Tag Archives: kliseinen

Dekkariviikolla nostalgiaa viattomammilta ajoilta

Joskus sitä on niin täynnä verta, lihaa ja suolenpätkiä, ettei ihmiskunnan noirin nylkeminen enää jaksa hetkauttaa. Silloin kannattaa valita dekkari ajalta jolloin psykologisia pohjamutia hämmennettiin lettinauhalla eikä ruumiiseen koskettu edes pitkällä tikulla.

11.6.2015 - 1

Maria Lang: Vastaus Yksinäiselle Evalle

Maria Langin (1914-1991) Vastaus Yksinäiselle Evalle –dekkari yhdistää Agatha Christien dekkarityylin Anni Polvan romanttisiin kertomuksiin. Nostalginen uutos maistuu erityisen hyvältä laiturinnokassa.

Kun 35-vuotias vanhapiika Eva saa teini-ikäiseltä sisarpuoleltaan idean, että sanomalehteen voi laittaa seuranhakuilmoituksen, Evan omaishoidokkina elämästään nauttivaa kotifarmaseuttimummia sapettaa. Kun Eva vielä ihastuu ilmoitukseen vastanneeseen sanaristikkoeksperttiin, ja alkaa harkita oman perheen perustamista, on ylimääräisen miehenpuolen aika poistua näyttämöltä. Martin Wijk selvittää, kuka toimi kohtalon kätenä ja miksi.

Skogan kuvitteellinen puutarhakaupunki ja sen vähintään keskiluokkalaiset piirit toimivat Langin siistin ja verettömän murhatragedian kulisseina. Lang kuvaa Ruotsia, jota Lapidus, Sund, Mankell ja Kepler teoksissaan dissektoivat.

Niinpä ehkä juuri nostalgiadekkarien lukeminen asettaa oikeaan mittakaavaan Stockholm noirin kuvainraastajat – ilman että täytyy lukiessaan kokea suurta maailmantuskaa. Langin vanhanaikainen dekkari on vanhahtavuudessaan virkistävä välipala: se ei yritäkään tarjota yhteiskunnallista näkemystä, epäkohtien tematiikkaa tai uhrinäkökulmaa. Teos herättää kaksi hyvää kysymystä.

Miksi kaikkien tarinoiden pitäisi olla elämää suurempia? Tietävätköhän menneisyyden palauttamista haikailevat uuskonservatiivit, mitä he oikeasti saisivat, jos yhteiskunnassa palattaisiin järjestykseen ennen maahanmuuttajia, subjektiivista päivähoitoa tai sosiaaliturvaa? Silloin nimittäin kovakantiset kirjatkin kirjoitettiin keskiluokalle.

Dekkariviikko_logo_560px

Maria Lang: Vastaus Yksinäiselle Evalle
suom. Inkeri Pitkänen
Gummerus 1979
s. 192

 

Diag. 13.666: “Kliseeripuli”

Kun kirjaa mainostetaan twinpeaksmäiseksi, lukija odottaa suljetun paikan jännäriä, maagisesti selittämätöntä, ahdistavaakin, ihmisyyttä luotaavaa. Kun ihminen lukee Wayward Pines – Ei pakotietä teoksen, ihminen havaitsee lukevansa televisiosarjakäsikirjoitusta, jonka loppukolmanneksessa koko tarina lässäytetään Deux ex machinalla.  Blake Crouch: Wayward Pines

Blake Crouchin tarina liittovaltion agentista Ethan Burkesta ja tämän pakoretkestä Wayward Pinesin pikkukaupungista alkaa kliseellä heräämisestä ja päättyy kliseeseen silmien avautumisesta. Matkalla Burke ei opi mitään, mutta selviytyy päivätolkulla syömättä ja juomatta. Kliseiden henkeäsalpaava kasautuminen antaa ymmärtää kyseessä olevan parodian, mutta teoksessa ei ole havaittavissa lainkaan huumoria.

