Tag Archives: identiteettikysymykset

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos 2012)

Jenny Kangasvuon suomikummaromaani Sudenveri pohtii ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä marginaaliin joutuneiden kautta. Kirjailija hahmottaa teemojaan spekulatiivisesta fiktiosta tuttujen ihmissusien avulla, ja luo monitasoisuutta sekä sukuromaanimaisella tarinankehittelyllä että luomalla ihmissusille uskottavaa muodonmuuttajien mythosta ja genetiikkaa, jotka poikkeavat viihdekirjallisuuden tutummista poluista. Taitava tarinankerronta kärsii jonkin verran tarpeettomasta selittelystä silloin kun näyttäminen olisi riittänyt.

Sudenveri on näkökulmaromaani, jossa kertojahenkilöinä toimivat vahvat naiset: yksinäinen susi Varga, laumasielu Marraskuu ja oman laumansa johtaja Martta. Lauman yhtenäisyys on syrjäkylän sivusyrjällä laumansa reviirillä elävälle Martalle kaikki kaikessa. Varga on osoittanut elävänsä ihan onnistuneesti yksin kaupungissa ihmisen vaatteissa. Nykypäivässä tarina kuitenkin kietoutuu kietoutuu Rasmuksen, laumastaan karanneen suden ja ihmisen välimuodossa elävän teinipojan, ympärille. Kun Rasmus saapuu Martan mökiltä Vargan kerrostaloasunnolle, Vargan ja Martan täytyy molempien kohdata menneisyytensä ja asemansa ihmissusina ihmisten ja susien maailmassa.

Sudenveren erittäin mielenkiintoinen sukutrauman kuljetus käy läpi suomalaisten suhdetta susiin 1800-luvulta lähtien. Historiallinen aines on vahvaa, nykytilannetta ei kommentoida lainkaan. Spekulatiivinen ihmissusien elämänmuodon käsittely hipoo nerokasta, vaikka välillä sortuu liikaan selittelyyn: monien selittelyiden sijaan olisi varmaankin ollut mahdollista näyttää, miten sudet ja ihmissudet toimivat. Kangasvuon ihmissudet eivät ole perinteisiä täysikuulla susiksi muuttuvia ihmisiä, jotka jakavat kirousta pureman kautta. Niiden mielenkiintoisin piirre on yksilöllisyys ja Mendelin sääntöjä mukailevat perintötekijät, joiden vaikutuksesta ihmissusien, susien ja ihmisten jälkeläiset voivat edustaa mitä tahansa lajia tai olla jotain siltä väliltä. Niinpä myös marginaaliryhmässä on hyljeksitty marginaali, jonka problematisointi luo romaaniin mielenkiintoisen perusjännitteen.

Kangasvuo käsittelee tätä jännitettä ja teemojaan monipuolisesti ja empaattisesti. Spekulatiivinen fiktio tarjoaa Sudenveressä mahdollisuuden tarkkailla ihan tavallisista ihmisyhteisöistä tuttuja ongelmia. Kirjailija tuntuukin pohtivan, missä määrin yksinäisyys ja yhteyden puute on yhteisön yksilön niskaan sälyttämä kohtalo ja missä määrin yksilö voi omaan tilanteeseensa vaikuttaa? Missä määrin sosiaalisesti periytyvät vaatimukset ja käsitykset vaikuttavat yksinäisyyteen ja hyljeksittyyteen?

***

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
288 s.

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit (Gummerus 2013)

Nymfit on paranormaalin romantiikan kotimainen viihdetuote, joka hyökkää  nuorten aikuisten segmenttiin sekä audiovisuaalisella että tekstuaalisella rintamalla. Kirjallinen rintama tarjoaa positiivisiakin yllätyksiä: idea nymfeistä ja satyyreista on tuore, tv-sarjamainen kerronta toimii toimintakohtauksissa. Kaiken kaikkiaan teoksessa kuitenkin hukataan antiikin Kreikasta napatun idean potentiaali tavanomaiseksi sukupuolirooliasetelmaksi, jota maustavat yliluonnolliset ilmiöt ja kliseiset kliseet. 

Sitten Didi tunsi kuun kajon ja raotti hieman silmiään. Hän näki ikkunasta, miten kalpea pallo lipui esiin pilvien takaa ja loi kuulasta valoa huoneeseen. Valo kutsui häntä, ja hän nousi täristen ylös. Hän veti kylpytakin naulasta ja kietoi sen päälleen tiukasti, mutta hänestä tuntui, ettei hänellä voisi enää koskaan olla lämmin. Hän astui hitaasti huoneeseensa ja tuijotti kuuta kuin se olisi voinut antaa jonkin neuvon. Sitä ei kuulunut. (s. 18)

Didi on ihan tavallinen 17-vuotias suomalainen lukiolainen. Kesken ekan kerran käy kuitenkin ilmi, ettei olekaan, sillä pienen kuoleman sijaan poikaystävä kuolee ihan oikeasti. Didillä ei kuitenkaan ole paljonkaan aikaa järkyttyä tapahtumasta, sillä hän joutuu toisiinsa linkittyneiden myyttisten olentojen kansainvälisten salaliittojen riepottelemaksi. Onko Didi tosiaan uudestisyntynyt legenda? Ja jos on, onko hänellä jotain sanottavaa omasta kohtalostaan?

