Tag Archives: katarttinen

Teos pelasti lintuaivon uhrin

Ihmisen elämässä on monta pahaa aikaa.

Yksi ärsyttävimmistä on se, kun aikainen lintuaivo herättää ihmisen noin kaksi tuntia ennen herätyskelloon merkittyä aikaa, eikä anna sen enää nukkua niitä kahta tuntia, joiden aikana se ihminen palautuisi edellisen päivän seikkailuista ja heräisi virkeänä. Jos sille lintuaivolle vihastuu, niin koko vartalo heittää heräämisvaihteen päälle. Mitä tehdä?

Ratkaisu on kirja. Mutta ei liian hyvä kirja. Jos lintuaivon yrittää sammuttaa liian hyvällä kirjalla, niin alitajunta kuitenkin innostuu, ja laittaa sellaiseksi polskaksi, ettei siinä menossa enää edes tee mieli nukkua. Juuri näin kävi nimittäin tänä aamuna.

Petja Lähde: PoikaLuin Petja Lähteen romaanin Poika. Itsetainnutus epäonnistui täysin, mutta sain tilalle emotionaalisen katarsiksen. Ja nousin sängystä virkeänä ja rentoutuneena, joten lopputulema oli kuitenkin myönteinen.

Ihan ensiksi haluan kiittää paikallisen sivukirjastoni kierrätyshyllyä, josta tämä teos kulkeutui mukana yöpöydälle lojumaan. Toisekseen haluan kiittää teoksen takakansitekstiä, joka on lyhyt ja ytimekäs lyhennelmä teoksen alusta. Melkein parempi kuin kirjailijan pidempi, alkuperäinen versio. Ja kolmanneksi haluan kiittää kirjailijaa, joka yhdistää kliseisen genren (road-movie) raikkaasti yhteiskunnalliseen aiheeseen (isän rakkaus) ja pohtii pinnan alla, että miten oikeasti äärettömän surullista on se, että niin moni meistä estää itseään rakastamasta, koska pelkää haavoittuvansa ja/tai henkisiä voimavaroja ei ole kuin päivästä toiseen selviytymiseen.

Poika kertoo Jannesta, jonka  vaimo kertoo eräänä aamuna ottavansa kolmikuukautisen pojan ja jättävänsä Janne panikoi, lukitsee vaimon vessaan, ottaa pojan ja lähtee pakoon.

Teoksen nimi viiittaa sekä nimettömään poikavauvaan, että Janneen itseensä. Poika kertoo pakomatkasta, josta tulee samalla tutkimusmatka omaan perheeseen, elämään ja sieluun. Kirjailija näyttää nopein leikkauksin, miksi ja miten asiat menevät siihen pisteeseen, jossa nyt ollaan. Yhdessä yksinäisiä, toisiamme peläten ja syyttäen.

Poika osoittaa kirjailijan erinomaista kirjallisuustyypin tuntemusta – ja luottamusta lukijaan. Kun paukkuja ei laiteta pyörän keksimiseen uudelleen, ne laitetaan oikeisiin paikkoihin:  jännitteiden ja affektien ristiinkytkemiseen hahmokuvauksen ja teemojen kanssa. Lähde selittelee riittävästi, ei liikoja. Lukijan mielikuvitus hoitaa loput. Teoksen loppu jää avoimeksi: matka jatkuu, lukija saa päätellä minne.

Poika vie lukijan kesäkuumalle maantielle jonnekin Helsinki-Salo -välille. Mutta myös matkalle omaan itseen ja suomalaiseen mentaliteettiin, jossa mies ei itke, valita tai puhu. Eikä nainenkaan. Ellei mennä rajan yli. Sinne vie Poika.

Petja Lähde: Poika
Kansi: Ville Tiihonen
WSOY 2012
189 s.

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar 2013)

Eowyn Iveyn Lumilapsi on suruisensuloinen, katarttinen kertomus menetyksestä – ja sukelluksesta pinnalle menetyksen jälkeen. Ivey onnistui nostattamaan kyyneleet silmiini toisella (2.!) sivulla – mitä ei todellakaan ole tapahtunut ikinä aiemmin*. Eikä kyynelehtiminen suinkaan päättynyt tähän, joskin ilon ja onnen kyyneleitäkin joukkoon mahtui.

