Tag Archives: katarttinen

Pascal Quignard: Kaikki elämän aamut

© Kirjakko

Pascal Quignardin Kaikki elämän aamut on raastavan lyyrinen historiallinen lyhytromaani kahden barokkiajan suuren säveltäjän suhteesta sekä heidän jalkoihinsa jäävistä naisista. Quignard on pelkistettyjen mutta voimakkaiden siveltimenvetojen mestari. Hän pystyy kiteyttämään valtavasti tunnetta lyhyisiin lauseisiin ja henkilöhahmojensa elämäkertojen oleellisimmat karikot 127 sivuun. Kaikki elämän aamut imaisee mukaansa menneisyyteen ja vastakkaisten taidenäkemysten taisteluun.

Kirjan päähenkilö on Sainte Colombe (?-n.1690), ranskalainen viola da gamban soittajavirtuoosi, katkera, melankolinen erakkoluonne, joka asuu tyttärineen syrjässä Pariisin musiikkipiireistä, etenkin hovista. Hän hyväksyy säälistä soitto-oppilaakseen nuoren Marin Marais’n (1656-1728), josta sukeutui myöhemmin paitsi hovisoittaja, myös paljon julkaissut säveltäjä. Marais’n ja Sainte Colomben ristiriitaiset näkemykset muusikista ja elämästä yleensä konkretisoituvat heidän suhteissaan Sainte Colomben tyttäriin: Sainte Colombe on kotityranni, joka kuitenkin huolehtii tyttäristään, Marais rakastaa heitä ja samalla käyttää heitä hyväkseen.

Sainte Colombe näyttäytyy romaanissa antisankarina, jonka tuulimyllyinä toimii Marais’n kannattama porvarillinen taidenäkemys. Sainte Colombe kituuttaa eläen taiteelleen, jonka avulla hän pystyy ylittämään kuilun elämän ja kuoleman välillä. Marais elää taiteellaan, ja julkaisemillaan sävellyksillä, joista osan on varastanut Sainte Colombelta. Toisaalta Sainte Colomben sävellyksiä pääsevät kuulemaan muutkin kuin harvat ja valitut hänen lähipiirinsä jäsenet nimenomaan Marais’n ansiosta.

Kaikki elämän aamut (Kustannusosakeyhtiö Otava, 1992, suom. Annikki Suni; alkup. Tous les matins du monde, 1991) voikin lukea monimutkaisena moraalisena tutkielmana taiteen olemuksesta, joka puhuttelee voimakkaan tunteisiinkäyvyyteensä ansiosta. Voiko taiteen arvoa mitata rahassa? Sainte Colomben ja Marais’n elämäntarinoiden avulla Quignard kysyy, miksi taidetta ylipäänsä tehdään: ruumiin vai sielun ravinnoksi, mukavaksi kulutushyödykkeeksi vai hengen nostattamiseksi.

Quignard vastaa näihin kysymyksiin omalta osaltaan Kaikki elämän aamut -romaaninsa menestyksellä: on mahdollista kirjoittaa parissa tunnissa luettava kirja, joka koskettaa lukijan sisintä monin tavoin, ja yllyttää kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin korkealentoisiin ajatuksiin. Kirja myi korkeakulttuurisesta flirttailustaan huolimatta erittäin hyvin ja lisäksi kirjasta tehdystä elokuvasta tuli valtavan suosittu. Harva romaani, lyhytkään, sopii sekä satunnaiseksi työmatkalukemiseksi että filosofisten pohdintojen perustaksi. Kaikki elämän aamut käy tämänkin rajan yli.

Vikas Swarup: Slumdog Millionaire

© Kirjakko

Vikas Swarupin menestysromaani Slumdog Millionaire kutoo häikäisevän värikkään tilkkutäkin nyky-Intiasta punaisena lankanaan löytöpoika Ramin tarina ryysyistä rikkauksiin. Alunperin nimekkeellä Q&A julkaistu romaani julkaistiin uudelleen siihen pohjautuvan menestyselokuvan nimellä (myös suomeksi: Tyhjentävä vastaus, eli, Kuka voittaa miljardin? [WSOY, 2005] julkaistiin uudelleen nimellä Slummien miljonääri [WSOY, 2009]). Tämä opportunistinen nimenvaihto, jossa taiteelliset arvot ja kirjailijan näkemys uhrataan markkinavoimien alttarille kuvaa hyvin myös romaanin keskeistä sanomaa siitä, että menestys saavutetaan hyödyntämällä kaikki, mitä elämä eteen heittää. Swarupin rujonkauniissa Intiassa opportunismi on elinehto.

