Tag Archives: keski-ikäistyminen

Jaana Taponen: Unelmavaras

Jaana Taponen: Unelmavaras

Jaana Taponen: Unelmavaras (Karisto 2010, Elisa Kirja 2013)

* Kirjan sponsoroinut Elisa Kirja, Kirjoita Itse *

Jaana Taposen keski-ikäistyvien naisten chick litihkö viihdekirja Unelmavaras pureutuu työpaikkakiusaajatehopakkaus Marin tarinaan mitalin kolmelta eri puolelta. Romaani rullaa miellyttävästi, mutta hetkauttaa sympaattisella suhtautumisellaan kulisseja liian kauan kannatelleeseen päähenkilöön. Moraalisella keinulaudalla lukijaa keikutteleva Unelmavaras pureutuu ajankohtaisiin, yleisinhimillisiin aiheisiin lievästi osoitellen, mutta saarnaamatta.

Työholisti Mari Kivinen, 36-v., on työpaikkansa luottopelaaja ja tehopakkaus, joka omien rutiiniensa ohessa hoitaa muidenkin työt ylennyksenhimo silmissä kiiltäen. Loppuunpalamista ja avoeroa kohti itseään tarmokkaasti ajavalla Marilla ei riitä resursseja ihmissuhteisiin, omaan elämään tai edes yleiseen ystävällisyyteen: pääasia, että työt (myös muiden) tulevat hoidetuksi. Kun tärkeä, Marin itselleen petaama keissi annetaankin toimiston upouuden ja hehkeän glamourkissan hoidettavaksi, Marin työmotivaatio tekee välittömän itsemurhan. Samalla henkilökohtaisessa elämässä iskee niin perhe- kuin parisuhde- kuin ikäkriisikin. Löytyvätkö ratkaisun avaimet kenties hottiksen ruotsalaisvahvistuksen taskusta?

– Mari, voitko sä auttaa?                                                                                                      – En, mulla on kiire.                                                                                                              – Voi ei, mun pitää kysyä tätä sitten Karilta.                                                                          – Ehkei sun kannata. Se kuvittelee palkanneensa ammattilaisen.
( 35%)

Taposen henkilöhahmot ovat herkullisia ja nokkelalle dialogille perustuva kerronta vetää mukaansa työpaikkakiusaajan elämään. Katsomme työpaikkakiusaajaa samasta näkökulmasta, josta yleensä katsotaan koulukiusaajaa: että tällä on varmasti itsellä hyvin vaikeaa, kun pitää levittää pahaa oloa ympäristöön. Aikuisen suhteen tämä näkökulma on kuitenkin jotenkin vinksallaan, koska aikuinen on aikuinen ja aikuisen pitäisi pystyä elämään muiden kanssa ihmisiksi. Tästä moraalisesta vinksahtaneisuudesta kohoaa hyvä draama, jossa lukijana joutuu katselemaan tilannetta lievästi nakertavasta olosta käsin. Kirjailija suhtautuu luomaansa hahmoon luonnollisesti sympaattisesti ja näyttää lukijalle, miten kukaan ei ole täysin hyvä tai paha, miten kaikki on tulosta jostain.

Okei, vaikka Lauran Ossi olikin kiertävän virussirkuksen päätähti viimeiset viikot eikä Laura ollut kertomansa mukaan saanut kuin murto-osan tarvitsemastaan unesta, niin Mari ei silti uskonut, että inhorealismikaan pystyi olemaan aivan tuollaista. Ehkä Laura halusi tehdä kärsimyksistään performanssin, sillä jokainen itseään kunnioittava nainen olisi vetänyt telalla meikkiä naamaan näyttääkseen paremmalta. ( 22%)

Perspektiiviä Marin mesomiseen luodaan siirtämällä kertojanasema välillä Marin työtoveriin Lauraan tai hänen avomieheensä Petteriin. Tämä luo väliin tarpeellisia muistutuksia Marin objektiivisesti katsoen erittäin myrkyllisestä käytöksestä ja olemuksesta, mutta samalla heittää teoksen täydestä chick litistä naisten viihdekirjallisuuden syliin. Lukiessa mietin, olisiko sittenkin ollut muita mahdollisuuksia luoda näkemystä eau de Marin toksisuudesta ja napakoittaa näin sekä näkökulmaa että kerrontaa.

