Tag Archives: hyvä

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Eeva Joenpelto. Nimi tuo mieleen isoäidin kirjahyllyn, jossa Joenpellon ei tarvinnut etsiä kaimaansa kovinkaan kaukaa. Mahdollisesti samasta syystä en ole itse tullut koskaan tarttuneeksi yhteenkään. Viime viikolla Joenpelto-haasteen innoittamana tartuin kuitenkin Uskomattomia uhrauksia -teokseen. Koska se nyt sattui löytymään kirjahyllystä.

Teos ei vakuuttanut. Ensimmäiset 30 sivua olin, että en tajua, ja lisäksi tylsää. Sinnittelin sadannelle sivulle ja sitten tuli stoppi. Teos oli täynnä masentunutta pikkusievää. Ihailtavan pikkutarkkaa kuvailua, mutta en vain saanut kiinni, että mitä sillä haettiin.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva GladKirjahyllystä sattui kuitenkin löytymään myös Elämän rouva, rouva Glad, jolle päätin antaa mahdollisuuden siltä varalta, että pikkutarkkuus olisi jotenkin jalostuneemmin juonessa mukana.

Ja hyvä, että otin. Elämän rouvassa Joenpelto kuorii henkilöhahmoistaan kerroksen kerrokselta, kunnes jäljellä on raaka sisin. Joenpellon kuvauksen pikkutarkkuus on hämmästyttävää. Ihailen tapaa, jolla Joenpelto asettelee yksityiskohdat toistensa perään luonnollista tahtia, vatuloimatta tai kiirehtimättä.

Elämän rouva, rouva Glad on tarina siitä, miten keski-ikäisestä naishenkilöstä tuli keski-ikäinen ja mihin hän on seuraavaksi menossa. Rouva Gladin tarinan vastapainona toimii nimismies Järvisen tarina, tarina keski-ikäisen miehen edesottamuksista. Glad on tekijäihmisiä, Järvinen puhujaihmisiä. Kauhea kiire on kummallakin. Näyttämönä toimivat 1930-luvun nimetön pikkukaupunki ja Helsinki, joissa rouva Glad hoitaa bisneksiään ja elämäänsä.

Teoksen epäluotettava kertoja vaikuttaa sitä luotettavammalta, mitä syvemmälle psykologisiin kerroksiin ja rehellisiin muistoihin teoksen edetessä päästään. Epäilys kuitenkin jää: rehellisen itseymmärryksen saavuttaminen on rouva Gladille vaikeaa. Suhdetoiminnassa on toki pakkokin valehdella, liike-elämä vaatii veronsa tässäkin mielessä. Ikävien muistojen kohtaaminen ei myöskään edesauta elämää tässä ja nyt.

Kokonaisvaltaisesta inhimillisyydestä ammentava teos nousee pienistä ihmiskohtaloista itseään suuremmaksi allegoriaksi elämästä. Hiotut yksityiskohdat paljastavat lukijalle sen, mistä päähenkilöt valehtelevat. Kuvauksen runsaus tekee teoksesta miltei elokuvallisen.

Juonet tuntuvat tässäkin teoksessa olevan Joenpellon heikko kohta, ainakin nopeiden leikkausten ja vauhdikkaan kerronnan ystävän mielestä. Kun juonta on teoksessa ollut pakko elävöittää, Joenpelto tuntuu ymppäävän omituisia tapahtumisen hypähtelyjä soljuvan kuvauksensa sekaan.

Keskeisten henkilöhahmojen syvyys paljastaa myös sivuhahmojen ohuuden. Toisinaan ohuudella on merkitys, toisinaan ei.  Toki me kaikki olemme omien elämiemme päätähtiä. Joenpelto oli oman näkemyksensä mukaan ennen kaikkea ihmiskuvaaja ja se näkyy tässä romaanissa.

Elämän rouva, rouva Glad on niitä kirjoja, joita sietää miettiä hieman pidempäänkin, jotta ne alkavat aukeamaan. Monikerrokselliseen tematiikkaan mahtuu monta näkökulmaa, jotka puhuttelevat myös nykylukijaa.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad
WSOY 1982 (1984)
374 s.

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Britt-Marie kävi täällä -teoksen takakannessa verrataan kirjailija Fredrik Backmanin Britt-Marieta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan. Kyllä ei pitäisi. Britt-Marie on hauska.

20150601_152540Britt-Marie, 63, on erittäin mielikuvituksekas ihminen. Vaatii hyvää mielikuvitusta kuvitella vuosikausia, että aviomiehen paita ei haise vieraalta parfyymilta. Kun mielikuvituksen venymisen rajat saavutetaan, Britt-Marie hankkii itselleen työpaikan työvoimatoimiston parhaista pyrkimyksistä huolimatta. Työpaikka sijaitsee Borgissa, pikkukaupungissa, jonka paras piirre on sen ohittava tie. Borgissa eivät asu kuin laitimmaiset luuserit, eli ne, jotka ovat liian nuoria, vanhoja, köyhiä, sairaita, rikollisia tai toivottomia muuttaakseen pois. Britt-Marie ei ole ensinkään sellainen ihminen, joka arvostelisi muiden elämäntapaa, mutta miten ihmiset pystyvät elämään kuin siat pellossa?

