Tag Archives: keskustelukeskeinen

Timo Utterström: Nyt

Timo Utterstromin esikoisromaani Nyt

Timo Utterström: Nyt. Kansi: Timo Utterström (Basam Books 2012). Auringonsäde © marraskuinen aurinko

Timo Utterströmin esikoisteos Nyt on juonivetoinen urheiluromaani, jossa tennisotteluiden dynaamisuus taittuu itseapukirjallisuuden elämänopeilla ja romanttisella sivujuonella. Utterströmin erottaa Coelhosta kirjoittajankokemus, joka näkyy kielellisinä ongelmina, sillä sisältö on ehtaa elämänohjetta elämänohjeen perään, joiden vaikutus näkyy juonenkäänteissä. Romaani paketoi sanomansa rehellisesti, jopa haavoittuvasti, vaikka hienovaraisuuksia Utterström ei harrasta. Urheiluympyrät sopivat elämänohjeiden paketointiin yllättävän monipuolisesti.

Urheiluromaani on minulle lukijana uusi aluevaltaus, mutta lukukokemus toi juonellisesti mieleen teini-ikäisille tytöille suunnatut luistelu- ja tanssielokuvat, vaikkei Nyt mikään Flashdance olekaan. Ainakin päähenkilö Kristianilla käy Jennifer Bealsia parempi flaksi, sillä hänen ei uskomattoman sattuman johdosta tarvitse painaa duunia viiteen vuoteen treenauksen ohella. Tokikaan näitä treenivuosia ei romaanissa jauheta läpi. Treeni on tähdännyt hänen unelmaansa, joka on tennistähti Rafael Nadalin kohtaaminen liikunnallisten herrasmiesten shakissa. Nyt sijoittuukin Pariisiin, ja eritoten Pariisin avoimeen tennisturnaukseen. Turnauksessa Kristian kohtaa vastoinkäymisiä ylivoimaisten vastustajien muodossa, kunnes lopussa hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä painolastin, julkisuuden kirot, nautintojen viettelykset, tavoitetta häiritsevän romanssin ja ennen kaikkea itsensä. Onneksi Kristianilla on ylivoimaisilta näyttävien esteiden voittamiseksi aseita kiitollisuudesta, tietoisuudesta ja itseuskosta tatuointeihin, mittatilausluomupukuihin, vihersmoothieihin ja raakasuklaaseen.

Utterström on pätevä urheilukuvausten kirjoittaja. Tennisotteluiden kuvaukset ottavatkin ison osan romaanista. Toinen iso osa romaanista kuluu itseapusanomien toistoon. Nämä kirjan kaksi keskeistä faktoria yhdistetään toisilleen juonten avulla: päähenkilö pääsee toistamaan teesejään niin urheilukaverilleen, toimittajille, tyttöystävälleen ja muistikirjalleen kavutessaan Pariisin avointen kaaviossa idoliaan kohtaamaan. Päähenkilön lisäksi kirjassa pääsevät ääneen lähinnä päähenkilöä ihailevat hahmot, joita päähenkilökin puolestaan vastaihailee rajattomasti. Keskinäinen halinlämpöinen tsemppaushenki näyttääkin olevan tennismaailmaa ylläpitävä voima.

Nyt olisi hyötynyt tarkemmasta oikoluvusta ja kustannustoimittamisesta. Alati toistuva possessiivisuffiksittomuus häiritsi lukukokemusta huomattavasti ja kieliongelmat lisääntyivät romaanin loppua kohti. Rahoitusjuonen alkupiste ja loppu eivät kohdanneet: alussa sovittu diili erosi ehdoiltaan lopussa toteutuneesta. Romaani olisi hyötynyt myös kirjailijan luovien kielikuvien suitsimisesta vähemmän lennokkaiksi ja sanoman piilottamisesta kaunokirjallisten vehkeilyjen avulla esimerkiksi tapahtumiin jatkuvan saarnaamisen sijaan.

Ihoni alla ryömii elohiiret joukkovaelluksella. Jännitykseni surisee korvissani kuin raamatullinen heinäsirkkavitsaus. Tunnen itseni vaha-animaatioksi. (s. 197)

Tämän kokemuksen perusteella epäilen, etteivät urheiluromaanit ole minun heiniäni. Mutta tulipahan hypättyä rohkeasti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle eli toteutettua itseapukirjallisuuden sanomaa oikein käytännössä. Olen kiitollinen kirjailijalle tästä mahdollisuudesta oman henkisen kasvuni tiellä.

***

Timo Utterström: Nyt

Kansi: Timo Utterström

Basam Books 2012

215 s.