Lumilapsi on aikuisten faabeli, yhtä lailla vanhoista kansansaduista ja antiikin taruista kuin Jack Londoniltakin lainaava romaani. Se kaiuttaa myös juuri menehtyneen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden maagista realismia – tosin nykyaikaistettuna uuskummana. Lumilapsessa ihmeen tuntu hohkaa niin tavanomaisen kuin tavattoman läpi kuin talvinen sumu.

Vanhemmalla iälläni käsitän, että elämä itse on monesti satumaisempi ja kauhistuttavampi kuin tarinat, joihin me lapsina uskoimme. Ehkei siitä ole mitään haittaa, jos löytää puiden lomasta jotain taianomaista. (s. 273)

Mabel ja Jack ovat lähteneet asuttamaan Alaskaa aloittaakseen uuden elämän – jättääkseen taakseen elämää suuremman surun, jota on haudottu pitkään ja hartaasti, kukin omassa yksinäisyydessään. Alaskan karun uudisraivaajaelämän on tarkoitus yhdistää jo keski-ikää käyvä aviopari, mutta yksinäisyydessä laastitut murtuneet sydämet eivät löydä yhteistä tahtia ennen kuin mukaan liittyy kolmas. Mistä tulee Lumilapsi, minne hän menee? Tuleeko hän takaisin?

Ivey kertoo suuria, ymmärryksen tuolla puolen tapahtuvia asioita koskettavasti yksittäisten, pienten ihmiskohtaloiden kautta. Luontokuvauksen ja -suhteen naturalismi ankkuroi tarinan vahvasti tunnettuun todellisuuteen talvisten yksityiskohtien kautta, jotka ovat suomalaisten lukijoiden helposti hahmotettavissa omien kokemusten kautta. Lumilapsen sadunomaisuus on mukavasti moniselitteistä, mutta selittämätöntä – sen voi ymmärtää haluamallaan tavalla.

Suomentaja Marja Helasen koruttoman kaunis käännös antaa tarinan loistaa ja soljua oman tuulensa mukaan. Niinpä se onkin ansaitusti vuoden 2014 Tähtifantasia-palkintoehdokkaana.

Ihmeitä ei tarvinnut ymmärtää, jotta niihin voi uskoa. Mabel olikin alkanut uumoilla päinvastaista. Jotta voi uskoa, ehkä piti lakata etsimästä selityksiä ja sen sijaan pidellä käsissään jotain pienen pientä niin kauan kuin kykeni, ennen kuin se valui sormien läpi kuin vesi. (s. 223)

Elämän ihme laittaa ihmiset polvilleen. Myös lukijan.

 ***

* Kyllä olisi pitänyt ottaa kyynelehtivä lukija junassa -selfie, kun oli kerrankin tilaisuus.

***

Lumilapsi on luettu myös Saran, Katjan, Leena Lumin, Katrin, Arjan, Jennin, Lauran, Raijan, Elegian, Varjelumin, Main, Sannan, Susan, Maijan, Jonnan, Marian, Sonjan, Marian, Lillin, Morren ja Joanan blogeissa.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Suom. Marja Helanen engl. alkup. The Snow Child
Kansi: Alessandro Gottardo / Susanna Appel
Bazar Kustannus 2013
415 s.

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä (Atena 2013)

Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä kertoo kuusikymppisestä Ove-nimisestä miehestä, joka haluaa vain elää niinkuin maailmaa ohjailisi joku tolkku ja järjestys, eritoten ikääntyvän valkoisen Saab-miehen tolkku ja järjestys. Tuntemattomasta ja ennen kaikkea käsittämättömästä syystä maailma laittaa hanttiin – ja jotenkin siinä prosessissa Ove-niminen mies vaikuttaa aluksi sietämättömältä jäärältä. Tämän ehdottoman kertojahahmovetoisen tarinan aikana tapahtuu kuitenkin kummia: ensin Oven toimet alkavat vaikuttaa inhimillisiltä, sittemmin jopa rakastettavilta. Backman kirjoittaa romaanissaan auki keskimääräisen keskiluokkaisen rivitalokyttääjän elämäntarinan. Hyvin.

