Tag Archives: jouheva

Marc Aulén: Sopat!

*Sponsoroitu bloggaus* Kirjabloggaajan korruptoi tällä kertaa Blogatin välittämä Gummeruksen arvostelukappale.

Marc Aulén: Sopat!

Marc Aulén: Sopat! (Gummerus 2014)

Kirjabloggaaja vetää muutakin kuin hengenravintoa. On sellainen luontainen pakko. Välillä alkaa kyllästyttää se kymmenen normitavissapuskavaihtoehdon kierrätys ja tällöin saattaa hyvänä päivänä tarttua uuteen reseptiin.

Nyt sellainen löytyi keittiömestari (?*), soppachef Marc Aulénin tänä keväänä ilmestyneestä Sopat! -keittokirjasta. Joka on siitä mielenkiintoinen näin mutuhuttuilijanäkökulmasta, ettei Soppien! kanssa operointi lakkaa henkilökohtaisesti haudutetun lihaliemen soppaluiden hankintayrityksiin, vaan liemivalmisteiden käyttö on kirjailijan mielestä ihan okei. Myöskään monimutkaisia keittiövehkeitä ei tarvita, ihan sitä kuulemma taviskattilalla, -veitsellä, -purkinavaajalla ja -sauvasekoittimella selviytyy. #voikoolla #enusko #mitäkurmeetasetällainenon

Testasin

Reseptiksi valikoitui Tomaatti-bataattisoppa (s.57), joka vaikutti paitsi helpolta ja nopealta, myös hyvältä. Testi eteni näin:

Tomaatti-bataattisoppa aineet1. Hanki aineet. (Eikö muuten tullut aika hyvä smetanapääkallo?) Reseptissä mainitaan erityisesti:

  • 1.5 litraa kasvis- tai kanalientä
  • 1,1 kg kuorittua bataattia, reiluina paloina
  • 1 reilu rkl raastettua inkivääriä
  • 150 g sipulisuikaleita
  • 1 reilu rkl basilikaa, kuivaa
  • 0,7 dl sitruunamehua
  • 1 reilu tl Sambal oelek -tahnaa
  • 10 g basilikaa
  • 1 dl smetanaa
  • 3 dl tomaattimurskaa

Omat mittani olivat ehkäpä pikemminkin noin- ja sinnepäinmittoja, mutta se ei haitannut lopputuloksessa.

Tomaatti-bataattisoppa 22. Toimi toimintaohjeen mukaan, jossa olennaista on keittää ensin pehmeiksi kaikki paitsi tuore basilika, smetana ja tomaattimurska. Sitten lisätään kaikki paitsi tomaattimurska ja soseutetaan. Tämän jälkeen lisätään tom. murska ja sekoitetaan. Voilà.

Tomaatti-bataattisoppa 33. Nauti. Jonkin verran lopputulos erosi erittäin kauniista reseptikuvasta, mutta maku vakuutti neljä neljästä koekaniinista. Lisäksi reseptin oppi ulkoa kerrasta, joten teen tätä  toistekin.

Maun lisäksi asenne kunnossa

Keittokirjana Sopat! putoaa miellyttävään välitilaan, jossa ulkoasu on visuaalisesti erittäin harkittu ja kaunis taitoltaan, mutta sekä ruokafilosofia että teksti ovat mukavan rentoja otteeltaan. Reseptiikka (?) on selkeää ja täsmällistä, mutta ainakaan koereseptin toteutus ei kärsinyt rennon hällävälistisestä mittailusta. Resepteissä on mainittu myös lisukevaihtoehtoja, annettu käytännön vinkkejä ja heitetty keittiöläppää, joten turhanaikaista pönötystä ja ravinnon ylevöittämistä ei tästä teoksesta löydy. Lisukereseptit sen sijaan löytyvät. Tämä on ehdottomasti plussaa plussan päälle.