Unelmavaras on varsin kelpoisa viihdekirja, joka kohoaa tavanomaisen ihmissuhde- ja työelämädraaman yläpuolelle näyttäessään, mitä työpaikkakiusaaminen on, mistä se kumpuaa ja miten se usein hoidetaan jätetään hoitamatta kaikkien osapuolten toimesta. Puuttumattomuus on piittaamattomuutta työpaikallakin.

***

Jaana Taponen: Unelmavaras
Kansi: ? (e-painos)
Karisto 2010 / Elisa Kirja 2013

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies

 

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies (WSOY 2013)

Lavatähti ja kirjamies – Rakkauskertomus kertoo laulajatar Katri Helenan ja Panu Rajalan yhteiselämästä viime vuosituhannen lopulla. Kirjan lopussa paljastuu, että suhderetrospektiivi on kirjoitettu vastineena Katri Helenasta vuonna 2011 tehtyyn näytelmään. Onko kyseessä kirjallinen kosto?

Koko kansalle tuttu asetelma

Pahoittelimme sitä, että hyvä aihe oli vesitetty pinnalliseksi ja tuttuja kliseitä viliseväksi laulukavalkadiksi. Meillähän olisi kenties ollut jotain kerrottavaa… Mutta nyt riittivät aineistoksi ikivihreät laulut ja vanhat lehtijutut. (s. 239)

Varmasti en olisi vilkaissutkaan kirjallisuustutkija, (näytelmä)kirjailija Panu Rajalan dokudramaan Lavatähti ja kirjamies, ellei Helsingin kirjamessujen Lukupiiriin olisi kaivattu bloggaajaa juuri tätä kirjaa lukemaan. Lähdinkin lukemaan kirjaa erittäin skeptisellä mielellä: julkkisten yksityiselämän tirkistely ei ole minusta kiinnostavaa, mutta toivoin kirjan yllättävän positiivisesti.

Suurissa teemoissa, julkisuuden hahmon saaman julkisuuden kanssa ja sivussa elämisessä sekä pettymykseen päättyvässä rakkaustarinassa olisi ainesta erittäin mielenkiintoisiinkin pohdintoihin. Lavatähti ja kirjamies toistaa kuitenkin monia tuttuja kliseitä.

“Hän” on toimelias, omanarvontuntoinen kansannainen, epäsensuaalinen epäintellektuaalinen kodinhengetär ja laskelmoiva liikenainen, jonka ripustautuminen entiseen mieheen ohjailee pariskunnan elämää. “Hän” on sivistynyt, pidetty ja arvostettu, sivistyksestään kumppanille auliisti jakeleva nautinnonhaluinen herrasmies, jonka pienet naisseikkailut ja suuri kirjallinen elämäntyö tulisi ymmärtää osana charmanttia miehistä luontoa. “Hän” elää julkisuuden laineilla ja etsi kumppanistaan jotain, mitä ei ollut olemassa. Tarinaa rytmittävät otteet Katri Helenan hittien sanoituksista ja runsaat lainaukset pariskunnasta kertovista lehtijutuista.

Kiusallinen kolmas persoona

Positiivista on, ettei Lavatähti ja kirjamies ole, keväisten lehtikirjoitusten lupailuista huolimatta, kiusallinen paljastuskohuromaani Katri Helenan elämästä. Kääntöpuolena kuitenkin on, että se kertoo kiusallisesti, välillä kitkeräänkin sävyyn, arkipäiväisen tarinan kohtalaisen tylsien keski-ikäisten ihmisten epäonnistuneesta parisuhteesta päähenkilö Panun antisankaruuden ja sillanpääläisen luontosuhteen kurimuksessa.