Slumdog millionaire (Black Swan, 2009) muistuttaa Arundhati Royn menestysromaania Joutavuuksien jumala (Otava, 1998), jossa vakavat asiat liihottelevat lukijan silmien edestä päiväperhosten tapaan. Swarup on kuitenkin romaanissaan vienyt kepeän kipeyden äärimmäisen moderniin televisiomaailman kontekstiin: kirjassa päähenkilö Ram Mohammad Thomas selvittää asianajajalleen, miten hän tuli tietäneeksi vastauksen kaikkiin niihin 12 kysymykseen, joihin oikein vastaamalla hän tuli voittaneeksi miljardi rupiaa. Tämä varsin yksinkertainen tekninen ratkaisu antaa kirjailijalle tilaa näyttää intialaista elämänmenoa, historiaa ja kulttuuria niin hyvässä kuin pahassakin.

Samalla romaanin keskeistä teemaa, positiivista opportunismia, pystytään pohtimaan monesta eri näkökulmasta. Toisinaan Ram pelastaa itsensä pulasta, toisinaan pula pelastaa Ramin vielä parempaan tilanteeseen. Koska Ram on jo nimensäkin perusteella monikulttuurinen kuin Intia itse, hänen toimensa voidaan nähdä myös metaforana Intiasta. Ihastuttavasti kirjailija on kuitenkin kyennyt rajaamaan romaaninsa luettavan pituiseksi eeppisestä aihevalinnastaan huolimatta.

Slumdog Millionaire näyttäytyykin näin länsimaiselle lukijalle elävänä kuvana Intiasta: sen kaoottinen kauneus, rujo eleganssi, rikkaat ja rikolliset, opportunistinen elämäntapa ja lämminsydämiset, rikkinäiset ihmiset kuvataan herkin siveltimenvedoin, jotka laajuudessaan näyttäytyvät jopa stereotyyppisinä kliseinä. Lännessä turvallisen tuttu eksoottinen intiakuvasto on kirjailijalla käytössä koko kirjoltaan, mikä on epäilemättä auttanut kirjan myyntiä länsimaissa. Swarup kannustaa kuitenkin lukijaa pohtimaan intialaiskuvaston aitoutta vetämällä tarinansa paikoittain överiksi. Myös kirjailijan uskomattoman tunteilematon ja konstailematon tarinankerronta korostaa stereotyyppien onttoutta. Vai voiko intialaisten sielunelämä olla todella niin erilaista kuin meillä länsimaissa, että toistuvat äärimmäiset henkilökohtaiset tragediat eivät heitä masenna? Onko meillä vain liikaa aikaa ja perushyvinvointia fiilistelyyn, kun ei tarvitse keskittyä hengissä selviytymiseen 24/7?

Intia on ollut tänä vuosituhantena kovasti muodissa länsimaisessa kirjallisuudessa ja elokuvassa, ikäänkuin tämän ajan villi länsi tai synkin afrikka. Swarupin Slumdog Millionaire on ehdottomasti tämän muodin kirkkaimpia jalokiviä.

Belinda Olsson: Raskausjärkytys!

Lähde: http://wsoy.fi/yk/products/show/28477

Belinda Olssonin Raskausjärkytys! on takakansitekstiään huomattavasti pirtämpi ja asenteikkaampi romaani siitä, kuinka raskaus sotkee naisihmisen elämän. Yllätysraskauden seuraamisen lisäksi Raskausjärkytykseen on rakennettu hiukan hapuileva salapoliisitarina päähenkilön ammattiin liittyen. Tällä ei kuitenkaan ole juuri väliä näin joskus itsekin raskaudesta nauttineen naislukijan näkökulmasta: fiktiossa saa nimittäin ilahduttavasti valittaa raskauden raskaudesta, ja tökkiä näin yhteiskunnallista nykymytologiaa raskauden hehkusta ja mystiikasta.