Sopat! –teoksen reseptit jakaantuvat Aulénin ja hänen kollegoidensa kehittämiin, sekä Aulénin ravintola Qulman julkkisasiakkaiden suosimiin. Vähän päälle 40 soppareseptin ja 7 lisukkeen reservi vaihtelee yltiöeksoottisesta (Kurkku-tilli-limettisoppa s. 47) retrolemppareihin (Parsakaali-aurajuustokeitto s.69) ja tavissopista (Lasse Lehtisen Zuppa di soppa s. 111**) juhlaklasareihin (Petri Sarvamaan Kanttarellikeittoa ja rapeaa parmankinkkua s. 117). Joukossa on myös monimutkaisempia reseptejä edistyneille, mutta vain harvat vaikuttivat täysin mahdottomilta aloittelijoille.

Sopat! rokkaa. Jos joku pitää tätä pötypuheena, on hyvä ja testaa itse.

***

* Onko tämä oikea termi? Tästä sen just näkee, ei pitäisi antaa kirjabloggaajan käsiin muita kuin peruskaunokirjoja. Ei ole asiantuntevaa tämä tämmöinen hapuilu.

** Tätä on meillä syöty, koska bongasin reseptin joskus viime vuosituhannen kasvissyöntikaudellani jostain naistenlehdestä. Se oli aikaa, jolloin koulujen kasviruokapäivistä ei edes unelmoitu, vaan koulussa syötiin joka toinen päivä kesäkeittoa ja joka toinen päivä kasvislaatikkoa, eli perunamuussissa lilluvaa herne-maissi-paprikaa. Juhlapäivinä sitten pinaattilettuja. #nostalgiapläjäys #eikoskaanenää #makumuistot

Marc Aulén: Sopat!
Kansi: Jaesong park
Gummerus 2014
127 s.

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat 2013)

Scifipiireistä tutun Shimo Suntilan esikoisteoksessa Sata kummaa kertomusta on todellakin sata spefisti oivaltavaa sadan sanan mininovellia eli raapaletta. Novellin lukaisee sekunneissa, mutta vaikutusaika on useimmiten lukuaikaa pidempi, mikä kertoo kirjoittajan onnistuneen ujuttamaan hyvin pieniin tarinoihin hyvinkin suuria ajatuksia. Onnellisesti ne kuitenkin purkautuvat useimmiten yhtäkkisessä oivalluksessa, 1600-lukulaisen metafyysisen runouden parhaimmiston tapaan.*

Sataan kummaan kertomukseen mahtuu paljon kaikenlaista. Useimmiten humoristisilla tarinoilla on kuitenkin yhteisiäkin teemoja ja tarinat ovat useimmiten hahmolähtöisiä. Suntila pohtii usein spekulatiivisen fiktion stereotyypillisen hahmokuvaston ongelmia epätavanomaisista, arkisista suunnista: millaista on olla klooni, universumin prinssi, telekineettisesti taitavien lasten isä. Toisaalta Suntilaa ihastuttavat sanaleikit, jotka räjäyttävät potin näin lyhyessä ilmaisumuodossa. Ja kolmatta yhteyttä haetaan harkitusta toistosta, jonka avulla teokseen saadaan miellyttävää, yllättävääkin, kertomuksellisuutta, toteutuipa tämä kertomuksellisuus perättäisissä tai ympäri teosta hajautetuissa raapaleissa.

Sain Shimolta ja Kuoriaiskirjoilta luvan läjäyttää tähän lempparini. Seuraa Shimo Suntilan “Oman elämänsä antisankari”, olkaa niin ystävällisiä.

Nuorempana leikittiin kavereiden kanssa tulitikuilla ja autiotalohan siinä paloi. Kahden vuoden kohkaamisen jälkeen sain sovittua treffit ensi-ihastukseni kanssa. Join liikaa pohjia ja leffassa oksensin popcornipussiin. Reaalin nukuin pommiin ja jäi koko valkolakki lopulta saamatta. Sitten ihmissusi puri minua. Oli toisaalta helpotus paeta ihmiselämääni, mutta jouduin huomaamaan, ettei ihmissusiklaanin jäsenenä ollut yhtään sen helpompaa. Tänään joudun jälleen neuvoston nuhdeltavaksi.
“Sinun oli määrä purra ihmistä ja tehdä hänestä ihmissusi. Kun siitä ei tullut mitään, sait luvan purra mitä tahansa eläintä. Minkä eläimen kimppuun kävit?”                            “Suden”, uikutan.                                                                                                             “Ja mikä siitä tulee täydenkuun aikaan?”                                                                   “Susisusi?” Heilutan häntääni varovasti.                                                                              Koko lauma ulvoo naurusta.                                                                                             Taas hävettää. (s. 46)

