Tag Archives: hupailu

Kirjaläppää: Erittäin väärin blogattu, perskärpäset!

Kriitikko, lähinnä yhdestä seksistisestä ja ylinegatiivisesta NYTimesissa julkaistusta arvostelmasta tunnettu William Giraldi* hukuttaa Bill Hendersonin Rotten reviews Reduxin suosionosoituksiin – ja heittää samalla kritiikin nimeen täyslaidallisen mielipidettä kirjabloggaajista. Seuraa suomennettu sitaatti Los Angeles Review of Booksin arvostelmasta.

“Nykyisessä kritiikki-ilmastossamme – ilmastossa, jossa Netti on suoltanut kakofonian  kirjallista kommentaaria apinoivaa kälätystä… Kirjallisuudella on aina ollut iilimatonsa, mutta nyt Netti on antanut joka ainoalle ikioman suon, jossa venkoilla… Tämä ei olisi erityinen ongelma… ellei yhä suurempi osa kritiikistä – kuten yhä suurempi osa kaikesta muusta – olisi muuttamassa blogeihin ja sosiaaliseen mediaan. Kirjallisuusanalyysia etsivillä nuorilla tai uusilla lukijoilla tulee olemaan yhä uuvuttavampi työ erottaessaan paskaa vakavasti otettavasta. Mikä vielä pahempaa, helposti uskoteltavat ja lammasmaiset pyrkivät paskaan päin, koska siellä se kaikki kuhina käy. Jos olet ikinä yrittänyt lukea arviota Amazonista tai jonkun henkilökohtaisesta blogista, tiedät, että se on sama kuin etsisi ihmissuhdeneuvoja julkisen vessan seinältä.”

Mitäpä tähän lisäämään? Osataan sitä maailmallakin keskustella kirjabloggaajista ja heidän merkityksestään kirjallisuusalalle. Heretkää, kirjabloggaajat! Kavahtakaa, lukijat! Joku voi todellakin kirjoitella intterwebsiin ihan mitä huvittaa.

* William Giraldista Salon.comissa

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi (Karisto 2013)

Terry Pratchettin 31. Kiekkomaailma-romaani Lyödään rahoiksi keskittyy jälleen rakastettavan veijarin Tahmee von Lipwigin edesottamuksiin. Ihana Tahmee on kadottanut uutuudenviehätyksensä Ankh-Morporkin postilaitoksen voimauttamiseen. Hätä on pian kuitenkin aivan erinäköinen, sillä lordi Vetinari järjestää sankarillemme TYKY-toimintaa uuden työkomennuksen avulla. Pratchett on edelleen hyvässä vedossa parodioidessaan tällä kertaa finanssimaailmaa. Mika Kivimäen suomennos vääntää jälleen kerran oikein makeat sketsit englanninkielisestä alkuperäisteoksesta.

Tähän oli tultu. [Tahmee] oli nyt vastuullinen esivallan edustaja, ja kansalaiset saattoivat rankaisematta paiskia hänen silmillee sellaisia sanoja kuin ‘perusarvot’. Kaikesta huolimatta Tahmee oli valmis uskomaan, että maailmassa oli ihmisiä, jotka saivat hiljaista tyydytystä tutkiessaan numerosarakkeita. Hän vain ei kuulunut heidän joukkoonsa. (s. 23)

Tahmee on Kapteeni Porkkanan ohella ehdottomasti Kiekkomaailman lempparihahmoni. Lyödään rahoiksi on tästä näkökulmasta katsottuna onnellisesti hahmovetoinen fantasiaromaani, joka tuo tematiikkansa tosimaailman nykyelämänmenosta Tahmeen ohjautuessa pankin ja rahapajan ohjaksiin. Tahmeeta ohjailee kulisseista lordi Vetinari, ja pankin ja palatsin lisäksi pistäydymme mm. Näkymättömällä yliopistolla nekromantian Post-mortem viestinnän laitoksella, ennen kuin käy ilmi kuinka syvissä vesissä Ankh-Morporkin raha-asioissa todella pulputetaan.

[J]oskus eteen tuli hetkiä, jolloin Dibblerin nakkisämpylä oli juuri sitä mitä sielu ja ruumis kaipasivat. Murheellista mutta totta. Kaikille tuli eteen sellaisia hetkiä. Elämä polki ihmisen niin matalaksi, että muutamien elintärkeiden sekuntien aikana omituisten rasvojen ja huolestuttavan koostumuksen potpuri oli hänen ainoa ystävänsä koko pahassa maailmassa. (s. 154)

Lyödään rahoiksi selvittelee Tahmeen pankkikeikan kautta rahan perimmäistä olemusta, etenkin rahan arvon ja muodon perimmäistä olemusta.  Miksi uskomme, että paperi, johon on painettu numeroita, on samanarvoinen kuin omena, farkut tai auto? Mistä rahan tai minkään arvo ylipäänsä tulee? Ja mihin se menee? Nämä mainonnan, luottokorttien ja pikavippien saastuttamaan nyky-yhteiskuntaan monin tavoin heijastuvat arvokysymykset on tässä fantasiaromaanissa onnistuttu melko hyvin naamioimaan kevyeksi läpäksi.