Tämän ei ollut tarkoitus mennä tällä tavalla. Ihminen tekee töitä ja lyhentää lainaa ja maksaa veroja ja tekee kaiken niin kuin pitää. Hän menee naimisiin. Hyvinä ja pahoina päivinä kunnes kuolema meidät erottaa, eivätkö he niin sopineet? Ove muistaa sen ihan selkeästi. (s. 121)

Ove elää elämäänsä juuri niin kuin pitää, koska niin vain kuuluu elää. Nousee joka aamu tiettyyn aikaan ja hoitaa rutiininsa, huoltaa Saabinsa, ja kantaa kaunaa kaikille niille tahoille, jotka ovat tehneet vääryyttä, väärin tai väärällä tavalla. Niitä on paljon. Valitettavasti ne eivät kuuntele Ovea, saati sitten huomioi. Ainoa, joka tuntuu hänet huomioivan, on naapuriin muuttanut uusavuton uusruotsalainen maahanmuuttajavaimoihminen taaperoikäisine lapsineen ja raskausmahoineen. Yhden ihmisen epätoivottu huomio aloittaa ketjureaktion, jossa Oven hyvinorganisoitu elämä hyppää totutuilta raiteilta Oven laittaessa hanttiin kynsin, hampain ja kirjelmin. Rutiineista ei toki luovuta.

Backmanin tarina Ovesta paljastaa humoristisesti arvot skandinaavisen hyvinvointivaltion taustalla: tehdään parhaamme, tehdään se hyvin, tehdään se päivät pääksytysten ja sääntöjen mukaan toimien. Kääntöpuolelta löytyy täydellinen joustamattomuus, kertakaikkinen oikeassaolemisen pakkotoisto, joka ei oikein sovi nykyelämään (jos ei ehkä sopinut ennenkään, mutta nostalgisesti tuntuu siltä, että sopi). Näiden positiivisten ja negatiivisten ominaisuuksien ristivedossa syntyy ihanan kamala, kamalan ihana karaktääri, joka syventyessään ja leventyessään vetää mukanaan ihmemaahansa.

Juuri Rune oli puikoissa, kun vallankaappaus syöksi Oven yhdistyksen puheenjohtajan pallilta. Ja miltä alue nyt näyttääkään! Sähkölaskut ovat nousseet, pyöriä ei säilytetä pyörävarastossa ja ihmiset peruuttelevat peräkärryillään keskellä asuinaluetta, vaikka selkeät kyltit kieltävät sen. Ove kyllä varoitteli asiasta, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Sen koommin hän ei ole jalallaankaan astunut asumisoikeusyhdistyksen kokouksiin. (s. 63)

Kirjan lukeminen auttaa asettumaan appiukkosi ikäisen kroonisen oikeintekijän nahkoihin ja nostaa mielialaa.

***

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä
Suom. Riie Heikkilä ruots. alkup. En man som heter Ove
Kansi: Nils Olsson
Atena 2013
382 s.

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta (WSOY 2013)

Aino ja Ville Tietäväisen sarjakuvateos Vain pahaa unta vie erään perheen yölliseen elämään, jossa heräillään pahoihin uniin. Paha uni on mukavan monimerkityksinen nimi: lapselle paha uni tarkoittaa todellista kauhua yön pimeydessä, aikuiselle sitä, että taas herätetään kesken unien todellisuuteen, jossa pitää säätää jotain, että saisi jatkaa uniaan. Sekä isän että tyttären kuvista kootut, tyttären taapero- ja esikouluiän välissä kokemista unista kertovat aukeamat kaikuvat monitasoisesti tuttuja lapsuuden ja vanhemmuuden kokemuksia. Vain pahaa unta on Finlandia Junior -ehdokkaana.*

Vain pahaa unta näyttää lapsen pahojen unien kirjon: tutustuminen aikuisten maailman ilmiöihin, hallitsemattomiin sattumiin erityisesti laittaa pienen kahlitsemattoman alitajunnan möyryämään. Ville Tietäväinen hakee kuvitukseensa myös aikuista koskettavaa painajaismaista tunnelmaa paitsi elgrecomaisella värimaailmalla, myös intertekstuaalisilla viitteillä Escheristä Stubbsiin.

– Kyllä nyt eka luku pitää lukea, ennen kuin voi sanoa tykkääkö kirjasta.                               – Kuule tiedän jo siinä vaiheessa, kun sanotaan “olipa kerran”, että tykkäänkö. (s. 36)

Lapsen maailmasta teokseen on tuotu painajaisten sanoitukset ja osa kuvituksista. Tietäväisten yhteistyössä tulevatkin erittäin hienolla tavalla näkyväksi lapsen rajalliset kyvyt käsitellä pahoja unia: niiden järjestely mitenkään käsitettävissä olevaan muotoon, kuviin tai juoniin on (ollut) vanhemman tehtävä.

