiapalkittu Valtonen herättelee lukijoitaan talviunilta. “Kevät tulee, oletko valmis!”

 

Kirjakaksikko: Liikuntoa Kiekkomaailmassa

Tänä kesänä luin Terry-sedän riimejä jossain määrin urakkatyönä. Vastuullisia ovat kolea juhannussää ja potkupallon MM-kisat, joiden johdosta paikallinen kirjastoni oli nostanut esille jalkapalloaiheista kirjallisuutta. Olen alkanut huomata itsessäni sellaista ikävänsorttista henkistä kalkkiintumista, että jokainen Kiekkomaailma-kirja ei enää ole parasta parhautta. Onneksi jotkut kuitenkin ovat. Vaikuttaako aihe asiaan? Tai Rincewind?

Valon tanssiTerry Pratchett: Valon tanssi

Valon tanssi on kautta aikain toinen (2.) Kiekkomaailma-romaani ja ainoa, joka on suoraa jatkoa edelliselle. Tämän jälkeen Pratchett päätti (kenties), että on turhan vaivalloista yrittää kirjoittaa pitkää sarjaa jatkuvilla juonikuvioilla. George R. R. Martin saattaa nykyään olla samaa mieltä, mutta jokaisenhan on opittava oman kantapään kautta.

Rincewind(-kultaseni) jatkaa tässä teoksessa seikkailujaan siitä, mihin ensimmäisessä teoksessa jäi. Lainaan alkuperäistä:

Jonkinlainen osviitta siitä, mitä todella oli tapahtunut, saattaa ehkä löytyä siitä tosiasiasta, että Rincewind, jonka elämä oli juuri ehtinyt kohtalaisen kiinnostavaan ajanjanksoon hänen ollessaan viidentoista, löysi itsensä yllättäen kuoleman tekemisen sijaan roikkumasta ylösalaisin männystä. (s. 17)

Kiekkomaailma, sen sijaan, jatkaa matkaansa kohti varmaa tuhoa Suuren Kaksosen suunnatessa kurssinsa suoraan päin tähteä. Mutta ei hätää! Jumalat eivät ehdi kiinnittämään tilanteeseen huomiota ja Näkymätön yliopisto on valmistautunut pelastamaan maailman.

Valon tanssi oli itselleni nostalginen trippi aikaan, jolloin Pratchett oli vasta luomassa maailmaa: joka nurkasta löytyy jotain uutta, hahmot taistelevat ansiokkaasti fantasiakirjallisuuden stereotyyppeja vastaan,  juoni on suoraviivainen ja vitsit monikerroksisia. Tämä oli kirja, joka sedimentoi niin kirjailijan kuin lukijat Kiekkomaailmaan. Ja katso, se oli hyvä!

FC AkateemisetTerry Pratchett: FC Akateemiset

FC Akateemiset kertoo potkupallosta. Toki Kiekkomaailmassa, joten ihan tavallisesta urheilumeiningistä ei ole kyse.

“nykytilanteessa saamme nähdä rotevien miesten muodostamien joukkueiden työntävän, survovan, potkivan ja purevan toisiaan nähtävästi siinä toivossa, että saisivat ohjattua jonkin surkean esineen johonkin kaukaiseen määränpäähän. Minua ei vaivaa se, että he yrittävät tappaa toisensa, sillä asialla ei ole paljonkaan suoranaisia huonoja puolia, mutta pelistä on tullut taas kerran niin suosittu, että omaisuutta vahingoitetaan jatkuvasti ja sitä ei voi sietää.” (s. 59, Vetinari jalkapallosta)

Vai onko?

Ehkä kirjan teema vaikuttaa jossain määrin pettyneisiin tunnelmiini: jalkapallo ei vain ole erityisen kiinnostavaa, edes Kiekkomaailmassa, jossa kaikki toimii hieman totutusta poikkeavasti. Toisaalta kyse saattoi olla myöhemmän Kiekkomaailman yleisessä trendissä, jossa pyritään kuljettamaan monta juonta yhtä aikaa kiinnittämättä liikaa huomiota siihen, missä kohtaa mitäkin juonta eteenpäin nakellaan. Tai ehkä kyseessä on perustavanlaatuinen lukijalähtöinen ongelma: teokseen ei ole sellaista nostalgista yhteyttä, joka sarjan alkupään teoksiin on muodostunut vuosikymmeniä sitten, eikä se kanna mukanaan menneisyyden sydänsydänsydänlastia.

