Tag Archives: kevyt kauhu

Sami Lopakka: Marras

Sami Lopakka: Marras

Sami Lopakka: Marras (Like 2014)

Sami Lopakan tänään ilmestynyt svartmörkthumoristinen esikoisromaani Marras kertoo ihmiselämän järkyttävästä välitilasta, Euroopan keikkakiertueesta. Ja kertookin tärviöhauskasti, jouhevan jutunkertojan polveilevalla niskaperseotteella. Epäilen, että esikoiskirjailijan oma kokemus ja kuulohavainnot Sentencedin kitaristina ovat vaikuttaneet tämän musikaalisen veijariromaanin syntyyn – joskin pidän jokseenkin surullisena, että kenenkään ihmisen tai eläimen olisi pitänyt tällaisia kokemuksia läpikäymän. Häilyväinen on kuitenkin myötätuntoni. Se ei nimittäin laisinkaan estänyt minua itkuhuutonauramasta synkän sankarimme julmille edesottamuksille.

Meillä oli ratissa puolihullu typerys, joka minä hetkenä hyvänsä saattoi ruveta kaivelemaan puoliavointa persettään ja horjauttaa koko laitoksen [jyrkänteen] reunuksen yli. Meillä oli kyydissä kännisiä, jotka milloin tahansa saattoivat syöksyä kuskin koppiin ja örveltää bussin rotkoon. Meillä oli krapulaisia, jotka olivat hauraissa ja hallitsemattomissa olotiloissaan vielä arvaamattomampia. Meillä oli useampia kyytiläisiä, jotka olivat jumalauta halunneet kuolla jo vuosia. Me olimme tehneet samoista toiveista laulujakin, huutaneet ahdistuksemme koko maailmalle ja myyneet paljon levyjä. Minä olin yksi heistä. (s. 127)

Bändi on Marras, jengi on Korpisuo, Suopunki, Raunio, Hautamaa ja Maaninen. Tarinan kertoo Hautamaa, kitaristi. Bändi on kuukauden mittaisella Euroopankiertueella yhdessä ruotsalaisen lämppärin, saksalaisehkon kuskin, amsterdamilaisen kiertuemanagerin ja sekarotuisen roudariporukan kanssa. Hautamaan nainen on raskaasti raskaana, ja niin on bändin musiikkikin. Hautamaa löytää Euroopan metropoleista niin kestokännin, -krapulan kuin satunnaisia synkkiä muistomerkkejäkin. Mitä löytyykään kiertuebussista?

Ahdistus matkasi mukana bussissa, ajoi Persvako sen kuinka kauas tahansa. Tien päällä oli liikaa aikaa miettiä ja maalailla itselleen kauhukuvia. Olimme kuin lukittuna outoon puolielämään, henkiseen karanteeniin – odottamaan, että oikea elämä jatkuisi, sikäli kun olisi enää jatkuakseen. (s. 121)

Marras on tuhottoman eläväinen veijariromaani, nykyaikaisella roadmoviella ja Fight Clubilla taitettuna. Teoksessa maistuu svart, mörkt, iivil ja bleaaaaarrrrrggghhhh, eikä pelkästään musiikinlajin ansiosta. Keikkabussi näyttäytyy kiirastulena, kirjaimellisena helvetin esikartanona, josta on luvattu kotiinpaluu niille, jotka hengissään ja järjissään selviävät.

Marras näyttää keikkaelämän kääntöpuolen, nimittäin sen, jossa artisti maksaa. Vaikka romaanista paistaa läpi omakohtainenkin kokemus, Lopakan teos on sopivasti etäännytetty ja fiktionaalistettu erityisesti hahmostereotyyppien avulla, eikä ainakaan raskasta musiikkia tuntemattomalle lukijalle tule iljettävää salakyyläysoloa. Kiertuebussilla matkailu näin omasta kotisohvasta käsin on hävyttömän hauska, sopivasti traaginen Avaran ihmisluonnon tarkkailutilaisuus, jonka aikana voi aavistella, mistä heavy metal -musiikki kohoaa.

Paikallinen sivistysvaltio antaa tälle romaanille dix poäng. Hyvä aloitus lukuvuodelle 2014.

***

Sami Lopakka: Marras
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2014
346 s.