Teemoiltaan tämä juonellisesti takapainoinen romaani sopisikin yläasteen yhteiskuntaopin tunnilla luettavaksi. Varttuneemmat lukijat voivat huomata myös vasemmistolaista yhteiskuntatulkintaa. Näin varttuneempana lukijana tuli mieleen, että nyt sopisi varmaankin huolestua nykymeiningistä vähintään abstraktin pöyristymisen tasolla, sillä Pratchettin hupifantasiaromaani suhtautuu finanssimaailmaan ja erilaisiin arvoon, työhön ja rahamaailmaan liittyviin julkisten toimijoiden juhlapuheisiin huomattavasti kriittisemmin kuin esimerkiksi maamme ykköslehdet.

Pääasia Pratchettin uusimmassa suomennoksesta on kuitenkin lukijan huvitus. Sitä tarjoavat niin Tahmeen edesottamukset hänen keikkuessaan ainaisen paljastumisen uhan alla, muiden hahmojen pääasiallisesti kyseenalaiset toimet (ns. “maan tapa”) kuin kielipeleihin nojaavat vitsitkin. Ja hyvinhän tämä hevonen potkii edelleen, neitigolemeista epäkuolleisiin juristeihin ja pikkuhuijareista isoihin kaloihin. Kylläsöör, olin huvitettu.

***

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi
Suom. Mika Kivimäki engl. alkup. Making Money
Kansi: Paul Kidby
Karisto 2013
373 s.

Kirjakaksikko: Komiikkaa kuolemanjälkeisestä elämästä

Saksan Ben Eltonin, David Safierin esikoinen Bad Karma (alkup. Mieses Karma) ja brittiläisen Marie Phillipsin esikoinen Huonosti käyttäytyvät jumalat tarttuivat mukaan kirjaston kierrätyskärrystä kevyttä komediankaipuuta silmällä pitäen. Molemmissa päästään vauhtiin päähenkilönaishenkilön kuollessa ja tarina heittää lusikan nurkkaan hieman ennen loppulukua.

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat (Bazar 2009)

Marie Phillipsin Huonosti käyttäytyvät jumalat iskee yli-inhimillisten hahmojen kirjallisuusbuumiin Olympoksen jumalkaartin köyhäilemään nyky-Lontooseen. Sielläpä on käydä hullusti koko maailmalle yhden vaivaisen lemmennuolen takia.

Kirjailija on naittanut antiikin Kreikan mytologian ja iltapäivätelevision saippuasarjat onnistuneesti. Tarinaa kannatteleva olympolainen maailmanselitys on paitsi tuttua historiantunneilta, myös melko uskottavaa niin yli-ihmisten käyttäytymisen, voimien, vastuiden kuin heikkouksienkin puolesta. Selittäviin elementteihin ei kuitenkaan kiinnitetä liikaa huomiota tarinan kuluessa, mikä on tarinan fiktiivisen yhtenäisyyden kannalta erittäin positiivista. Peruskoulun historian tunneilla nukkuneet voivat aina googlailla lukiessaan.

Huonosti käyttäytyvät jumalat asuvat mörskääntyneessä kimppakämpässä Lontoossa. Epävakaata ylijumala Zeusta pidetään vankina ullakolla, mutta jälkikasvu mellastaa jumalallisten tehtäviensä ohella ympäriämpäri kaupunkia. Vastuut ovat samat kuin ennenkin, mutta voimat ovat parin tuhannen vuoden ajan selittämättömästi huvenneet. Niinpä Apollo yrittää auringon nosto- ja laskutehtävänsä ohella uutta uraa talk show -isäntänä ja harmittelee väljähtänyttä romanssiaan Afroditen kanssa. Kun Afrodite määrää poikansa Eroksen ampumaan Apolloa lemmennuolella kostoksi romantiikan väljähtymisestä, ja Apollo lemmehtyy kuolevaiseen siivoojaan Aliceen, alkaa tapahtumaketju, joka sammuttaa auringon ja johtaa Alicen melkein poikaystävän pelastusretkelle Manalaan.

