Tag Archives: hyväntuulinen

Marc Aulén: Sopat!

*Sponsoroitu bloggaus* Kirjabloggaajan korruptoi tällä kertaa Blogatin välittämä Gummeruksen arvostelukappale.

Marc Aulén: Sopat!

Marc Aulén: Sopat! (Gummerus 2014)

Kirjabloggaaja vetää muutakin kuin hengenravintoa. On sellainen luontainen pakko. Välillä alkaa kyllästyttää se kymmenen normitavissapuskavaihtoehdon kierrätys ja tällöin saattaa hyvänä päivänä tarttua uuteen reseptiin.

Nyt sellainen löytyi keittiömestari (?*), soppachef Marc Aulénin tänä keväänä ilmestyneestä Sopat! -keittokirjasta. Joka on siitä mielenkiintoinen näin mutuhuttuilijanäkökulmasta, ettei Soppien! kanssa operointi lakkaa henkilökohtaisesti haudutetun lihaliemen soppaluiden hankintayrityksiin, vaan liemivalmisteiden käyttö on kirjailijan mielestä ihan okei. Myöskään monimutkaisia keittiövehkeitä ei tarvita, ihan sitä kuulemma taviskattilalla, -veitsellä, -purkinavaajalla ja -sauvasekoittimella selviytyy. #voikoolla #enusko #mitäkurmeetasetällainenon

Testasin

Reseptiksi valikoitui Tomaatti-bataattisoppa (s.57), joka vaikutti paitsi helpolta ja nopealta, myös hyvältä. Testi eteni näin:

Tomaatti-bataattisoppa aineet1. Hanki aineet. (Eikö muuten tullut aika hyvä smetanapääkallo?) Reseptissä mainitaan erityisesti:

  • 1.5 litraa kasvis- tai kanalientä
  • 1,1 kg kuorittua bataattia, reiluina paloina
  • 1 reilu rkl raastettua inkivääriä
  • 150 g sipulisuikaleita
  • 1 reilu rkl basilikaa, kuivaa
  • 0,7 dl sitruunamehua
  • 1 reilu tl Sambal oelek -tahnaa
  • 10 g basilikaa
  • 1 dl smetanaa
  • 3 dl tomaattimurskaa

Omat mittani olivat ehkäpä pikemminkin noin- ja sinnepäinmittoja, mutta se ei haitannut lopputuloksessa.

Tomaatti-bataattisoppa 22. Toimi toimintaohjeen mukaan, jossa olennaista on keittää ensin pehmeiksi kaikki paitsi tuore basilika, smetana ja tomaattimurska. Sitten lisätään kaikki paitsi tomaattimurska ja soseutetaan. Tämän jälkeen lisätään tom. murska ja sekoitetaan. Voilà.

Tomaatti-bataattisoppa 33. Nauti. Jonkin verran lopputulos erosi erittäin kauniista reseptikuvasta, mutta maku vakuutti neljä neljästä koekaniinista. Lisäksi reseptin oppi ulkoa kerrasta, joten teen tätä  toistekin.

Maun lisäksi asenne kunnossa

Keittokirjana Sopat! putoaa miellyttävään välitilaan, jossa ulkoasu on visuaalisesti erittäin harkittu ja kaunis taitoltaan, mutta sekä ruokafilosofia että teksti ovat mukavan rentoja otteeltaan. Reseptiikka (?) on selkeää ja täsmällistä, mutta ainakaan koereseptin toteutus ei kärsinyt rennon hällävälistisestä mittailusta. Resepteissä on mainittu myös lisukevaihtoehtoja, annettu käytännön vinkkejä ja heitetty keittiöläppää, joten turhanaikaista pönötystä ja ravinnon ylevöittämistä ei tästä teoksesta löydy. Lisukereseptit sen sijaan löytyvät. Tämä on ehdottomasti plussaa plussan päälle.