Kirjaa lukiessani päädyin kuitenkin moraalisiin pohdintoihin, koskien ihmissuhde-etiikan lisäksi erityisesti kirjallista etiikkaa. Lavatähti ja kirjamies on pääasiallisesti apologia ja omaelämäkerta kirjamiehestä, joka eräänlaisena Viinamäen Auervaarana toivoo saavansa julkkislavatähden rinnalla kotihuolettoman huvitteluntäyteisen elämän. Mutta ei saa.

Hän huomaa jatkuvasti killuvansa lehtitelineitten ykkössankarina. Varjoon jäävät jonkun suuren rakkausnumeron muut tähdet, niin Ike Kanerva kuin Juha Kankkunen. Hei jumalauta, mä olen sentään jotain! Monen vaimean vuoden jälkeen elämä täyttyy soitoista, jutuista, kyselyistä, onnitteluista, haastattelupyynnöistä. (s. 57)

Panu Rajala kertoo teoksessaan Panu Rajalan elämästä omituisesti kolmannessa persoonassa (“miehemme”, “hän”, “Panu”). Retorinen keino pyrkii näyttämään kaikki kirjan päähenkilöt yhtä etääntyneinä kirjailijasta itsestään. Ikäänkuin omaelämäkerran kirjoittajan olisi mahdollista kirjoittaa muistoistaan objektiivista lähentelevästä näkökulmasta. Katri Helenan – Katrin – ääni ilmaistaan repliikeissä, Panun ja häneltä kuulostavan kertojan lukijaa hauskuuttavat äänet sekoittuvat ja samastuvat toisiinsa, jakavat huomiota ja tuomioita oikealle ja vasemmalle.

Puolustuspuheretoriikassa kirjailijalija on taitava: hän viittaa itseensä ja Katriin “meinä”, samoin itseensä ja lukijaan. Kaikki ovat lopulta mukavasti Panun veneessä; ne, jotka eivät ole, leimautuvat sanan käänteessä moraaliltaan kyseenalaisiksi ihmisiksi.

Heitä [kirjailijan läheisiä] loukkaa aivan aiheellisesti heidän ylitseen ja ohitseen annettu julkinen todistus asioista, jotka koskettavat kipeästi myös heitä itseään. Tämän ongelman ohi mies ei pääse, tuskin tässäkään kirjassa. Miksi hän kirjoittaa? Sisäisestä pakosta? Jostakin motiivista, jota ei voi selittää. Pahantahtoiset sen kyllä tulkitsevat käden käänteessä. (s. 141)

Runsaat lehtijuttulainaukset ja selkeät kuvaukset keskusteluista, tunnelmista ja tapahtumien kulusta lisäävät aitouden, oikeaan osuvien muisteluiden tuntua. Onko eettisesti epäilyttävää esittää oma tarinansa mahdollisimman vetoavasti, objektiivisuuden  illuusiota tarkoituksenmukaisesti luoden ja lukijaa hämmentäen? Varsinkin, kun otsikko rinnastaa päähenkilöt toisiinsa. Retorisista keinoista johtuen kirjaa oli jopa piinaavan kiusallista lukea.

Historiaksi Lavatähti ja kirjamies on toispuolisen retoriikan, ennakointien ja jälkiviisauden liiaksi kyllästämää, fiktiiviseksi rakkauskertomukseksi liiaksi konkreettisuuteen ja elävien dokumentointiin sitoutunut. Romeoksi ja Juliaksi Panusta ja Katri Helenasta ei ole – ei ole meistä muistakaan. Tämä on luullakseni yksinomaan lohdullista, vaikka se samalla tarkoittaakin, että erityisen mielenkiintoisia rakkauskertomuksia ei ole luvassa.

***

Kirja-arvio on kirjoitettu 12.10., mutta ajastan sen ilmestymään 27.10. klo 16.00, jolloin alkaa Helsingin kirjamessujen lukupiiri tästä kirjasta. Muuttaako lukupiiri käsitystäni kirjasta?