***

P. D. James: Syystanssiaiset

P. D. James: Syystanssiaiset

P. D. James: Syystanssiaiset. Kansi: Tiia Javanainen (Otava 2012)

Dekkarikuningatar, erityisesti Adam Dalgliesh -romaaneistaan tunnettu P. D. James tekee Syystanssiaisten myötä hypähdyksen historiallisen salapoliisiromaanin pariin. Syystanssiaisissa yhdistyy Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanista tunnettu hahmokavalkadi ja – kuinkas muutenkaan – murha. Romaani piti otteessaan, vaikka historiallisen äänen kanssa haparointi tuntui ajoittain kompastuttavan myös Jamesin tavallisesti niin mestarillista juonenpunontaa.

Ihastuin Syystanssiaisten perusideaan: romaanissa liikutaan Pemberleyssä, herra Darcyn kartanolla, ja Lontoossa muutamia vuosia Ylpeyden ja ennakkoluulon lopun jälkeen. Mukana ovat tutut hahmot Bennetin sisaruksista ja heidän nykyisistä aviomiehistään tärkeimpiin sivuhahmoihin rouva Youngeen, kapteeni Dennyyn, herra Bennetiin, lady Catherine de Bourghiin ja Pemberleyn plavelusväkeen. Romaanista saakin paljon enemmän irti, mikäli on lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon, vaikka Syystanssiaisten alkuosa sisältääkin erittäin laajan tiivistelmän esikuvastaan. Kirjailija on kohdellut Austenin hahmoja uskollisella kunnioituksella.

P. D. James on selvästi pyrkinyt luomaan esikuvalleen uskollisen, ajankuvassaan ja aikalaisviitteissään uskottavan salapoliisiromaanin. Niinpä psykologisia pohdintoja vältetään loppuun saakka. Jännitystä ja kauhua kuvaillaan neutraalisti ja kokemuksellisuus jää pintapuoliseksi. Austenilaiset romanttiset värinät, sovinnaisuussääntöjen pohdinta ja sukulaissuhteiden käsittely ovat romaanissa varsin keskeisiä ja ne on myös toteutettu 1800-luvun tyyliin vihjailemalla ja selittämällä, ei psykologisoimalla. Kerronta on kauttaaltaan neutraalia ja keskustelukeskeistä. Kaiken kaikkiaan kirjailija on pyrkinyt pysymään mahdollisimman lähellä alkuperäistä, mutta historiallinen tyyli ei tunnu P. D. Jamesin omimmalta ääneltä. Kerronta on ajoittain kankeaa ja takkuilevaa, lauseet ylettömän pitkiä, eikä kirjailija oikein osaa upottaa ajankuvalle olennaisia selityksiä tarinaan. Kankeuteen vaikuttaa suomennos, joka ajoittain tipahtaa tyylistä.

Mitä kerronnasta jää kaipaamaan korjautuu Syystanssiaisten juonen ansiosta. Murhajuoni on erittäin uskottava ja uppoaa hyvin Austenin maailmaan. Vaikka juonessa ei erityistä yllätyksellisyyttä ole, kirjailija onnistuu pitämään lukijan lempeässä epävarmuudessa loppuratkaisuun saakka. Samalla hän kirjoittaa Austenin enemmän ja vähemmänkin rakastetuille hahmoille tulevaisuuden, jollaista olisimme heille varmasti toivoneet.

***

P. D. James: Syystanssiaiset

Suom. Maija Kauhanen

Kansi: Tiia Javanainen

Otava, 2012

348 s.

Engl. alkup. Death Comes to Pemberley

***

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Eve Hietamies: Tarhapäivä. Kuva Suomen Kuvapalvelusta

Eve Hietamiehen Tarhapäivä jatkaa lapsiperhe-elämän elämänmakuista kuvaamista  Yösyötöstä alkaneen viisivuotiskauden loppupuolelta. Paavo on edelleen hengissä! Antti on edelleen hengissä! Terttu, Enni ja koko muu leikkisjengikin ovat hengissä, parhaimmat jopa entistä useampine jälkeläisineen. Hyvinhän ne vetävät.

Ja sitten. Käy niin kuin elämässä monesti käy. Arkipäiväänsä Paavon kanssa vähän kyllästynyt ja väsynyt Antti hankkiutuu jälleen lapsiperheongelmiin, kun taas yksi äiti-ihminen häviää kuvioista. Taloon muuttaa yllättäen vain Terttu. Koska sillä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä, lapsparka. Ajankäytöllisesti tämä on ongelma, vaikka Paavo ja Terttu ovat sentään samassa tarhassa. Ajankäyttöongelmat eivät ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen isoon ongelmaan haasteeseen, joka on Uusi Lapsi.