Huonosti käyttäytyvien jumalten ajatusleikki yli-inhimillisiä voimia ja antiikkisia ajatusmaailmoja edustavien tyyppien mellastamisesta nyky-Lontoossa on hauska, vaikka kirjailija olisi voinut revitellä enemmänkin. Alicen ja tämän lähestulkoonpoikaystävän hahmot ovat ihastuttavan liikkiksiä verrattuna jumalisella logiikalla ohjautuviin jumaliin. Harvoissa kirjoissa kuvaillaan näin tavistyyppejä yhtä lämpimästi ja laajasti tai asetetaan heidät sankareiksi yli-ihmisvoimaisten henkilöiden sijaan. Kirjailijan kuvaus Manalasta on myös mielenkiintoinen, sillä kirjailija pitäytyy osittain olympolaisessa mytologiassa sotkien mukaan myös omaan aikaamme liittyviä piirteitä.

David Safier: Huono karma

David Safier: Huono karma (Bazar 2011)

David Safierin Bad Karma (suom. Huono karma) on sketsikäs komedia menestyvän tv-julkkiksen Kim Karlsenin kuolemanjälkeisestä sielunvaelluksesta.

Kim jättää tyttärensä synttärit väliin vastaanottaakseen suurimman saksalaisen televisiopalkinnon, mutta palkintogaala vie antisankarittaremme hengen. Kuolemansa jälkeen Kim herää muurahaisena, eikä halua mitään niin kovasti kuin päästä jälleen osalliseksi menettämästään perhe-elämästä. Muurahaiselta tämä vaatii aikamoisia, mutta kaikeksi onneksi samassa keossa asustava maailmanhistorian menestyksekkäin viettelijä voi auttaa. Kuinka paljon tarvitaan hyvää karmaa, jotta seuraavassa elämässä tulee syntyneeksi edes hamsteriksi tai lehmäksi ja miten hankkiudutaan takaisin ihmisen nahkoihin ja vieläpä omaan perheeseen?

Safierin romaanissa sketsien Seine virtaa vuolaana alusta loppuun. Itse sain käsiini romaanin englanninnoksen, joka oli tasalaatuisen hupaisa satunnaisista pienistä kääntöfiboista huolimatta. Phillipsin romaaniin verrattuna Bad Karma oli hauskempi, mutta tunneilmastoltaan yksinuottisempi. Inhimillisistä erheistä ja virheistä olisi saanut koskettavammankin tarinan, mutta kirjasta kävi selväksi heti alusta lähtien, että komediassa pysytellään kurinalaisesti.

Kirjan loppulauseet ovat liian osoittelevia omaan makuuni, ikäänkuin tarinassa olisi ollut joku vaikeasti ymmärrettävissä oleva opetus. Kansikuvan kuvankäsittelyvirhe menee sujuvasti osana kokonaiskomiikkaa. Näistä kauneusvirheistä huolimatta Safier nousee minun kirjoissani saksalaisen nykykomiikan toiseksi tähdeksi heti Wladimir Kaminerin jälkeen.

HUOM. arvostelun kuvituksena käytetty suomennoksen kantta, jossa sama kuva kuin englanninnoksessa.

***

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat 
Suom. Titia Schuurman engl. alkup. Gods Behaving Badly
Taitto: Jukka Iivarinen
Bazar 2009
301 s.

***

David Safier: Bad Karma
Engl. John Brownjohn saks. alkup. Mieses Karma
Kansi: Stan Zygart
Beaufoy Books 2009
219 s.
HUOM. Kirja on myös suomennettu, kustantajana Bazar (2011)

Jari Tervo: Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka (Kirjakauppaliitto 2013)

Luettuani Jari Tervon Jarrusukan palaji mieleeni anekdootti yliopistoajoilta. Hermeneuttisen filosofian opettaja Tuomas Tolonen heitti läppää, jonka mukaan lähes mistä vain ihmismielen tuotteesta voi analysoida loputtomiin syvempiä merkityksiä. Hän itse ymmärsi kuitenkin menneensä jokseenkin pitkälle, kun Elviksen Love me tender alkoi kuulostaa syvälliseltä ja monitasoiselta analyysiltä rakkaudesta. Naurettavuudenkin uhalla aion nyt laittaa Jarrusukan syväluotaamiseksi, sillä minun kokemukseni mukaan se on ehdottomasti mainettaan syvällisempi, nykyiseen yhteiskuntamentaliteettiin kantaa ottava teos. Ja älyttömän hauska herkullisen raadollisella lähestymiskulmalla.