Jos tämä tarina luotaa ihmisyyttä, se on lähinnä huomiossa, että suurin osa ihmisistä mieluiten ei ajattele ikäviä asioita, koska niistä tulee paha mieli. Teos herättää lähinnä kysymyksen siitä, kuinka alhaisena lukijoiden odotushorisonttia jenkkiläisessä kustannusmaailmassa pidetään. Mitä enemmän tuttuja sattumia yhteen romaaniin ulostetaan, sitä varmemmat myyntiodotukset?

Olettaen, että teoksen lukija pystyy nauttimaan vauhdikkaasta mutta toisteisesta pakotarinasta tulematta ajatelleeksi tarinankerronnan köyhyyttä, hahmojen stereotyyppisyyttä, tarinan loogisia aukkoja tai sitä, että teos on vanhaa toistava kokoelma erilaisten suljetun paikan dekkareiden ja science fiction klassikoiden yleisimpia kliseitä, on Wayward Pines mitäänsanomaton parin tunnin lohkaisu lukuajasta. Harvoin tulee näin ajateltua, mutta ajan voisi varmasti käyttää paremmin esimerkiksi katsomalla televisiota.

Erityinen pettymys teoksessa on loppu. En valitettavasti perustella sitä paremmin pilaamatta innokkaiden lukijoiden lukukokemusta. Lukuinnottomia arvailijoita varten totean, että “kaikki” “paljastuu”. Lukuinnottomien spekuloijien kanssa olen samaa mieltä: epäilemättä tässä ei ollut vielä kaikki, sillä tätä on tarjolla lisää vielä kaksi osaa.

Wayward Pines – ehdottomasti ei Twin Peaks.

Blake Crouch: Wayward Pines – Ei pakopaikkaa
Suom. Ilkka Rekiaro
Tammi 2015
327 s.

Häkellyttävä Pulitzer-voittaja

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näeAnthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokeasta tytöstä, orvosta pojasta ja radiosta toisen maailmansodan melskeissä. Kirjaa lukematon henkilö saattaa ihmetellä, miten näin banaalilta kuulostava romaani on voittanut yhden maailman arvostetuimmista kirjallisuuspalkinnoista.

Myös kirjan lukenut voi. Ellei ole valmis luopumaan kyynisyydestään ja antautumaan tunteen vietäväksi. Teos on valtaisa tunteiden vuoristorata, joka etenee alamäet ilman jarrua ja ylämäet rakettimoottorilla.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokean ranskalaistytön Marie-Laure LeBlancin ja saksalaisen nuorukaisen Werner Pfennigin kohtaloista. Marie-Laure on pariisilaisen lukkosepän tytär, joka viettää aikansa ennen toista maailmansotaa isän työpaikalla, Luonnontieteellisen museon saleissa. Walter asuu sisarensa kanssa lastenkodissa kaivoskaupungissa. Kansallissosialistisen ajattelun nosteessa heikomman aineksen elämän eväät käyvät yhä kurjemmiksi. Lohtua Werner saa radiosta. Marie-Laurea ja Werneriä yhdistävät heidän tietämättään radioaallot, jotka kuljettavat heitä sitä lähemmäs toisiaan, mitä lähempänä voiton päivä häämöttää.

Doerrin hämmästyttävä taidokkuus tarinankertojana käy ilmi erityisesti siitä, että ylettömän sentimentaalisista henkilöhahmoista saadaan mehukas, monipolvinen tarina. Se vetää mukaansa, vaikka kuinka yrittäisi pitää analyyttisen näkökulman lukiessaan. Tarinan aallot vievät mukanaan, vaikka teoksessa on kerronnallista kömpelyyttäkin. Tarina kuulostaa historiallisesti uskottavalta, vaikka sen samalla ymmärtää fiktioksi. Teos on jälkikäteen ajateltuna melko yksinkertainen, mutta lukiessa hukuttava kaleidoskooppi.