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta (WSOY 2013)

Aino ja Ville Tietäväisen sarjakuvateos Vain pahaa unta vie erään perheen yölliseen elämään, jossa heräillään pahoihin uniin. Paha uni on mukavan monimerkityksinen nimi: lapselle paha uni tarkoittaa todellista kauhua yön pimeydessä, aikuiselle sitä, että taas herätetään kesken unien todellisuuteen, jossa pitää säätää jotain, että saisi jatkaa uniaan. Sekä isän että tyttären kuvista kootut, tyttären taapero- ja esikouluiän välissä kokemista unista kertovat aukeamat kaikuvat monitasoisesti tuttuja lapsuuden ja vanhemmuuden kokemuksia. Vain pahaa unta on Finlandia Junior -ehdokkaana.*

Vain pahaa unta näyttää lapsen pahojen unien kirjon: tutustuminen aikuisten maailman ilmiöihin, hallitsemattomiin sattumiin erityisesti laittaa pienen kahlitsemattoman alitajunnan möyryämään. Ville Tietäväinen hakee kuvitukseensa myös aikuista koskettavaa painajaismaista tunnelmaa paitsi elgrecomaisella värimaailmalla, myös intertekstuaalisilla viitteillä Escheristä Stubbsiin.

– Kyllä nyt eka luku pitää lukea, ennen kuin voi sanoa tykkääkö kirjasta.                               – Kuule tiedän jo siinä vaiheessa, kun sanotaan “olipa kerran”, että tykkäänkö. (s. 36)

Lapsen maailmasta teokseen on tuotu painajaisten sanoitukset ja osa kuvituksista. Tietäväisten yhteistyössä tulevatkin erittäin hienolla tavalla näkyväksi lapsen rajalliset kyvyt käsitellä pahoja unia: niiden järjestely mitenkään käsitettävissä olevaan muotoon, kuviin tai juoniin on (ollut) vanhemman tehtävä.

Aikuisten selitykset eivät kuitenkaan aina toimi. Kuviin kerrostetut, unienselityskirjoista lainatut kappaleet vaikuttavat sisältöjensä puolesta paitsi käsittämättömiltä, myös irrallisuudessaan painajaismaisilta. Ne muodostavatkin mielenkiintoisen kollektiivisen alitajunnan kerrostuman vertautuessaan lohdullisiin, aikuisen ja lapsen vuorovaikutusta kuvaaviin sarjakuviin. Vain pahaa unta vie vanhemman menneisyyteen muistuttamalla omista lapsuuden painajaisista ja ankkuroi samanaikaisesti nykyisyyteen, muistuttamalla läsnäolon ja sanoittamisen merkityksestä perhearjessa.

Luen harvoin sarjakuvia, mutta Vain pahaa unta herätti ihastumaan uudelleen tähän kerrontamuotoon. Ilmeisesti minulla on näin tottumattomanakin erinomainen sarjakuvamaku, sillä tämä teos on herättänyt valtaisaa kollektiivista ihastusta läpi blogistanian. Tietäväisten pahoihin uniin ovat ihastuneet mm. Viivi, Jonna, Mari A., Salla, Norkku, Katja, Karoliina, Maija, Erja, Hanna, Mari ja Jukka.

***

* Raadin jäsenen Penjami Lehdon perustelut Jäljen äänessä.

***

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
Kansi: Ville Tietäväinen
WSOY 2013
48 s.

Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Egan: Sydäntorni (Tammi 2013)

Sydäntorni kietoutuu eri tavoin vapauden kaipuuta ja vankeuden tuskaa ilmentävien ihmiskohtaloiden pyöritykseen. Kirjailija Jennifer Egan on naittanut onnistuneesti postmodernistien keinot ja goottilaisten kauhuromaanien hengen. Sydäntornissa tapahtuukin kummia. Satunnaisesti väläytetään kirjoitusteknistä pohdintaa, joka palauttaa lukijan tarinan illuusiosta tietoiseksi siitä, että on lukemassa jonkun luomaa tarinaa. Toisaalta kummia tapahtuu myös itse tarinassa: vahvat henkilöhahmot tempaavat mukaansa elämiinsä, joiden ilot, surut, rakkaudet ja onnettomuudet viettelevät eläytymään, elämään toisen elämää. Eganin teoksessa on ainesta tulevaisuuden klassikoksi, sillä se hehkuu tämän ajan suuria henkisiä tavoitteita, itsensä toteuttamista ja löytämistä, hetkessä elämistä, tietoisuutta – onnen portaita, joilla etenijöille elettävä elämä laittaa rajat. Vai laittaako?