Nymfit -teoksen yliluonnolliset olennot ovat antiikin Kreikan tarustosta vesitettyjä inhimillisiä olentoja, joilla on erikoiskykyjä ja luonnollisesti myös tavanomaista elämää haittaavia ominaisuuksia. Kykyjen ja haittojen ristipaineissa eläminen tulee yllätyksenä Didille, joka herää nymfiyteensä yllättäen ja pyytämättä. Lähestulkoon kaikista tyttökirjoista tuttu kasvukertomus on kiteytetty tässä teoksessa annipolvamaiseen tyyliin muotoiltuun päähenkilöön.

Henkilökohtaisesti harmittelen, että tässä teoksessa on tyydytty paranormaalin romanssin lajityypillisten piirteiden toisintamiseen ja hukattu hyvä mahdollisuus kuvata inhimilliselle vieraan ja vierauden kokemusta. Toisaalta myöskään teoslajin (romanssi) kaikkia piirteitä ei ole hyödynnetty. Erotiikan kirjoittaminen on tunnetusti vaikeaa, ja Nymfeissä legendaarisiin nymfeihin ja satyyreihin liittyvä eroottisuus on arkipäiväistetty tirkistelyiksi ja panoiksi. Taantumuksellisinta on, että teoksen naiset näyttävät olevan seksuaalisuutensa suhteen täysin hormoniensa ja mieshahmojen armoilla, vaikka pyrkimystä vapauteen on ollut jo huomattavan pitkään.

Nymfien juoni kulkee jouhevasti, mikäli lukija ei ota huomioon loogisia aukkoja, loogisia lapsuksia, paikallisen yliopisto- tai poliisitoiminnan kuvauksen alkeellisia virheitä tai muita klaffivirheitä. Joko tv-sarjapohjasta tai mahdollisesti kahdesta kirjailijasta johtuen myös kirjan tyyli heittelee, vaikka aiemmin lukemani perusteella ainakin Sari Luhtanen osaa itsenäisestikin.

   – Minä olen huonoa seuraa. Aiheutan ongelmia kaikille, Didi sanoi jättäen kertomatta, että oli suorastaan tappavan huonoa seuraa. (s. 157)

Kaiken kaikkiaan teos jää lerpattamaan siihen ikävään kohtaan hyvän ja campin välissä, jossa hengaavat myös muut lukijakuntansa aliarvioivat heikot viihdetuotteet. Sarjan seuraava osio tulisi joko vetää kunnolla kalkkunaksi tai kustannustoimittaa hyvälaatuiseksi nuorten aikuisten romaaniksi.

***

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit (Montpellierin legenda #1)
Kansi: ?
Gummerus 2013
381 s.

 

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus 2013)

Me ollaan menossa Budapestiin: Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama, Luojatietää ja minä. Me mennään vaikka me ei saataisi ylittää Mzilikazi Roadia, vaikka Kovanaaman pitäisi vahtia sen pikkusiskoa Rahtua ja vaikka äiti ottaisi minut ihan kokonaan hengiltä jos saisi tietää. Me vaan mennään. Budapestissä on guavoja, joita me voidaan varastaa, ja tässä vaiheessa tekisin mitä vaan guavojen takia. (s. 7)

NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet kertoo elämästä puolivälin krouvissa oman ja vieraan maan välissä. Miksi omasta lähdetään toiseen? Millaista elämä siellä on, vieraana vieraan keskellä? Sari Karhulahden mestarillinen suomennos tavoittaa Bulawayon omintakeisen lapsekkaan ja rujon kielen, jolla kirjailija nakkelee sydäntäraastavan, mutta lämminhenkisen tarinansa lukijan sieluun.

Itsenäistyvän, Mugaben diktatuurin alle joutuvan Zimbabwen slummeissa elää lukemattomia epäonnisia, omaisuutensa, työnsä tai terveytensä menettäneitä selviytyjiä. Kymmenvuotias Kulta kasvaa tovereineen heidän joukossaan Paratiisissa: vessana toimii pusikko, kotina peltihökkeli. Lapset elävät raadollisen seikkailukasta elämänsä kesää, jonka aikana elämän hallitsemattomuus ja epäreiluus kovettaa pienet sydämet. Kulta on kuitenkin erilainen kuin muut – hänen Fostalina-tätinsä on päässyt Amerikkaan, toisenlaiseen paratiisiin. Paratiisista paratiisiin vaeltaa myös Kulta. Millaista on elämä kahden paratiisin loukussa?

