Tag Archives: kikkaileva

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan: Makeannälkä (Otava 2013)

Jos ikinä on täsmäkirjoitettu romaani keski-ikäisiä korkeakoulutettuja kirjanostajattaria varten, Ian McEwanin Makeannälkä on se. En ole ehkä ikinä lukenut romaania, joka tirsuu niin kirjallisia viitteitä – jotka ymmärtäessään voi puhkua kyldyrelliä itsetyytyväisyyttä – kuin tarinallista laskelmoivuuttakin. Laskelmoivuutta McEwan liudentaa itseironisesti (?) kliseisellä metatason loppuratkaisulla. Alatekstinä polkee julma kuva 1960- ja 70-lukujen kylmän sodan maailmasta, jossa nainen on toisen luokan kansalainen,joka menee yliopistoon hankkimaan itselleen aviomiehen ja lasikatto on kirjoitettu työlainsäädäntöön. Makeannälkä on sujuva lukuromaani – itse en vain ole oletettua lukijakuntaa.

[V]iikottaista kolumnia nimeltä “viime viikolla luettua”. Osviittana oli olla “kepeä ja kaikkiruokainen”. Helppo nakki! Kirjoitin niin kuin puhuinkin, lähinnä juoniselostuksia juuri ahmimistani kirjoista, ja jos joskus esitin jonkin arvion, alleviivasin sitä tahallisen itseironiseen sävyyn heittämällä perään kourallisen huutomerkkejä. Kevyt, alkusointuja viljelevä tekstini upposi lukijoihin hyvin. (s. 16)

Makeannälän päähenkilö Serena Frome (rimmaa sanan plume kanssa) opiskelee Oxfordissa matematiikkaa, mutta rakastaa lukemista ja akateemisia miehiä. Keski-ikäisen, naimisissa olevan yliopistonlehtorirakastettunsa avulla hän päätyy opintojen loputtua töihin MI5:een (rimmaa sanan dive kanssa), ja elämä voi alkaa. Kimppakämppä Lontoossa ja salainen tiedustelupalvelutyö täyttävät Serenan elämän, kunnes erittäin tärkeä tehtävä operaatio Makeannälässä tuo Serenan syliin Oikean Kirjailijan. Ja elämä voi todellakin alkaa! (Sikäli kun kaikki aika ei mene salaisen työn salailuun.)

Juonikuvio ei kuitenkaan kerro tästä kirjasta juuri mitään: se on hatara siltarumpu, jonka tarkoituksena tuntuu olevan anekdoottien, niin kirjallisten kuin -70-lukulaistenkin, virtauttaminen lukijan ahneiden silmien alitse.

“Aikooko joku Cambridgen aikaisista ystävistäsi kirjailijaksi?”                                              Mietin tarkkaan. Newnhamin kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoissa oli sensuuntaisia haaveita ollut yhdellä jos toisella, mutta minun tietääkseni kaikki naispuoliset tuttavani olivat erilaisin yhdistelmin päätyneet kunnon töihin, menneet naimisiin, tulleet raskaaksi, kadonneet ulkomaille tai vetäytyneet vastakulttuurin rippeiden pilvenhajuisiin loukkoihin.
(s. 113)

Kylmää – kylmivää – sotaa lukuunottamatta, Makeannälkä kertoo maailmasta, joka on ihan  kuin meidän omamme. Paitsi jotenkin nostalgisesti etäännytetty. Tässä laskelmointi numero yksi. Päähenkilö puhuu itsestään, ollen kuitenkin keskiluokkainen jokanainen. Tässä laskelmointi numero kaksi. Puheet pyörivät kirjallisuuden ja miesten ympärillä, ja niin pyörivät teotkin, mitä nyt välillä harpataan klassiseen perheasetelmaan. Tässä laskelmointi numero kolme. Kirja kertoo elämän parhaasta ja jännittävimmästä ajasta, opiskelu- ja heilasteluajasta nuoruuden ja aikuisuuden välissä. Tässä laskelmointi numero neljä. Ellei päähenkilön elämää tarkasteltaisi lähestulkoon ainoastaan hänen suhteissaan elämänsä miehiin, kyseessä olisi täysverinen chick lit -romaani. Toki täysiveriset chick lit-romaanit ovat usein feministisempiä, ellei feminismiä haeta tässä jotenkin antipatioiden kautta. Ehkä haetaankin.