Britt-Marie kävi täällä törmäyttää herkullisesti suurten ikäpolvien keskiluokkaiset ennakkoluulot ja asenteet huono-osaisemman kansanosan todellisuuden kanssa. Backmanin teos luotaa nykypäivän yhteiskunnallisia tragedioita myötätuntoisesti, ihmisen tasolla. Kuusikymppisen kympin tytön elämättömäksi jäänyttä elämää peilataan lähiöteiniterroristien arjen kautta. Inhimilliset suojakilvet läpäisee jalkapallo, puoli ja toisin.

Backman pelaa taitavasti stereotyypeilla ja ennakkoluuloilla kuten Mies, joka rakasti järjestystä -teoksessaankin. Järjestys ja järjestymättömyys on myös tämän teoksen perusjännite. Britt-Marie on kuin naispuolinen Ove, ja humoristiseen sävyyn kerrottu tarinakin etenee aika lailla samaan malliin. Se ei ole huono tarina, vaan ehkä jopa niin hyvä tarina, että ansaitsee tulle kerrotuksi toiseen kertaan, samankaltaisesta, mutta kuitenkin erilaisesta näkökulmasta.

Romaanin parasta antia on sen inhimillinen ymmärtäväisyys, joka ei vaikuta liian psykologisoivalta tai edes elämänohjeistavalta. Eletty elämä vaikuttaa valintoihimme ja asenteisiimme, oli elämää takana kuusikymmentä tai kolmetoista vuotta. Backman huomauttaa teoksillaan, että yksilö ei tee kaikkia omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, vaan muiden ihmisten ja yhteiskunnan toiminta vaikuttaa siiheen, millaiseksi kenenkin elämä muodostuu. Hän kysyykin, kuka ottaa kopin silloin, kun tapahtunut ei ole kenenkään vika?

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä
suom. Riie Heikkilä
Otava 2015
376 s.

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä

Kalle Päätalo

Kalle Päätalo raksalla. Kuva: Wikipedia (alkup. Gummeruksen arkisto)

Kalle Päätalon esikoisteos Ihmisiä telineillä on 1950-luvun Raksa* sisältönsä, vaan ei tyylinsä puolesta. Kirja vilisee -50-lukulaista työläiselämää, sodanjälkeisen nousukauden rakennusbuumia ja ihmisenkokoisia tarinoita, jotka lomittuvat yhteen työn merkeissä kuin tiilet ikään. Sittemmin Päätalo on kehittynyt Suomen Proustiksi ja Knausgardiksi*. Esikoisromaani on detaljirikkaudessaan silviisiin ylitsepursuileva, että ainesta nimenomaan proustilaiseen kerrontaan voi hyvinkin aavistella olleen.

Yksi ja toinen kadulla kulkijoista pysähtyi rakennusalueen ympärille tehdyn aidan taakse ja jäi hetkeksi seuraamaan kaivannon pohjalla möyrivän kaivinkoneen työskentelyä. Alkava rakennustyömaa kiinnostaa ihmisiä, sillä sellaisen syntymisvaiheita on mielenkiintoista seurata ja arvailla mielessään, miten se valmistuttuaan tulee muuttamaan entistä katukuvaa. (s. 37)

Ihmisiä telineillä tarkastelee ihmisiä rakennustelineillä ja niiden varjoissa. Selkeäksi päähenkilöksi nousee työnjohtajana toimiva Joensivu, jonka skandalöösin avioeron jälkipyykkiä ja muita naisasioita seuraamme varsinaisen pääasian, eli kokonaisvaltaisen rakennustyömaaelämän ohessa. Millaista oli rakennusmiesten – ja naisten – elämä 1950-luvulla?

Kirjailija on kirjoittanut teoksensa hyvistä tarkkailuasemista: henkilöhahmot henkivät elävänoloista, monisävyistä elämää. Niinpä sitä helposti kuvittelee kirjan fiktiivisyydestä huolimatta katsovansa suoraan historiaan. Ihmisiä telineillä muistuttaa jossain määrin George Eliotin klassikkoa, Middlemarchia, mutta on urbaani työläistutkielma maalaisporvaritutkielman sijaan. Päätalo ylevöittää arkisen arkipäivän mielenkiintoisesti polveilevaksi työläiseepokseksi.

Ihmisiä telineillä on ensimmäinen ikinä lukemani Päätalon romaani. Proust ei minuun vedonnut, joten olen siltä pohjalta sivuuttanut myös Päätalon, etenkin koska hän on isoisäni lempikirjailija. Onko tässä jälleen yksi Kalannin graniittiin hakattu periaate, jonka aion hikikarpalot otsallani välkehtien pinnistellä ikuiseen kadotukseen? Pahoin pelkään, että on. Menköön “henkisen kasvun” piikkiin.