Tarhapäivässä (Otava 2012) Antti saa lisälapsen, joka on varustettu uudella sukupuolella, temperamentilla ja muilla lisävarusteilla. Tästä asetelmasta Hietamies repii reippaasti huumoria – banaalit ongelmat kuten tunikan ja mekon ero saavat elämää suurempia mittasuhteita heti, kun läsnä on joku, jolle asia on Todella Tärkeä. Niinpä Hietamiehen sketseistä kasvaa jälleen suurempia pohdintoja lastenkasvatukseen ja lapsiperheilyyn liittyen.

Periaatteessahan kaikkia lapsia kasvatetaan rakkaudella ja rajoilla. Mikä kuulostaa suunnattoman yksinkertaiselta, mutta käytännössä ei kuitenkaan ole. Sillä ne pikku kultamussukat ovat kaikki erilaisia, on pakko personalisoida. Esim. (omaelämäkerrallinen): jos sitä ennen oman lapsen kohtaamista kuvitteli kasvattavansa sukupuolineutraalisti, niin kasvatusmielikuvat on  kiltisti mukautettava todellisuuteen, kun lapsi 8 kk heittää uninallen raivoten pinniksestä, eikä suostu nukahtamaan ilman unikaivuria (huom. turvallisuusriski). Ja sukupuoli nyt on yksi pieni haaste kaikkien luonne- ja temperamenttikommervenkkien seassa.

Eikä tässä vielä kaikki! Ne muuttuvat jatkuvasti, “vaiheet” seuraavat toisiaan. (Meillä on menossa nyt kaivuri-, vene-, juna-, rekka-, bussi-, ja ambulanssivaiheiden jälkeinen betoniautokausi. Olen henkisessä kasvussani lapsen myötä vaiheessa, jossa pystyn tunnistamaan lavettirekan vaihtolavattomasta vaihtolavakuormurista.) Jos lapsen elämässä tapahtuu suuria muutoksia, ennen näkemätön vaihe hyökkää välittömästi päälle ja tutustakin lapsesta kuoriutuu uusi uniikki hyönteinen (mikä?).

Niinpä Tertun muutto Pasasille ei vaikuta ainoastaan Anttiin, vaan ennen kaikkea Terttuun ja Paavoon, jonka elämässä muutokset näyttävät hengailevan kuin mehiläiset hunajassa. Koska lapset osaavat tässä kirjassa jo puhua, Tarhapäivä on monitahoisempi kuin Yösyöttö (Otava 2010). Tragikomediakin on syvempää: tragedia välillä hyvinkin surullista, komedia ratkiriemukasta. Aikuiset saavat toki suurimman osan dialogista ja juonikuvioista – lasten elämän seuraamisesta huolimatta Tarhapäivä on aikuislukijoille tarkoitettu romaani, jossa romantiikkaakin on onnistuttu ropsauttelemaan lapsiperhearkeen. Ehdottomasti chick litimpi kuin Yösyöttö, mutta ei tää vielä ihan hömppää ole.

Mä niin näen tämän kirjasarjan jatkon: KoulupäiväTeinidisko, Abiristeily, Pussikaljaromaani, Suden vuosi, Juoksuhaudantie Vähän niin kuin Harry Potter, mutta ilman Suurta Tarinaa ja nakkikeitolla. Hietamiehen arjen magia tapahtuu pienissä piireissä, mutta koskettaa.

Tarhapäivän ovat lukeneet myös ainakin Susa, Matti, Anni M., Norkku, toinen Susa, Amma ja Annika.

Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamies:Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö, kansi: ei ilmoitettu

 

Eve Hietamiehen Yösyöttö hupailee vauvaperheen arjella osoittaen, että isästäkin on äidiksi. Jos ei nyt täydelliseksi äidiksi, niin vähintään keskinkertaiseksi. Vuoden mutsit ja muut elämänmakuisesta lapsiarjesta huvittuvat  saavat Yösyötös varmasti hyvät naurut. Toki kirjassa on se tummempi pohjavire koko ajan läsnä: poissaolevan äidin tragedia, joka vaaditaan, jotta läsnäoleva isä pääsisi syntymään.

Ylipäänsä Yösyöttö (Otava 2010) sohaisee nykyisiin ydinperheideaaleihin: vauvaperheessä se vauva on elämän keskus, äänekkäästi ja jatkuvasti huomiota vaativa keskus. Ja jonkun on pakko antaa sitä huomiota. Tällainen henkilö tavataan mieltää äidiksi, joka on sitä parempi, mitä enemmän hän antaa aikaansa ja muita resurssejaan lapsen käyttöön. Jos äiti ei kuitenkaan ole pelissä mukana, niin kuin Pasasen Pia ei Yösyötössä ole, mitä sitten?