Kriisien ja poikkeustilojen keskelläkin ne olivat hyviä vuosia työnvieroksujille. Valtio ei udellut turhia, vaan maksoi heidän vuokransa ja myönsi viikottaisen toimeentulotuen taiteilijoille, työttömille näyttelijöille, muusikoille, mystikoille, terapeuteille ja joukolle kansalaisia, joille kannabiksen pössyttely ja siitä puhuminen olivat kiehtova ammatti, suoranainen kutsumus. Toimeentulotuki koettiin saavutetuksi eduksi ja sitä oltiin valmiina puolustamaan viimeiseen asti, vaikka kaikki, Lucy mukaan lukien, tiesivät sisimmässään, ettei sitä alkujaan ollut tarkoitettu suomaan hilpeää joutilaisuutta keskiluokille. (s. 221)

Makeannälkä on rutinoituneen kirjailijan nopeastiluettava suupala, johon on ympätty mukavasti oletetun keski-ikäisen (tai keski-iän ylittäneen), keskiluokkaisen, tiedostavan mutta konservatiivisen naislukijan lempparimuistot, nuoruuden haaveet, pettymykset, harrastukset, nuoruuden ajankuva ja nykyajan asenteet. Vaikka periaatteessa näistä aineksista pitäisi kohota koskettava kakku, käytännössä tämä lukuromaani lässähtää yleistävyyteensä. Siinä missä yksityisestä kehittyvä yleinen vie oivallukseen, yleisestä laskeutuva yksityinen vie haukotukseen.

***

Ian McEwan: Makeannälkä
Suom. Juhani Lindholm engl. alkup. Sweet Tooth
Kansi Chris Frazer Smith / Suzanne Dean
Otava 2013
385 s.
 
 

Laura Paloheimo: OMG

Laura Paloheimo: OMG

Laura Paloheimo: OMG (Otava 2013)

OMG, mä niiiiiiiiiin halusin tykätä tästä kirjasta. Laura Paloheimon esikoisteos Klaukkala vaikutti suomiromanttisella tuoreudellaan, ja niinpä odottelin tämän syksyn uutuutta samalla innolla kuin Paloheimon oletuskohdeyleisö Hullareita. OMG oli todellakin OMG, mutta samassa hengessä kuin Hullareilla, jos mukaan on tarttunut ainoastaan jonkun flunssaisen lapsen hartaudella nuoleksima tikkari tukkaan.*

Karla katsoi meitä tiukasti ja pyöräytti discopallon keskelle pöytää. – Siinä on, ja nyt ruvetaan loihtimaan hyvää tunnelmaa, jos vielä osataan! hän sanoi. (s. 224)

Harmillisinta on se, että OMG olisi voinut olla jälleen todella hyvä suomalainen chikkeri – mikäli käsis olisi kirjoitettu vielä kerran uudelleen. Perusidea toimii: sankaritar Anna on toinen hääpalvelu OMG:n omistajista yhdessä bestiksensä ja kämppiksensä Karlan kanssa. Täysipainoista häähumuelämää elellään aina kun oman seuraelämän koukeroilta ehditään. Sivumausteena romaanissa on runsaasti bändielämää, joka luonnollisesti koukeroituu yhteen em. seura- ja hääelämän kanssa. Glamoröösiä, luksukasta ja menevää. Miksi romaani ei kokonaisuudessaan toimi?