 ***

* Jos tällainen anakronistinen ilmaus sallitaan. Ja miksei sallittaisi, ks. kohta “periaate, ja miten sille kävi”.

***

Luimme Ihmisiä telineillä jengissä Kirsin kanssa. Peukutettiinko yhdessä? Lue Kirsin bloggaus!

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä
Koko kansan kirjakerho 1984
491 s.

Niina With: Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella (Myllylahti 2013)

Niina Within Taisit narrata, Stella on lämminhenkisen humoristinen suomipastissi Bridget Jonesista (osat 1 ja 2). Monipuolinen kirjailija on esikoischikkerissään onnistunut luomaan varsin tasapainoisen viihderomaanin, jossa on sympaattinen päähenkilö, rutkasti kiherryttävää huumoria, pari kevyttä kolmiodraamaa, eksoottinen seikkailu ja runsaasti romanttista jännitystä. Romaani toimii erinomaisesti pikku hömpännälkään.

Ja nyt olen siis orpo tyttö ilman Louis Vuittonia, Stella hymähti surullisena ja tunsi oikeat kyyneleet silmissään. Ihan oikeastihan hän voisi olla orpo ja menettänyt Vuittonin laukun! (s. 17)

Taisit narrata, Stella –teoksen päähenkilö Stella on kohta kolmekymppinen johdon assistentti, jonka lievästi pakko-oireista luonnetta epätasapainottavat impulsiivinen luovuus ja akuutti romanssinnälkä – sekä taipumus valehdella hermostuessaan niin töissä kuin vapaa-ajalla. Pomoonsa ihastunut Stella virittelee romanttisia tunnelmia pragmaattisesti myös lähinaapurustossa, suurkaupungin yössä ja netin treffipalstalla. Kuka lopulta tarttuu verkkoon, vai jääkö Stella pyristelemään valheidensa vankina?

Oman profiilinsa Stella kuitenkin oli jo yöllä luonut. Pitkään pohdittuaan hän oli päättänyt olla ainakin 95-prosenttisen rehellinen eli pysyä iän, siviilisäädyn, koulutuksen ja harrastusten osalta jotakuinkin totuudessa. Eikä maininnut missään nimessä olevansa orpo, kirjailija, tai vakoojan sukulainen. (s. 31)

With leikittelee chick lit -kirjallisuuden ja harlekiiniromanssien kliseillä varsin nokkelasti niin juonten kuin hahmojen tasolla. Löytyy komea lentokapteeni, pomon ja sihteerin välisiä sutinoita, keski-ikäinen puumatar, salaperäinen nettituttavuus. Ystävättären kanssa filosofoidaan, asuntoa rempataan, firma pelastetaan, televisioon päästään, yllätysmatkalla uhkaa vankeustuomio ja kotimaassa joudutaan kohuskandaalin uhriksi. Talvisen suomiromantiikan vastapainoksi tarjotaan eksoottista arabialaista luksukkuutta.

Kliseiden käsittely on kuitenkin onnistunutta: Within teksti luistaa luontevasti kohtauksesta toiseen ja dialogi on uskottavaa, milloin sen ei ole tarkoituskin olla väkinäistä. Kirjailijan huomiot tunnollisten naisten helmasynneistä ovat nokkelia ja tuovat tarinaan inhimillistä syvyyttä.

Päällimmäisenä teemana on tietysti nykyaikainen pariutumisdynamiikka, mutta sen rinnalle nousee yksilön julkisuudenhallinta. Sosiaalisen median tunkeutuminen niin työ- kuin sosiaaliseen elämään tuo julkisen minäkuvan työstämisen ja hallitsemisen kenen tahansa ongelmaksi. Toisaalta todellisen minän suhde erilaisiin elämänrooleihin on aina ollut monimutkainen kuvio hallita. Stellan hahmossa tulee tämä problematiikka esiin monitasoisesti.

Luin tämän kirjan yhdessä illassa. Liekö aamuyöhön venähtäneen lukuoperaation seurausta, mutta kirjan alkuun verrattuna loppu oli töksähtelevä, kun juonikuvion langanpätkiä yritettiin sitoa ehkä liiankin pikaisesti. Toki kirjan romanttinen loppuratkaisu on, kirjallisuuslajille tyypillisesti, lukijan tiedossa lähestulkoon alkumetreiltä lähtien, mutta olisin silti kaivannut hiukan enemmän ilmaa ja höttöä, ehkäpä huumoriakin loppuunsaatteluun. Kaiken kaikkiaan kuitenkin timmi suomalaischick lit -romaani, jonka uskoisin tavoittavan monenikäisiä lukijoita. Sulkun päähenkilön uusistakin seikkailuista lukisin mielelläni, mikäli sellaisia olisi suunnitteilla.

***

Niina With: Taisit narrata, Stella
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2013
198 s.