No mene sitten, mene sinne Amerikkaan ja tee töitä vanhainkodeissa. Sinun Fostalina-tätisi tekee nytkin. Juuri nyt se pesee paskaa jostain ryppyisestä vanhasta äijästä, joka ei pysty enää huolehtimaan itsestään, luuletko sinä ettei me olla kuultu niitä juttuja? (s. 21)

Bulawayo onnistuu teoksessaan näyttämään köyhyyden ja kurjuuden, aikuisten järkyttävät teot lapsen silmin. Näkökulma on vapauttava: pahimmassa todellisuudessa ei vellata, siihen vihjataan. Näkökulma on raskauttava: paljon jätetään lukijan mielikuvituksen varaan, myös käsitys siitä, miten pian oman hyvinvointivaltiossa kasvaneen mielikuvituksen rajat tulevat vastaan.

Jotkut ilmaantuivat lapsi sylissä. Monet ilmaantuivat käsi kädessä lasten kanssa. Itse lapset ilmaantuivat ymmällään: he eivät käsittäneet, mitä heille tapahtui. Ja vanhemmat painoivat lapsensa tiukasti rintaansa vasten ja silittivät näiden pölyisiä ja kampaamattomia päitä kovettunein käsin ikään kuin lohduttaisivat näitä mutta eivät todellisuudessa oikein tienneet, mitä sanoa. Vähitellen lapset luovuttivat, lakkasivat kyselemästä ja vain ilmaantuivat tyhjinä melkein kuin heidän lapsuutensa olisi karannut ja jättänyt heille ainoastaan varjonsa rippeet. (s. 79-80)

Kirjailija asettaa zimbabwelaisen slummielämän julmaan jännitteeseen amerikkaelämän kanssa. Slummi on tuttu, muttei koskaan koti. Amerikka on tv:stä tuttu, mutta siellä afrikkalaisiin maahanmuuttajiin suhtaudutaan vieraina. Ajan kanssa myös kotimaa alkaa tuntua vieraalta; sinne ei voi palata, ellei ole tullut sen verran tutuksi Amerikan kanssa, että on saanut paperit. Vanhemmat jäävät taakse, lapset alkavat elämänsä amerikkalaisina. Vieraus ympäröi uuden paratiisin voittaneita kuin ruumissäkki – ja se on silti parempaa, helpompaa elämää kuin jälkeenjätetyillä.

Hieno kirja. Hieno.

***

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Suom. Sari Karhulahti engl. alkup. We Need New Names
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
288 s.

 

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: AavikonTyttäret

Nura Farah: Aavikon Tyttäret (Otava 2014)

Somalialaissyntyisen suomalaisen Nura Farahin esikoisteos Aavikon tyttäret on Somalian itsenäistymisen aikaan sijoittuva sukupolviromaani. Se kertoo yhden paimentolaisperheen kolmen sukupolven naisista ja heidän kauttaan somalikulttuurista kunniakäsityksineen, klaanien välisistä suhteista ristiriitoineen sekä aavikkoelämästä iloineen ja suruineen. Taidokas tarinointi ja koskettavat henkilökuvaukset luovat lukijan silmien eteen elävän kuvan paimentolaiselämästä ja ihmisistä, jotka ovat tuttuja ja vieraita yhtä aikaa.

Hooyo Fatima painoi oikean käden sydämelleen vasemman leikkiessä pojan kiharoilla. “Olet minun sydämeni.” Hooyon katse siirtyi Khadijaan, joka istui vasemmalla puolella ja odotti kehuja. Lempeällä äänellä, kapeasti hymyillen Fatima sanoi: “Sinä olet minun käteni.” (s. 8)

Aavikon tyttäret seuraa Khadijan elämäntarinaa lapsuudesta keski-ikään. Kovan kohtalon kovettama Fatima kasvattaa lapsiaan Abdia ja Khadijaa kovalla, mutta rakastavalla kädellä: Abdia kohdellaan jo lapsena perheen miehenä, perheen päänä. Khadija on vain tyttö. Kun Abdi menehtyy, Khadija pyrkii kasvamaan niin äitinsä tyttäreksi kuin perheen mieheksikin. Kova aavikkoelämä ei kuitenkaan salli irtiottoja – miesten työt ovat miesten töitä vaarallisuutensa takia. Khadija joutuu kasvamaan naiseksi nopeasti, suuren onnettomuuden kautta. Sopeutuuko Khadija sääntöihin ja hänelle osoitettuun paikkaan maailmassa?

Niinä harvoina kertoina kun Fatima hymyili, hän laittoi huivin suunsa eteen. Turha nauraminen ja itsensä hemmottelu olivat naisen vihollisia. Laiskuus ja yltäkylläinen syöminen saivat Fatiman vihaiseksi. Fatiman ylpeytenä oli ahkeruus. Hän kylvi Khadijaan ahkeruutta ja ennen kaikkea kuria. “Itsehillintä on se, mikä erottaa meidät eläimistä. Jos teet aina mitä heikko mieli haluaa, kadotat elämän tarkoituksen”, Fatima läksytti Khadijaa. (s. 55)

Paimentolaiselämä näyttäytyy Farahin romaanissa pääosin arkipäivän toimien kautta – paimentolaiselämä on kulttuuristen ja uskonnollisten sääntöjen täyttämää, kovan työn täyttämää, onnekkailla ihmisillä myös lapsi- ja eläinlaumojen täyttämää. Naisen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja puhtaana, huolehdittava perheen hyvinvoinnista. Miehen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja hankittava perheelle elanto. Usko ohjaa ja antaa voimaa arkipäivän elämiseen. Yhteisön, leirin, ulkopuolelle joutuminen ei ole vain syrjäytymistä, vaan heikentää mahdollisuuksia selviytyä seuraavaan päivään.