Ehkä joka kirjaan ei vain voi ihastua, vaikka kuinka haluaisi. Sentään yhteiskuntakritiikki ja ihmiselämäsketsit ovat paikoillaan myös tässä teoksessa ja hahmot sympaattisia. Ja hei, naishenkilö jalkapallokirjan pääosassa!

Terry Pratchett: Valon tanssi
Suom. Marja Sinkkonen engl. alkup. The Light Fantastic
Karisto 2001
232 s.
Terry Pratchett: FC Akateemiset
Suom. Mika Kivimäki engl. Unseen Academicals
Karisto 2014
447 s.

 

 

Kirjaläppää: Spefiläppää!

Maanmainio kirjallisuusmakasiiniohjelma KultTV pyysi tekemään itsestään julkisesti pellen parodian merkeissä. Mitäpä tällaiseen ehdotukseen voi todeta? Spoof!

Oma välitön vastaukseni oli, että SpefiTV:tä onkin kaivattu jo pidemmän aikaa. Kun sain kaveriksi Kujerruksia-blogin Linnean noin 0,3 sek lähtisiksäämunkaa-pyynnön esitettyäni, loppu onkin vaihtoehtohistoriaa.

Historiallinen ensimmäinen SpefiTV, olkaa hyvä. Ajankohtaista spefiläppää tragikoomisella ihmiskokeella ryyditettynä.

SpefiTV #1

Vähintään 120 000 SHU:n lämpöinen kiitos Linnealle ansiokkaasta täysivaltaisesta heittäytymisestä tähän(kin) älyvapaaseen nerokkaaseen kirjaproggisideaani. Yhtä lämmin kiitos Tuomakselle erittäin pätevästä teknisestä tuesta! Tämä on ensimmäinen ällistyttävistä kirjallisuusproggiksistani, joka näki päivänvalon. Huraa! Linnean bloggaus löytyy täältähttp://pigeonnaire.blogspot.com/2014/07/spefitv-on-taalla.html.

p.s. Hävettää myöntää, että Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on edes yksi todella, todella fiksu laki.  (spoiler alert!) Agent K, ei koskaan enää.

Literary Death Match, Korjaamo 29.3.2014

Lukeva ihminen kaipaa silloin tällöin reipasta draamaa. Viime lauantaina sellaista löytyi fiktion ulkopuoleltakin, kun Korjaamon kirjamarkkinoiden iltaohjelmana oli Literary Death Match. Joka näin muinaisen MTV:n* katsojalle kuulostaa humoristiselta kirjailija-laittaa-kirjailijaa-pataan -tapahtumalta**.

Tästä mielikuvasta noin puolet meni oikein. Tilanteesta selvittiin ilman mustelmia. Ilman skumppaa ei kyllä selvitty. Seuraa mahdollisimman vähätärinäistä kännykkäkuvazurnalismia***.

Ensimmäinen erä

Lit Death Match 29.3.2014 KorjaamoLiterary Death Matchin ensimmäisessä semifinaalissa ottivat yhteen hipsteriuskottavat Harri Hertell (runoilija, kuvassa oikeimmalla) ja Meri Kuusisto (kirjailija, kuvassa lähestulkoon oikeimmalla). Arvovaltainen jury koostui  Philip Teiristä, Malin hmmhmmstä Kivelästä ja Jonathan (?) sekinmenimultaohista Joonatan Pitkäsestä**** joista jälkimmäisin rokkasi juryshöyn.