No ekana pitää olla järkevä selitys sille, miksi äiti tai edes isoäiti ei ole kuviossa mukana: äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja psykoosiin. Toinen isoäiti on menehtynyt aikaa sitten ja toinen isoäiti asuu Espanjassa. Niinpä Antti ja Paavo saavat tutustua toisiinsa kaikessa rauhassa, ja Antti siinä sivussa selvittelee, miten vauva noin ylipäänsä pidetään hengissä pidempäänkin (ja miten töissä kehtaa sanoa, että nähään kun skidi on riittävän vanha selviytyäkseen päivät tarhassa). Siis perinteinen mutsiutumisavaus. Alkuvaikeuksista selviytymisen jälkeen on puolestaan vuorossa vauvaperhearjen pyörittäminen tylsyyden sietämisen opettelusta niskakakkojen torpedointiin ja leikkisäitikommunikaation kehittelyyn saakka.

Yösyöttö on älyttömän hauska kirja, jossa arkielämän sketsikkyys ja haastellisuus näyttäytyvät yhtä aikaa kiperissä kohtauksissa. Antti syöttää lapselleen (rakastamalleen lapselle, huom.) äidinmaidonkorviketta, kaupallista valmissosetta ja nakkeja, vetää iltaisin rentoutusoluen saatuaan sen tointumaan ja hoitaa hermojaan poistumalla pääkallonpaikalta. Siis täysin loogisia ja logistisesti rationaalisia selviytymiskeinoja, joilla Hietamies hauskuuttaa lukijoitaan.

Olisiko Pasasen perhe-elämä yhtä hauskaa seurattavaa,  jos päähenkilö ei olisikaan keski-ikäinen mies, vaan keski-ikäinen nainen? Tekisikö lukijan mieli moralisoida, että imetys on tärkeää lapsen kehitykselle, lapsen ainoa vahtihenkilö ei missään nimessä saa nauttia tippaakaan alkoholia, eikä nakkeja saa antaa skidille kuin yhden viikossa korkeiden nitriittipitoisuuksien vuoksi (ja mistähän ihmeestä mä tämänkin tiedon olen sisäistänyt, toim. huom.)? Isämerkkinen äiti saa vaikka kyllästyä yöheräilyihin, harmistua riskaamisiin ja tuskastua oman ajan puutteeseen, äitimerkkisen äidin keskinkertailu ja satunnaiset rimanalitukset saattaisivat tuottaa hupaisan sijasta pelottavia ja ahdistavia kohtauksia. Lopputulemana on, että ei se isämerkkinenkään selviä yrityksestä huolimatta ilman samassa jamassa olevien laumaa, se vaan kutsuu sitä verkostoitumiseksi kaveeraamisen sijaan.

Yösyöttö on tragikoomisen keveää ja sujuvaa luettavaa yhteiskunnallisfilosofisella pohjavireellä. Ei täydellisestä äitiydestä 24/7 täpöillä nauttiville luomutosikoille (sis. äitien itsensä lisäksi myös lapset, isät ja lemmikit sekä puhtauttaan hohtavat puklurätit).

Patricia Moyes: Muotimurha

Patricia Moyes: Muotimurha

Patricia Moyes: Muotimurha, kansi: Ahtiala

Patricia Moyesin Muotimurha on hurmaavan charmantti dekkari, jossa yltiömiehekäs Scotland Yardin tarkastaja Henry Tibbett joutuu ottamaan mittaa taiteellis-naisellisesta muotilehden toimituksesta. Dekkarimuotoista Mad Meniä tarjolla täysin purjein, siis.

Muotimurha (WSOY 1964, suom. Anna-Liisa Laine, alkup. Murder à la Mode 1963) on jälleen kerran yksi näitä kirjaston vaihtohyllystä kansitaiteen perusteella valitsemiani ilahduttavan viihdyttäväksi osoittautuneita vähäverisiä murharomaaneja. Tällä kertaa murhan kohteena on muotilehti Stylen toimittaja Helen – hän tulee nauttineeksi toimistossaan teetä syanidilla aamukolmen pintaan kirjoittaessaan kuvatekstejä Pariisin kevätmuotia käsittelevään numeroon. Murhaa selvittelevä komisarius joutuu useampaan otteeseen umpikujasta toiseen selvitellessään toimituksen sisäisiä kähinöitä, romanttisia kuvioita ja taiteellisten henkilöiden temperamentteja.

Muotimurha on näppärä romanttissävytteinen dekkari, jonka kerronnallinen jännite pysyy kasassa miehisen poliisimaailman ja naisellisen muotimaailman välissä. Kirjailija vihjaa mukavasti loppuratkaisuun jo varhaisessa vaiheessa ja lukija voi paistatella vähintään puolet kirjasta oman nokkeluutensa paisteessa.