Kyllä me mieheni kanssa huutonauroimme vedet silmissä tälle kertomukselle edellisiltana niin, että lapset heräsivät ja jouduimme nukutuspuuhiin erittäin typerästi virnistellen ja henkeä haukkoen. “Oman elämänsä antisankari” edustaa oivaltavaa, humoristista spefiä parhaimmillaan – eikä Suntila ole heikoimmillaankaan tylsä, lattea tai epämielenkiintoinen.

Testatkaa vaikka itse. Sata kummaa kertomusta saa ladata sähkökirjana Aavetaajuuden nettikirjakaupasta ilmaiseksi 15.12. saakka. Hyvää matkaa!

***

* John Donne, minä tarkoitan nyt sinua. John Donnen teoksia esillä Luminariumissa.

***

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta
Kansi: Arren Zherbin
Kuoriaiskirjat 2013
112 s.

Kirjakaksikko: Rincewind, vekkuli valevelho

Vietän tällä hetkellä kevyttä nostalgiakierrosta Kiekkomaailmassa. Ihan olosuhteiden pakosta – vauvan yökätinöitä valvoessa sitä tarvitsee vähän mieltäylentävää elämäänsä. Ensimmäisen kerran Pratchettien tunnelmaa keventävään vaikutukseen tutustuin jo viime vuosituhannella. Oi niitä aikoja. Asustelin opiskelijakommuunissa ja kollektiivisessa kirjahyllyssämme makoili muun muassa noin 10 kappaletta Taruja Sormusten Herrasta eri kielillä, liuta puhkiluettuja Pratchett-pokkareita ja kaikki  George R. R. Martinin toimittamat Wild Cardsit. Ei tarvinnut ensimmäisenä tarttua imuriin tai tiskiharjaan tenttiinlukua vältellessään.

Rincewind – tuo vekkuli valevelho

Paul Kirby: Rincewind

Paul Kirby: Rincewind

Luuserivelho Rincewind on ensimmäisen Kiekkomaailmakirjan, The Colour of Magicin (suom. Magian väri) päähenkilö. Tämän kirjan funktiona on Kiekkomaailman esittely: Pratchettin konseptina onkin turismi. Ankh-Morporkiin saapuu vieras ulkoavaruudesta, ensimmäinen ikinä Kiekkomaailmassa nähty turisti Twoflower (Kakskukka). Kohtalon (kirjaimellisesti) oikusta Rincewind joutuu Twoflowerin turistioppaaksi, ja niinpä tämä pari seikkaileekin yhdessä hamaan auringonlaskuun erinäisten matkakumppanien kanssa. Näistä kestävimmäksi osoittautuu päättäväinen matka-arkku, joka kipittää messissä niin maalla, merellä kuin lähes ilmassakin. Hopeasijalle jää Barbaari Hrun (yllättävän älykäs barbaariksi, sillä pystyy ajattelemaan liikuttamatta huuliaan), joka lankeaa matkalla loveen.

The Colour of Magic on Pratchettin villein ja vapain Kiekkomaailmakirja, ehkäpä myös raakilein ja samalla hauskin. Pratchettin kielelliseen kompailuun perustuvat vitsit ovat tuoreita, kaskut ennenkuulemattomia, eikä tarinan perusrakenne ole vielä hioutunut liian siloiseksi. Magian värissä ilmenevät jo pratchettiaaniset peruspilarit: a) huumori, b) fantasia ja c) tosimaailman ilmiöiden kommentointi a):n ja b):n tarjoamien etäännyttämiskeinojen avulla. Koska jenkan tahti on tässä kirjassa maailmaan tutustuminen, kommentoitavaa, toisin sanoen fantastisten vitsien lähteitä, tuntuu pulppuavan loputtomiin.