Mikael Niemi: Veden viemää

Mikael Niemi: Veden Viemää

Mikael Niemi: Veden Viemää (Like, 2013)

Mikael Niemen Veden viemää on nykyaikaan sijoittuva katastrofiromaani, joka tarkastelee hengenhädässä olevien ihmisten erilaisia selviytymiskeinoja. Mikä pitää ihmisen pinnalla? Mikä saa ihmisen taistelemaan epätoivoisessa tilanteessa viimeiseen sekuntiin saakka? Kuka selviytyy hengissä? Mikael Niemi vyöryttää romaanissaan paitsi valtoimenaan hyökkävää Luulajanjokea myös kokoelman nopein vedoin maalattuja ihmisluonteita ja -kohtaloita, joista vuotavat juonen edetessä läpi kliseiset arkkityypit. Veden viemää koukuttaa lukijan hektisillä näkökulmanmuutoksillaan ja nopeilla leikkauksillaan katastrofielokuvan tyyliin.

Syystulvivan joen yläjuoksuilta lähtee ketjureaktio, joka juoksuttaa niin jokivarren padot kuin ihmisetkin kumoon yksi toisensa jälkeen. Turva-alan yrittäjä, akvarellikurssilaiset, keski-ikäinen helikopterilentäjä, hänen kipakka ex-vaimonsa ja ensimmäisellä kolmanneksella hehkuva tyttärensä joutuvat kukin tahollaan ensimmäisten joukossa mittelemään selviytymistaitojaan ja -tahtoaan tulvan kylmässä kyydissä. Jossain vaiheessa katastrofivaroitusten saapuessa alajuoksulle kaupunkeja aletaan evakuoida. Joukkoevakuointi synnyttää valtaväylille pusertuvan ihmistulvan, jossa vain vahvimmat selviytyvät päämääriinsä.

Niemen suoraviivainen kerronta ja napakat anekdootit rytmittävät tehokkaasti yksittäisten ihmisjuonten etenemistä. Joen nielaistessa yhä enemmän maata ja väkeä joessa tapahtuu onnekkaita ja epäonnekkaitakin kohtaamisia, joissa ihmisluonnetta mitellään itseään, luontoa ja toisia ihmisiä vastaan Maslown tarvehierarkian puitteissa, libidon ja thanatoksen puristuksessa.

Luin Mikael Niemen Veden viemää kerralla. Tämä on olennainen fakta kirja-arviossani, koska olen viimeksi lukenut kirjan yhtä soittoa kymmenisen vuotta sitten. Veden viemää todella vei mukanaan kaikessa kiihkeydessään. Toisaalta lukukokemus valui kuin vesi sormien välistä. Laajassa henkilöhahmokavalkadissa ei oikein ollut samastuttavaa, sillä parhaat ja heikoimmat puolensa näyttävissä ihmisarkkityypeissä ei ollut riittävästi inhimillistä tarttumapintaa satunnaisista muisteloista huolimatta. Ikäänkuin ihmiset redusoituisivat riittävän tiukan paikan edessä toiminnakseen.

Kirjan luettuani jäin arvelemaan, mikä Niemen esittelemistä arkkityyppisistä reaktioista olisi lähinnä omaa selviytymistekniikkaani. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ikinä käytännössä selviä.

***

Mikael Niemi: Veden viemää
Suom. Jaana Nikula
Kansi: ?
Like 2013
298 s.
Ruotsink. alkup. Fallvatten

Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä

Sujata Masseyn dekkari Rei Shimura Yakuzan jäljillä

© Kirjakko. Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä. Kansi: Sami Saramäki. Gummerus, 2006.

Sujata Masseyn Rei Shimura Yakuzan jäljillä on yhdeksäs osa sarjassa  japanilais-amerikkalaisen amatöörietsivän seikkailuista japanilaisessa kulttuurissa ja murhasotkuissa, kuinkas muuten. Masseyn tarina etenee sujuvasti, ja erityisen viihdyttävää on seurata chick-lit tyyppisen, joskin huomattavasti ponnekkaamman päähenkilön selviytymistä japanilaisessa työ- ja seuraelämässä. Henkilökohtaisesti olisin selvinnyt ilman pakkopullaromanssiakin, mutta kirjan teemoista päätellen päähenkilön romantillinen elämä on isossa osasssa kaikissa sarjan osissa.

Tässä kohtaa täytyy varmaan tunnustaa, että olen ollut tietoinen sarjan olemassaolosta lähes kymmenen vuotta, mutta jättänyt aina hyllyyn. Ihan pelkästään manganomaisten kansien takia. Koska en lue mangaa, ja kansien tulisi parhaimmillan kuvata kirjan sisältöä, olen kuvitellut olevani Rei Shimura -yleisön ulkopuolella. Käytännössä kuitenkin (olettaen, että tämä sarjan n:s osa on samantyyppinen kuin aikaisemmat) Rei Shimurat ovat agathacristiemäisellä tavalla juonikuvioituja, verettömiä ja lähes väkivallattomia viihdedekkareita, joissa sympaattisen päähenkilön henkilökohtainen elämä ja dekkarielämä linkittyvät kevyeksi viihdepläjäykseksi.