Nykylukijalle elämyksellistä on myös seurailla Moyesin kuvauksia 1960-lukulaisesta muotilehden toimittamisesta ja muotihuoneiden toiminnasta. Malleja arvosteltiin langanlaihoiksi silloinkin (siitä huolimatta, että he itse väittivät syövänsä ihan mitä sattuu). Muotilehden muotihuoneessa ommellaan kuvauksia varten malleja Pariisin näytösten valokuvien perusteella – ja samaa tapahtuu varsinaisten muotihuoneiden puolella. Ei tarvinnut lontoolaisten lainkaan häpeillä jälkeenjääneisyyttä muotiasioissa. Muotimaailmassa ei myöskään näytä keksityn mitään erityisen uutta stten -60-luvun, sillä jo silloin nimekkäät huippusuunnittelijat diilasivat tyyliä halpisvaatemerkeille erityismallistojen avulla.

Muotimurhan kerronta on soljuvaa ja tarina pysyy enimmäkseen kasassa. Vasta kirjan lopuksi kirjailija sotkeutuu hiukan sotkuisasti kahden kertojan paljastukseen. Vähän niinkuin Poiroteissa Hastingskin olisi saanut puhua loppunäytöksen aikana. Loppupaljastuksessa Moyes herkuttelee myös niillä yksityiskohdilla, joita lukija ei ole tarinan perusteella kyennyt arvaamaan. Tämä kirjailijalle sallittakoon lievästä brassailunmausta huolimatta.

Muotimurhan suomennoksessa näkyy, ettei toimitus- tai vaateala ehkä ollut suomentajille ominta alaa, sillä kirjassa käytetty alan erikoistermistö (jota ei ole erityisen paljon, mutta riittävästi tuomaan oikeanlaista tunnelmaa) on ajoittain outoa. Kirjassa tapahtuu paljon “pimeässä huoneessa”  ja mallien päälle kokeillaan “toilé:ita” ennen lopullisen vaatteen leikkausta ja ompelua. Muuten suomennos on varsin sujuva.

Muotimurha on hyvä dekkari ja ennenkaikkea aiheeltaan ja aikalaiskuvaukseltaan herkullista tyttöilyhömppää. Tästä on otettu uusintapainos vuonna 1993, joten Muotimurha saattaa hyvinkin löytyä esimerkiksi paikallisesta kirjastosta.

Candace Bushnell: Trading Up

Candace Bushnellin Trading Up on chick lit -romaaniksi kyyninen ja keittiöpsykologinen. Sen päähenkilö Janey on kauneudellaan elämässä etenevä sosieteettikiipijä, jonka hellittämätön ulkopuolisuuden ja perustavanlaatuisen huonommuuden tunteet  johtavat jatkuvasti epäonnistuneisiin elämänvalintoihin. Itsetuntemuksen heikkous tuottaa väärien päämäärien perässä kompurointia ja selviytymiskeinot ovat moraalisesti ja rationaalisesti arveluttavia. Janeyn määlöilyn taustalla Bushnell maalaa nykiläisestä seurapiirikermasta varsin karmaisevan kuvan hyvin stereotyyppisten hahmojen kautta.

Niinpä Trading Up (Hyperion 2003, suom. Reittä pitkin [Tammi, 2005]) jatkaa Bushnellin fiktiivismoralistista juoruilua yläluokan elämästä sinne haikaileville. Candace Bushnell on tunnettu alunperin The New York Observerissa 1990-luvulla julkaistusta Sex and the City -kolumnista, joka oli oikeastaan fiktiivinen juorupalsta nykiläisten raharikkaiden ja julkimoiden elämästä. Sittemmin kolumnista kasvoi kirja, HBO:n televisiosarja ja elokuvia. Sex and the Cityn menestyksen myötä Bushnell on jatkanut chick lit -romaanien suoltamista.

Trading Up on huomattavasti Sinkkistä (oikea termi?) kyynisempi: ikäänkuin Bushnellin tarkoituksena olisi profiloida peruslukijansa luonteenpiirteet ja unelmat ja sitten selittää seikkaperäisesti, miksi nämä luonteenpiirteet ja unelmat ovat huonoja ja ikäviä. Niiden saavuttamisen mahdottomuus peruslukijalle on varmaankin käynyt jo ilmi sillä, että päähenkilö Janey on malli, Victoria’s Secret -enkeli ja Burberryn, Vuittonin ja Versacen sekakäyttäjä, toisin kuin Bushnellin oletettu peruslukija (joka voi toki hankkia Versace for H&M:iä).