Olssonin Raskausjärkytys! (WSOY, 2009 [2007], ruots. alkup. Gravidchock!) kertoo raskaudessta ja raskaana olemisesta keskiluokkaisessa nyky-Ruotsissa. Se välttää raskausfiktion yleisimmät sudenkuopat: tylsyyden, hehkutuksen ja vauvantuoksuisen lopun. Ennen kaikkea Raskausjärkytys! välttää olemasta kasvukertomus, saati sitten kasvukertomus äitiyteen. Toki Raskausjärkytyksessä! käydään läpi ne tutut kohtaukset, jotka ovat tämän genren kirjoissa pakollisia. Raskaustestin tuloksen odottelu, vartalon muutokset, mielialan heittelyt ja raskauden piilottelu työpaikalla värittyvät kuitenkin tässä kirjassa ilahduttavasti päähenkilö Agatan mukaan, eikä toisinpäin.

Raskauden lisäksi kirjan pääjuonena toimii teinitytön kidnappausdraama, jota päähenkilö selvittelee osana toimittajantyötään. Tämän ja muiden iltapäivälehtityöhön liittyvien sivujuonten avulla Olsson pohtii äitiyttä useammasta kuin pelkästään esikoistaan vasta odottavan äidin näkökulmasta. Kliseisimmillään Olsson tiputtaa lentokoneellisen lapsia toimittajan niskaan ja siihen päälle vielä mieheltään salaa lasta yrittävän parhaan kaverin. Koko kirja on kuitenkin niin viehättävän camp-henkinen, etteivät nämä ylilyönnit erotu sanottavasti joukosta.

Iltapäivälehtimäisyyttä pidetään yllä koko romaanin ajan: lukujen otsikot ovat lööppimäisiä, ja suuri osa kohtauksista sijoittuu toimitukseen. Iltapäivälehtimäisyys vahvistaa myös päähenkilön jatkuvia lipsahduksia normaalista äitiyshyminästä. Neuvolayhteiskunnassa odottajan hätätupakoihin tai -suklaisiin suhtaudutaan hätähuutomerkkeinä joka kerta, mutta itse hätään ei tietystikään oteta kantaa, kunhan tyydytään paheksumaan. Kaikesta komediallisuudestaan huolimatta tämä raskausromaani onnistuukin havainnoimaan, miten kaukana tavalliset raskauskokemukset ja normaalit raskaanaolijat tapaavat olla neuvolan suosituksista ja hyvinvointikirjallisuuden ohjeistuksista, joissa pääosassa on raskaudesta nauttiminen ja voimaantuminen.

Raskausjärkytys! onkin hauskaa luettavaa kaikille, jotka eivät raskauden aikana jatkuvasti hehku onnea ja mystiikkaa, vaan ehkäpä jopa välillä vähän harmistuvat kaikista normaalin elämän esteistä, joita raskaus tuo tullessaan. Niihin on vaan niin paljon helpompi suhtautua, kun ei ole ainoa maailmassa, jonka raskausaika ei ole yhtä huippuhetkestä toiseen liitelyä. Ja jos raskausaivo ei taivu lukemaan edes kevyttä romaania, suosittelen raskaus- ja äitiysblogeja. Kannattaa valita kuvattomia.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Lähde: http://www.moomin.com/tove/bibliografia.html

Kuvanveistäjän tytär on Tove Janssonin lapsenäänellä kertomia lapsuusmuistoja täynnä. Kerrassaan valloittavissa pikku tuokiokuvissa Jansson kertoo ajasta, joka on niin satumaisen nostalgian täyttämää, ettei sellaista voi kuvitella todellisuudessa olleenkaan. Tämän omaelämänkerrallisen teoksen lukija kuvittelee ymmärtävänsä, mistä muumimaailma on peräisin. Teoksen suurin lahja lukijalle on kuitenkin se, että hän pääsee jälleen katsomaan maailmaa, sen valoisia ja raadollisiakin hetkiä, lapsen silmin.

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär (WSOY 1969, ruots. alkup. Bildhuggarens dotter) on yksi niistä kirjoista, joita on lähes mahdoton kuvailla osuvasti. Siinä eletään kirjailijan lapsuusmuistoja eloisasti ja lapsenkielisesti kuvauksesta toiseen hypähdellen. Kerronta on tunteikkaan minimalistista. Kuvanveistäjän tyttären novellit ovat lyhyitä ja iskeviä, temaattisesti eheitä ja tarinallisesti eteneviä. Tunnelma on väliin riehakas kuin lastenjuhlilla ja väliin vimmainen kuin eilisöinen syysmyrsky, hetkittäin leppoisa kuin lämpimät villasukat, mutta alituiseen intensiivistä.