  1.  Tökkivät siirtymät. Kohtauksesta siirrytään toiseen usein täysin holtittomasti, ja useammin kuin kerran viitataan johonkin keskeiseen tapahtumaan, jota ei ole lukijalle koskaan ilmaistu. Joku voi tulkita tämän vauhdikkuudeksikin, omaa lukukokemustani tämä hidasti huomattavasti, kun rupesin selailemaan taaksepäin, että mitähän olin mahtanut missata.
  2. Klaffivirheet tai muut juonelliset epäloogisuudet. Päähenkilö kokee itsensä plösöksi, lihoo  12 kiloa – ja mahtuu kuitenkin -70-luvulta peräisin olevaan kilpatanssijaäitinsä housu- ja liiviasuun. Tai mainostaa kämppiksensä tuntevan talon säännöt, vaikka on itse puolipakolla muuttanut toisen asuntoon.
  3. Anglistinen ote niin dialogiin kuin kerrontaankiin. Jossa ei sinänsä ehkä olisi mitään vikaa, sitä voisi ajatella vaikka sisäpiirin vitsinä – Forssan majuri, pala kakkua, hahaha. Juonelle keskeisen bändin nimi on “Chunky Woods” (tarkasti käännettynä “punkero metsä” tai “paksut puut”), mutta epäilemättä tässäkin on joku vitsi, jota en tajunnut.
  4. Palasteisuus. Kirja vaikuttaa siltä, kuin se olisi kirjoitettu paloissa tai ajatus olisi katkennut prosessin aikana: tietyt vitsit, teemat tai jipot pintautuvat hetkellisesti hävitäkseen sitten täysin. Esim. twitter-teema, 3 esiintymää sivujen 200 ja 250 välissä tai tarpeeton yllätysKAPITAALI tyylikeinona lukemattomia kertoja – sivulla 46, 64 ja sivulta 171 lähtien muutaman sivun välein.
  5. Aakkoskarkit keskeisenä kielikuvana. Kirjan keskeinen tyylikeino, jopa teema, on aakkoskarkkipussi. AAKKOSKARKKIPUSSI! Niinpä jokainen luku on ikäänkuin aakkoskarkkipussin karkki. “1. karkki, 16. karkki…” Päähenkilö vetää aakkoskarkkeja, koska haluaa löytää täydelliset aakkoset jostain pussista ja tämä kuvaa ikäänkuin henkilökohtaisen täydellistymisen odottamista. Chatissa päähenkilön nick tulee aakkosista. Jnejnejne.
  6. Uussanat. Paloheimo kielellinen kikkailu, joka viehätti Klaukkalassa, on liian väkinäistä (tai tyyliltään toisteista) viehättääkseen OMG:ssä.
  7. Hahmot ovat vastenmielisiä. Kirjasta puuttuvat chick litille ominaiset sympaattiset tai muuten samastuttavissa olevat naishahmot.  Useilla sivuhahmoilla on samat luonteenpiirteet ja kiinnostuksenkohteet. Hahmoja on liikaa, ja ne ovat erittäin stereotyyppisiä.
  8. Faktojen puuttellinen tarkistaminen. Tai ainakin minun on erittäin vaikea kuvitella esimerkiksi, että navetan pääovista tulisi hyvä ruokapöytä ihan vain hiomalla (s. 205) – mites se kissanluukku?
  9. Epäuskottavat ihmissuhdekuviot. Luultavasti ideoiden ja hahmojen runsaudesta johtuen mihinkään suhdekuvauksiin ei keskitytä riittävästi. Hahmojen henkilökohtaisten suhteiden läheisyys käy ilmi lähinnä nälvimisen intensiivisyyden ja runsauden kautta.
  10. Epäuskottava dialogi. Käydään sitä livekeskusteluna tai chatissä, se on todella erikoista. Vielä erikoisempaa kuin kotimaisissa leffoissa. Mutta ehkä elän jossain ihan eri maailmassa kuin Paloheimon oletuslukija.

– Olet kuin isäsi, hänelle paras paikka asua olisi pakasterasia, jossa kävisi navakka tuuli! hän sanoi. Nostin pörröisellä karvareuhkalla koristellun hupun pääni suojaksi. – Täällä tuulee koko ajan, valitin. (s. 156)

OMG:ssä on kuitenkin paljon hyvääkin. Vauhdikkuutta ei puutu. Mukaan mahtuu napakoita huomioita ihmissuhteista ja kulttuurikritiitiikkiä häähumuilmiöstä. Sisustuskuvaukset ovat mielenkiintoisia. Juonikuviot ovat päättömyydessään herkullisiakin, onnellinen loppu on täysin genrenmukainen. Päähenkilö näyttää, kuinka raskaita itsesäälissä rypevät ihmiset ovat läheisilleen kantaa. Muut henkilöt näyttävät, kuinka hedelmätöntä on se sellainen “otat itseäsi vain niskasta kiinni” -sortin piristäminen. Yletön karkkien mättäminen vaikuttaa dilleltä. Kaiken kaikkiaan OMG aiheuttaa fiiliksen, että väkinäisen pisteliäässä, anglismeilla ryyditetyssä sanailussa ei ole mitään järkeä ja oikeastaan olisi paljon coolimpaa puhua mukavia ja olla ihminen toisilleen.

Ehkä OMG on käänteispsykologiaa… Mutta voi kun olisi maltettu vielä hioa yksi käsiskierros tuorein silmin. Sattuuhan näitä toki kokeneemmillekin kirjailijoille. On tärkeää oppia päästämään kirja maailmalle loputtoman hiomisen sijaan. Kaikki lukijat eivät voi tykätä kaikista kirjoista ja vaikka tämä ei nyt juuri minun lukumakuuni osunut, niin tämä on varmasti monien mielestä tosi hyvä. Titaniakin on ehtinyt jo OMG:n lukaista, vaikka teos on uunituore.

* Truu stoori. Pakko olla.

***

Laura Paloheimo: OMG
Kansi: ?
Otava 2013
318 s.

Näytelmäadaptaatio: Mikko Rimminen, “Nenäpäivä”

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos, 2010)

Kävimme eilen kirjabloggaajakollegoiden kanssa hiukan viihteellä, sivistyneesti toki. Kohteeksi valikoitui Mikko Rimmisen Nenäpäivä Kansallisteatterissa. Itsehän en ollut tätä Finlandia-palkinnon vuonna 2010 romaania lukenut (muoks. aiemmin), joten suoritin näytelmän kirjallinen elämys tuoreena mielessä (muoks. nyt kun sen ihan varta vasten teatteriin valmistuakseni luin).