Janeyn perusonnettomuutena onkin, että vaikka nätistä, ei turhantarkasta tytöstä voi tulla menestynytkin malli ja sosieteettikiipijä (Janey pääsee rikkaisiin naimisiin), voi hän näitä saavutuksia varten joutua luopumaan omasta moraalistaan, ajatuksistaan, itsetunnostaan ja mitä näitä nyt on. Sen sijaan Janeyn vähemmän nätti sisko, joka olisi tyytynyt elämässään lähtökohtaisesti vähempiinkin saavutuksiin, saakin enemmän, sillä hän pääsee rakkausavioliittoon rikkaan, komean ja kuuluisan miehen kanssa. Loppu on kuitenkin Janeyllekin onnellinen (?), sillä perustavanlaatuisesta hukassa olemisestaan huolimatta Janey lopulta löytää ympäristön, jossa hän voi loistaa kiipijäelämässään hankkimillaan sekä kyynispinnallisessa elämässään unohtamillaan luonnollisilla kyvyillään.

Ja kaikkeen tähän Bushnell käyttää iloiset viisi ja puolisataa sivua (563, tarkalleen ottaen, onnellinen loppu n. 20 sivua).  Trading up onkin Bushnellin tyyliin läskistynyt anekdoottikokoelma. Joskin tällä kertaa vahva ja harkittu päähenkilö sitoo anekdootit jokseenkin järkeväksi kokonaisuudeksi myös juonellisesti. Takaumia käytetään Janeyn itsepsykologisoinnissa paljon, ja ne sisältävätkin paljon oksettavia shokeeraavia juoruja mallimaailmasta, joka paljastuu nuorten nättien tyttöjen glamorisoiduiksi crack-huoramarkkinoiksi. Seurapiirit ovat sitä samaa yli kolmikymppisille. Kuka olisi uskonut?

Trading Up sijoittuu chick lit -kirjallisuuden kartalla jonnekin prinsessasatujen ja pseudofeminististen kasvutarinoiden väliin pystymättä oikein päättämään, mitä haluaisi olla.

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

© Kirjakko, Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase, kansi: Seppo Syrjä

On epäreilua vertailla kirjailijan läpimurtoesikoista ja uusinta keskenään, koska siihen esikoisromaaniin monet kirjailijat pistävät niin paljon paukkuja, etteivät ikinä julkaise mitään. Onnen tunnin jälkimainingeissa jäin kuitenkin haikailemaan Häräntappoaseen perään. Että olikse nyt oikeesti niin hyvä. Monille muillekin nostalgiapläjäyksille kun on käynyt kehnosti ajan kuluessa.

Mutta ei, kyllä se vaan Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1984) hurmaa edelleen rehellisyydellään ja rikkinäisyydellään. Perinteisissä tyttökirjoissa ensirakastumista kuvataan jotenkin ylevästi, heinäkuussa paistaa ikiaurinko, eikä koskaan ole tylsää hetkeä. Häräntappoaseessa Härkönen kuvaa hukassa olevia miniaikuisia, jotka haparoivat oudossa maailmassa miten taitavat. Yhteistä on lähinnä kestohämmennys, luoviminen ja räpistely, sattuma konkretisoituu aikuisten sääntöihin ja kavereiden päättömyyteen. Mutta tylsää hetkeä ei Torvenkylälläkään tunneta.

Härkönen saa Alpo Korvan ja kavereiden teinielämän kuulostamaan jopa tavoiteltavalta, elämän täyteiseltä. Tämä yllättävä näkökulma rikkinäisen elämän siunauksellisuudesta hätkähdytti aikanaan, ja tuntuu edelleen yllättävän raikkaalta. Vimmaiset nuoret eivät valita tai märehdi, vaan hyökkäävät silmät kiinni seuraavaan kohtaukseen. Valituksen ja märehtimisen minimaalinen määrä suorastaan ällistyttää, ikäänkuin -80-luvulla oltaisiin oltu avoimesti kestovihaisia passiivisen yleismasentuneisuuden sijaan (paitsi se homopoika tietty, joka oli aktiivisesti depiksessä ja mahdollisesti skitsofreeninen). Seksuaalisuuskin sai olla haparoivaa, riideltiin ja sovittiin, ja vaatteet päällä uidessa tai sateessa halaillessa kastui ja hytisytti kylmästä.

Itsehän vietin yläasteen kasilla (jolloin tämä kirja luettiin äidinkielen tunneilla) sairaan tylsää tavisrivarilähiöelämää, jota rytmittivät lähinnä shoppailureissut isoon kaupunkiin, kesämökkiviikonloput ja yökyläily joidenkin kavereiden luona (mutta vain viikonloppuisin, ettei koulu kärsi). Torvenkylän elämä oli monessa mielessä eksoottista, hahmojen sanavalmius vaikuttavaa ja sisäisen elämän purkautuminen oikein teoksi uskomatonta. Muistan ihmetelleeni, että miks mun elämä on niin tylsää, kun kaikkien kirjojen mukaan vaikka missä tuppukylissäkin on vaikka mitä elämää, vaikkei siellä asu kuin kolme (3!) ihmistä. Meillä kun ei ollut internettiä, jonka avulla nykynuoret voivat havaita, että oikeastaan kaikkien elämä on vähän tylsää ja draamaa ei voi tuoda, se pitää tehdä itse.