Runoilijoiden ja kirjailijoiden väliset matsit ovat aina erityisen kiinnostavia: ensimmäisten oletetaan olevan tekotaiteellisia tylsimyksiä ja jälkimmäisten jotenkin vaivaantuneenoloisia syväänajattelijoita. Hertell vetäisi settinsä (3 runoa, sis. nk. humoristista otetta) rutinoiduin lavarunouslavakonkarin elkein, ironisia maneereja ja lavaliikehdintää unohtamatta. Yleisö selvisi alkujärkytyksestään nopeasti.

Meri Kuusisto luki otteita juuri ilmestyneestä romaanistaan Amerikkalainen. Se kuvaa jossain määrin kirjailijan omia kokemuksia amerikkalaisen jalkapallon kanssa. Kirja edustaa humoristista realismia, ja kirjailijan dead pan -tyylinen lukijanote sopi teokseen kuin sinappi rinnuksille.

Toinen erä

Literary Death Match Korjaamo 29.3.2014Toisessa erässä toisistaan ottivat mittaa vähintään yhden romaanin verran musiikkimaailman ulkopuolelle loikannut Maija Vilkkumaa ja vähintään yhden romaanin verran yhtä romaanilajia kirjoittava Venla Hiidensalo. Kuvassa Vilkkumaan kertomataidonnäyte, joka oli veti tuomariston hiljaiseksi oikeassa kohdin.

Vilkkumaan romaanin olin jo henkilökohtaisesti lukenut. Niinpä olin erityisen vaikuttunut kirjailijan lukijantaidoista. Rutinoituneen lavakonkarin karisma nostatti henkiin hahmon toisensa jälkeen. Kirjailija ei valitettavasti aio kuitenkaan luopua päivätöistään musiikin parissa ryhtyäkseen äänikirjojen lukijaksi.

Venla Hiidensalo oli valinnut muita kirjailijoita kivisemmän tien – hän pyrki voittoon muulla kuin huumorilla. Hiidensalon yllättävä valinta seurasi hänen uusimman, kaksi viikkoa sitten julkaistun romaaninsa, Karhunpesän historiallis-realistista linjaa. Katsojat järkyttyivät ja vaivautuivat silminnähden. Minä sanon: kyllä, kirjallisuuden pitääkin järkyttää.

Loppumättö

Literary Death Match Korjaamo 29.3.2014Finalisteiksi selvisivät tuomariäänillä runoilija Hertell ja kirjailija-laulaja Vilkkumaa. Finaalin filosofisena antina oli, että ehkä ei voi tällä tavalla kuitenkaan tuomariäänillä arvottaa toisia kirjoja paremmiksi kuin toisia. Seuraavalla videolla on menossa viimeinen, ratkaiseva kierros.

Katso myös salakuvat!

Literary Death Match Korjaamo 29.3.2014Kyllä olivat kisailijat niin hyvää pataa keskenään tuomarityöskentelyn aikana, että tässä alkoi oikein epäilyttämään yleinen käsitys kirjallisuusmaailman raadollisuudesta, kastijaoista ja muista salaliittoteorioista. Voivatko some ja valtakunnan ykkösmediat mielipidepalstoineen olla väärässä? Literary Death Match Korjaamo 29.3.2014

***

* Music Television kaikille teille, joilla ei ollut pääsyä kaapelikanaville viime vuosituhannella.

** Mikä on erityisen eksoottista ja katsomisen arvoista nykyvuosituhannella, jossa pop cornit hommataan lähinnä someen.

*** Mahd. tärinät johtuvat tasan tarkkaan heikosta naurunpidätyskyvystäni. Skumpalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

**** Kiitos oikeista nimistä sinne kommenttiosastolle!

Kirjaläppää: Testaa vaikka!

Internet on vääränään kaikenlaisia testejä. Tässä kirjallisin kärki. Testaa, mikä testi         on eniten oikeassa!  Huom. testit ovat ulkomaankielellä (englanniksi).

Kehen klassikkokirjailijaan olet sielunyhteydessä?
Jos olet Henry David Thoreau, voit tehdä testin uudelleen. Valitse joku muu                    tönö kuin se ihana hobittimökki.

Kuka antiikin jumalhahmo olet?
Aina joskus jonkun on pakko syöttää myrkkyä jollekin. Se ikäänkuin kuuluu                 asiaan näissä piireissä.