[K]un Holly kertoi pään sisällä olevasta ovesta, minulle tapahtui jotain. Ovi ei ollut todellinen, ei ollut mitään ovea, se oli pelkkä kielikuva. Siis pelkkä sana. Ääni. Ovi. Mutta minä avasin sen ja kävelin ulos. (s. 32)

Sydäntornin tarina kiertyy itsensä ympärille yhä tiukemmaksi spiraaliksi vanhvan linnan sydäntornin varjossa. Danny ja Howard ovat lähestulkoon serkuksia, he leikkivät lapsuuden kesinä yhdessä Howien keksimää tarinallista mielikuvitusleikkiä, kunnes Danny teki Howielle julman tempun. Sittemmin Howie pelastaa Dannyn kutsumalla tämän New Yorkista Eurooppaan restauroimaan linnaansa yhdessä muiden seuraajiensa kanssa – mutta voiko Danny luottaa Howieen, tämän vaimoon, Howien kakkosmieheen Mickiin tai linnan sydäntorniin linnoittautuneeseen linnanrouvaan?

Ravistuvan sydäntornin tarinaan kirjailija kietoo toisen, vankilan luovan kirjoittamisen kurssilla tapahtuvan. Holly ohjaa kirjoittajia, joista Tom-Tom paljastuu luovaksi neroksi ja epäilee Rayn vain toistavan kuulemaansa. Mitä Holly piilottelee? Minne Rayn tarina on menossa?

Sydäntorni leikittelee lukijan asemalla: kertoja vaihtelee, välttelee, valehtelee ja viettelee. Tarinan portaat viettävät yhä syvemmälle tarinan sydämeen, kirjailijan avatessa satunnaisesti ikkunoita ja ovia toisiin tarinoihin, ulos tarinasta. Sydäntorni ei kuitenkaan ole tekotaiteellista huttua, vaan rytmikäs, raamikas henkilöhahmovetoinen ja tiivistunnelmainen kimara, joka asettaa lukijalle peilin niin kirjallisuuteen kuin elämään. Mikä on lopulta todellista, rajat vai vapaus?

Ei tarvitse kuin sukeltaa altaaseen – ja pam – mielikuvitus pääsee valloilleen. Sitä ei kahlehdi enää mikään, eivät elokuvat, ei televisio, ei netti, eivät lehdet, eikä ainakaan se surkea tietokonepeli, johon jengi on tällä hetkellä koukussa. Keksi tarina, kerro se ja olet vapaa. Tee mitä lystäät. (s. 72)

***

Sydäntorniin ovat ihastuneet myös ainakin Susa, Valkoinen Kirahvi, Arja, Minna, Minna, Erja ja Annika K.

Jennifer Egan: Sydäntorni
Suom. Heikki Karjalainen engl. alkup. The Keep
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi 2013
346 s.

China Miéville: Kraken

© Kirjakko, China Miéville: Kraken, kannen kuva: arcangel

China Miéville yhdistää Krakenissa modernin luonnontieteen arkipäiväisyydet yliluonnolliseen kauhumysteeriin säveltäen näin kiehtovan salapoliisisinfonian mitä kunnioittavimmassa lovecraftiaanisessa hengessä. Miéville keskittyy mysteeriin sortumatta pelotteluun, mikä on tärkeää tällaiselle vellihousulukijalle. Luonnontieteellisyyskään ei ole liian painavaa tai asiapitoista. Mikä riemastuttavinta, Kraken heräilee Lontoossa, joka näyttäytyy tässä romaanissa maagisen realismin valossa. Luonnontieteellistä museota lukuunottamatta emme juuri näe tunnettuja maamerkkejä, vaan romaanissa seikkaillaan pääasiassa Lontoon hämärillä sivukujilla ja -lähiöissä. Kraken: An Anatomy onkin ylistyslaulu Lontoolle, luonnontieteelle ja mysteereille.