Terry Pratchett: Magian väri (Karisto 1999)

Terry Pratchett: Magian väri (Karisto 1999)

Hahmot ovat myös uusia ja raakoja. Pratchett ei kuitenkaan sorru selittämään hahmojensa taustoja tai maailmanhistoriaa, -fysiikkaa tai metafysiikkaa läpikotaisin, vaan hän pyrkii näyttämään pikaotoksia olennaisesta. Pulppuaminen on tässäkin suhteessa osuva kielikuva, sillä lukija pääsee täydentämään kirjan edetessä mielikuvapalapeliä niin hahmoista kuin Kiekkomaailmastakin. Hahmot eivät kuitenkaan tunnu olevan edes kirjailijan mielessä valmiita, joten palapelaamista pääsee harrastamaan vielä useamman (n. 20) osan ajan. Ja mikäli nyt todella haluaa filosofoida, voi tästä fantasiaromaanista lukea sosiaalisen kommentaarin lisäksi myös pohdintaa siitä, kullaista turisteilua tämä tämmöinen kirjallinen eskapismi on, erityisesti intertekstuaalisessa muodossaan.

In his right hand he carried the magical black sword Kring, which was forged from a thunderbolt and has a soul but suffers no scabbard. Hrun had stolen it only three days before… and was already regretting it. It was beginning to get on his nerves.

‘ I tell you it went down the last passage on the right,’ hissed Kring in a voice like the scrape of a blade over stone.

‘Be silent!’

‘All I said was–’

‘Shut up!’

(s. 123)

Rincewind: valevelhon uskomaton paluu Kiekkomaailmaan!

Terry Pratchett: Eric (Karisto 2006)

Terry Pratchett: Eric (Karisto 2006)

Faust Eric ei ole millään muotoa järjestyksessä seuraava Rincewind-romaani. Itse asiassa se on pikemminkin Good Omens (suom. Hyviä enteitä, kirj. yhdessä Neil Gaimanin kanssa) käännettynä Kiekkomaailmaksi. Eli toisin sanoen aika lailla sitä mitä nimi lupaa, Faust -tradition muunnelma huumorfantasian keinoin. Rincewind näyttelee paholaisen roolia, ja teini-ikäinen magiahakkeri Eric häärää Faustina.

Romaanin alussa ollaan siis siinä onnellisessa tilanteessa, että Rincewindistä on päästy eroon. Ei lopullisesti, mutta hänen mahdollisuutensa palata Umpiulottuvuuksista Kiekkomaailmaan on yksi miljoonasta. Rincewind osaa kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväkseen, kun se kohdalle sattuu. Valitettavasti tämä tarkoittaa hengailua teini-ikäisen, yli-innokkaan nörtin seuroissa ja reissua Helvettiin. Onneksi Matkatavara seuraa Rincewindiä minne tahansa.

Faust Eric noudattaa perusjuoneltaan perinteistä Faust -tarinaa kolmine toiveineen ja niiden toteuttamisineen. Kiekkomaailmassa pätevät kuitenkin samat universaalit tarinan ja opetuksen lait kuin tosimaailmassakin: se, että toiveesi luvataan toteuttaa, ei vielä tarkoita että toive toteutuu juuri sillä tavalla, kuin olit ajatellut. Tai siellä, missä olit kuvitellut: Eric Thursley, hänen papukaijansa ja Matkatavara matkaavatkin Rincewindin matkassa niin Kiekkomaailmassa kuin muissakin paikallisissa metafyysisissä ulottuvuuksissa. Niinpä Faust Ericin voi nähdä osittain temaattisena jatkona The Colour of Magicille: se selittää Kiekkomaailman maantietoa ja sisältää runsaasti intertekstuaalista hupailua.