Kuka Valtaistuinpelin hahmo olet?
Olitpa mikä hahmo tahansa, talvi on joka tapauksessa tulossa.

Kuka kirjallinen hahmo olet?
Minä olen tutkitusti Hermione.

Kuka Hobitin hahmoista olet?
Kaikki eivät vain voi olla Gandalf. Fakta.

Kuka Jane Austenin naispäähenkilö olet?
Jos olet Emma, valitse joku muu verkosto kuin Linkedin.

http://hollywoodsigngenerator.com/MTQxODg2

http://hollywoodsigngenerator.com/

Näytelmä: Järki ja tunteet Helsingin kaupunginteatterissa

Helsingin kaupunginteatteri lahjoi kirjabloggaajan vapaalipulla ja skumppalasilla kertomaan Järki ja tunteet -näytelmästä internetissä. Kyllä ei voi kukaan Austen-fani jättää tätä näytelmää väliin. Havaintojeni mukaan eivät voineet presidentti Tarja Halonen ja näyttelijätär Sinikka Sokkakaan.

Kuinka te uskallatte?

Helsingin kaupunginteatteri on tarttunut uhkarohkeasti yhteen maailmankirjallisuuden tunnetuimmista klassikoista. Uhkarohkeaksi tartunnan tekee se, että lähestulkoon kaikki katsojat ovat taatusti nähneet jonkin elokuva- tai televisioadaptaation tästä samasta teoksesta. Itse olen jopa kuullut useamman radioteatteriesityksen. Niinpä voisi kuvitella, että vaikka Suomen kantaesitystä puoltaa vahvasti taloudellinen järki – näytelmää ei tarvitse myymällä myydä yleisölle – toteutusta piinaa tunteiden pyörremyrsky niin näyttelijöiden kuin katsomon puolella, sillä jokaisella katsojalla on joku, useimmiten lämmin suhde alkuperäisteokseen.

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri. Kreeta Salminen (Elinor),  Sara Melleri (Marianne).

Dashwoodin sisarusten edesottamuksista paikallisilla miesmarkkinoilla on tällä kertaa sovittanut näyttämölle amerikkalainen Jon Jory. Näytelmä poikkeaa alkuperäiselle varsin uskollisista tv-sarja- ja elokuva-adaptaatioista. Joryn tulkinta pyrkii pitäytymään uskollisena Austenin henkilöhahmoille ja nostamaan esille juonelliset solmukohdat.

Tämä on johtanut jossain määrin epätasaiseen kerrontaan ja monien nerokkaiden alkuperäisten repliikkien poistumaan. Ensimmäisessä näytöksessä alkuperäistä kunnioittava, tuttuuden tunnetta ja katsojan hyväksyntää hakeva toteutus ei saavuta sellaista irtonaista, iloista komiikkaa ja lohdullista sentimentaalisuutta kuin toisen näytöksen enemmän inspiroitunut ja vähemmän uskollinen tulkinta. Vai liekö ensimmäisen näytöksen hienoiseen jäykkyyteen vaikuttaneet ensi-illan paineet?

Tässä nämä tytöt nyt ovat

Järjen ja tunteiden järjen ja tunteiden ylitsevuotavaiseen Niagaraan Järjessä ja tunteissa puskivat erityisesti (ja alkuperäisteokseen vedoten sanon, että odotetusti) Sara Melleri (Marianne Dashwood) täysvallattomalla fyysisellä heittäytymisellään, sekä Leena Uotila (Rouva Jennings) ja Ursula Salo (Fanny Dashwood), jotka uhkuvat hupia milloin tahansa avaavat suunsa.

1800-lukulaista sensibiliteettiä orjallisemmin seuraavat naishahmot, Kreeta Salmisen esittämä Elinor Dashwood ja Heidi Heralan Rouva Dashwood etunenässä, toivat näytelmään sen kaipaamaa moniulotteisuutta ja vastapainoa koomis-emotiivisille teineille ja leideille.