Väkevästä nostalgiasta, lapsenkatseisuudesta ja -mielisyydestä huolimatta Janssonin muistelmat ovat eläväisiä ja uskottavia. Niistä huokuu henkilökohtaisuus, joka sulkee myös lukijan syliinsä.

Juhliessa voi sattua mitä tahansa jollei pidä varaansa… Musiikin jälkeen tulee sotamuistojen vuoro. Silloin minä odotan vähän peiton alla, mutta nousen aina ylös sitten kun he hyökkäävät korituolin kimppuun. Isä noutaa pistimensä, joka riippuu ateljeessa kipsisäkin yläpuolella, ja kaikki ponnahtavat seisomaan ja huutamaan ja sitten isä hyökkää korituolin kimppuun… Seuraavana päivänä sitä aina kaipaa mutta ei oikein tiedä mitä. Lopulta tulee mieleen, että jospa se on silli. (Kuvanveistäjän tytär, WSOY 1969, 29-30).

Tämä on yksi niistä kirjoista, joihin itse palaan aina syysmatalan iskiessä. Vaikka tämä kirja muistuttaa, että lapsuuden kesinä paistoi aina aurinko, sen lukeminen jättää silti jälkeensä kiitollisuuden nykyhetkestä.

John Irving: A Prayer for Owen Meany

John Irving: A Prayer for Owen Meany, kansi: Christopher Brown

John Irvingin A Prayer for Owen Meany kertoo taviksen äänellä tarinan hänen erikoislaatuisesta parhaasta ystävästään, joka uskoo Jumalalla olevan hänelle erityinen tehtävä sen jälkeen kun hän on tullut vahingossa tappaneeksi parhaan ystävänsä rakastetun ja ihaillun äidin. Kuulostaa aika paksulta, eikö? Ja romaani onnistuu siitä huolimatta olemaan aivan mielettömän upea lukukokemus, joka syväluotaa inhimillisen haavoittuvaisuuden eri puolia.

Täytyy tunnustaa, etten tunne John Irvingin tuotantoa tätä kirjaa lukuunottamatta. Tämäkin on lojunut koskemattomana hyllyssäni vuodesta 2001, jolloin hankin sen jostain satunnaisesta antikvariaatista ystäväni innostamana. Nyt harmittaa.

A Prayer for Owen Meany (Bloomsbury, 1989; suom. Ystäväni Owen Meany) on ennen kaikkea kasvukertomus, jossa parhaat ystävykset kasvavat loppuun saakka yhdessä, yhteen ja erilleen, erilleen ja yhteen, elämiensä ilojen, draamojen, suvantojen ja tragedioiden mainingeilla. Romaanin keskeisenä jännitteenä toimii poikien erilaisuus. John on suhteellisen maanläheinen tavallinen poika, jonka elämänpolku lähtee kaartamaan hiukan vinoon (muttei liikaa) hänen äitinsä menehtyessä. Owen on puolestaan täysin erikoislaatuinen, lyhytkasvuinen ja kimeä-ääninen, ja alkaa elää subliimia sankaritarinaa Johnin äidin kuolemasta lähtien.

1950-luvun amerikkalaisen pikkukaupunkielämän maailmankaikkeus on mitoitettu Johneille, ei Oweneille. Niinpä Owen on ympäristön takia satuttavan, ehdottoman ulkopuolinen jatkuvasti Johnin parhaista pyrkimyksistä huolimatta. Johnkin on satunnaisesti ulkopuolinen, mutta Johnin ulkopuolisuus johtuu enimmäkseen sisäisistä tunnoista ja prosesseista. Hänen uskonsa, amerikkalaisessa kontekstissa moraalinen selkärankansa ja inhimillisyytensä mittatikku, horjahtelee eri kirkkokuntien välillä. Owenin usko ei puolestaan horju ikinä: hän tietää tasan tarkkaan paikkansa maailmassa, ja se on osallistua Jumalan suunnitelmaan. Irvingin romaani voisikin latistua eri ulkopuolisuuden kokemuksien väliseksi tasohyppelyksi, mikäli Johnin ja Owenin tarinaa eivät ryydittäisi hyväksyvyys haavoittuvaisuuden vastapoolina, sekä alati pilkahteleva hyväntuulinen, väliin sarkastinenkin huumori, niin paikallinen yhteiskunta- ja sotakritiikki, kuin mehevän poikamaiset salapoliisitarinat ja ujosti röyhkeät romanssit.