Jari Tervon Jarrusukka on tavanomaisten, mutta absurdien kontrastien tragikomedia. Se kertoo tunteensa tarpeettomina amputoineen keski-ikäisen miehen vapautumisesta itse rakentamastaan vankilasta. Arkea suurempi juhla herkistää keski-ikäisen sijaisen täydellisyydentavoitteluun keinolla millä hyvänsä. Tervon tiivis tarina ja sketsikäs kerronta pakottavat lukijan valitsemaan pöyristymisen ja samastumisen välillä useaan otteeseen inhimillisen murhenäytelmän edetessä. Vaikka Jarrusukka tuntuu sisältävän muutamia sisäisiä logiikkavirheitä, se on erinomaisen hupaisa kuvaelma nyky-yhteiskunnassa usein ideaalisena pidetystä täysin rationaalisesta toimijasta ja tämän törmäyksistä muihin ihmisiin. Ennen kaikkea se on yhteiskunnallisen tarkkailijan kokoelma havaintoja siitä, mikä meitä vaivaa.

[Vaimoni] muistutti minun työskentelevän nyt peruskoulunopettajana, epäpätevänä tuuraajana. Minun ei kannattaisi yhden syyslukukauden aikana yrittää korjata valtakunnallista opetussuunnitelmaa, jota varmaan oli mietitty komiteavoimin vuosikausia. (s. 9)

Jarrusukan päähenkilö on kulttuurihistorian dosentti, jolle on langennut tehtäväksi järjestää ohjelmaa koulun joulujuhliin. Vaimonsa järkipuheista ja rehtorin suoranaisesta kiellosta huolimatta dosenttimme pyrkii pakonomaisesti järjestämään seimikuvaelman, jonka päätähtenä toimisi oikea vauva. Kun aiottu vapahtaja peruuttaa esiintymisensä vain kolme päivää ennen h-hetkeä, dosentin suunnitelmat uhkaavat mennä mönkään. Härkäpäisesti ja rationaalisesti hän kuitenkin puskee seimikuvaelmaa tapahtuvaksi. Kun Itämaan tietäjät tekevät oharit, Joosefiksi ei ole tunkua ja neitsyt Mariaa on haettava netti-ilmoituksin, dosentti päättää, että muulla niin väliä, mutta vauvan on tapahduttava keinolla millä hyvänsä.

Vauvan hankkijana dosentti toimii kuin tietoyhteiskunnan huippuguru. Innovatiivinen, fokusoitunut, peräänantamaton ja rationaalinen 110% panostus tähän projektin tärkeimmäksi analysoituun prioriteettiin kuulostaa teoriassa juuri siltä, mitä nyky-yhteiskunnassa pidetään ideaalisena suoritusasenteena. Jarrusukassa Tervo kysyy, onko tämä nyt oikeasti se, mitä kaivataan? Miten tällaiset järkiohjukset pärjäävät muiden ihmisten kanssa? Tai itsensä? Jarrusukka viestittää, että heikosti: inhimillisyyteen kuuluvat tunteet, ja niiden amputointi on pikemminkin merkki epätasapainosta kuin täydellisyydestä.

Vauvanhankintatarinan edetessä ja ohella Tervo ottaa humoristisesti kantaa viime aikojen päivänpolttaviin kysymyksiin koulujen joulujuhlista asuinalueiden eriarvoistumiseen, monikulttuurisuuskysymyksiin, teineihin, vanhuksiin, sosiaalisiin markkina-arvoihin, yhdyskuntasuunnitteluun ja hyvään kielenkäyttöön.

Rouva kertoi ostelevansa kirjoja aina, kun kirjastot ilmoittivat myyvänsä niitä kilohintaan saadakseen rahaa tietokonepeleihin. (s. 34)

Sketsit ovat nasevia ja niissä on yllättävän paljon mukana myös intertekstuaalista vitsikkyyttä. Tervon vitsit viiltävät kuitenkin syvemmältä. Niin päivänpolttaviin kuin ajattomiinkin aiheisiin liittyvän huumorin läpi kuultaa myötätunto, joka jättää lukijan epävarmaksi kirjailijan perimmäisistä tarkoituksista. Kerta toisensa jälkeen kertoja haksahtaa samastamaan toisen ihmisen roolin hänen elämässään kyseisen ihmisen minuuden kanssa. Miten käy kertojan, kun roolitus romuttuu? Vai tuleeko Jeesuksesta todellinen vapauttaja?

Jarrusukan lyhyys asettaa suurennuslasin alle paitsi edellämainitut temaattiset ja kerronnalliset huippukohdat, myös epäonnistumiset tai virheet. Tarinassa tapahtuu epäuskottavia asioita, jotka fiktion yhtenäisyyden vuoksi sallittakoon. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko näilläkin syvällisempi merkitys. Kun Kirjan ja ruusun päivän kirjassa on lupa revitellä suuntaan jos toiseen, haluaisiko kirjailija korostaa vielä tietoisesti virheitä tekemällä omaa sanomaansa inhimillisyyden olemassaolosta ja tarpeellisuudesta. Jäänen loppuelämäkseni lempeän epävarmuuden kynsiin. Wabi sabi.