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies
Kansi: Mika Tuomainen
WSOY 2013
241 s.

Melanie Gideon: Vaimo 22

Melanie Gideon: Vaimo 22

Melanie Gideon: Vaimo 22 (Gummerus 2012)

Melanie Gideonin romaani Vaimo 22 on tilitys keski-ikäisen naisen kasvamisesta eroon kaikesta, mikä on hänelle tärkeää. Vaimo 22 on teknisesti ottaen onnistunut kirja: monien tyylilajien käyttö selittyy tarinansisäisesti, kirjan nostamat teemat ovat yleisinhimillisiä ja hahmotkin melkolailla uskottavia. Lähes loputon emotionaalinen vellaaminen kuitenkin lähmäyttää lukukokemuksen itsesäälinsekaiseksi.

Vaimo 22 keskiössä ovat päähenkilön oman pahan olon vatvominen, sen sälyttäminen perheenjäsenten niskoille mitä banaaleimmilla keinoilla sekä jatkuva nettaaminen. Alicella on menestynyt aviomies, teinilapset, koira, talo ja osa-aikatyö alakoululaisten ilmaisutaidon opettajana. Oikeasti hänestä piti tulla Oikea Näytelmäkirjailija, mutta ensimmäisen näytelmän saaneiden murska-arvioiden jälkeen Alice ajautui elämään unelmiaan pienempää elämää. Säästöliekin katkeroittama Alice on nelivitosena ajautunut niin ahtaalle ja etäälle läheisistään, että pelastus tuntuu löytyvän mieluiten salasuhteesta.

79. Minusta tuntuu, että kaikilla on jossain vaiheessa oma vuoronsa: olla kulisseissa huolehtimassa lavasteista, näytellä sivuroolia, olla kuorossa ja näytellä pääroolia. Lopulta päädymme katsomon pimeyteen kasvottomina ihailemaan näytelmää. (s. 281)

Kirjailija on onnistunut änkemään Vaimo 22:een runsaasti uskottavaa kuvausta keski-ikäisten naisten elämästä, jossa itsesäälivellaaminen saattaa hyvinkin olla elämän keskeinen sisältö. Kirjailijan chick litmäinen ote antaa kuitenkin alusta lähtien ymmärtää, että parempaa on luvassa. Taite parempaan tapahtuukin noin sivulla 370, josta lähtien lukijan eteen vyöryää onnellisten juonenpäättelyjen tulva.

Romaanin emotionaalisen sisällön yksinuottisuuden lamaavaa vaikutusta keventävät romaanin monet tekniset ratkaisut. Facebook-keskustelut, näytelmänomaiset kohtaukset, google-haut ja tavanomainen proosa limittyvät yhtenäiseksi tarinaksi ja selittyvät osin päähenkilön taiteellisilla pyrkimyksillä. Itseapumaista sisältöä tuodaan päähenkilön läpikäymän kyselykaavakkeen avulla. Sen kysymykset löytyvät liitteenä kirjan lopusta. Teknisen sekametelisopan lisäksi iso fontti ja väljä taitto tuovat keveyttä lukukokemukseen.

Harvat chick lit -kirjat tekevät näin suuren vaikutuksen. Johtuu mahdollisesti välittömässä tulevaisuudessa uhkaavasta omasta keski-ikäistymisestäni, mutta koin tämän kirjan ranteet auki -tason masennuskokemukseksi. Tällaisetkin kokemukset voivat olla kuitenkin hyödyllisiä: kirja on vahva puhe katkeruuteen vajoamista ja jaettua itsesäälittelyä vastaan ja perheenjäsenten välisen yhteyden rakentamisen ja jatkuvan ylläpitämisen puolesta.

***

Melanie Gideon: Vaimo 22
Suom. Paula Takio
Kansi: ?
445 s. 
Gummerus 2012
Engl. alkup. Wife 22