“Olemme joutuneet raakalaisten hyökkäyksen kohteeksi”, punapartainen suldaan aloitti tyynesti. “Olemme joutuneet julmien epäislamilaisten uhriksi.”
    Taistelussa loukkaantunut nuori mies astui suldaanin eteen. “Vaadin kostoa”, mies karjui ja nosti vihreällä kankaalla sidotun nyrkkinsä ilmaan. “Vaadimme kostoa”, leirin miehet yhtyivät nuoren miehen huutoon. (s. 69)

Nura Farah kirjailijaFarah pyrkii romaanissaan ymmärtämään myös syitä, jotka johtivat Somalian sisällissotaan 1990-luvulla, jolloin hän itsekin joutui lähtemään pakolaiseksi perheensä kanssa. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita selittämistä, vaan romaanissa tarjotaan lukijalle johtolankoja niin poliittisen historian kuin kulttuurisen kuvan kokoamiseen. Aavikon tyttärissä pyritään myös välttämään selkeäsanaisia moraalisia kannanottoja tai tuomioita. Kirjailija antaa jokaisen päähenkilönsä kertoa oman tarinansa omista lähtökohdistaan, vaikka käyttää kolmannen persoonan kertojaa.

Somalialaisen suullisen tarinankerronta- ja runonlauluperinteen hyvä tuntemus näkyy voimakkaasti teoksen kerrontatyylissä. Aavikon tyttäret on koottu tarinoista ja anekdooteista juonten ollessa väliin hieman toissijaisessa asemassa. Farahin romaani ei silti ole hitaasti etenevä tai vatuloiva, vaan pitää otteessaan tuttuuden ja vierauden jännitteen avulla. Itse luin sen yhdeltä istumalta, koska joka sivun kääntämällä löytyi jotain erityisen mielenkiintoista. Farah uskaltaa käsitellä naisen elämään liittyviä arkojakin aiheita kuten ympärileikkausta tai synnytystä, sekä inhimilliseen elämään liittyviä erilaisuuden ja syrjäytymisen kokemuksia ja näiden kokemusten vaikutuksia.

Aavikon tyttäret liittyy saumattomasti nykyhetkisen diaspora-afrikkalaisen naiskirjallisuuden seuraan mm. Taiye Selasin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon teosten kanssa. Yhteistä näille on afrikkalaisperäisen kulttuurin tarkkailu jossain määrin ulkopuolisen ja jossain määrin sisäpiiriläisen silmin. Tämä jännitteinen näkökulma asettaa monitasoisesti kyseenalaiseksi kaikkien lukijoidensa asenteita ja käsityksiä.

***

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Kansi: Timo Numminen
Otava 2014
s. 236

Vepe Hänninen: Hämärämies

Vepe Hänninen: Hämärämies

Vepe Hänninen: Hämärämies (WSOY, 2013)

Vepe Hänninen naittaa Hämärämies salapoliisiromaanissaan Eve Hietamiehen Yösyötön Tuomas Vimman Raksalle yhteiskunnallisesti kantaaottavaan naurupakkoavioliittoon. Yhdistelmä liikkuu mukavasti todentuntuisen tragedian ja fiktiivisen komedian hankauspinnalla.

Todellista lähimmäisenrakkautta on elää niin, että kuollessa kukaan ei jää suremaan.
Reko pelkäsi onnistuneensa asiassa, kun hän alkoi etsiä lapsenvahtia Sulolle. Pikkulasta ei ole viisasta ottaa mukaan tilanteeseen, jossa pitää kertoa miehelle, että hänen postilaatikkoonsa kuseskeleva henkilö on hänen vaimonsa.
(s. 29)

Reko on yksityisetsivän freelancer-ammattia harjoittava yksinhuoltajaisä, joka on mennyt lapsen äidin kanssa naimisiin ihan vain saadakseen raskaana olleen vaimonsa tulevan lapsen huoltajuuden itselleen. Bisnes ei luista toivotulla tavalla, vaikka pikkulapsen voi onneksi ottaa mukaan autoon yöllisille stalkkauskeikoille. Kun poka jättää maksamatta, Reko joutuu tarttumaan Verohallituksen dirikan epäeettiseen tarjoukseen. Tarkoituksena on narauttaa eräs ketjurakennusyrittäjä veronkierrosta – veronmaksajien rahoilla, luonnollisesti. Rakennusyrittäjän veronkiertokeinot paljastuvat vielä tavanomaista kuittikauppaa ja rahanpesua karmivimmiksi. Ja sitten Reko alkaakin jo odotella sementtikenkiä itselleen ja pojalleen.