Nenäpäivä -romaani vyöryttää suomalaiskansallista yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä rankalla kädellä, mutta kevyellä otteella. Tajunnanvirtaromaanissa seurataan tavanomaisilta raiteilta hiukan takavasemmalle solahtaneen Irman seilaamista Säästöpankinrannasta keravalaiseen betonilähiöön ja takaisin. Keravalle ensi kerran etsiytyessään Irma sattuu löytämään vahingossa annoksen inhimillistä lämpöä kerrostalo-oven takaa. Siinä paistatellakseen hän omaksuu taloustutkimuskyselijän ammatti-identiteetin, mutta paljastumisen pelko ajaa Irman yhä syvemmälle valheiden verkkoon, samalla kun hän kiintyy kohtaamiinsa keravalaisiin.

Nenäpäivä -romaanissa juoni, tarina ja henkilöhahmot jäävät Rimmisen runoltelevan tyylittelyn jalkoihin. Rimmisen monimutkitteleva, kekseliäinen tyyli jakaltanee lukijoita. Sen voi hyvinkin kokea positiivisena, Finlandia-palkintolautakunta ymmärtääkseni ainakin koki.

Oma lukukokemukseni löytyi jostain tekotaiteellisuuden ja kirjoitusharjoittelun välimaastosta, semminkin kun en keksinyt, miksi romaanin omien elämiensä surkeuden multihuipentumilla kiiveltävät hahmot liekuttaisivat ajatelmiaan teelmäisen teennäisesti. Lisäksi jäin epäilemään (en kyllä täysin vakuuttunut), että jos Nenäpäivästä poistettaisiin kielellinen kikkailu, jäljelle jäisi yhdentekevää vellaamista.

– Ei se helppoa ole, sanoin jotenkin jäykästi. – Istua kaiket päivät kotona. Jälkimmäiseen lauseeseen takertui jostain sävy jota poika olisi varmaan luonnehtinut diplomaatilliseksi, ja jostain syystä siinä tuli sitten nopeasti kauhistuneeksi sanomisiaan, että oliko tullut joutopuhepaineissaan jotenkin tölväistyä, loukattua, sehän se kun juurikin taisi istua kaiket päivät kotona, Irja. Ei siinä oikein tainnut auttaa sekään että minuthan sitä olisi tietysti voinut nimittää vaikka miksi kotonaistumisprofessoriksi, -neuvokseksi, -tirehtööriksi, tai -asiantuntijaksi, eihän Irja siitä mitään tiennyt, ja vaikka kuinka olisi tehnyt mieli puhella sen kanssa ihan yhdenvertaisesti kaikista niistä pitkistä, tomuisista, hiljaisista päivistä yksin kotona niin sillehän minä olin siinä paraikaa niin kuin töissä. (s. 161-162)

Kansallisteatterin näytelmällinen sovitus romaanista vaikutti erityisen mielenkiintoiselta, sillä pahat mielessä menin sen katsomaan. Odotukseni täyttyivät, vaikka eri osin kuin olisin kuvitellut.

Nenäpäivän tarina toimi näytelmäksi kondensoituna hyvin: romaani oli tunnistettavissa näytelmästä. Kirjan pitkäpiimäisyys oli muokattu väliin jopa liiankin vauhdikkaaksi pörähtelyksi eri kerrostalojen luukuissa. Runollisuus oli karsittu pois kokonaan, ja hahmot vedetty slapstickiksi.

Kirjan herättämät mielikuvat hahmoista eivät toteutuneet näytelmässä. Osa hahmoista tuntui liian vanhoilta tai nuorilta kirjan herättämiin mielikuviin verrattuna. Lisäksi nykyään niin muodikas minimalistinen (= halpa) lavastus meni minimalistisuudessaan niin pitkälle, ettei edes kirjan lukenut ottanut väliin heti selvää, missä ihmeessä oikein mentiin. Näytelmään oli huolittu kohtauksia etenkin romaanin alusta, ja loppu kuljettiin pikakelauksella. Tässä oli tehty paljon hyviä valintoja, sillä Rimmisen romaanissa juuri lopussa jahkataan päähenkilön etsikkoaikaa kielen pauloissa hikihelmeillen.

Vahva komediallisuus ei peittänyt Nenäpäivän yksinäisyyden teemaa, vaikka siitä satunnaisella kohelluksella ja etenkin komedialliseen traditioon sopivaksi vedetyllä heppoisella loppuratkaisulla löydettiin monenlaisia sävyjä. Enimmäkseen kuitenkin sellaisia, joissa pienetkin yhteisymmärryksen hetket lämmittävät sielua pitkään.

***

Mikko Rimminen: Nenäpäivä 
Kansi: Johannes Nieminen
Teos 2010
339 s.