***

Jarrusukka herätti tuntoja myös Jokessa, Kirsissä, Marjatassa, Jennissä, Ammassa ja Tintissä.

Jari Tervo: Jarrusukka 
Kansi: Tuula Mäkilä
Kirjakauppaliitto 2013
118 s.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (Basam Books, 2008)

Alan Bennett yhdistää Epätavallisessa lukijassa kaksi valloittavaa asiaa, Englannin kuningattaren ja lukemisen. Kun jälkimmäinen alkaa saada yliotteen ensiksi mainitusta, sekaisin menee ensin hovin normaali päiväjärjestys ja seuraavaksi uhka kohdistuu Englannin hallintoon. Epätavallinen lukija on söpö nopealukuinen satiiri kirjallisen sivistyksen vakiintunutta yhteiskuntajärjestystä keikuttavasta voimasta.

Kuningatar Elisabet I tunnetaan reippaana ja huoliteltuna, joskin pidättyväisenä ja velvollisuudentuntoisena corgi-ihmisenä. Kun koirat karkaavat kirjastoautoon, kuningatar tuntee velvollisuudekseen lainata jonkin kirjan. Tämä ilmainen eka kokeilu johtaa nopeasti ja vääjäämättömästi vahvempien kokemusten hakemiseen – kuningatar hankkii lähelleen virallisen amanuenssin, tilailee kirjoja sieltä sun täältä, vierailee kirjastoissa ja lukee kaikki vapaa-aikansa. Viihdekäyttö johtaa ennen pitkää myös salalukemiseen työtilanteissa, itsensä hoitamisen laiminlyöntiin, luonteenmuutoksiin, uusiin ajatuksiin… Epätavallinen lukija näyttää konkreettisesti yhden varoittavan esimerkin kautta, miten lukeminen voi vaikuttaa kehen tahansa.

“Voiko olla suurempaa iloa”, kuningatar uskoutui naapurilleen Kanadan ulkomaankauppaministerille, “kuin törmätä kirjailijaan, jonka teoksesta pitää, ja sitten huomata ettei hän ole kirjoittanut vain yhtä tai kahta kirjaa vaan yli kymmenen?” Ja kaikki pokkareita, eli käsilaukkukokoa, vaikka tätä hän ei sanonut ministerille. (s. 64)

Bennett on tarkka havainnoitsija, joka saa Epätavallisessa lukijassa aloittelevan tosilukijan innostuksesta irti lukemattomia hauskoja kohtauksia – kohtauksia, jotka kuulostavat tutuilta sellaisestakin lukijasta, joka on käynyt Buckinghamin palatsissa vain turistikokemusta varten. Absurdissa ympäristössä ne kiteytyvät pörröisiksi nostalgiahetkiksi, jotka auttavat näkemään, miksi ihmiset välillä ihmettelevät “yletöntä lukuintoa”.

Bennettin tekstissä ja tarinassa näkyvät rutinoituneen kirjoittajan tasalaatuinen laatutyö. Suomennoskin on samaa sorttia, vaikka käännöksessä eivät kaikki koomiset nyanssit näykään, suurelta osin aivan kielten erilaisuuden takia. Epätavallinen lukija sisältää suuren määrän kirjallisia ja kirjailijoihin liittyviä vitsejä, mutta toisaalta se kysyy vakavissaan, miten lukijuus ja lukukokemukset muuttavat lukijaa.

***

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Suom. Heikki Salojärvi
Kansi: Ina Kallis
Basam Books, 2008
115 s. 
Engl. alkup. The Uncommon reader (2007)

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt

Anna-Leena Härkönen: Laskeva Neitsyt

Anna-Leena Härkönen: Laskeva Neitsyt (Otava 2012)

Laskeva neitsyt ja muita kertomuksia on Anna-Leena Härkösen neljäs Anna-lehden kolumneista koottu kirjoituskokoelma. Teos sisältää 40 kolumnia vuosilta 2003-2011. Ne käsittelevät naiseutta ja perhe-elämää kirpeän humoristiseen tyyliin.

Ihan ensiksi haluaisin myöntää, etten lue naistenlehtiä kuin odotushuoneissa. Ekana selaan esiin kolumnit, koska ne ovat parhaita. Huokaisen liikutuksesta tai ihastuksesta, kun kolumnisti jakaa koskettavan tai hellyyttävän tarinan, mutta erityisen riemastuttavaa on huomata, että Anua, Hannaa, Anna-Leenaa tai muita kismittävät tismalleen samat asiat kuin itseäni.