Rei Shimura Yakuzan jäljillä on saanut päänäyttämökseen japanilaisen tavaratalon – kuvitteellinen Mitsutan on yksi monista Ginzan paremmista ostostaivaista, jossa työskenteleminen vaikuttaa aika lailla samalta kuin kotoisalla Stockalla. Paitsi, että suositut brändit ja rahasummat ovat tietysti eri sfääreissä, ja aspahommat japanilaiseen tapakulttuuriin sovitettuja. Rei joutuu lirkuttelemaan tiensä töihin Mitsutaniin ihan vaan vakoillakseen vähän tietoja USA:n valtion leivissä – toimeksiannon hän on ottanut krooonisen rahapulansa takia. Vakoiluhommat johtavat niin kylpylään tavaratalon johtoryhmän kanssa kuin murhaankin.Välissä Rei shoppailee, deittailee myyjätoverinsa deittikaasona ja selvittelee sydänsurujaan (menneitä ja nykyisiä), sekä osallistuu japanilaisiin perinteisiin juhlamenoihin.

Jos näitä eksoottisempia japanilaiseen elämänmenoon liittyviä ei tässä teoksessa olisi, en vaivautuisi edes ajattelemaan sarjan muiden osien lukemista. Eksoottiset kulttuuriset yksityiskohdat tuovat Rei Shimuralle särmää sekä tarinaan että henkilöhahmoihin, ja nostavat sen tusinadekkareita tai -chikkereitä mielenkiintoisemmaksi. Masseyn ansiona on, että eksotismeilla ei kuitenkaan mässäillä tai niitä nosteta esiin turhan takia – ne solahtavat tarinaan sen olennaisena osana ihan muutamaa sivurimpsua lukuunottamatta.

Vaikka itse olen ollut nihkeä shimurojen suhteen vuosikausia, saatanpa tämän ensimmäisen kokemuksen jälkeen hyvinkin lainailla sarjan muut osat oikeasssa järjestyksessä yhdeltä fanityttökaveriltani (porttiteoria toiminnassa). Luotettava, suht tasalaatuinen sarja, kuulemma. Johon on tulossa pitkän tauon jälkeen uusi osa, tiedottaa kirjailija kotisivuillaan.

***

Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä

Suom. Titta Leppämäki

Kansi: Sami Saramäki

Gummerus 2006

447 s.

Louis Couperus: Hiljainen voima

© Kirjakko

Louis Couperuksen (1863-1923) Hiljainen voima on  siirtomaaromaani, joka kuvaa sentimentaalisen värikkäästi hollantilaisen virkamiesylimystön elämää 1800-luvun lopun Jaavalla ikääntyvän virkamiespäällikön van Oudijckin perheen kautta. Couperus oli itse viettänyt nuoruutensa Jaavalla, ja Hiljaisen voiman fiktio tuntuukin kumpuavan omista kokemuksista, juoruista ja elämyksistä oudossa ympäristössä.

Hiljaisen voiman (Arvi A. Karisto, 1983, suom. Heimo Pihlajamaa, alkup. Die Stille Kracht, 1900) henkilöhahmot ovat karikatyyrimaisia omien kohtaloidensa orjia, joiden avulla Couperus pääsee valottamaan siirtomaaelämän varjopuolia. Couperusta pidetään naturalistina Flaubertin tapaan, mutta Hiljainen voima näyttäytyy siirtomaakirjallisuutta tuntevalle ajoittain jopa tapa- tai luonnekomediana. Tämä ei mitenkään vähennä kirjan arvoa: se on mielenkiintoinen ihan jo siksikin, että Indonesia ympäristönä on siirtomaakirjallisuudessa eksoottinen.

Hiljaisen voiman  päähenkilö, Labuwangin alueen residentti van Oudijck taiteilee parhaansa mukaan hollantilaisen virkamiehistön, paikallisen ylimystön ja oman perheensä muodostamassa Bermudan kolmiossa. Van Oudijckin romaanin aikana läpi käymä antisankarillinen kasvukertomus kunnianhimoisesta übervirkamiehestä eläköityneeksi erakoksi on sinänsä varsin uskottava. Se ei kantaisi kokonaista romaania ilman Couperuksen rehevää ja juurevaa sivuhenkilökaartia: van Oudijckin huikentelevaista kakkosvaimoa, tämän uskollista palvelijatarta, katkeraa poikaa, lemmenkipeää tytärtä, infantiileja kaksospoikia; työhevosapulaista, jonka vaimo pyrkii ylläpitämään eurooppalaista kulttuurisalonkia monsuuninkin aikaan; herrasmiesrakastajalääkäriä; jaavalaisia ylimyksiä, jotka keskittyvät uhkapelaamaan ja järjestämään kapinaa, milloin eivät uhkapelaa. Ja kaikkien näiden hahmojen viettejä ja tarkoitusperiä uhkaa ja vahvistaa salaperäinen Jaavan luonto sekä hallitsematon ilmasto, joka lähettää väliin hirmumyrskyjä ja väliin valkoisia muurahaisia, jotka syövät matotkin lattioilta.