Ah, nostalgia. Ehdottomasti parhaimmillaan silloin kun se on nostalgiaa, Häräntappoaseessa 315 sivua laatunostalgiaa. Kertun kotona ei edes ollut puhelinta. Lopuksi nostalgiapläjäys -80-luvun kultturellimusiikkia, olkaa niin ystävällisiä.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=9SjA_ozojDw]

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

© Kirjakko. Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti, kansi: Kirsti Maula, sateenvarjon kuva kannessa Alamy/Judith Collins.

Anna-Leena Härkösen uusin romaani Onnen tunti käsittelee sijoitusvanhemmaksi ryhtymistä yhden pojan äidin Tuulan näkökulmasta. Romaanissa käydään läpi sijoitusvanhemmuuden kuherruskuukausi: ajatuksen kypsyminen, perheen suostumus, koulutusprosessi, sekä lopulta sijoituslasten kotiutumisen hetket ja rinnakkaiselon alku. Vaikka aihe on hyvin tunteisiinkäypä, ja kirjassa on paljon herkkiä kohtauksia, kokonaisuudessaan romaani haiskahti Pelastakaa lapset ry:n tilausteokselta.

Osittain tämä tietty selluloosan bouquet saattaa johtua siitä, että Härkönen vaikuttaa tehneen tutkimustyönsä huolellisesti. Kirjan lukenut kokee tuntevansa sijaisperhevalmennuksen ja sijaisperheilyyn liittyvän valmentautumisen perusteet. Tunnepuolen kuohuilut on tasapainotettu hyvään balanssiin asia-asian kanssa. Ja juuri tämä kirjailijan ammattitaitoinen tasapainottelu tuottaa Onnen tunnista luentomaisen: lukija nyökyttelee, että just näin, näin tää prosessi varmaan on ja etenee. Kysyttävää ei jää ja lopputuloksena pysäyttävä asia koskettaa hipaisten.

Onnen tunnin (Otava 2011) Alpo Korva on Tuula, yhden pojan äiti, Harrin vaimo, Jarin ex-vaimo ja itselläkin rikkinäinen lapsuus. (Rikkinäinen lapsuus auttaa sijaisvanhempaa ymmärtämään sijaislapsiaan.) Tuula ei voi saada enempää omia lapsia (lääketieteellinen syy), mutta haluaisi kuitenkin yhteisiä lapsia Harrin kanssa (uusi, vakaa liitto, Harri hyvä isä pojalle). Sijaisvanhemmuus näyttäytyy hyvänä ratkaisuna, vaikka prosessin edetessä asiaa joudutaan monelta kannalta pohtimaan (Tuula haluaa sijaisvanhemmuutta enemmän kuin Harri, omat rikkinäisen lapsuuden kokemukset puskevat esiin koulutuksessa).

Piristävää on, ettei Tuula lässytä henkisestä kasvusta tai muista trendiarvoista, vaikka pyrkiikin aktiivisesti omalle epämukavuusalueelleen. Hän tekee sen rehellisesti täysin itsekkäistä syistä. Härkönen tiputtaa sijaisvanhemmuuden laupiaiden marttyyrikekkereistä tavisarjen tasolle. Väriä Härkönen pyrkii tuomaan räyhäkkäillä sivuhahmoilla ja vimmaisilla kohtauksilla Tuulan rikkinäisen lapsuuden lisäksi. Keski-ikäisten vimma tai sarkasmi ei kuitenkaan yllä samalle dynaamisuuden tasolle kuin teinien aikanaan Häräntappoaseessa (1984), vaikka sama keskustelupainotteisuus riitelyineen on Härkösen tekstissä säilynyt.

Härkönen ottaa Onnen tunnissa esille tärkeän asian, jota ei suomenkielisessä fiktiossa ole äidin kannalta aiemmin juuri kuvattu. Härkösen kuvaus on härkösmäistä, juurevaa ja arkista. Kun romaanissa enimmäkseen näytetään eikä filosofoida, mässäillä tai märistä, lukijalle avautuu tilaa kuvitella itsensä vastaavanlaiseen tilanteeseen. Niinpä tämä romaani on erinomaista luettavaa kaikille sijaisvanhemmuudesta kiinnostuneille. Lisäksi useimmista äitilukijoista on luultavasti mukava lukea romaania äitiydestä, jossa ei keskitytä arvioimaan äitiyden yleistä tai yksityistä tilaa moraalis-eettis-yhteiskunnallisesta näkökulmasta, vaan keskitytään elelemiseen.