Niinpä en voi olla pitämättä kolumnikirjoista. Ne ovat käteviä erityisesti aamiaslukemiseksi. Kolumneihin ei jää nalkkiin samalla tavoin kuin novelleihin tai romaaneihin, joten kiire ei lähde kasautumaan “mä luen vielä tän luvun loppuun” -efektin vaikutuksesta. Parhaat kolumnit sisältävät jonkin asiallisen pointin, tunnelatautuneen anekdootin tai pari, ja muutaman nasevan piston, joita vastaan tai joiden puolesta voi tarmokkaasti argumentoida omassa sisäisessä dialogissaan. Parhaassa tapauksessa kolumni tarjoaa jopa pienen valaistumisen kokemuksen.

Härkösen kolumnit ovat näiden kriteerien valossa oivallisia. Vaikka kirjailijaa eivät aina kismitäkään samat asiat kuin itseäni, hänen kolumninsa eivät sentään ikinä sorru hymistelyyn. Niissä tuodaan esille arjen ja juhlan epäkohtia mukavan lupsakankirpsakkaan tyyliin. Elämänviisauksien jakeluun kirjailija ei useimmiten sorru. Hän luottaa, että lukija oivaltaa itsekin, jos haluaa. Avautuessaankin Härkönen on pikemminkin hauska kuin katkera, joten lukijalle ei jää itseterapoinnin sivustakatsojan lähmäistä oloa.

Kokoelman novellit on valittu sikäli huolella pitkän aikavälin kirjoituksista, ettei lukemansa perusteella pysty arvailemaan tulevaa. Epätasaisuus on tässä tapauksessa positiivista: Laskeva neitsyt pysyy tuoreena läpi lukukokemuksen, oli kirjoittajan kanssa samaa mieltä tai ei.

Normaali itsekeskeisyyskin tuntuu täyttävän narsismin mitat. Mutta kukapa meistä ei olisi itsekeskeinen? Mehän joudumme jumalauta olemaan itsessämme vuorokaudet ympäri.    (s. 38)

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia 
Otava 2013
203 s.

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika (Atena 2012)

Jeffrey Brownin Darth Vader ja poika kertoo kuinka kauan sitten, kaukaisen galaksin vaihtoehtoisessa historiankirjoituksessa Luke Skywalker varttui isänsä hellässä huomassa. Sarjakuvakirjassa on enimmäkseen yhden kuvan strippejä, jotka käyvät läpi lapsen kasvatuksen kipu- ja/tai kohokohtia Star Warsin sanoin (tai sinnepäin). Niinpä tämä kompakti sarjakuvakirja on erinomaista hupia kaikille, jotka tykkäävät Tähtien sodasta ja ovat tutustuneet lapsenkasvatukseen vähintään pintapuolisesti.

Darth Vader ja poika -sarjakuvassa Sithin lordi Darth Vader kohtaa kapinallisiakin suuremman haasteen, nelivuotiaan poikansa Luken. Voiman avulla jotkin jokapäiväiset lapsenkaitsentahaasteet käyvät meikäläistä normitavismeininkiä helpommin. Mutta vain jotkin – nelivuotias on monella tapaa  holtiton luonnonvoima, jonka vaikutuspiirissä imperiumin lähespääpahiskin pehmoilee lähes huomaamattaan.

Brown on valinnut strippeihinsä tyypillisiä lapsiperhekohtauksia elokuvien ulkopuolelta, mutta myös uudelleentulkinnut hupaisasti tuttuja leffakohtauksia. Ikimuistoisia Star Wars -repliikkejä on käytetty kekseliäästi. Suomennos ottaa hyvin huomioon elokuvasuomennoksen, vaikka tämä hiukan jäykistääkin tekstiä.

***

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika
Kansi: Jeffrey Brown
Suom. Ville Lähteenmäki
Atena 2012
Engl. alkup. Darth Vader and Son
Lucasfilm Ltd. 2012

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Adam Mansbachin runoilema Nyt vittu nukkumaan on sketsikäs aikuisten satukirja, joka pureutuu lapsen ja Nukkumatin iltaiseen kohtaanto-ongelmaan runollisen huumorin ja havainnollistavien kuvien keinoin. Superhauskaa jokaiselle kyseisen ongelman kanssa painineelle. Erityisen hauskaa on: alatyylin viljely satukirjamuotoisessa teoksessa, sekä selvästi omakohtainen kokemus.

Teos antaa lukijalle oivalluksen, että joku muukin on joskus ajatellut vähän pahasti omasta lapsestaan kultapupustaan nukuttaessaan. Oletettu lukijakunta on myös otettu hienosti huomioon, sillä kirja on ohut, teksti suurta, kuvat selkeitä ja värikkäitä ja taitto ilmavaa. Tämä silmät sikkuralla ja kyrpä otsassa hiihtävien vähän väsyneiden vanhempien huomioiminen takaa myös sen, ettei vitsiä ole venytetty liikaa.

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan. Kuvitus: Ricardo Cortés (Into 2012)

Leijonat, pennut, viihtyy, kuorsaa.