Sopat! –teoksen reseptit jakaantuvat Aulénin ja hänen kollegoidensa kehittämiin, sekä Aulénin ravintola Qulman julkkisasiakkaiden suosimiin. Vähän päälle 40 soppareseptin ja 7 lisukkeen reservi vaihtelee yltiöeksoottisesta (Kurkku-tilli-limettisoppa s. 47) retrolemppareihin (Parsakaali-aurajuustokeitto s.69) ja tavissopista (Lasse Lehtisen Zuppa di soppa s. 111**) juhlaklasareihin (Petri Sarvamaan Kanttarellikeittoa ja rapeaa parmankinkkua s. 117). Joukossa on myös monimutkaisempia reseptejä edistyneille, mutta vain harvat vaikuttivat täysin mahdottomilta aloittelijoille.

Sopat! rokkaa. Jos joku pitää tätä pötypuheena, on hyvä ja testaa itse.

***

* Onko tämä oikea termi? Tästä sen just näkee, ei pitäisi antaa kirjabloggaajan käsiin muita kuin peruskaunokirjoja. Ei ole asiantuntevaa tämä tämmöinen hapuilu.

** Tätä on meillä syöty, koska bongasin reseptin joskus viime vuosituhannen kasvissyöntikaudellani jostain naistenlehdestä. Se oli aikaa, jolloin koulujen kasviruokapäivistä ei edes unelmoitu, vaan koulussa syötiin joka toinen päivä kesäkeittoa ja joka toinen päivä kasvislaatikkoa, eli perunamuussissa lilluvaa herne-maissi-paprikaa. Juhlapäivinä sitten pinaattilettuja. #nostalgiapläjäys #eikoskaanenää #makumuistot

Marc Aulén: Sopat!
Kansi: Jaesong park
Gummerus 2014
127 s.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Blogien lastenkirjaviikkoBlogien lastenkirjaviikkoon havahtuminen johti välittömään Pikku Prinssi -huumaan. Nauruun, koska se on niin hauska. Ja kyyneliin, koska ihminen ei kerta kaikkiaan kykene lukemaan Pikku Prinssiä loppuun ilman. Ei pysty viisivuotiaana, viisitoistavuotiaana, saati sitten 35-vuotiaana. Ei pysty kyllä Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltäkään. Mutta Pikku Prinssi on sellainen sielukirja, jonka soisi jokaisen lapsen lukevan, mahdollisesti useampaan otteeseen. Olen antanut itseni ymmärtää, etten suinkaan ole ainoa.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi (WSOY, 1998)

Parhaat lastenkirjat on aina kirjoitettu niin, että ne antavat ajatusten ja tunteiden siemeniä niin lapsille kuin aikuisille. Laadukas pieruhuumori puree toki kaikenikäisiin (vähintään salaa), mutta Pikku Prinssi on siitä erikoinen parhaiden lastenkirjojen edustaja, että se tarjoaa huumorin ohessa myös elämänohjeita osoittaessaan, miten sekä synkän painavat että iloisen keveätkin tunteet kuuluvat elämään. Mikä ällistyttävintä, Pikku Prinssin elämänohjeilu tarjoilaan niin mukavalla, koskettavalla meiningillä, ettei se ärsytä lainkaan.

– Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä on itse kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä niitä enää ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän! (s. 69)

De Saint-Exupéry paitsi kertoo hyvän tarinan ja jakaa elämänviisautta, myös toisintaa sitä tekstissään. Huippukohtia ei voi huomata, ellei välillä ole tasaista tai matalaa -filosofia toteutuu kerronnan virratessa arkipäiväisen ja filosofisen välillä. Kirjailijan oma kuvitus tuo ilmaa kerrontaan, mutta kertoo sekin omaa tarinaansa. Pikku Prinssi onkin valloittava kokonaistaideteos, johon palaa uudelleen ja uudelleen – ja jolla on tuttuudestaan huolimatta aina jotain uutta tarjottavaa.

On vaikea sanoa, kesyttääkö kirja lukijan vai lukija kirjan. Elinikäisiä ystäviä silti ollaan.

***

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi 
Kansi: Antoine de Saint-Exupéry
Suom. Irma Packalén
WSOY 1998
95 s.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori (Tammi 2013)

Veera Niemisen esikoisromaanissa Avioliittosimulaattori itäsuomalainen morsioehdokas Aino viettää kesäkuukauden länsisuomalaisen sulhasehdokkaan Jussin kotimaatilalla. Kestääkö salamarakkaus salamatyrmistyksen?