Aikuisten selitykset eivät kuitenkaan aina toimi. Kuviin kerrostetut, unienselityskirjoista lainatut kappaleet vaikuttavat sisältöjensä puolesta paitsi käsittämättömiltä, myös irrallisuudessaan painajaismaisilta. Ne muodostavatkin mielenkiintoisen kollektiivisen alitajunnan kerrostuman vertautuessaan lohdullisiin, aikuisen ja lapsen vuorovaikutusta kuvaaviin sarjakuviin. Vain pahaa unta vie vanhemman menneisyyteen muistuttamalla omista lapsuuden painajaisista ja ankkuroi samanaikaisesti nykyisyyteen, muistuttamalla läsnäolon ja sanoittamisen merkityksestä perhearjessa.

Luen harvoin sarjakuvia, mutta Vain pahaa unta herätti ihastumaan uudelleen tähän kerrontamuotoon. Ilmeisesti minulla on näin tottumattomanakin erinomainen sarjakuvamaku, sillä tämä teos on herättänyt valtaisaa kollektiivista ihastusta läpi blogistanian. Tietäväisten pahoihin uniin ovat ihastuneet mm. Viivi, Jonna, Mari A., Salla, Norkku, Katja, Karoliina, Maija, Erja, Hanna, Mari ja Jukka.

***

* Raadin jäsenen Penjami Lehdon perustelut Jäljen äänessä.

***

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
Kansi: Ville Tietäväinen
WSOY 2013
48 s.

Tweet: Ah Herra Eagleton, tapaamme jälleen


Nythän on niin, että “Terry-setänä” tunnetaan vähintään kaksi (2) Terry-setää. Toinen on sukunimeltään Pratchett. Hän kirjoittaa hupaisaa fantasiaa. Toinen on sukunimeltään Eagleton. Hänkin kirjoittaa hupaisaa fantasiaa.

Jotkut ehkä epäilevät edellistä lausuntoani, sillä yliopistopiireissä Terry-setä tunnetaan marxilaisen kirjallisuusteorian isänä. Tai vähintään kätilönä. Moniainen on se kirjallisuusopiskelija, joka on kahlannut läpi Terry-sedän teoksia kirjallisuusteorioista: eihän se ole teoristi eikä mikään, joka ei ole kirjoittanut niin kirjallisuuden historiaa kuin kirjallisuustulkintojen historiaa.

Vetoan kuitenkin Guardianin Eagletonin uusinta teosta ruotivan kirjallisuuskritiikin päähuolenaiheisiin: Eagleton paljastaa hyvän kirjallisuuden pääkriteerien sisältävän mm. totuudenmukaisuuden. Siis fiktiossa.

Sitähän minäkin.

Kreetta Onkeli: Beige (Eroottinen kesä Helsingissä)

Kreetta Onkeli: Beige

Kreetta Onkeli: Beige (Sammakko 2005)

Kreetta Onkelin pienoisromaani Beige, alaotsikoltaan Eroottinen kesä Helsingissä, tulvehtii onkelimaisesti surkeuden multihuipentumana niin, että alkaa naurattaa ja itkettää yhtä aikaa. Onkelin omintakeinen, tiuha kerrontatyyli hikkaavine takaumineen ja siirtymineen luo klaustrofobista psykologista draamaa arjen pienistä, mutta kokijoilleen suurista hetkistä. Onkeli ajauttaa lukijan kokemaan epätyydyttävää elämää päähenkilön vinkkelistä – ja kokemaan kiitollisuutta todellisesta elämästään.

Hiekkakylä oli kuin pahvilaatikkojen keräyspiste. Siellä ei rohjettu toteuttaa elämää, vain pinnallisesti muodostettuja elämän mielikuvia. (s. 38)

Beigen päähenkilö on Hiekkakylän antipissis Vappu. Jo teini-iässä sielultaan keski-ikäistyneen pelokas ja urautunut, mutta hormoneiltaan kuitenkin teini-ikäinen Vappu pyrkii seksuaaliseen yhteyteen muutenkin kuin mielikuvissaan. Hiekkakylässä marginaaliin kokonsa puolesta ja muutenkin leimautuneelle Vapulle ei irtoa, mutta ehkäpä Helsingissä? Vappu pääsee kesätöihin sivukirjastoon ja alkaa tutkailla Helsingin miestarjontaa sillä silmällä. Beige kuitenkin vaivaa: näkymättömyys, kuulumattomuus ja mauttomuus.