Reko antoi katseensa kiertää asunnossa, josta henki vanha varallisuus ja erehtymätön tyylitaju.
[…]
Reko hämmästyi. Kuinka oli mahdollista, että joku halusi ostaa toisen elämän, sukuhistorian ja yhteiskuntaluokan?
(s. 251)

Hämärämies yhdistää tutus työ- ja perhe-elämän haasteet: töihin kutsuttaessa-keikkatyö, epämääräiset työajat, pienen lapsen yksinhuoltajuus ja aloitteleva romanssi muodostavat jo itsessään aikamoisen thrillerin. Tähän kun lisätään tarinan toinen puoli häikäilemättömine rakennusfirmoineen, alihankkijoiden ketjuttamisineen ja finanssivehkeilyineen niin alamaailmassa kuin pomoportaallakin, juonisikermä on lähestulkoon ylitsevuotavaisen runsas. Juonisto kuitenkin pysyy kirjoittajan hanskassa.  Erityisesti rakennusalan iljettävien käytäntöjen paljastusten osalta Hämärämies vaikuttaa asiantuntevalta. Vauvan elämään liittyvissä yksityiskohdissa mennään puolestaan ajoittain epäuskottavan puolelle, mutta pääasiahan on ettei tarina siihen kaadu.

Juonisikermän tiheys ja monipolvisuus sulkee tehokkaasti juonipaljastuksia välttelevän kirjabloggaajan suun. Nyt on vain pakko uskotella, että hauskaa oli, tyrmistystä riitti ja päivittelemään pääsi aina myötäjännitykseltään tai -noloudeltaan ehtiessään.

***

Vepe Hänninen: Hämärämies
Kansi: Timo Mänttäri
WSOY 2013
343 s.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus 2011)

Hannu Rajaniemen Kvanttivaras on yhtä aikaa kyber- ja steampunkahtava SF-veijaritarina, joka siroutuu  ällistyttävän maailmakuvauksen ja mielenkiintoisen henkilökuvauksen välille. Romaanin täyteenahdettu ideamasuuni, runsas uudissanasto ja tiivis kerronta vaikeuttivat lukemista etenkin alussa. Tarina veti kuitenkin vahvasti mukanaan. Kvanttivaras tuntuu kietoutuvan kiehtovasti ja monitasoisesti kvanttiuden* idean ympärille Juonelliset aallot tulevat näkyville hahmojen hiukkasissa, mutta romaani vaikuttaa myös jäsentyvän kvanttimekaanisten venkuloiden* avulla.

Persoonien multihuipentuma

En ole taipuvainen narsismiin, mutta pidän peileistä, koska ne antavat mahdollisuuden määritellä oma identiteetti ulkoisen esineen kautta. Viimein ryhdyn kokeilemaan, miten kehoni reagoi muokkauskäskyihin. Muutu nuoremmaksi ja pitemmäksi. Korota poskipäitä, pidennä hiuksia. Peilikuvani alkaa virrata veden lailla. (s. 196)

Kvanttivaras, Jean le Flambeur, on joutunut dilemmavankilaan, josta pääsee ulos ainoastaan selviytymällä lukemattomien itsensä kopioiden voittajaksi loputtomissa peleissä. Mestarivaras pääsee kuitenkin ulos Mieli-nimisen naisihmisen ja hänen avaruusaluksensa Perhosen avulla. Vapautumisen ehtona on erään keikan suorittaminen Marsissa, Oublietten kaupungissa. Täällä Unholassa, robottijaloin Marsia kiertävässä ja sieluja kierrättävässä kaupungissa, on meneillään valtataistelu, johon Jeanin on hankittava vastaus. Vähä vähältä paljastuu niin Jeanin kuin kaupungin tila: alunperin monimutkaiselta vaikuttanut tilanne onkin monitahoisempi kuin olisi voinut kuvitellakaan. Löytääkö Jean vastauksen niin virallisen keikkansa kuin itseään askarruttavaan ongelmaan ennen kuin paikallinen yksityisetsivä tai lain koura löytää hänet?

Eloaikaansa oppii luultavasti arvostamaan aivan toisella tavalla, jos on aina silloin tällöin olosuhteiden pakosta kuoltava. (s. 301)

Oublietten kaupunki toimii orjuutettujen sielujen toiminnan ansiosta: heidän vartalonsa säilötään orjakauden ajaksi, jonka jälkeen he jälleensyntyvät toimiviksi ihmisiksi aina tietyksi ajaksi. Aika on todellakin rahaa, koska kukin elävä tuntee mittansa sekunnilleen. Sielujen ja vartaloiden siroutuminen ympäriämpäsi Oubliettea, mahdollisesti jopa universumia, on yksi Kvanttivarkaan vahvoista teemoista: Rajaniemi kysyy “kuka minä olen?”, ja lisäksi “missä minä olen?”