En tiedä onko Gabriel García Marqués lukenut nimenomaan Hiljaista voimaa, mutta Marquésin postkolonialistinen Sadan vuoden yksinäisyys tuli mieleen tätä romaania lukiessa paitsi yleisestä tunnelmasta, myös satunnaisista yksityiskohdista, vaikka eri mantereella ollaankin. Couperus näkee, ettei Jaava ole valkoisella miehellä kuin lainassa, ja yrittää Hiljaisen voiman avulla selittää, miksi.

Taina Uimonen: Taitoa tekijälle, tehoa teksteihin: opas tiedottavaan kirjoittamiseen

Taina Uimosen Taitoa tekijälle, tehoa teksteihin: opas tiedottavaan kirjoittamiseen (Infor, 2003) on varsin kelpoisa kirjoitusopas. Uimonen ottaa esille tiedottavan kirjoittamisen yleisimmät sudenkuopat mukavan yleistajuisesti. Teksti on kepeää, nopealukuista, havainnollista ja satunnaisesti jopa hauskaa – välillä ilmeisesti tahattomastikin Uimosen sortuessa juuri niihin virheisiin, joista muutama sivu sitten varoitteli. Ehkäpä juuri tällainen inhimillisyys kuitenkin kertoo kirjoittamisesta enemmän kuin tiukat ohjeistukset.

Nappasin Taitoa tekijälle, tehoa teksteihin: opas tiedottavaan kirjoittamiseen -opuksen kirjastosta mukaani Uimosen uudemman kirjoitusoppaan luettuani. Nämä oppaat ovat ulkoasultaan hyvin samannäköisiä, ja niinpä kääntelin kirjasen (Uimosen sanoin kirjahkon) kantta esiin useampaan otteeseen ensimmäisten sivujen ajan. Olin nimittäin ihmeissäni siitä, että teksti tuntui niin tutulta ja ihmettelin, että oliko hyppysissäni sittenkin väärä kirja. Kävi kuitenkin ilmi, että Uimosen aiemman ja myöhemmän oppaan johdannot ovat lähes identtiset. Uimonen seurannee tässä omia ohjeitaan, joiden mukaan tiedottava kirjoittaja voi hyvin hyödyntää omia tekstejään (s.72), sillä tuttua materiaalia löytyi läpi kirjan. Näkökulma on tässä aiemmassa oppaassa valittu erilaisten perustiedotustekstien mukaiseksi, ja Uimonen käsittelee eri tekstilajien (tiedote, lehtijuttu, verkkokirjoitus, asiantuntijateksti) ominaispiirteitä selkeästi ja ja havainnollisesti.

Taina Uimosen Taitoa tekijälle, tehoa teksteihin: opas tiedottavaan kirjoittamiseen latelee tottuneesti yleisohjeita kirjoittajalle: tietty määrä toistoa selkeyttää viestiä lukijalle, mieluummin lyhyt kuin pitkä teksti, älä ihastu kielellisiin keksintöihisi liikaa, selkeässä otsikossa on aina verbi… Uimosen kevyttä tyyliä sekä syvempää sanomaa siitä, että kirjoittamisen tulisi olla kivaa, alleviivaavat välivitsit. Se, miten tämä sopii yhteen Uimosen toisen perussanoman kanssa, jonka mukaan kirjoittaminen tulee aina harjoittaa lukija mielessä, riippuu siitä jakaako Uimosen kanssa saman huumorintajun vai ei.

Itselleni Uimosen satasivuiset kirjoitusoppaat ovat olleet kivoja välipaloja siitä huolimatta, että ne ovat ammattikirjallisuutta, jota yleensä lähestyn varovaisesti ja erittäin syvän huokauksen jälkeen. Taitoa tekijälle, tehoa teksteihin: opas tiedottavaan kirjoittamiseen ansaitsee erityiskiitoksen siitä, että se ottaa esille verkkokirjoittamisen sekä tekniseltä että lukijareseptionkin kannalta pitäytyen käytännön vinkeissä. Uimonen kehottaa pysymään konkretiassa. Ja näyttää tässä suhteessa itse erinomaista esimerkkiä.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Lähde: Bazar kustannus, http://www.bazarforlag.fi/asema/valkoinen-kuningatar/6253

Philippa Gregoryn uusin suomennettu historiallisten naishahmojen ympärille kietoutuva romaani Valkoinen kuningatar aloittaa uuden kirjasarjan, jossa Gregory elävöittää myöhäiskeskiaikaisen Englannin valtataisteluja. Gregoryn kerronta on sujuvaa ja henkilöhahmot eläviä, eikä historiallisen taustan tutkimuksestakaan ole tingitty. Niinpä Valkoinen kuningatar on erinomaista historiallista hömppää marraskuisen teekupposen seuraksi.

Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar (Bazar kustannus, 2011, suomennos Natasha Vilokkinen) kertoo Ruusujen sodasta, jossa 1400-luvulla Lancasterien ja Yorkin suvut kärhämöivät Englannin herruudesta. Kirjassa seurataan Lancasterien puolelta rakkausavioliiton kautta Yorkin Edvardin kuningattareksi hypänneen Elisabetin ja hänen lastensa kohtaloa. Historioitsijat eivät ole edelleenkään kyenneet selvittämään, mitä Elisabetin pojille tapahtui sen jälkeen kun Ruusujen sota kääntyi Yorkin veljesten väliseksi taisteluksi kuninkuudesta.

Gregory käyttää taitavasti sekä spekulatiivista historiankirjoitusta että mielikuvitustaan tavallisen historiankirjoituksen aukkojen täyttämiseksi. Niinpä romaaniin liittyy myös maagisia juonia, jotka ovat onneksi hyvin luontevia ajankuvan ja päähenkilöiden sukuhistorian huomioon ottaen. Ihan pariin otteeseen kävi mielessä, että Gregoryn tudoriaaninen tausta  tai historiallisesti virheellinen ajattelu näkyy historiallisesti epäilyttävissä kohtauksissa. Esimerkiksi sivulla 25 Elisabet raportoi kääntävänsä selkänsä kuninkaalle ilman mitään jälkiseuraamuksia, mikä on erityisen outoa koska muualla kirjassa nimenomaisesti korostetaan alamaisten perääntyvän selkä edellä hallitsijan edestä (s. 120). Lisäksi Elisabet kuvaa kuninkaan käyvän läpi monimutkaisen riisumisseremonian nukkumaan mennessään, vaikka lever tai levée -seremonia tuli ymmärtääkseni käyttöön Englannissa vasta Kaarle II:n apinoitua sen Ranskasta 1600-luvulla. Toki 1400-luvunkin vaatteista poistuminen vaati jonkin sortin apujoukkoja.

Romaani etenee päiväkirjamaisesti ja kerronta pääasiassa preesensissä minäkertojan näkökulmasta. Useimmiten tämä kuulostaa ihan hyvältä. Muutaman kerran purskahdin nauruun, kun päähenkilö kertoo juoksevansa parhaillaan sinne sun tänne (huom. ei suora lainaus). Mieleen tuli, että mahtaa olla hankala kirjoittaa samalla.

Vaikka yleensä valitan suomennoksesta, tällä kertaa en. Vilokkisen suomennos on erinomainen: hän käyttää vanhahtavia, historiallisen romaanin tyyliä ylläpitäviä ilmauksia hyvin. Vilokkinen myös helpottaa lukijan ajatuksenjuoksua suomentamalla kuninkaiden ja kuningattarien nimet. Niinpä samannimisistä henkilöistä on hiukan helpompi pitää lukua: kuningatar Elisabet erottuu helposti tyttärestään Elizabethista ja kaikista muista Elizabetheista. Vilokkinen pitää myös erottelustaan tarkasti huolta. En myöskään onnistunut löytämään kirjasta yhtään kirjoitusvirhettä! Ainoa ylisuomennos oli mielestäni “Westminsterin kirkko”, joka kuulostaa oudon nykyaikaselta kun ottaa huomioon, että kirjan ajankohtana Westminster oli suuri kompleksi eri rakennuksia, joissa toimi mm. luostari.

Gregoryn romaanit ovat toimivaa, laadukasta historiallista fiktiota, eikä Valkoinen kuningatar ole poikkeus. Valkoinen kuningatar paketoikin historiallisten romaanien ystäville uuden ja tuoreen (jos näin nyt voi sanoa 500 vuotta sitten kuolleesta) naispäähenkilön tutussa ja turvallisessa juonikudelmassa,  jossa naispäähenkilö nousee ryysyistä rikkauksiin. Niinpä tästä romaanista tulisikin kelpo joululahjakirja suklaakonvehtien kera naposteltavaksi.

Jacques Bonnet: Kirjaston henget

Lähde: http://tammi.fi/kirjat/ISBN/9789513148737/

Haluatko bibliofiiliksi? Jos haluat, tarkista että asenne kirjoihin ja lukemiseen on kunnossa käyttämällä Jacques Bonnet:n kirjatarinoita vertailukohtana. Jos olet jo, Bonnet:n kirja kirjoista, kirjailijoista, kirjakaupoista ja kirjastoista (pääasiassa hänen omasta 40000 niteen kokoelmastaan) vie sinut mukavalle muutaman tunnin lukumatkalle, jonka aikana niska kipeytyy innokkaasta nyökyttelystä.