– Huomenta, mumisin. Levitin ympärilleni hiekkakylämielialaa: tuijottamista ja henkilösuhteiden vatvomista, jossa normaali joutuu outoon valoon. Astuin jäykästi saliin. Olin ensimmäistä kertaa käymässä vartalossani enkä tiennyt kuinka sillä kävellään. (s. 48)

Onkeli onnistuu Beigessä tiivistämään 127 sivuun teini-ikäisen syrjäytymisen normaaleista sosiaalisista kuvioista, pikkukylän ahdistavan ilmapiirin, myös Helsingin paikat ja tyhjät lupaukset. Mielikuvien ja todellisuuden eroavaisuus muodostaa ylitsepääsemättömän kuilun, jolla ei ole mitään tekemistä ihan tavallisten asioiden tai edes itseään niskasta kiinni ottamisen kanssa. Kyse ei myöskään ole rakenteellisista ongelmista.

Painavan teemoituksen lisäksi Onkelin pienoisromaani säteilee kirjoittajan omalakista, minimalistista modernia runoutta lähenevää tyyliä, jossa epäuskottava dialogi ja absurdiin kurottavat kohtaukset limittyvät etäännyttäväksi, jopa luotaantyöntäväksi ja siten suoraan sieluun osuvaksi täsmätuleksi. En ymmärrä, miten Onkeli tämän temppunsa tekee, mutta niin vain käy. Ehkä se on osa Onkelin viehätystä: esittää, kuin hänen tarkastelun kohteenaan olevat, lähes jokaista kaihertavat kipupisteet olisivat totta vain todella kummallisissa saduissa tai joillekin toisille.

Punavuoressa ei ollut koskaan hiljaista. Siellä kohisi. Vaikka katu oli autio liikenteestä taksien, ravintoloiden tuulettimien, kylmäkaappien, hälytysjärjestelmien, rakastelujen, valjenneiden totuuksien, ikkunoiden säätämisien äänet, rottien töpinä ja lauttojen jyske kantoi korviin. Koska kaupungissa ei ollut hiljaisuutta olin muodostanut hiljaisuuden sisälleni. Olin hiljainen nainen. Hän jolla ei ollut sanottavaa. (s. 111)

***

Kreetta Onkeli: Beige
Kansi: Riikka Majanen
Sammakko 2005 (2. painos)
127 s.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti (Teos 2011)

Satu Taskisen yhdenpäivänromaani Täydellinen paisti viiltää perheenjäsenten ja parhaiden ystävien täydellisen henkisen yhteyden puutteen anatomiaan katastrofaalisen perhepäivällisen aikana. Kirjaa lukee tuskanhiki ylähuulella helmeillen: miten hirvittävää, miten kauheaa hintaa joutuu maksamaan henkilökohtaisen haavoittumattomuuden vaalimisesta. Erittäin sujuva, inhimillisiä heikkouksia toistensa perään nakkeleva ja toisaalta niitä lämpimästi ymmärtävä kerronta viettää lukijan alamäestä aallonpohjalle ja rotkoon. Jälkeen jää vihersmoothieaamiaisen onton eläväinen jälkimaku: en tätä etukäteen kaivannut, mutta tämä oli taatusti tarpeellista.

Täydellinen paisti kääntää eksoottisen maahanmuuttajakuvion nurinkurin: suomalainen Taru yrittää sopeutua täydellisesti raivolla itävaltalaiseen elämäänsä vaimona, sukulaisena, naapurina ja työvoimatoimiston henkilönä. Ulkopuolisuuden kokemukset hyökyvät suunnasta jos toisesta: mitä on olla ei-itävaltalainen, ei-suomalainen, ei-mies, ei-äiti, ei-vanha, ei-kelpaava, ei oma itsensä?

Minulta Frau Mutti* kysyi: “Leikki sikseen. Vakavasti puhuen. Saatkos sinä edes tehdä täällä mitään virallisesti, vai olemmeko me nyt sinun rikostovereitasi? Kuuluuko Suomi EU:hun?” (s. 197)

Taskinen kerrostaa ulkopuolisuutta ja yhteyden puutetta kokonaisvaltaisesti. Anoppi ja käly, mies ja naapurinrouva, teini-ikäisestä tiedostajasta puhumattakaan ovat kaikki toisiltaan saavuttamattomissa elämänkokemustensa tai -kokemattomuuksiensa takia. Perhepäivällisestä haetaan jaettua onnen kokemusta, Taru pyrkii yhteyteen täydellisen perinnepaistin avulla, mutta miten luoda yhteys, kun kukaan ei antaudu hyväksyvään vuorovaikutukseen? Pako epäaidosta pakkoläheisyydestä näyttäytyy omiin nurkkiin sinkoilemisina, muistoihin, arvoihin takertumisina, päättymättömänä, klaustrofobisena monologina.