Rajaniemen luomassa maailmassa ihmisten vartalot ja heidän sielunsa eivät aina kohtaa, saati sitten asusta yhdessä, mutta toisaalta yhdestä persoonasta voi olla monta kopiota tai muunnosta olemassa vaikka yhtä aikaa, toisistaan tietoisina tai toisensa kadottaneina. Tämä eräänlainen kvanttiminuus tuottaa Kvanttivarkaassa jonkin verran päänvaivaa ja kääntää identiteettikysymyksen kohti aikaa ja maailmaa: “mitä minä olen tehnyt?”, “kuka sinä olet?”. Hahmot ovat kuin hiukkasmaisia kiintopisteitä, joiden identiteetit näyttäytyvät lukijalle juonten aaltoliikkeinä.

Kvanttimetaforan kvanttimekaniikkaa

Hyvissä dekkareissa lukija asetetaan juonten aaltoliikkeitä tarkastelemaan. Niin Kvanttivarkaassakin. Omituisia termejä ryöpsähtelevästä epäselvästä alkukuvasta alkaa lukiessa muotoutua teorioita niin Rajaniemen maailmasta, henkilöhahmoista kuin juonistakin.

Rajaniemi vaikuttaa kuitenkin veikeilevän tarkkailijan kustannuksella – tai tarkkailijan eduksi – tuomalla peliin Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen: suurta osaa vaikeista sanoista ei koskaan selitetä tarkasti, vaan lukija saa itse kuvitella, mitä suurin piirtein mahtaa olla “kuptaus”, “gevulot”, “Sobornost”. Kvanttivarkaassa pelataan tarinansisäistä universaalia peliä, mutta Kvanttivarkaassa sisäinen peli kurottaa tietoisesti sivujen ulkopuolelle pelaamaan peliä lukijan kanssa. Kirjailijan keinona ei vain ole tavanomainen lukijan herättely suorin puhutteluin tai viittauksin, vaan epävarmuudella leikittely. Epävarmuudessa lilluminen teki lukukokemuksesta hiukan raskaanpuoleisen, mutta myös erittäin kiehtovan.

Tuoksu herättää mielessäni muiston. Tajuan, että olen ollut vuosikausia joku toinen, ja nyt nuo vuodet soljuvat minuun… Viini oli minun madeleineleivokseni.  (s. 44)

Minun madeleineleivokseni tässä teoksessa toivat häivähdyksen Neurovelhoa, Sokeanäköä, Simulacraa… Hiukan häiritsi se, että kirja tuntui loppuvan ikäänkuin seuraavan osan prologiin, jossa päästäneen kurkkaamaan hiukan maailman helman alle, niin sanoakseni. Enkä varmasti malta olla katsomatta. Yksi Fraktaaliruhtinas tilauksessa, siis.

* Venkula on sellainen asia, jonka ällistyttävyden voi havainnoida intuitiivisesti, vaikkei ymmärrä täysin tai lainkaan, mistä on kyse. Esim. Schrödingerin venkula.

***

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
Suom. Antti Autio engl. alkup. The Quantum Thief
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus 2011
440 s.

Päivi Storgård: Keinulaudalla

Päivi Storgård: Keinulaudalla

Päivi Storgård: Keinulaudalla (Schilds & Söderströms 2013)

Toimittaja Päivi Storgårdin esikoisteos Keinulaudalla kuvaa, miltä kaksisuuntaisen mielialahäiriön pirstaloima elämä tuntuu ja näyttää. Teos on omakohtaisuudessaan ja vereslihaisuudessaan koskettava. Etäännytyksen huntu on heitetty kohteliaasti niin juonten kuin henkilöhahmojenkin ylle, mutta päähenkilön tarina pyrkii ihon alle. Tarina nostattaa mielenterveysongelmiin liittyviä ahaa-elämyksiä yhden toisensa jälkeen – niistä suurimpana on kylmäävä ja myötätuntoa herättävä näkymä siitä, kuinka ohut ja pettävä on jää terveen ja sairaan välillä.

“Kyse on siitä, että työntekijämme, joka on käsittääkseni potilaanne, useat työtehtävät ovat jääneet hoitamatta. Minun on tiedettävä, kuinka hän ylipäätään selviytyy vaativasta tehtävästään. Valitettavasti minun on tehtävä asiassa päätös tämän viikon aikana. Haluan keskustella kanssanne siitä, onko hän sellaisessa tilassa, että voisimme puhua työsuhteesta hänen kanssaan pian, vaikkapa teidän läsnäollessanne.” Lääkäri on tuohduksissaan. Hän on ilmoittanut Eskolle, ettei sairaalasta anneta minkäänlaisia tietoja potilaista ihmisille, jotka eivät kuulu hoitohenkilökuntaan.*

Keinulaudalla valssii menneen ja nykyisen välissä päähenkilö Outin yrittäessä selvitellä, koska kaksisuuntainen mielialahäiriö oikein mahtoi alkaa. Oliko se silloin, kun rakastuttiin? Entä silloin, kun väsytti vauvan kanssa? Kun päädyin osastolle? Kun kutsuin presidentin kakkukaffelle? Nykyisyydessään Outi kutoo sukkaa osastolla ja yrittää saada elämänsä takaisin modernin lääketieteen avulla. Mies ja lapset, työ ja koti, sairaus ei millään mahdu arkiseen, ihan tavalliseen kuvioon. Tai ehkä oikealla lääkityksellä?