“Mitä nyt tapahtuu? Rincewind kysyi [Luojalta].

“Nytkö? No jaa, uskoisin että jumalia alkaa ilmestyä paikalle pikapuoliin. He eivät odota pitkään päästäkseen muuttamaan uuteen maailmaan, se on selvä se. Aivan kuin kärpäset – kärpäset jonkin ympärillä – kuin kärpäset. Heillä on tapana olla varsin riehakkaita ensi alkuun, mutta he asettuvat ennen pitkää aloilleen. Luullakseni he pitävät huolta kaikista ihmisistä janiinpoispäin.

(s. 109)

***

Terry Pratchett: The Colour of Magic

Kansi: Johnny Ring/N. Keevil

Corgi Books, (alkup. 1985)

287 s.

***

Terry Pratchett: Faust Eric

Suom. Mika Kivimäki

Kansi: Josh Kirby

Karisto 2006

147 s.

Engl. alkup. Faust Eric

Victor Gollancz Ltd, 199

***

Timo Vuorensola jne: Näin tehtiin Iron Sky…

Iron Sky-kirjan kansi

Vuorensola &al.: Näin tehtiin Iron Sky eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä. Kansi: Mainostoimisto Zeniitti Oy (Docendo 2012).

Näin tehtiin Iron Sky: eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä -teoksessaan Iron Sky -elokuvan tekijät kertovat, kuinka temppu tehdään, kukin omasta näkökulmastaan. Uskomatonta kyllä, tekijät toivottavat kaikki tervetulleeksi yhteiselle hiekkalaatikolle leikkimään heidän(kin) leluillaan. (Epätyypillistä suomalaisessa kulttuurielämässä, vrt. Suuri Mutuhuttukohu selittelevine jälkimaininkeineen.)

Niinpä tämä kirja valottaakin paitsi elokuvan syntyprosessia (Star Trek, sauna ja jengi), myös tuotanto- ja julkistusprosesseja, jotka tämän elokuvan kohdalla poikkeavat aika lailla totutusta. Avoimuus, havainnollisuus ja hyvä läppä ovat tämän teoksen vahvuuksia. Kirja solahtaa mukavasti elokuva-alan maallikonkin mukavuusalueelle, vaikka tekijät ovat rampanneet luennoimassa samaa asiasisältöä elokuva-alan ammattilaisille. Itse elokuva on vahvasti visuaalisesti läsnä läpi teoksen.

Näin tehtiin Iron Sky: eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä (Docendo 2012) päästää ääneen ohjaaja Timo Vuorensolan (3 krt), tuottaja Tero Kaukomaan (3 krt), CGI-tuottaja Samuli Torssosen (1 krt), yhteisöpäällikkö Jarmo Puskalan (1 krt), some-päällikkö Pekka Ollulan (1 krt) ja tiedottaja Janos Honkosen (1 krt). Kirjan artikkeleita yhdistää asiasisältöjen moninaisuudesta huolimatta tarinoiva ote ja naseva väliotsikointi jäsentää tarinoiden seuraamista. Tarinallisuus tukee tässä teoksessa informatiivisuutta parhaalla mahdollisella tavalla. Vaikka Puskala vihjaakin artikkelissaan, että hyvän tarinan ja totuuden välillä kannattaa valita hyvä tarina (s. 124), eikä kirjan artikkeleissa syväluodata kaikkia ammattisalaisuuksia, vaikuttaa useimmissa artikkeleissa pysytyn tarinoidessakin rehellisyyden puolella.