Petokasassa on suloista nuilia.

Miten osaatkaan vaikka mitä hienoja maagisia juttuja

mut vittu osaa aloillasi huilia?

(n.13-14)

Erittäin antoisa lukutapa on tietysti katsella kirjan kuvia yhdessä lukutaidottoman lapsen kanssa. Vitsi vitsinä, hehe. Mutta oikeesti, kustantajan facebookista löytyy kisa, jonne voi lähettää videon omasta lukutapahtumastaan. Tai kuunnella Samuel L. Jacksonin viisuversion.

* Huom. Onko kansikuvan ja arvosteluun valitun tekstinäytteen eläintieteellinen inkongruenssi vitsi vai vahinko? Jatkuuko tällainen järkyttävä meininki myös sisäsivuilla?

***

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Kuvitus: Ricardo Cortés

Into, 2012

n s.

Engl. alkup. Go the Fuck to Sleep

Akashic Books, 2011 

Laura Paloheimo: Klaukkala

Laura Paloheimon esikoisromaani Klaukkala

Laura Paloheimo: Klaukkala. Kansi: Piia Aho (Otava 2012). Auringonsäde © marraskuinen aurinko.

Laura Paloheimon esikoisteos Klaukkala sisältää laadukasta myöhäisteinityttöjen viihdekirjallisuutta. Paloheimo kirjoittaa Anni Polvan jalanjäljissä kansainvälisillä chick lit -tuulahduksilla silattuna. Mikä parasta, niin kansainvälisiin kuin kotimaisiinkin kuvioihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Klaukkalassa on kevyesti glamoröösiä luksukkuutta, siedettävissä määrin lämminhenkistä itsensä etsimistä, reilusti dramaattisia rakkaussekoiluja rakkausseikkailuja ja onnellinen loppu. Kyseessä onkin kirjallinen versio nollakalorin kermakakkupalasta: sen nauttii nopeasti, tulee heti hyvä mieli, ei näy missään seuraavalla bikinikaudella.

Klaukkalan kirjavaliomainen lyhennelmä olisi yllättävän dynaaminen: päähenkilöchiksi pettyy maailman tuulissa, palaa himppeen ja laittaa haisemaan tuoksumaan. Kyseinen henkilö Julia (tuskin mitään yhteyttä Romeon ja Julian Juliaan, mutta romeotahan tässäkin etsitään) aloittaa luksuselämästä tv-tuotannossa työskentelevänä suomenruotsalaisen omistajaluokan Birkin-Fendi -linjan miniäehdokkaana. Hän hoksaa romaanin puolivälin kohdalla elämänarvojensa sattuman oman mokan johdattavan hänet yhtäkkiä downshiftaamaan kotopuoleen, jossa on tehtävä vaikea valinta kahden erilaisen hottismiehen välillä suloisissa suomalaisissa kesäöissä. Samalla hän pyrkii pelastamaan niin äitinsä kuin parhaan ystävänsäkin pulasta ja vielä päälle päätteeksi oman työpaikkansa. Kesälomalla, niin kuin vahvat suomalaiset naiset tuppaavat tekemään. Joutuuko päähenkilömme luopumaan jopa käsilaukkukokoelmastaan päästäkseen jaloilleen? Epilogi kertoo, kuinka kävi.

Paloheimon lämminhenkisen humoristinen tyyli on ottanut paljon vaikutteita niin kansainvälisestä kuin kotimaisestakin nuorten naisten viihdekirjallisuudesta. Kirjailija onnistuukin naittamaan nämä keskenään paremmin kuin monet muut uudet yrittäjät, sillä sekä kansainvälisiin että kotimaisiin ympyröihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Suuri osa kotimaisten chick lit -kirjoittajien romaaneista sijoittuu maailman megametropoleihin, ja Paloheimo näyttää, että ihan turhaan. Hänen käsittelyssään Helsingistä irtoaa mehukasta bättre folk -draamaa, ja Klaukkala hurmaa torvenkyläläishenkisellä aitoudellaan.

Kirjailijan vahvuutena ovatkin kevyen tyylin lisäksi hänen henkilöhahmonsa. Vaikka hahmokavalkadi on chick lit -kirjallisuudelle tyypillinen ja innovaatioita on tehty lähinnä muokkaamalla homostylisti transuksi, Paloheimon ihmiset ovat sympaattisia eivätkä maistu juurikaan selluloosalta. Viihdekirjoittajana Paloheimo on konservatiivi: hän ei riko toimiviksi tunnettuja ratkaisuja niin juonten kuin romaanin rakenteenkaan suhteen. Miksi toisaalta pitäisikään? Klaukkalan tyyli kantaa. Juonet soljuivat hyvin, tosin muutamaan otteeseen niinkin nopein leikkauksin, että itse putosin kärryiltä.