Tämä sairaus vie minulta äitiyden. Minusta on tulossa äidin raunio, joka putoilee kiviä lasten niskaan.*

Mielenterveyshäiriöt ovat yhteiskunnassa edelleen monin tavoin vaikea aihe, samoin fiktiossa. Storgårdin teoksessa arkiset pienet tapahtumat lomittuvat dynaamisen manian, raastavan masennuksen ja pysäyttävän uupumuksen sanoinkuvaamattomiin kohtauksiin. Kirjailija on kuitenkin tehnyt parhaansa: Keinulaudalla näytetään ravisuttavin tarinoin, mitä tapahtuu, kun rysähtää riittävästi terveen ulkopuolelle.

Päähenkilön uupumisesta elämän sälyttämän taakan alle tuli yllättäen mieleen kirjasyksyn toinen esikoisromaani, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, vaikka teokset ovat kerronnaltaan täysin erilaiset. Rauhalan teos aloitti perheen keskeltä, ja päätyi sairaalaan, siinä missä Storgård aloittaa sairaalasta ja käy läpi niitä syitä, miksi sinne on päädytty sekä pohtii, miten uudessa tilanteessa voi elää. Tai siis, kuka sitä edes on, itsensä tai toisten silmissä, jos on lätkäisty otsaan virallinen diagnoosi?

Storgård kysyy romaanissaan, miksi on niin vaikea tunnistaa erityisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireita. Ja vastaa: työelämässä maniaa suorastaan palvotaan, ja työn ulkopuolella. Kaikkihan depistelevät ja masistelevat.

– Voi parkaa. Mutta masennukseen on nykyään onneksi hyviä lääkkeitä. Ja oma asenne vaikuttaa tietenkin paljon. Ei auta jäädä vain makaamaan! Pitää vain ottaa itseä niskasta kiinni ja painaa eteenpäin, eikä päästää itseään huonoon kuntoon. Eikö niin!*

Keinulaudalla voi lukea paitsi matkakertomuksena mielenterveyshäiriöön, myös yhteiskunnallisena ja sosiaalisena silminnäkijäkertomuksena, jossa inhimillistetään vähenevät psykiatriset hoitopaikat, lastensuojelu, salailu, tukiverkko. Se, ettei ole sairauden tuntua ja se, että on. Missä on innostuksen ja manian, uupumuksen ja masennuksen raja? Selvät sairaustapaukset voidaan hoitaa, mutta milloin sitä tietää, että tolkulta näyttävä ja kuulostava ihminen on hukkumassa? Ja mistä sen saisi tietää?

Me olemme tässä kollegan kanssa tehneet arvion sinun tilastasi. Nyt on sillä tavalla, että useimmat äidit tuntevat väsymystä ja riittämättömyyttä. Olisi hyvä, jos vaikka hiukan torkahtaisit siinä lattialla, niin jaksat sitten hetken kuluttua paremmin ja menet sänkyyn kunnon unille. Huomenna taas uusin voimin.

Keinulaudalla kohoaa henkilökohtaisen sairauskertomuksen yläpuolelle yhteiskunnalliseksi pamfletiksi. Se pyytää painokkaasti myötätuntoa ja inhimillisyyttä. Mielenterveyden häiriöitä voi sentään lääkitä, kunhan oikea annostus löydetään. Millä lääkittäisiin pelon ja pärjäämisen keinuttama kulttuuri?

* Lukulaite ei näytä sivunumeroita.

***

Päivi Storgård: Keinulaudalla
Kansi: Flukso
Schildts & Söderströms 2013
266 s.

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

On yleismaailmallisesti tunnettu tosiasia, että meikäläisiä aina kiinnostaa, mitä muut meistä ajattelevat. Dieter Hermann Schmitzin suomenkielinen esikoisromaani Täällä Pohjoisnavan alla: matkani pesunkestäväksi suomalaiseksi menee vielä pidemmälle: se kertoo yhden muukalaisen päättäväisestä pyrkimyksestä muuttua meikäläiseksi. Schmitzin autofiktiivisyydestä ammentava supisuomalaistumistarina on hykerryttävä kertomus keski-ikäisen perheenisän etsikkoajasta kepeän artopaasilinnamaisen veijariromaanin – tai wladimirkaminermaisen emigranttikolumnikokoelman – tyyliin.