Kokonaisvaltainen ulkopuolisuuden tunteen vyöryttäminen on Täydellisen paistin vahvuus – ja toisaalta heikkous. Taskinen onnistuu niin hyvin toivottomuudessaan, ettei romaanin lukemista tee mieli jatkaa, kun sen käsistään päästää. Hetkittäistä hengähdystaukoa suo satunnainen, usein saksan kieleen liittyvä huumori, mutta mitään parannuskeinoa sisäänrakennettuun ikuiseen yksinäisyyteen ja loputtomaan aidon vuorovaikutuksen etsimiseen kirjailija ei tarjoa. Sen joutuu lukija löytämään itsestään. Ja Täydellisen paistin täydellisen inhimillisen murhenäytelmän jälkilämmössäkylmässä motivaatiota riittää.

Täydellinen paisti voitti vuonna 2011 Helsingin Sanomien kirjapalkinnon.

***

Teoksesta ollaan oltu useampaa mieltä. Siitä ovat aiemmin kirjoittaneet mm. Booksy, Jori, Susa, Minna, Kirsi, Erja, Leena Lumi, Arja, Ina ja Karoliina.

***

* Frau Mutti, suomeksi “Rouva äiskä” on kertojan anoppi.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti 
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos 2011
307 s.

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Adam Mansbachin runoilema Nyt vittu nukkumaan on sketsikäs aikuisten satukirja, joka pureutuu lapsen ja Nukkumatin iltaiseen kohtaanto-ongelmaan runollisen huumorin ja havainnollistavien kuvien keinoin. Superhauskaa jokaiselle kyseisen ongelman kanssa painineelle. Erityisen hauskaa on: alatyylin viljely satukirjamuotoisessa teoksessa, sekä selvästi omakohtainen kokemus.

Teos antaa lukijalle oivalluksen, että joku muukin on joskus ajatellut vähän pahasti omasta lapsestaan kultapupustaan nukuttaessaan. Oletettu lukijakunta on myös otettu hienosti huomioon, sillä kirja on ohut, teksti suurta, kuvat selkeitä ja värikkäitä ja taitto ilmavaa. Tämä silmät sikkuralla ja kyrpä otsassa hiihtävien vähän väsyneiden vanhempien huomioiminen takaa myös sen, ettei vitsiä ole venytetty liikaa.

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan. Kuvitus: Ricardo Cortés (Into 2012)

Leijonat, pennut, viihtyy, kuorsaa.

Petokasassa on suloista nuilia.

Miten osaatkaan vaikka mitä hienoja maagisia juttuja

mut vittu osaa aloillasi huilia?

(n.13-14)

Erittäin antoisa lukutapa on tietysti katsella kirjan kuvia yhdessä lukutaidottoman lapsen kanssa. Vitsi vitsinä, hehe. Mutta oikeesti, kustantajan facebookista löytyy kisa, jonne voi lähettää videon omasta lukutapahtumastaan. Tai kuunnella Samuel L. Jacksonin viisuversion.

* Huom. Onko kansikuvan ja arvosteluun valitun tekstinäytteen eläintieteellinen inkongruenssi vitsi vai vahinko? Jatkuuko tällainen järkyttävä meininki myös sisäsivuilla?

***

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Kuvitus: Ricardo Cortés

Into, 2012

n s.

Engl. alkup. Go the Fuck to Sleep

Akashic Books, 2011 

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalon Finlandia-palkittu esikoisromaani

© Kirjakko. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000).

Johanna Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi on hurmaava urbaani fantasiaromaani, jossa normaali nykypäivä voimautuu suomalaisesta mytologiasta uhkuvan alkukantaisuuden kanssa synkähköksi romanssiksi. Myös teoksen kokeileva, postmodernista kirjallisuudesta tuttu rakenne, joka yhdistää eri kirjallisuudenlajeja, toimii Sinisalon taitavassa kudelmassa erinomaisesti. Ei olekaan ihme, että tälle suomalaisen kirjallisuuden nykyklassikolle myönnettiin Finlandia-palkinto ilmestymisvuonnaan 2000.

Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000) elävöittää suomalaisen mytologian peikon tamperelaisella esikaupunkialueella. Enkeli löytää sairaan peikonpoikasen yösydännä takapihaltaan ja ottaa sen kotiinsa toipumaan, ikäänkuin kotieläimeksi. Peikon toipumisprosessin aikana Sinisalo välähdyttää suomalaista kerrostaloelämää ja varhaiskeski-ikäisten seurustelu- ja työelämän kiemuroita värikkäiden ja hyvin eläväisten henkilöhahmojensa kautta. Kaikilla on agenda, mielipide ja henkilökohtainen näkökulmansa, niin peikkoon kuin Enkeliinkin. Kirjan henkilöhahmojen näkökulmista kirjoitetut luvut kuljettavat tuokiokuvinakin tarinaa sujuvasti eteenpäin. Vahva psykologinen paine ja eroottinen lataus tuovat repiviä jännitteitä tarinaan.

Nämä lataukset pitävät tarinaa koossa silloinkin, kun kirjailija yllättää lukijan rakenteellisilla kokeiluilla. Ennen päivänlaskua ei voi sisältää runsaasti tyylillisiä kokeiluja: joissain luvuissa peikoista kerrotaan tieto- tai oppikirjamaisin ottein, joissain puolestaan annetaan vuoro suomalaiskansallisille peikoista kertoville runoille tai ajankohtaisille uutisille peikkohavainnoista. Tällaista kirjallisuudenlajit ylittävää ja toisaalta niitä hyväksikäyttävää kirjallisuutta julkaistiin aikamoinen määrä kokeellisella 1980-luvulla. Jos postmoderni kikkailu kiinnostaa, voin lämpimästi suositella Julian Barnesin Flaubert’s Parrotia (1984, suom. Flaubertin papukaija, WSOY 1994).

Sinisalon romaanissa mytologia ja todellisuus liudentuvat toisiinsa, kun kirjassa luodaan pikku hiljaa yhä todentuntuisemmaksi kuvaa rinnakkaistodellisuudesta, jossa peikot ovat edelleen läsnä -jos ei nyt arkitodellisuudessa, niin samalla tavalla kuin sudet ja muut suurpedot ovat läsnä lukijan todellisuudessa. Tarinan sisäisesti otteet selittyvät Enkelin pyrkimyksillä selvittää, mitä peikot ovat, miten ne elävät ja miten niitä hoidetaan. Lukija puolestaan saa niiden ja Enkelin ja peikon tarinan kautta mahdollisuuden uudelleentulkita omassa mielessään asuvaa käsitystä peikoista.

Käsitys peikosta tuotetaan ja muokataan Ennen päivänlaskua ei voi -teoksessa konkreettisesti pääjuonen Tapio Rautavaaran Päivänsädettä ja menninkäistä kevyesti pastissoivalla tasolla. Kuitenkin myös jokaisella kirjan ihmishahmolla on omat peikkonsa – pimeät puolensa, pelkonsa tai painolastinsa – joita kirjailija tuo voimakkaasti esille heidän teoissaan ja tuokioissaan, jopa kirjan sisäisissä kohtaloissaan. Ennen päivän laskua ei voi onkin yleissävyltään synkähkö – alakuloistavasti, voisi sanoa, tai ehkäpä haaveellisesti, samaan tapaan kuin kaipuun kauneutta korostavassa 1800-lukulaisessa romantiikassa. Lukija jää kirjan luettuaan kaipaamaan lisää jotain, eikä edes tältä kirjalta, vaan maailmalta.

Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi onnistuukin sekä hämärtämään kirjallista toden ja fantasian välistä rajaa, myös läikäyttämään lukijan kokemaa fiktion ja faktan välistä rajaa. Kaikkihan tietävät, ettei peikkoja ole olemassa, mutta jos… Millaisessa maailmassa me parhaillaan eläisimme?

 ***

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

(omassa versiossani ei ole kansipapereita jäljellä)

Tammi 2000

268 s.

Katja Lahti & Satu Rämö: Vuoden mutsi

Vuoden mutsi, kansi: Satu Kontinen

Toimittajat Katja Lahti ja Satu Rämö polkaisivat äitiys-, blogaus- ja äitiysblogikokemuksistaan oppaan kaikille keskinkertaisuutta tavoitteleville äitihenkilöille. Vuoden mutsi on kirjallinen tilinpäätös ja testamentti rouvien Lahti & Rämö raskausajasta (= aika, jolloin ihmisiä kiinnostaa enemmän vatsasi sisältö kuin pääsi hyvinvointi) sekä vauvan ensimmäisestä vuodesta (=kahvia, pullaa ja perkeleitä). Kevyen humoristisesta otteestaan ja blogimaisen lyhyistä artikkeleistaan huolimatta Vuoden mutsi onnistuu vastaamaan yhteen aikamme suurista haasteista: se kehottaa kestosyyllistyneitä lastensa parhaaksi äitiyttä suorittavia naishenkilöitä relaamaan vähän. Ja sallikaa minun sanoa, että onpa vaan erinomaista, että joku kehtaa tällaista ehdotella.