Kraken on tietysti jo muinaisten norjalaisten tuntema jättiläiskalmari, joka nousi syvyyksistä upottamaan merenkulkijoita kylmään hautaan. Romantiikan ajan runoilija Tennyson (Alfred, Lord) julkaisi 1830 The Kraken -runon, joka on sittemmin toiminut lukuisten kirjailijoiden innoituksena meren tuntemattomia syvyyksiä kuvatessa. Jättiläiskalmareita on myös todella olemassa, niitä löytyy aina silloin tällöin rannalle huuhtoutuneina. Näin itse tällaisen Architeuthis Duxin Smithsonian Institutionissa jättiläismäisessä eläinnäytevarastossa vaatekomeron kokoisessa tankissa muutama vuosi sitten. Vaikuttava oli. Ihan pieni suloinen 50-kiloinen lajikumppani saatiin videoitua ensimmäisen kerran vuonna 2006. (Ja palataan asiaan…)

Kraken: An Anatomy (Pan Books, 2010) -romaanin kaikki juonet lonkeroituvat Lontoon Luonnonhistoriallisen museon Architeuthis-näytteen ympärille. Sen sankari on Billy Harrow, nilviäisten kuraattori, joka on preservoinut Architeuthiksen formaliiniin. Kun Architeuthis tankkeineen varastetaan museosta kenenkään huomaamatta, ja katoamista tutkivat poliisit kyselevät omituisia, Billy imeytyy mukaan mysteerin selvittelyyn. Krakenin katoaminen on kuitenkin vain yksi lonkero suuresta mysteeriverkosta,  jonka pään löytäminen vaatii Billyltä ja hänen uusilta tuttaviltaan salaliittojen, uskonlahkojen ja rikollisten Lontooseen sukeltamista.

Mysteeriin sukeltaminen paljastaa yhä uskomattomampia piirteitä sekä Lontoosta että maailmankaikkeudesta. Billyllä ei ole aikaa jäädä pohtimaan näitä omituisuuksia, vaan kirjan juonet imaisevat hänet mukaan toimintaan. Samalla myös lukija imaistuu mukaan seuraamaan kummaa maailmaa, johon lähes jokainen hahmo tuntuu tuovan jotain uutta ja aiempaa uskomattomampaa, monesti jopa sairaan hauskaa.

Tämä palapeli kestää kaikki juonenkäänteet. Miéville on kuitenkin niin ihastunut mysteerillisillä paloilla ja Lontoon kartalla leikittelyyn, että osaa juonenkäänteistä on turhauttavaa lukea. Niistä ikäänkuin näkee jo varhaisessa vaiheessa, että tämä lonkero lentelee avaruudessa ilman päätä tai häntää, ja on olemassa pelkästään tietyn idean takia. Lähes 500-sivuisesta romaanista olisikin voinut leikata keskeltä ainakin sata sivua pois ilman erityisiä komplikaatioita.

Histioteuthis bonnellii, Oxfordin Luonnonhistoriallinen museo, © Kirjakko

Lisäksi minua vaivasi loppuratkaisu. Se paljastui aivan liian aikaisin, koska kirjailija aliarvioi lukijan kykyä pistellä palapeliä kokoon. Tai ehkäpä tämä oli tarkoituskin, jotta romaanin uuskummasta voi nauttia täysin rinnoin, mutta minulla tämä vahvisti sadan turhan sivun turhautumista. Lisäksi loppuratkaisun sivussa tarjoiltiin epämääräinen moraalisaarna, jonka tarkoituksena oli epäilemättä kohottaa Kraken uuskummasta sanomallisten romaanien joukkoon. Tällainen alleviivaaminen saattaa olla Miévillen tyyliä (en ole itse lukenut tuttavieni hehkuttamia Perdido Street Stationia tai Toisia), mutta itseäni liika ohjelmallisuus tai lukijan ohjaaminen häiritsee missä tahansa kirjallisuudessa luettuna. Miéville on saanut urallaan useita sf-kirjallisuuden palkintoja, joten olen varmasti väärässä kritiikkeineni, ja suurin osa lukijoista näkee tällaisten pikku kauneusvirheiden ohi. Itse saarnan aiheesta olin toki samaa mieltä, mutta eikö samanmielisten laumalle saarnaaminen ole vähän turhaa, kun vihjeestäkin ymmärrettäisiin.

Kaiken kaikkiaan Kraken: An Anatomy on valloittava, kekseliäs, jopa uuskumman lajissa tuoreelta tuntuva esitys luonnontieteen ja yliluonnollisen (lähes) loputtomasta flirttailusta keskenään ja toisistaan ohi. Kuka ei tykkäisi luonnontieteellisen ja kaunokirjallisen puolivallattomasta merensuolaisesta drinksusta? Kuka voi olla rakastamatta kirjoja, joissa sekä Luonnontieteellinen museo että koko Lontoo? Ja vieläpä mustekalanäyte päälle päätteeksi?  Sydänsydänsydän.

Enkä malta olla lisäämättä tunnelmamusiikkipläjäystä tähänkään. Blublub.