Kaiken kaikkiaan Klaukkala on oivallinen esikoisteos, joka yhdistää menestyksekkäästi perinteisen suomalaisen pullaleetaviihdekirjallisuuden ja Sex in the Cityn.

***

Laura Paloheimo: Klaukkala

Kansi: Piia Aho

Otava 2012

319 s.

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

Wodehousen viihderomaani Rahaa kuin Roskaa

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa. suom. Tauno Nurmio. Kansi: ?. Kannen kuvassa eräs kirjan kohtaus, joka ei ole romantillisesti, vaan jopa kapinallisesti latautunut. (WSOY, 1960)

P. G. Wodehouse (1881-1975) kirjoitti 96 kirjaa 21-vuotiaana aloittamansa kirjallisen uran aikana. Mikä vielä ällistyttävämpää, hänen tuotantonsa oli paitsi yleisömenestys myös kriittisesti arvostettua. Tällä hetkellä Wodehousen tunnetuinta tuotantoa ovat Jeeves-romaanit erityisesti Hugh Fryn ja Stephen Laurien nerokkaiden tv-adaptaatioiden ansiosta, mutta pitkällä urallaan kirjailija ehti paljon muutakin. Rahaa kuin roskaa on yksi Wodehousen muun tuotannon suomennetuista helmistä, ehta mies-chikkeri.

Ja kun sanon mies-chick lit, ehdottomasti en tarkoita jenkkiläistä fratiiria tai brittiläistä lad littiä, jotka perustuvat joko jonkin sortin machomisogyniaan (nautintoaineet, seksi ja urheilu) tai miehen sielunelämän tutkailuun (esim. Nick Hornby). Kyseessä on pikemminkin hupaileva viihdekirjallisuus, jossa köyhät ja ainakin jossain määrin kunnialliset miespäähenkilöt kaipaavat rikasta vaimoa. Ja onneksi kohtalo puuttuu peliin.

Rahaa kuin roskaa -romaanin peruskuvio muodostuu kahden brittiläisherrasmieskaveruksen finanssiratkaisujen ympärille. Lordi Biscuitillä (satunnaisesti myös Bisquit) on asema, arvonimi ja velkojia. Toimistosihteeri Berryllä on tyly pomo ja kuukausipalkka. Kumpikaan ei ole täysin tyytyväinen kuin poikamieheyteensä, mutta jostain on luovuttava elämän saattamiseksi tolalleen. Kun Berryn pomon amerikkalainen miljonääriperijäveljentytär purjehtii Lontooseen, Bisquit hommaa hänet välittömästi tätinsä suojelukseen ja päätyykin tädin suosiollisella avustuksella kihloihin tytön kanssa.

Ja siitä Wodehousen varsinainen ihmissuhdekeitos alkaakin sitten kiehua ja kuplia. Sis. reilusti romantiikkaa, moniaita sekaantuvia sivuhenkilöitä, useita kaahailukohtauksia, jonkin verran esikaupunkielämää ja muutamia herkkien naislukijoiden ymmärryksen ylikäyviä finansiaalisia kuvioita ja muita laskelmointeja. Paukkurautoja esiintyy erittäin maltillisesti. Kohtaloa kohdentavat oikeaan osoitteeseen tositarkoituksella niin miespäähenkilöt kuin naissivuhenkilötkin – avuttomuutta ei tässä kirjassa esiinny ja odotteluakin ainoastaan pakon edessä. Rahaa kuin roskaa käykin myös pikakurssista lemmenherättelyn jalossa taidossa.

Suomennos on paitsi onnistunut säilyttämään melko paljon Wodehousen alkuperäisestä nokkeluudesta, myös lisännyt (mahdollisesti tahattomasti) omiaan. Tai vähintään kieli on paikoitellen iloisesti vanhentunutta, esim. ‘tapaaminen’ on joka kerran ‘tapaus’. Ja mikä ettei, rakkauskertomuksessa.

Nykylukija jää miettimään, kuinka todellinen tai yleinen ilmiö rikkaan vaimon metsästys kalastelu on ollut, vai onko hupiarvo aikanaan liittynyt myös sukupuolirooleilla leikittelyyn. Toisaalta avion taloudellinen suunnittelu ei näytä vähentäneen romantillista panostusta tai painoarvoa, ainakaan kirjallisissa ilmentymissä. Olemmeko nykyään tiukkapipoisempia romantiikkamme suhteen, vai liittyykö tällaisen suunnitelmallisuuden tuomitseminen nimenomaan sukupuolirooleihin ja -odotuksiin?

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

suom. Tauno Nuotio (engl. alkup. Big Money)

Kansi: ?

WSOY, 1960 (2. painos, 1. painos 1938)

***