Kirjan artikkelit alkavat Torssosen lyhyellä yleishistoriikilla ja jakautuvat karkeasti ottaen elokuvan sisällön tekemiseen (Vuorensola, Puskala), rahoitukseen (Kaukomaa) ja yhteisöllisyyden luomiseen (Vuorensola, Honkonen, Puskala, Ollula, Kaukomaa) kaikin mahdollisin keinoin. Juuri yhteisön luominen jo elokuvan tekoprosessin aikana oli tässä elokuvassa paitsi sen valmistumisen elinehto, myös ennennäkemätöntä elokuvamaailmassa tässä mittakaavassa. Iron Skyn nettiyhteisöstä on pidetty (aiheestakin) suurta meteliä, mutta itseäni ällistytti tekijöiden kyky luovia virtuaalisten ja läsnäolevien ihmisten yhteisöjen välillä ja joukossa, sekä tarvittaessa muuntaa molempia toisikseen. Näkyvimmin tietysti muuntamalla elokuvan virtuaalinen nettiyhteisö käytännön katsojiksi ja rahoittajiksi, mutta toisaalta myös tuottaa oletusarvoisesti epäkiinnostuneista rahoitus- ja mediaresursseista osallistuviksi tekijöiksi.

Vaikka kirjan alkupuolen artikkelit olisivat hyötyneet vielä yhdestä oikolukukierroksesta, kirjan sisällön ja visuaalisuuden sinfonia kantaa kirjoitusvirheiden yli. Kuvallisuus ja osa kirjan sisällöstä toimivat paitsi kirjan sisällön havainnollistajana, myös elokuvan ja sen oheistuotteiden markkinointina. Markkinointi on kuitenkin luotu niin kevyellä kädellä ja toisaalta sisältöihin aiheellisesti sisältyvänä aspektina, ettei se häiritse.

Internetin ja erityisesti sosiaalisen median toiminnasta kiinnostuneille lukijoille kirjan yhteisöllisyys-artikkelit ovat erityisen antoisia. Vaikkei oman projektin kohteena olisikaan taiteen tuotanto, erityisesti Honkosen artikkeli osoittautunee hyödylliseksi, sillä siinä käydään läpi webbitiedottamisen perusteet. Ja jos oma projekti hyötyisi yhteisöllisestä rahoittamisesta, tämän teoksen luvut 7, 9 ja 10 kuvaavat yhtä onnistunutta yhteisörahoitusprojektia ja sen erinäisiä osatekijöitä, jotka vaikuttavat erinomaisen sovelluskelpoisilta.

***

Timo Vuorensola, Tero Kaukomaa, Samuli Torssonen, Jarmo Puskala, Pekka Ollula, Janos Honkonen: Näin tehtiin Iron Sky: eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä

Kansi: Mainostoimisto Zeniitti Oy

Docendo 2012

176 s.

***

Jørgen Brekke: Armon piiri

Jørgen Brekken Armon piiri

© Kirjakko. Jørgen Brekke: Armon piiri, kansi: Mika Tuominen

Jørgen Brekken esikoisromaani Armon piiri miksaa historiallisen fiktion, murharyhmädekkarin ja kirjastoelämän multimodaaliseksi sarjamurhacocktailiksi. Toimii yllättävän hyvin – itse luin Armon piirin yhdeltä istumalta ihan vain sisäisen pakon johdattelemana. En muista, koska viimeksi olisi päässyt näin käymään, mutta en kerta kaikkiaan pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni ennen viimeistä pistettä.

Armon piiri (Johnny Kniga, 2011, alkup. Nådens omkrets, suom. Katriina Huttunen) limittää toisiinsa kahden mantereen ja kolmen ajankohdan sarjamurhat yllättävän jouhevarytmisessä ja viihdyttävässä muodossa. Brekke ei tuhlaa aikaa selittelyyn edes historiallisissa kohtauksissa, hän näyttää, mitä tapahtuu. Vaikka Brekken historiallinen fiktio on mielenkiintoista ja saumautuu aukottomasti nykyajan sarjamurhiin, se näyttäytyy selvästi Brekken heikoimpana lenkkinä. Olettaen, että kyseessä eivät ole käännöskukkaset, Armon piirin historiallinen fiktio sortuu anakronistisuuteen erityisesti 1500-luvun tapakulttuurin kuvauksissa. Onneksi näitä tipahduksia ei tapahdu useita.