– Trekoli. Trädgård. Puutarha.
Sitten se pussaa minua otsalle ja kääntyy pois. Onneksi. Minä kiehun raivosta. Tai häpeästä. Niinpä tietysti. Miksi kutsuisimme puutarhaa puutarhaksi koska ruotsalaiset kutsuvat sitä trädgårdiksi. Jävla helvete.
(s. 106)

Avioliittosimulaattorissa tarinaa luonnehditaan yhdistelmäksi “Maajussille Morsianta, Unelmien poikamiestä ja Leidejä Landella” (s. 11-12). Se on, hupaisista sattumuksista myötähäpeän räimeeseen. Rakkauskertomuksen vuoristorata toisintaa ikiaikaisia prinsessasatuja, joissa heilastelun onnellinen loppu tarkoittaa häitä ja omaa ponitallia. Pahoja äitipuolia tai anoppiehdokkaita tarinassa ei esiinny: käsittämätön länsisuomalainen vaikenemisen kulttuuri sekä sulhon surullisen perhehistorian kuorruttamat isä ja eno omine omituisuuksineen riittävät vastuksiksi innokkaalle ja tarmokkaalle morsmaikulle.

Vaihto-oppilasvuositarinoita keskeiseltä jännitteeltään muistuttava romaani esittää länsisuomalaisen jäyhyyden ja itäsuomalaisen eläväisyyden kaksinkamppailu kitkeränä sopeutumistaisteluna, joka sisältää myös nuoren emäntäehdokkaan henkilökohtaisen kasvun talon tavoille. Huomiot länsisuomalaisesta elämänmenosta ovat kärjistettyjä, mutta osuvia, sikäli kun kyseessä eivät näytä olevan sukupolvien erot tai muut pikemminkin henkilökohtaiset kuin paikalliset ominaispiirteet.

Avioliittosimulaattori jatkaa ilahduttavasti annipolvailevan komediallisen suomichick litin vehnäpellonlaitaromantiikkaa iloisella, hupsuttelevalla otteella ja juurevalla asenteella. Toisaalta se myös shokeeraa terveen realisitisilla maalaisihmisen asenteilla, jotka saivat tällaisen peruskaupunkilaiskukkahattutädin ahdistumaan lihansyönnistään ja maidonjuonnistaan. Ihan tällaista vaikutusta harvemmilla yhden juonen chikkereillä on, (harvemmilla monitasoisilla klassikkoteoksillakaan) mutta pidän erittäin tervetulleena tällaista sivuvaikutusta, joka ryskii kirjan sivuilta tosielämään.

***

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2013
267 s.

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

On yleismaailmallisesti tunnettu tosiasia, että meikäläisiä aina kiinnostaa, mitä muut meistä ajattelevat. Dieter Hermann Schmitzin suomenkielinen esikoisromaani Täällä Pohjoisnavan alla: matkani pesunkestäväksi suomalaiseksi menee vielä pidemmälle: se kertoo yhden muukalaisen päättäväisestä pyrkimyksestä muuttua meikäläiseksi. Schmitzin autofiktiivisyydestä ammentava supisuomalaistumistarina on hykerryttävä kertomus keski-ikäisen perheenisän etsikkoajasta kepeän artopaasilinnamaisen veijariromaanin – tai wladimirkaminermaisen emigranttikolumnikokoelman – tyyliin.

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla (Atena 2013)

Jos esimerkiksi etsin hunajaa, odotan sen olevan jossain marmeladin lähistöllä, koska meikäläisessä käsitejärjestelmässä molemmat kuuluvat leivänpäällisiin. Suomessa hunaja luokitellaan kuitenkin leipomistarvikkeisiin, sillä suomalainen ei ikinä liisteröisi hunajaa aamiaissämpylänsä päälle. (s. 37)

Täällä Pohjoisnavan alla -romaanin kehyskertomuksena toimii suomalaistumistoimenpidelista, jonka kirjoittamiseen ja toteuttamiseen päähenkilö intoutuu havaittuaan olevansa jo niin suomalaistunut, ettei ole enää täysin saksalainen. Identiteettikriisin selvittäminen suomalaistavaan suuntaan tuntuu loogiselta, sillä hän asuu perheineen Tampereella. Facebookin avustuksella kymmenkohtainen toimenpidelista muotoutuu hernekeitosta hirvimetsän, laivakaraoken ja tangon kautta perjantaikänneihin. Listaa aletaan käymään läpi saksalaisella tehokkuudella ja päättäväisyydellä. Mitkä osoittautuvat haastavimmiksi suomalaistumiskokemuksiksi?