Jane Austenin teoksissa mieshahmot ovat ylipäätään hiukan sivussa tarinan valokeilasta, eikä heillä tuntunut olevan sinne tälläkään kerralla asiaa kuin  romanttisesta erityisvaatimuksesta tai jostain muusta erittäin painavasta syystä. Erityistä kiitosta on annettava Kari Hevossaaren Robert Ferrars -tulkinnasta, joka nosti tämän lähestulkoon täydellisen sivuhahmon yllättävästi elämään.

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri. Jussi Puhakka (John Dashwood), Ursula Salo (Rouva Fanny Dashwood), Kari Hevossaari (Robert Ferrars) ja Kreeta Salminen (Elinor Daswood)

Koominen järki, vakavasti otettavat tunteet?

Teoksessa korostuvat kokemattomuuden ja kokemuksen, nuoruuden ja kypsyyden, sekä miehen ja naisen roolien väliset jännitteet. Yhteiskunnallisten ja kulttuurillisten rooliodotusten pettäminen kriittisellä hetkellä syöksee onnea tavoittelevat onnettomuuteen tai vähintään ongelmiin – ja pettyä voi yhtä lailla kaikkien taiteen sääntöjen mukaan toiminut kuin niistä piittaamatonkin. Onneksi kyseessä on klassinen komedia, joka polkee tarinan tuttuun loppuunsa.

Näytelmäversio Järjestä ja tunteista korostaa aiemmin näkemiäni enemmän avioliittoa ensi kädessä taloudellisena diilinä – tunteiden syntymä vaikuttaa kivalta bonukselta, milloin ei ole epämiellyttävä vahinko. Kuinka paljon olemme tekemässä paluuta viktoriaaniseen avioliittokäsitykseen nykyisessä yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa tilanteessa? Vai olemmeko siellä jo? Kysymys on ehkäpä toistaiseksi vielä ajankohtaisempi USA:ssa kuin Suomessa.

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri. Jouko Klemettilä (Sir John Middleton), Aino Seppo (Lady Middleton), Heidi Herala (Rouva Dashwood), Leena Uotila (Rouva Jennings)

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014)

Riikka Pulkkisen  Iiris Lempivaaran* levoton ja painava sydän on parodinen chick-lit pastissi. Sympaattinen Iiris on Bridgetin tapaan oman elämänsä sivupolkujen seikkailijatar, joka on jäänyt täydellisemmin elämää suorittavan sisarensa ja omien elämänodotuksiensa varjoon. Hän kuitenkin antaa parhaansa mukaan neuvoja elämästä selviytymisessä niin ystävilleen kuin ammatikseen, vieläpä teini-ikäisille. Ironisesti naistenlehden jatkokertomuksesta kasvanut romaani on ihqua, kevyttä, erittäin hyvin kirjoitettua viihdekirjallisuutta, joka terapoi lukijansa hyvälle tuulelle.

– Mitä olisit ajatellut, jos olisit tiennyt silloin päiväkodin kuraeteisessä, kun me tutustuimme, että tähän me päädymme, vakoilemaan mun entistä poikaystävää? minä kysyin.
– Olisin sanonut, että Neiti Etsivä on paras leikki, Elina sanoi kursailematta. 
(s. 27)

Iiris Lempivaaran elämä heittää uudelle vaihteelle (näinhän tämä kuuluu ilmaista?), kun avomies kosinnan sijasta lähtee lätkimään/päästää Iiriksen uusien haasteiden pariin. Iiris ei kuitenkaan jää vatuloimaan murtunutta sydäntään (kuin satunnaisesti), vaan lähtee päättäväisesti ongelman ratkaisua kohti. Katso, mikä terapia toimii!

Olen etsinyt miestä, rauhaa, onnea, paratiisisaarta, sukkiani, avaimiani, puhelintani ja maailman ydinolemusta kaksikymmentäkahdeksan vuotta. (s. 81)

Pulkkisella on hento mutta vahva ote parodiaan. Se perustuu todellisen elämän tarkkailuun ja chick-lit -kliseiden lämminhenkiseen uudelleenlämmittelyyn. Uudelleenlämmittely ja intertekstuaaliset viittaukset vaikuttavat vaivaannuttavilta vain juonta koskiessaan. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän käy läpi päähenkilön lisäksi myös useiden muiden, vauva-, teini- tai mummoikäisten naisten sydämiä, josta kaikista löytyy niin painavia kuin levottomia kulmia. Jokainen on oman elämänsä itseapukirjailja, tv-evankelista tai keittiöpsykologi.