Romaanin ensimmäiset murhat nähdään prologissa, viimeiset viimeisessä luvussa. Viimeisimmät ovat ajankohdaltaan aikaisimpia, ja lukija voikin niiden avulla saada osittaisen selityksen koko romaanin ajan punaisena lankana kulkevaan kysymykseen,”miksi?”. Brekke ei pyri selittämään murhia aukottomasti, mikä jättää mukavasti tilaa lukijan omille oivalluksille. Läpi kirjan kulkevat myös historiallisen toiston ja toisaalta historiallisen väärinymmärryksen tai -selityksen teemat, jotka kiteytyvät romaanin keskiössä kulkeviin kirjoihin ja kirjastoihin liittyviin juoniin. Ymmärrämmekö tekstin todella niin kuin se alun perin ymmärrettiin ja tarkoittaako historiallinen teksti todella sitä, mitä siinä näemme? Brekken filosofointi kulkee sekin kevyenä satunnaissivujuonteena, joka ei häiriköi varsinaista dekkaria, ellei lukija anna sen mietityttää itseään.

Hyvä rytmi kostautuu hahmogalleriassa, jossa Brekke turvautuu kliseiden lämmittämiseen, toki uusissa vermeissä. Suurin osa hahmoista kuvataan lähinnä heidän elämänsä suurten tragedioiden tai piintyneiden tapojen kautta.  Niinpä Brekken trondheimilainen murhatutkija määrittyykin paitsi viimeaikaisen aivosyöpäleikkauksensa, myös joka-aamuisen aamupalansa kautta: Odd Singsakerille maistuu aamuisin silli ja ruisleipä akvaviittiryypyllä. Brekke onnistuu kuitenkin luistamaan ärsyttävästä kliseisyydestä tai pahvinmakuisesta pintapuolisuudesta rehvakkaan huumorinsa avulla: Armon piiri läväyttää lukijan eteen kevyet mullat ja dekkarilukijoiden sisäpiirin vitsejä sopivin väliajoin, jotta lukija tuntee olevansa viihdyttävästi askeleen edellä.

Ja tässä välissä täytyy myöntää, että saatoin olla helposti hurmattavissa, koska hyvin kirjoitetun romaanin ääressä on erittäin hankala olla viihtymättä, mikäli se käsittelee (vaikka pintapuolisestikin) tieteen- ja kirjallisuushistoriallisia faktoja sekä vanhoja kirjoja. Tässä tapauksessa kirjojen kannet ovat niiden sisältöä olennaisempia, mikä tekee Armon piiristä paitsi mukavasti akateemishenkisen, myös järkyttävän brutaalin. Mikä parasta, tämä siloisen ja karmivan, viihdyttävän ja ällöttävän jännite säilyy läpi koko romaanin. Risuja kustantajalle, jonka olisi pitänyt antaa kääntäjälle lisää aikaa hioa käännöksestä turhat svetisismit (norjismit?) ja perehtyä hiukan tarkemmin Poen teoksiin, joiden nimet olisi voinut kirjoittaa suomeksikin. Olen tässä yhteydessä taipuvainen syyttämään kustantajaa pikemminkin kuin kääntäjää, joka on tunnettu mm. Kjell Westön luottokääntäjänä:
“Hän hylkäsi Poen kuuluisimman runon The Raven” (s. 34)
“Pelkään pahoin, että tämä on niitä harvoja hetkiä, joissa todellisuus menee fiktion edelle” (s.48)
“Ei, tämä on overkill. Tämä on mies” (s. 71)
“Vaikea sanoa, mutta jos pidät kirvestä niskani yllä, sanoisin, ettei hän ole.” (s. 67).

Armon piirin kunniaksi on luettava se, että tarina veti mukanaan niin, etten ole ehtinyt kiinnittää huomiota käännöskukkasiin ensimmäisen sadan sivun jälkeen (tai ehkä niitä ei ollut). Lukekaa Armon piiri, jos synkähkö huumori, kerronnallinen näppäryys ja historialliset viittaukset sarjamurhadekkareissa viehättävät. Tai jos eivät viehätäkään, mutta etsitte tuoreen oloista dekkaria luettavaksi, Armon piiri on mielestäni just se.