Aijoo, ja saisko muuten lisää tukipalveluja lapsiperheille!

Allison Pearson: Kate Reddy – täydellä teholla yötä päivää: uraäidin päiväkirja

Allison Pearsonin Kate Reddy – täydellä teholla yötä päivää: uraäidin päiväkirja on yksi noin ziljoonasta 2000-luvun alussa painetusta Bridget Jonesin päiväkirja -pastissista. Tällä kertaa oman elämänsä sankarittarena häärii Kate Reddy, kiireinen kahden alle kouluikäisen rahastosijoittajamutsi. Komediaa ja tragikomediaa pyritään repimään työ- ja lapsenhoitoelämän yhdistämisestä.

Kirjan alkupuoli onnistuukin olemaan varsin hauska. Pearson vyöryttää oivaltavasti elämänmakuisia työ- ja lapsiperhe-elämän kohtauksia, joita lukiessaan kuka tahansa äiti-ihmislukija vapautuu nauramaan itselleen.

(Luin hauskimpia oivalluksia miehelleni. Hän ei tajunnut. Tämä sai minut hirnahtelemaan kahta turskemmin.)

Kirjan puolivälin paikkeilla alkaa kuitenkin pakko-bridgetjonesmaisuus. Uraäidin paletti alkaa seota, ja mukaan ympätty pakkoromanttinen salasuhde muine juonteineen tuntuu päälleliimatulta. Ja muille juonteilla tarkoitan muun muassa järjetöntä, mutta pitkää allegoriaa pulujen, siis kahden (2 kpl) Columba livia domestican romanssista. Jonkun mielestä varmaan söpöä, minusta turha temppu.

Mikä pahinta, itseironisena ja kevennetyllä feministisellä hötöllä kuorrutettu romaani alkaa puolivälissä haista moralisoinnilta (sis. myös puluallegorian). Ensinnä tuntuu siltä, kuin kirjailija haluaisi sanoa, että uran ja äitiyden yhdistäminen on hankalaa, jos otat urasi vakavasti, mutta kuitenkin ihan tehtävissä. Sitten hän sanookin, että uraäitiys on ihan ok, jos sillä elätetään koko perhe, mutta muuten ei kannata vaivautua. Sitten hyväksyttävän uraäitiyden sektori kapenee todella huippu-uraa luovien yksinoikeudeksi ja heillekin se on sekä mahdotonta että turhaa. Ja lopulta kirjailija ajautuu niin nurkkaan (ja sivuja on kertynyt niin paljon), ettei hän pääse koko sopasta irti kuin  epilogeilemalla oravanpyörästä irrottautumisesta, maalaisidyllistä, ja oman firman pystyttämisestä oikotienä perheonneen.

Mikäli Pearsonin Kate Reddy – täydellä teholla yötä päivää: uraäidin päiväkirjaa (Otava 2002, suom. Katariina Kaila, engl. alkup. I don’t know how she does it: A Comedy about Failure, a Tragedy about Success) lähtee lukemaan toiveenaan, että jossain kirjassa joskus ei toitotettaisi kotiäitiyttä käytännössä ainoana järkevänä valintana, saa pettyä. Sentään pettymys on verhoiltu helppolukuiseen komediaan ja suhteellisen sujuvaan tarinaan, joten lukukokemus ei kestä ajallisesti pitkään kirjan 400 sivun pituudesta huolimatta.

Kuvaukset finanssimaailman sovinistisuudesta ovat hauskoja, ja äitiyden haasteet tuttuja kelle tahansa naispuoliselle vanhemmalle. Kirja etenee kuin Frendit, ryntäilemällä koikkelehtien vitsistä toiseen. Kirjoitusvirheitäkin on suht siedettävä määrä, vaikka ylimääräisiä sanoja löytyy lauseista useampaan otteeseen. Mutta tässäkin asiassa mahtanee olla niin, että “snobit ovat varsinaisia pellejä snobit”, kuten sivulla 240 nasevasti todetaan.

Kate Reddy – täydellä teholla yötä päivää: uraäidin päiväkirja on omalle kohdeyleisölleen (töissä käyvät äidit) spesialisoitu kepoinen romaani. Paradoksaalista on, että kirjailijan viesteistä päätellen juuri tällä kohderyhmällä ei pitäisi olla aikaa lukea mitään sähköpostien ja työmuistioiden ulkopuolelta. Tälle kohderyhmälle sopiikin ehkä paremmin kirjasta juuri ilmestynyt, SJP:n tähdittämä elokuva.