Vaan sitäpä ei tässä teoksessa murehdita. Ilon** kautta kohdataan niin murheen alhot, nöyryyden laaksot kuin ihanat linnatkin. Jos pidät Bridget Jonesista (alkup.), pidät Iiris Lempivaarasta.

***

* Jostain syystä alitajuntani ei millään usko Iiriksen olevan mitään muuta kuin Vaattovaara. Jos tekstissä esiintyy lapsuksia, syytämme freudilaista syöksykierrettä.

** Myös suklaan, shampanjan, viskin, korkokenkien, hiihtomonojen ja voimalaulujen kautta. Ei oo niin justiinsa.

***

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Kansi: Sanna Mander
Otava 2014
174 s.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori (Tammi 2013)

Veera Niemisen esikoisromaanissa Avioliittosimulaattori itäsuomalainen morsioehdokas Aino viettää kesäkuukauden länsisuomalaisen sulhasehdokkaan Jussin kotimaatilalla. Kestääkö salamarakkaus salamatyrmistyksen?

– Trekoli. Trädgård. Puutarha.
Sitten se pussaa minua otsalle ja kääntyy pois. Onneksi. Minä kiehun raivosta. Tai häpeästä. Niinpä tietysti. Miksi kutsuisimme puutarhaa puutarhaksi koska ruotsalaiset kutsuvat sitä trädgårdiksi. Jävla helvete.
(s. 106)

Avioliittosimulaattorissa tarinaa luonnehditaan yhdistelmäksi “Maajussille Morsianta, Unelmien poikamiestä ja Leidejä Landella” (s. 11-12). Se on, hupaisista sattumuksista myötähäpeän räimeeseen. Rakkauskertomuksen vuoristorata toisintaa ikiaikaisia prinsessasatuja, joissa heilastelun onnellinen loppu tarkoittaa häitä ja omaa ponitallia. Pahoja äitipuolia tai anoppiehdokkaita tarinassa ei esiinny: käsittämätön länsisuomalainen vaikenemisen kulttuuri sekä sulhon surullisen perhehistorian kuorruttamat isä ja eno omine omituisuuksineen riittävät vastuksiksi innokkaalle ja tarmokkaalle morsmaikulle.

Vaihto-oppilasvuositarinoita keskeiseltä jännitteeltään muistuttava romaani esittää länsisuomalaisen jäyhyyden ja itäsuomalaisen eläväisyyden kaksinkamppailu kitkeränä sopeutumistaisteluna, joka sisältää myös nuoren emäntäehdokkaan henkilökohtaisen kasvun talon tavoille. Huomiot länsisuomalaisesta elämänmenosta ovat kärjistettyjä, mutta osuvia, sikäli kun kyseessä eivät näytä olevan sukupolvien erot tai muut pikemminkin henkilökohtaiset kuin paikalliset ominaispiirteet.

Avioliittosimulaattori jatkaa ilahduttavasti annipolvailevan komediallisen suomichick litin vehnäpellonlaitaromantiikkaa iloisella, hupsuttelevalla otteella ja juurevalla asenteella. Toisaalta se myös shokeeraa terveen realisitisilla maalaisihmisen asenteilla, jotka saivat tällaisen peruskaupunkilaiskukkahattutädin ahdistumaan lihansyönnistään ja maidonjuonnistaan. Ihan tällaista vaikutusta harvemmilla yhden juonen chikkereillä on, (harvemmilla monitasoisilla klassikkoteoksillakaan) mutta pidän erittäin tervetulleena tällaista sivuvaikutusta, joka ryskii kirjan sivuilta tosielämään.