Jacques Bonnet:n Kirjaston henget (Tammi 2011) on tajunnanvirtaviivainen esseekokoelma, joka pursuilee ihastuttavia anekdootteja kirjoista. Kirjaston henget onnistuukin paradoksaalisesti olemaan sohvapöytäkirja, joka on vaatimattomasti 13 cm x 19,5 cm kokoinen, eikä sisällä ole yhtään kuvaa. Sen tarinat kirjaston hengistä liikuttavat lukijan tuttuihin ja tuntemattomiin lukuhetkiin, muttei kuitenkaan niin syvällisiin sfääreihin, etteikö niitä voisi palata hetkessä takaisin todellisuuteen.

Mukana palaa lempeä tunne omasta sivistyneisyydestä. Ehkäpä satunnaisesti jopa synninpäästöstä:

Teen kirjoihini merkintöjä lyijykynällä, mutta myös tussilla ja kuivamustekynällä. En sivumennen sanoen voi lukea, ellei minulla ole kädessäni mitään… minä en voi olla korjaamatta kirjoitusvirheitä, kielioppivirheitä tai ladontavirheitä teoksiin joita luen. (Kirjaston henget, s. 65)

Kirjaston henget paljasti myös tällaiselle kirjojen satunnais- ja salakeräilijälle, että tähän harrastukseen taitavat muutkin takertua puolivahingossa. Tai ehkä pikemminkin niin, että kirjat tuppaavat tarttua tietynlaisten ihmisten matkaan. Ja se on sitten menoa, jossa on ihan sallittua olla löytämättä sitä täydellistä järjestelmää.

Tässä teoksessa onkin esseekokoelmaksi varsin kohtuullisesti kirjailijan pohdintaa. Siinä on keskitytty enemmän turinoivaan tarinointiin ja vuolaisiin listauksiin – pohdinta on hoidettu etukäteen kirjan tarinasisältöä koostaessa ja siinä samalla ulkoistettu lukijalle. Lukijan vapaus tulkintaan korostuukin tässä teoksessa varsin konkreettisesti. Vasta aivan lopussa käy ilmi, että teoksen innoittajana on saattanut olla mittavan luku- ja kirjankeräilyuran lisäksi myös mediateknologian kehitys – surkuttelemisen sijaan Bonnet, itsekin kirjabisneksen ammattilainen, kysyy:

Yleistyneen internetin käytön ja televisionkatselun takia ihmiset eivät ikävysty, ja ikävystyminen on aina innostanut ihmisiä lukemiseen. Mutta oliko se niin hienoa? (Kirjaston henget, s. 122)

Bonnet:n kirja kirjoista on lajissaan ilahduttava monestakin syystä, joista vähäisin ei ole alleviivaavuuden loistava poissaolo. Minua ilahdutti erityisesti Kirjaston henkien keskittyminen kertomaan itselleni tuntemattomammista ranskan-, italian-, ja portugalinkielisistä kirjallisuusilmiöistä. Lukulistalleni löysikin tiensä useampi Bonnet:n kuin sivumennen mainitsema tai lainaama kirja tai kirjailija. Toisekseen ihastuin siihen, ettei kirjassa brassailla muodikkailla analyyttisillä termeillä tai muulla akateemisella pupalla. Bonnet:n kirjapuhe elää yksinkertaisesti aidon lukijan kirjakokemusten ketjussa. Yksinkertaisuus on tietysti rakennettu valtavan monimutkaiselle ja pitkäaikaiselle lukukokemusten verkostolle – mieleen tulee nobelistifyysikko Richard Feynmanin aksiooma, jonka mukaan tarvitsee vain “todella tietää se, mitä tietää.”

Siksipä itseäni häiritsikin tässä vahvalle lukijuudelle rakentuvassa teoksessa suomennoksen lipsahdukset. Itse en lue ranskaa erityisen hyvin, ja suomennos oli yleisesti hyvin sujuvaa. Kuitenkin esimerkiksi taidehistorioitsija Anthony Bluntin nimi oli toistuvasti kirjoitettu väärin, kerran jopa luvun aloittavassa lainauksessa*. En myöskään osannut päättää, onko suomentamattomien teosten nimen suomentaminen ranskan- tai alkuperäiskielisen perään hyvä vai huono idea, mutta ainakin se raskautti lukukokemusta huomattavasti.

Kirjanystäville kirjat kirjoista ovat yleensä mukavia lukukokemuksia. Tämä on lisäksi inspiroiva, jopa lohdullinen. Meille hämmästyksen aihe olisi pikemminkin kirjojen puuttuminen ja kirjahyllyjen näivettynyt tila niin sanotun kollegamme kotona, tai täydellisesti järjestetyt kirjarivit, joita lasiovet suojaavat. Kirjat tajuaisi heti lavastukseksi. (Kirjojen henget, s. 18)

*Muokkaus: Kuten Veijo Kettu huomautti, alkulainassa ei suinkaan ole kirjoitettu väärin Anthony Bluntin nimeä, vaan Anthony Trollopen. Pahoittelen virhettäni, ja Anthony Trollopea.