Koska todetaanpa tässä nyt ääneen tämäkin itsestäänselvyys: neuvola, nettipalstat tai raskaus-, äitiys- tai kasvatuskirjallisuus eivät todellakaan helpota yhdenkään äidin kantamaa äitiyden taakkaa. Pikemminkin kulttuurimme kannustaa kilvoittelemaan itsemme kyyneliin saakka, luomusynnytyksestä täysimetyksen ja omatekoisen luomuruuan kautta kolmen vuoden kotihoitoon, parhaisiin harrastuksiin, kulttuurimatkailuun ja huippuyliopistoon sparraamiseen saakka. Vähempi yrittäminen olisi itsekästä ja tuhoisaa lapsen hyvinvoinnille. Vuoden mutsi (Avain 2012) näyttää paitsi sanoin, myös omakohtaisen elämän esimerkin voimin, miten painetaan jarrua täydellisen äitiyden suorittamiselle, otetaan ilo irti lapsiperhe-elämästä(kin) ja ennenkaikkea lakataan tuhlaamasta aikaa syyllisyydessä vellomiseen. Kyseessä ei silti ole mikään itseapukirja, vaan pikemminkin humoristinen kolumnikokoelma.

Vuoden mutsin blogiperäisyys näkyy sen kevyessä kirjallisessa muodossa. Luvut ovat blogikirjoituksen tai lyhkäisen naistenlehtiartikkelin pituisia (siis lukukelpoisia myös raskausajan pumpuliaivoilla) ja sisältävät paljon vinkkivinkkejä, listauksia ja jopa askartelukuvia. Käsiteltäviä aiheita ovat mm. synnytyssuunnitelma (tullaan kaikki hengissä kotiin), ekat kuukaudet (vauvani on vanginvartijani, mut se on vain vaihe, joka menee ohi), erilaiset vauvan kasvuvaiheet (kriisistä toiseen siirtyminen just kun oppi handlaamaan sen aikaisemman systeemin on tavallaan vaihtelua kuitenkin), parisuhteen hoitaminen (kaikki valehtelee seksikyselyissä), perspektiivi elämään (jos jengillä on aikaa vaahdota netissä jostain kantoreppujen ergonomiasta, niin todellisia ongelmia ei ole), sekä erilaiset selviytymiskeinot (irtsarit on mielialalääkkeitä halvempia ja niitä voi vetää imettäessä).

Kiireisimmille on tarjolla jopa lyhennelmä kirjan lopuksi. Ja siellä se tärkein väännetään oikein rautalangasta: tee äitiydestäsi omannäköisesi. Tällaiset vastuuttomat neuvot olisivat vaaraksi esimerkiksi neuvolan perusasiakkaille, eli oletetuille väkivaltaisille ja mielenterveyshäiriöisille alkoholisti-huumeidenkäyttäjä-ylensyöjille. Niinpä tätä kirjaa ei voi suositella kuin suht täyspäisille äitiytyville ja äiti-ihmisille, eli suurelle valtaosalle kaikista Suomen äideistä.

Ihan vakavasti ottaen. Jos nyt jonkin kirjan aiotte hankkia ystävänne vauvakutsulahjaksi, puolisonne ensimmäiseksi äitienpäivälahjaksi tai sukulaistyttönne häälahjaksi (reilu meininki sen olla pitää), niin valitkaa tämä. Koska lahjan antajalle se on ihan sama (paitsi tämä on helppo valkata sieltä pastellisävyisten raskauskirjojen hyllystä, tämä on se mustakantinen), mutta saattaa hyvinkin pelastaa äitiytyvän tai jo äitiyteen kasvaneen läheisesi mielenterveyden. Eikä suinkaan sovi väheksyä mahdollisen puolison ja jälkikasvun mielenterveyttä, jotka nekin epäilemättä voivat paremmin, jos äiti ei ihan niin kireällä pingota. Onko kukaan koskaan muka kuollut keskinkertaiseen äitiyteen, hä?