***

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2013
267 s.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Tuomas Vimma: Ruutukymppi (Gummerus 2013)

Tuomas Vimman Ruutukymppi on eeee-ha-na täysverinen chick lit -romaani, jossa rotumies, uraputkari ja raksaprojari Sami laittaa uuden vaihteen silmään ja lähtee reality-tv:n remonttireiskaksi.* Takakannessa kerrotaan Ruutukympin olevan “itsenäinen toinen osa harvinaislaatuisessa kolmiosaisessa trilogiassa” – ja romaani todella toimii yksinäänkin.** Hykerryttävän hauskat sketsit, ällistyttävän iljettävän ihastuttava hahmostereotyyppigalleria ja kliseestä toiseen skimbaileva juoni muodostavat lähestulkoon pärrrfektin viihdytyskimaran. Ja vielä täysin kalorittoman!

Sami on kolmikymppinen projari suomenruotsalaisen, puolihävyttömästi puumahkon Danikan remppafirmassa. Sami tekee töitä 60-90 tuntia viikossa kovalla alalla – ja on juuri ostanut remppakuntoisen kämpän, joka on tarkoitus laittaa asuttavaan kuntoon vapaa-ajalla. Luonnollisesti firman vehkeillä. Tähän varsin yksioikoiseen tilanteeseen tupsahtaa yksi tuotantoyhtiö, joka haluaa Samin remppaohjelmansa ohjaimiin, sekä yksi tuotantoyhtiön parikymppinen hottis Lada, joka haluaa Samin. Mitäpä siinä mies voi, kuin hurmaantua uusille urille? Eli telkkariin. Mutta vastaako tv-ohjelman tekeminen glamoröösejä lupauksia ja mielikuvia?

– Otetaan vaikka noi. Aivan herttaisen hailee mulle. Noi on kaikki niin karmeita luukkuja, että tehtiin me aivan mitä tahansa, niin se on kuitenkin parempaan suuntaan. Mua alkaa oikeesti kaduttaa, että lähdin tähän edes mukaan. Tällainen kurjaliston alennustilan näkeminen riipii herkkää taiteilijasieluani.                                                                       Minussa heräsi pieni toivonsekainen utukuva siitä, että vittumainen sissari jysäyttäisi tässä vaiheessa vanttuut tiskiin. (s. 185)

Eipä taida vastata niin. Ahhhahahahhahahaaaa. Ei voi kuitenkaan ihan yhden käden sormilla laskea, mikä kaikki menee pieleen. Ellei satu olemaan “traalilainen sontiaismolottajapeto” tai vast.***

Ruutukympissä on kaikki fiktion ainekset melko lailla kunnossa. Asiaakin vähintään näennäisesti on, mikäli asiaksi lasketaan tv-tuotannon suomiminen ja raksaäijäelämän raadollisen todellisuuden ruotiminen. Parasta koko setissä on kuitenkin kielellinen tykitys, joka seilaa iloisesti korkeasivistyneestä matalaotsaiseen.

Ruutukymppi maalaasi marraskuuni hetkellisesti täysin siedettäväksi. Itse asiassa unohdin koko marraskuun – kuin myös lohtusuklaan, suklaakakun ja rommikaakaon. Kiitos, Tuomas Vimma.

***

*Päähenkilö on ehkä mies, mutta ihan ehtaa chikkeriä tämä on alusta loppuun.

**En ole vielä lukenut ykkösosaa Raksa, mutta tätä kirjoittaessa varasin sen. Sisäinen pakko.

*** Ruutukymppi, passim.

***

Tuomas Vimma: Ruutukymppi
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus 2013
348 s.

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Maria Semple: Missä olet, Bernadette? (Gummerus 2013)

Maria Semplen kepoisa viihderomaani Missä olet, Bernadette? on tragikoominen jäävuori: pinnalla häikäisee perhekomedia, pinnan alla inhimillinen tragedia. Kirjailija kasaa vuorensa kirjeromaanimaisesti sähköposteista, FBI:n raporteista ja muista pienistä kommunikaatiosketseistä, joista hiljalleen rakentuva kokonaiskuva pyrkii yllättämään jokaisessa juonenmutkassa. Komedia on Semplen leipälaji: traagisemmat kerrostumat innoittavat kirjailijan epämääräiseen moralisointiin ja naiiveihin kasvukertomuksiin. Sarkastinen amerikkalaisen elämänmenon kommentointi jatkuu läpi kirjan.