A Prayer for Owen Meany on päässyt monille maailman parhaiden nykykirjojen listoille, eikä suotta. En ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, joka koskettaa, jopa satuttaa sieluun vähintään kerran kymmenessä (10) sivussa. Ja naurattaa ääneen, itkettää valtoimenaan ja suututtaa, innoittaa, ihmetyttää tai herättää nostalgiaa vähintään yhtä usein. Harvoin tulee ajatelleeksi, että kunpa voisin lukea tämän kirjan uudestaan ensi kertaa. 

Ilmiantakaa omat uusintaensikertakirjanne!

F. Scott Fitzgerald: The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories

F. Scott Fitzgeraldin tarinoissa sipsutellaan epätoivon vimmalla unelmaelämän uloimmalla kielekkeellä. Ja tipahdetaan. Niin käy myös The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories -novellikokoelman seitsemässä novellissa. Ällistyttävän yllättävästi joka kerralla.

F. Scott Fitzgerald tunnetaan jazz-ajan ja -elämäntyylin ikonina. Hänen romaaneissaan ja novelleissaan maistuukin yläluokkainen rappio, joka ylittää koko elämänpiirin moraalista sisutuselementteihin.

The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories (Penguin Books, 1962) kokoelman kaikki novellit ovat Fitzgeraldin kulta-aikanaan 1920-luvulla kirjoittamia. Kokoelman niminovelli The Diamond as Big as the Ritz (alkup. 1926) on kokoelman fantastisin. Siinä päähenkilö päätyy lomailemaan mystisen ja salailevan maailman rikkaimman perheen luo jazz-ajan tuntemattomaan paikkaan, Keski-Lännen El Doradoon. On sanomattakin selvää, että mysteerin ja salaisuuden ylläpito on vaatia päähenkilön hengen. Muissa kokoelman novelleissa pysytellään jazzahtavimmilla kulmilla: Manhattanilla, Providencessa, pikkukaupungin keskustassa. Tragediatkin ovat niitä arkipäivässä koskettavia: pettämistä, tylsistymistä, ikävystymistä, pettymisiä, pelon takia elämättä jäänyttä elämää. Vaikka romaaneja pidetään yleensä kirjailijan pääteoksina, Fitzgeraldin novellit tuntuvat jazz-ajalle ominaisilta juuri niiden lyhytjänteisyyden ja nopeatempoisuuden takia.

Mielenkiintoista Fitzgeraldin tuotannossa ja näissä novelleissa onkin, että hän onnistuu luotaamaan inhimillisen elämän perusongelmia ja syviä tuntoja kuvatessaan erinomaisen pinnallista blingblingiä. Tämä ristiriita viehättää lukijoita toki muidenkin Fitzgeraldin aikalaiskirjailijoiden tuotannossa. Fitzgeraldin erityisansiona on kuitenkin välinpitämättömyyden ja välittömyyden ilmapiirin luominen. Tämä erityinen fitzgeraldilainen ilmapiiri toimii lukijalle kuin ukkosenjohdattimena, joka etäännyttää tarinoiden ahdistavuuden, ja antaa lukijalle sellaisen vesitetyn tunnekokemuksen, jota hän kuvaa jazz-ajalle tyypilliseksi samoissa tarinoissa. Tietystikään nerokas juonenjohdatus, tarkka psykologinen silmä ja kuiva huumori eivät suoranaisesti haittaa elämyksellistä lukukokemusta.

Tämän kokoelman novelleista on suomennettu ainakin Rich Boy (Rikas poika, novellikokoelmassa Etelän kaunein tyttö, Gummerus 2004), joka kertoo miehestä, joka ei pääse naimisiin. Suosittelen kuitenkin lukemaan Fitzgeraldinne englanniksi, mikäli mahdollista. Kuten Jane Austenin, myös F. Scott Fitzgeraldin teksti on niin täynnä sanaleikkejä ja monella tunnetasolla samanaikaisesti polveilevaa kuvausta, että alkuperäistä on erittäin vaikea tavoittaa käännöksessä. (Perustan mielipiteeni Kultahatun ja Yö on hellän suomennoksiin). Fitzgeraldin tapauksessa kuitenkin edes vesitetyn lukukokemuksen hankkiminen on tarpeen ihan oman kirjallisen sivistyksen kannalta: harvoin pääsee lukemaan länsimaisen kirjallisuuskaanonin klassikoita, jotka olisivat yhtä viiltävän viihdyttäviä tai viihdyttävän viiltäviä.

