Tag Archives: kiusallinen

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies

 

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies (WSOY 2013)

Lavatähti ja kirjamies – Rakkauskertomus kertoo laulajatar Katri Helenan ja Panu Rajalan yhteiselämästä viime vuosituhannen lopulla. Kirjan lopussa paljastuu, että suhderetrospektiivi on kirjoitettu vastineena Katri Helenasta vuonna 2011 tehtyyn näytelmään. Onko kyseessä kirjallinen kosto?

Koko kansalle tuttu asetelma

Pahoittelimme sitä, että hyvä aihe oli vesitetty pinnalliseksi ja tuttuja kliseitä viliseväksi laulukavalkadiksi. Meillähän olisi kenties ollut jotain kerrottavaa… Mutta nyt riittivät aineistoksi ikivihreät laulut ja vanhat lehtijutut. (s. 239)

Varmasti en olisi vilkaissutkaan kirjallisuustutkija, (näytelmä)kirjailija Panu Rajalan dokudramaan Lavatähti ja kirjamies, ellei Helsingin kirjamessujen Lukupiiriin olisi kaivattu bloggaajaa juuri tätä kirjaa lukemaan. Lähdinkin lukemaan kirjaa erittäin skeptisellä mielellä: julkkisten yksityiselämän tirkistely ei ole minusta kiinnostavaa, mutta toivoin kirjan yllättävän positiivisesti.

Suurissa teemoissa, julkisuuden hahmon saaman julkisuuden kanssa ja sivussa elämisessä sekä pettymykseen päättyvässä rakkaustarinassa olisi ainesta erittäin mielenkiintoisiinkin pohdintoihin. Lavatähti ja kirjamies toistaa kuitenkin monia tuttuja kliseitä.

“Hän” on toimelias, omanarvontuntoinen kansannainen, epäsensuaalinen epäintellektuaalinen kodinhengetär ja laskelmoiva liikenainen, jonka ripustautuminen entiseen mieheen ohjailee pariskunnan elämää. “Hän” on sivistynyt, pidetty ja arvostettu, sivistyksestään kumppanille auliisti jakeleva nautinnonhaluinen herrasmies, jonka pienet naisseikkailut ja suuri kirjallinen elämäntyö tulisi ymmärtää osana charmanttia miehistä luontoa. “Hän” elää julkisuuden laineilla ja etsi kumppanistaan jotain, mitä ei ollut olemassa. Tarinaa rytmittävät otteet Katri Helenan hittien sanoituksista ja runsaat lainaukset pariskunnasta kertovista lehtijutuista.

Kiusallinen kolmas persoona

Positiivista on, ettei Lavatähti ja kirjamies ole, keväisten lehtikirjoitusten lupailuista huolimatta, kiusallinen paljastuskohuromaani Katri Helenan elämästä. Kääntöpuolena kuitenkin on, että se kertoo kiusallisesti, välillä kitkeräänkin sävyyn, arkipäiväisen tarinan kohtalaisen tylsien keski-ikäisten ihmisten epäonnistuneesta parisuhteesta päähenkilö Panun antisankaruuden ja sillanpääläisen luontosuhteen kurimuksessa.

Kirjaa lukiessani päädyin kuitenkin moraalisiin pohdintoihin, koskien ihmissuhde-etiikan lisäksi erityisesti kirjallista etiikkaa. Lavatähti ja kirjamies on pääasiallisesti apologia ja omaelämäkerta kirjamiehestä, joka eräänlaisena Viinamäen Auervaarana toivoo saavansa julkkislavatähden rinnalla kotihuolettoman huvitteluntäyteisen elämän. Mutta ei saa.

Hän huomaa jatkuvasti killuvansa lehtitelineitten ykkössankarina. Varjoon jäävät jonkun suuren rakkausnumeron muut tähdet, niin Ike Kanerva kuin Juha Kankkunen. Hei jumalauta, mä olen sentään jotain! Monen vaimean vuoden jälkeen elämä täyttyy soitoista, jutuista, kyselyistä, onnitteluista, haastattelupyynnöistä. (s. 57)

Panu Rajala kertoo teoksessaan Panu Rajalan elämästä omituisesti kolmannessa persoonassa (“miehemme”, “hän”, “Panu”). Retorinen keino pyrkii näyttämään kaikki kirjan päähenkilöt yhtä etääntyneinä kirjailijasta itsestään. Ikäänkuin omaelämäkerran kirjoittajan olisi mahdollista kirjoittaa muistoistaan objektiivista lähentelevästä näkökulmasta. Katri Helenan – Katrin – ääni ilmaistaan repliikeissä, Panun ja häneltä kuulostavan kertojan lukijaa hauskuuttavat äänet sekoittuvat ja samastuvat toisiinsa, jakavat huomiota ja tuomioita oikealle ja vasemmalle.

Puolustuspuheretoriikassa kirjailijalija on taitava: hän viittaa itseensä ja Katriin “meinä”, samoin itseensä ja lukijaan. Kaikki ovat lopulta mukavasti Panun veneessä; ne, jotka eivät ole, leimautuvat sanan käänteessä moraaliltaan kyseenalaisiksi ihmisiksi.

Heitä [kirjailijan läheisiä] loukkaa aivan aiheellisesti heidän ylitseen ja ohitseen annettu julkinen todistus asioista, jotka koskettavat kipeästi myös heitä itseään. Tämän ongelman ohi mies ei pääse, tuskin tässäkään kirjassa. Miksi hän kirjoittaa? Sisäisestä pakosta? Jostakin motiivista, jota ei voi selittää. Pahantahtoiset sen kyllä tulkitsevat käden käänteessä. (s. 141)

Runsaat lehtijuttulainaukset ja selkeät kuvaukset keskusteluista, tunnelmista ja tapahtumien kulusta lisäävät aitouden, oikeaan osuvien muisteluiden tuntua. Onko eettisesti epäilyttävää esittää oma tarinansa mahdollisimman vetoavasti, objektiivisuuden  illuusiota tarkoituksenmukaisesti luoden ja lukijaa hämmentäen? Varsinkin, kun otsikko rinnastaa päähenkilöt toisiinsa. Retorisista keinoista johtuen kirjaa oli jopa piinaavan kiusallista lukea.

Historiaksi Lavatähti ja kirjamies on toispuolisen retoriikan, ennakointien ja jälkiviisauden liiaksi kyllästämää, fiktiiviseksi rakkauskertomukseksi liiaksi konkreettisuuteen ja elävien dokumentointiin sitoutunut. Romeoksi ja Juliaksi Panusta ja Katri Helenasta ei ole – ei ole meistä muistakaan. Tämä on luullakseni yksinomaan lohdullista, vaikka se samalla tarkoittaakin, että erityisen mielenkiintoisia rakkauskertomuksia ei ole luvassa.

***

Kirja-arvio on kirjoitettu 12.10., mutta ajastan sen ilmestymään 27.10. klo 16.00, jolloin alkaa Helsingin kirjamessujen lukupiiri tästä kirjasta. Muuttaako lukupiiri käsitystäni kirjasta?

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies
Kansi: Mika Tuomainen
WSOY 2013
241 s.