Seattlessa kukaan ei pidä minusta. Ensimmäisenä päivänä menin Macy’siin ostamaan patjaa. Kysyin voisiko joku auttaa.”Sinä et taida olla täältä, vai mitä?” myyjä kysyi. “Tunnen sen tuosta energiasta.” Mistä energiasta? Siitäkö että pyysin patjaosaston myyjältä apua patjaostoksissa? (s. 132)

Seattlelainen lihavan koiran ja teini-ikäisen tytön kotiäiti, muinoin Los Angelesin saavutuksistaan palkittu arkkitehti Bernadette katoaa kuin tuhka tuuleen. Mitä Bernadettelle tapahtui?

Em. teini-ikäinen tytär Bee pyrkii rakentamaan kokonaiskuvan äidistään omien kasvukokemustensa ja erilaisten jälkeenjääneiden dokumenttien perusteella, jotta hän pystyisi jäljittämään, mihin äiti oikein hävisi. Bee ankkuroi dokumentit oikeisiin tapahtumiin: äidin aiheuttamaan mutavyöryyn, riitaan naapurinrouvan kanssa, isän TED-puheeseen, siihen kun koira juuttui rippituoliin… Been lähihistoriantutkimus ei kuitenkaan yksin riitä: sattumalla on sormensa pelissä, kun Bernadettea lähdetään jäljittämään – Etelänavalta, kuinkas muuten.

Jäätyminen on kuvainnollisesti ja konkreettisestikin kirjan keskeisimpiä teemoja. Bernadette koki uransa alussa suuria onnistumisia – ja menetyksiä. Samoin perheenäitinä. Ne ovat jäävuoren juuri, josta pinnalle näkyy hauska ja rakastava äiti, mutta jotka ovat pakastaneet luovan neron. Bernadetten jäätyminen on turruttanut myös Been isän. Myös muista paikallisista löytyy omat pinnanaliset puolensa, omat jäätyneet luutumansa, joita pyritään sulattamaan (vai vaalimaan?) niin itseavulla kuin uskonnollakin. Tällainen keittiöpsykologiselta kalskahtava selittely kulkee sitä vahvempana juopana, mitä pidemmälle romaania lukee. Been kertojahahmo jää paperiseksi perusteiniksi, joka perusteinilogiikan mukaan haluaa elää omaa elämäänsä ja pelastaa maailman siinä sivussa.

Romaanin alkupuoli on hauskaa ja kepeää tapakomediaa, jossa sosiaalisesti sopeutumaton hahmo paljastaa yhteisöllisiä ongelmia. Semple nakkelee herkullisesti omakotitalolähiöelämälle, urbaanille elämälle, yksityiskouluille, seikkailulomille, tuunailulle ja amerikkalaiselle unelmalle. Kirjailija joutuu kuitenkin vaikeuksiin ajautuessaan syyn- ja seurauksen ikeeseen juonta kehitellessään. Kaikelle pitää olla syy, ja luonnollisesti kaikki syyt pitää jakaa lukijalle, joten romaanissa selitellään runsaasti, tarvittaessa epäuskottavastikin. Semple sortuu jopa selittelemään vielä yhden luvun verran saatettuaan tarinan loppuunsa, mikä on minusta aina ärsyttävää, etenkin kun loppuselittelyjä ei oltu edes merkitty epilogiksi. (Ks. mielipiteeni epilogeista.)

Missä olet, Bernadette? -teoksen kannessa on suositus Jonathan Franzenilta, joka vakuuttaa, että “Ahmin koko kirjan huolettomasti nautiskellen.” Harvoin mainostetaan romaania näin osuvasti, sillä juuri huoletonta hetken huvitusta tämä romaani tarjoaa.

***

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?
Suom. Outi Järvinen engl. alkup. Where'd you go, Bernadette
Kansi: Sinem Erkas
Gummerus 2013
319 s.