En enää sekoita vaimoa ja voimaa tai apinaa ja anoppia. Tätä nykyä erotan myös Vesan ja vessan ääntämyseron. Ja tiedän, että Kustaa on nimi ja kusta verbi. Ainakin puolenkymmentä suomalaista etunimeä poikkeaa vain minimaalisesti jostakin virtsaa tai ulostetta tarkoittavasta sanasta. Suomen alkeita opettelevalle tapahtuu siinä helposti lipsahduksia. (s. 42)

Schmitzin romaani on vitsejä ja sketsejä pullollaan. Se muistuttaa televisiosarja Frendejä siinä, että vitsiä paukkaa tasaisin väliajoin – ja, mikä hauskinta, vitsit ovat onnistuneita jopa supisuomalaisesta näkökulmasta. Jännitettä luodaan niin uhkaavalla romanssilla, maakuntamatkailulla kuin ihan tavallisen kaksikulttuurisen elämän kuvailulla. Onko päähenkilö arjen sankari vai antisankari, jää lukijan päätettäväksi. 

Dieter Hermann Schmitz: Die spinnen, die Finnen

Dieter Hermann Schmitz: Die spinnen, die Finnen (Ullmann 2011)

Täällä Pohjoisnavan alla luo suomikuvaa hyväntuulisen tarkkailijan näkökulmasta. Tarina perustuu Schmitzin paria vuotta aiemmin ilmestyneeseen saksankieliseen romaaniin Die spinnen, die Finnen, joka on tyypiltään korostuneemmin matkakertomus kuin suomenkielinen versio. Vertaillessaan näitä kahta teosta voi huomata, että Schmitzin komiikka sujuu molemmilla kielillä. Suomenkielistä versiota toimitettaessa on otettu huomioon myös kulttuurinen sisältö: saksalaisille ei selitellä muumimuki-ilmiötä, mutta suomenkielisessä versiossa päähenkilölle osuu useimmiten Haisuli. Toisaalta suomenkielisessä romaanissa ei näy kömpelöitä käännöksiä saksaksi hauskoista, mutta kääntäessä latistuvista sanaleikeistä.

“Das ist der Dom von Helsinki”, nutze ich dei Bemerkung, um ihn weiterzubilden. “Der Architekt war übrigens ein Deutscher. Ein Engel aus Berlin.” (Die spinnen, die Finnen, s. 216)

Suomalaista identiteettiä pohditaan suomalaisessa kirjallisuudessa usein kriisi- tai vähintään ongelmanäkökulman kautta, mutta Schmitz pohtii ja suorittaa suomalaisuutta ilon kautta. Näkökulma tuntuu raikkaalta ja tuoreelta. Itselleen nauraminen on aina terveellistä – ja Schmitz tekee sen helpoksi, sillä hänen suomikomediansa ei lyttää tai arvostele. 

Täällä Pohjoisnavan alla on hupaisa romaani, joka näyttää saksalaisen peilin kautta, mikä on suomalaisissa hyvää, outoa, hauskaa, mielenkiintoista ja käsittämätöntä. Toisaalta peili voidaan kääntää toisinkin päin ja analysoida, mistä asioista ulkomaalaiset saattavat kiinnostua, ilahtua tai hämmentyä Suomessa vieraillessaan. Ja vielä kolmanteen suuntaan: millaisiin arkisiin asioihin suomalaisten kannattaa kiinnittää huomiota saksalaisten kanssa asioidessaan.  Eritoten suomalaisille, saksan kieleen ja kulttuuriin tutustuville tämän kirjaparin lukeminen toisi helpon ja hauskan tavan omaksua sekä kieltä että kulttuuria.

***

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla: matkani
 pesunkestäväksi suomalaiseksi
Kansi: 
Suom. ja toim. Heli Naski 
Atena 2013
305 s.

***

Dieter Hermann Schmitz: Die spinnen, die Finnen: mein Leben 
 in hohen Norden 
Kansi: Isabel Klett
Ullstein 2011
361 s.