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla (Atena 2013)

Jos esimerkiksi etsin hunajaa, odotan sen olevan jossain marmeladin lähistöllä, koska meikäläisessä käsitejärjestelmässä molemmat kuuluvat leivänpäällisiin. Suomessa hunaja luokitellaan kuitenkin leipomistarvikkeisiin, sillä suomalainen ei ikinä liisteröisi hunajaa aamiaissämpylänsä päälle. (s. 37)

Täällä Pohjoisnavan alla -romaanin kehyskertomuksena toimii suomalaistumistoimenpidelista, jonka kirjoittamiseen ja toteuttamiseen päähenkilö intoutuu havaittuaan olevansa jo niin suomalaistunut, ettei ole enää täysin saksalainen. Identiteettikriisin selvittäminen suomalaistavaan suuntaan tuntuu loogiselta, sillä hän asuu perheineen Tampereella. Facebookin avustuksella kymmenkohtainen toimenpidelista muotoutuu hernekeitosta hirvimetsän, laivakaraoken ja tangon kautta perjantaikänneihin. Listaa aletaan käymään läpi saksalaisella tehokkuudella ja päättäväisyydellä. Mitkä osoittautuvat haastavimmiksi suomalaistumiskokemuksiksi?

En enää sekoita vaimoa ja voimaa tai apinaa ja anoppia. Tätä nykyä erotan myös Vesan ja vessan ääntämyseron. Ja tiedän, että Kustaa on nimi ja kusta verbi. Ainakin puolenkymmentä suomalaista etunimeä poikkeaa vain minimaalisesti jostakin virtsaa tai ulostetta tarkoittavasta sanasta. Suomen alkeita opettelevalle tapahtuu siinä helposti lipsahduksia. (s. 42)

Schmitzin romaani on vitsejä ja sketsejä pullollaan. Se muistuttaa televisiosarja Frendejä siinä, että vitsiä paukkaa tasaisin väliajoin – ja, mikä hauskinta, vitsit ovat onnistuneita jopa supisuomalaisesta näkökulmasta. Jännitettä luodaan niin uhkaavalla romanssilla, maakuntamatkailulla kuin ihan tavallisen kaksikulttuurisen elämän kuvailulla. Onko päähenkilö arjen sankari vai antisankari, jää lukijan päätettäväksi. 

Dieter Hermann Schmitz: Die spinnen, die Finnen

Dieter Hermann Schmitz: Die spinnen, die Finnen (Ullmann 2011)

Täällä Pohjoisnavan alla luo suomikuvaa hyväntuulisen tarkkailijan näkökulmasta. Tarina perustuu Schmitzin paria vuotta aiemmin ilmestyneeseen saksankieliseen romaaniin Die spinnen, die Finnen, joka on tyypiltään korostuneemmin matkakertomus kuin suomenkielinen versio. Vertaillessaan näitä kahta teosta voi huomata, että Schmitzin komiikka sujuu molemmilla kielillä. Suomenkielistä versiota toimitettaessa on otettu huomioon myös kulttuurinen sisältö: saksalaisille ei selitellä muumimuki-ilmiötä, mutta suomenkielisessä versiossa päähenkilölle osuu useimmiten Haisuli. Toisaalta suomenkielisessä romaanissa ei näy kömpelöitä käännöksiä saksaksi hauskoista, mutta kääntäessä latistuvista sanaleikeistä.

“Das ist der Dom von Helsinki”, nutze ich dei Bemerkung, um ihn weiterzubilden. “Der Architekt war übrigens ein Deutscher. Ein Engel aus Berlin.” (Die spinnen, die Finnen, s. 216)

Suomalaista identiteettiä pohditaan suomalaisessa kirjallisuudessa usein kriisi- tai vähintään ongelmanäkökulman kautta, mutta Schmitz pohtii ja suorittaa suomalaisuutta ilon kautta. Näkökulma tuntuu raikkaalta ja tuoreelta. Itselleen nauraminen on aina terveellistä – ja Schmitz tekee sen helpoksi, sillä hänen suomikomediansa ei lyttää tai arvostele. 

Täällä Pohjoisnavan alla on hupaisa romaani, joka näyttää saksalaisen peilin kautta, mikä on suomalaisissa hyvää, outoa, hauskaa, mielenkiintoista ja käsittämätöntä. Toisaalta peili voidaan kääntää toisinkin päin ja analysoida, mistä asioista ulkomaalaiset saattavat kiinnostua, ilahtua tai hämmentyä Suomessa vieraillessaan. Ja vielä kolmanteen suuntaan: millaisiin arkisiin asioihin suomalaisten kannattaa kiinnittää huomiota saksalaisten kanssa asioidessaan.  Eritoten suomalaisille, saksan kieleen ja kulttuuriin tutustuville tämän kirjaparin lukeminen toisi helpon ja hauskan tavan omaksua sekä kieltä että kulttuuria.

***

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla: matkani
 pesunkestäväksi suomalaiseksi
Kansi: 
Suom. ja toim. Heli Naski 
Atena 2013
305 s.

***

Dieter Hermann Schmitz: Die spinnen, die Finnen: mein Leben 
 in hohen Norden 
Kansi: Isabel Klett
Ullstein 2011
361 s.