Novellikokoelma sisältää novellit:

The Cut-Glass Bowl

May Day

The Diamond as Big as the Ritz

The Rich Boy

Crazy Sunday

An Alcoholic Case

The Lees of Happiness

Melissa Bank: The Girls’ Guide to Hunting and Fishing

Melissa Bankin The Girls’ Guide to Hunting and Fishing (suom. Nyt nappaa!) on huhupuheiden ja mainostekstien mukaan kuin ajattelevan naisen Bridget Jones. En ole ikinä oikein päässyt Bridget Jonesin makuun, vaikka luin sen ensin englannin nykykirjallisuuden kurssilla ja sittemmin saksannoksena kieltä opetellakseni. TGGtHaF on satunnaisesti kuivakan humoristinen, väliin katarttisen tunteileva ja väliin omituisen elämänmakuinen, mutta enimmäkseen se taiteilee liian vähän ja liian paljon yrittämisen ristiaallokossa.

The Girls’ Guide to Hunting and Fishing (Viking 1999) osui kirjallisuushistoriassa vaiheeseen, jossa New Yorkiin sijoitetut nuorten tai keski-ikäistyvien naisten shoppaus-, ura-, pariutumiskipuilu- ja vastaavat kasvukertomukset olivat juuri lyöneet läpi Bridget Jonesin vanavedessä (aika laaja vanavesi, kun ottaa huomioon niiden mummoalkkareiden koon). Melissa Bank pyrkii sisällöstä päätellen kuitenkin muuhunkin kuin lukijan viihdyttämiseen: pelkkä viihteellinen chick flick ei kirjailijalle kelpaa, vaan oikein taiteellisia ansioita on lähdetty hankkimaan kerronnallisten innovaatioiden kautta. Niinpä tämä romaani onkin novellikokoelma, joka etenee teemasta toiseen. Kylläpä onkin tuoretta ja kohottavaa. Ainakin minulla tekotaiteellisuusmittari piiputti punaisella.

Lisäksi kerronnassa käytetään ylettömästi siirtymiä -ajan kuluminen, paikan vaihtuminen ja muut siirtymät merkitään kolmella tähdellä. Niinpä kirjassa on useita yli kymmenen (10!) sivun pituisia pätkiä, joissa on siirtymä ja -*- joka hemmetin kappaleen välillä. Tiesittekö, että yhdelle aukeamalle saa mahtumaan jopa kahdeksan (8!) -*-? Täytyy oikein lainata osuvaa tekstiä nimenomaan tällaiselta aukeamalta:

-*-

“I wouldn’t blame you if you left me,” he said.

“No,” I said.

“If the roles were reversed,” he said, “I’d leave you.”

-*-

(TGGtHaF, s. 95.)

No tyttö ei tietenkään jättänyt. Enkä minäkään, paremmista aikeistani huolimatta. Kirjassa kun on kuitenkin ansioita: esimerkiksi siirtymien ansiosta se on helppo jättää kesken kun pitää mennä pelastamaan torttua uunista tai lasta lätäköstä. Juonen unohtamisesta lukuhetkien välillä ei tarvitse huolehtia, koska mitään yhtä pääjuonta ei ole. Sentimentaaliset kuvaukset Gilmore Girls -tyylillä sanailevan chick lit -päähenkilön rakkaus- (isän ikäinen rakastaja suurimman osan kirjaa), perhe- (isä sairastaa syöpää), työ- (kustannustoimittajan ura pykii) ja muusta elämästä (lukee myös itseapukirjallisuutta).

Lukisinko uudelleen? No en lukisi. Muistanko kirjasta juuri mitään näin kuukausi lukuelämyksen jälkeen? En edes päähenkilön nimeä. Jäikö kirjasta kuitenkin kumman hyvä fiilis jälkeenpäin? Kyllä jäi. Chick litin päätavoite siis saavutettu.