Erityisen ilahduttavaa teoksessa kysymys tieteen ja teknologian asemasta maailman muutoksissa. Doerr käsittelee radioviestinnän vaikutusta kansallissosialismin nousuun, toisen maailmansodan sota- ja vastarintatoimintaan sekä ylipäänsä ennenkuulemattomien ajatusten vaikutusta ihmiselämään. Tämän pohdinnan kautta hän ottaa voimakkaasti kantaa myös nykyiseen keskusteluun medioiden ja laitteiden vaikutuksesta.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Suom. Hanna Tarkka engl. All the light we cannot see
WSOY 2015
544 s.

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit (Gummerus 2013)

Nymfit on paranormaalin romantiikan kotimainen viihdetuote, joka hyökkää  nuorten aikuisten segmenttiin sekä audiovisuaalisella että tekstuaalisella rintamalla. Kirjallinen rintama tarjoaa positiivisiakin yllätyksiä: idea nymfeistä ja satyyreista on tuore, tv-sarjamainen kerronta toimii toimintakohtauksissa. Kaiken kaikkiaan teoksessa kuitenkin hukataan antiikin Kreikasta napatun idean potentiaali tavanomaiseksi sukupuolirooliasetelmaksi, jota maustavat yliluonnolliset ilmiöt ja kliseiset kliseet. 

Sitten Didi tunsi kuun kajon ja raotti hieman silmiään. Hän näki ikkunasta, miten kalpea pallo lipui esiin pilvien takaa ja loi kuulasta valoa huoneeseen. Valo kutsui häntä, ja hän nousi täristen ylös. Hän veti kylpytakin naulasta ja kietoi sen päälleen tiukasti, mutta hänestä tuntui, ettei hänellä voisi enää koskaan olla lämmin. Hän astui hitaasti huoneeseensa ja tuijotti kuuta kuin se olisi voinut antaa jonkin neuvon. Sitä ei kuulunut. (s. 18)

Didi on ihan tavallinen 17-vuotias suomalainen lukiolainen. Kesken ekan kerran käy kuitenkin ilmi, ettei olekaan, sillä pienen kuoleman sijaan poikaystävä kuolee ihan oikeasti. Didillä ei kuitenkaan ole paljonkaan aikaa järkyttyä tapahtumasta, sillä hän joutuu toisiinsa linkittyneiden myyttisten olentojen kansainvälisten salaliittojen riepottelemaksi. Onko Didi tosiaan uudestisyntynyt legenda? Ja jos on, onko hänellä jotain sanottavaa omasta kohtalostaan?

Nymfit -teoksen yliluonnolliset olennot ovat antiikin Kreikan tarustosta vesitettyjä inhimillisiä olentoja, joilla on erikoiskykyjä ja luonnollisesti myös tavanomaista elämää haittaavia ominaisuuksia. Kykyjen ja haittojen ristipaineissa eläminen tulee yllätyksenä Didille, joka herää nymfiyteensä yllättäen ja pyytämättä. Lähestulkoon kaikista tyttökirjoista tuttu kasvukertomus on kiteytetty tässä teoksessa annipolvamaiseen tyyliin muotoiltuun päähenkilöön.

Henkilökohtaisesti harmittelen, että tässä teoksessa on tyydytty paranormaalin romanssin lajityypillisten piirteiden toisintamiseen ja hukattu hyvä mahdollisuus kuvata inhimilliselle vieraan ja vierauden kokemusta. Toisaalta myöskään teoslajin (romanssi) kaikkia piirteitä ei ole hyödynnetty. Erotiikan kirjoittaminen on tunnetusti vaikeaa, ja Nymfeissä legendaarisiin nymfeihin ja satyyreihin liittyvä eroottisuus on arkipäiväistetty tirkistelyiksi ja panoiksi. Taantumuksellisinta on, että teoksen naiset näyttävät olevan seksuaalisuutensa suhteen täysin hormoniensa ja mieshahmojen armoilla, vaikka pyrkimystä vapauteen on ollut jo huomattavan pitkään.

Nymfien juoni kulkee jouhevasti, mikäli lukija ei ota huomioon loogisia aukkoja, loogisia lapsuksia, paikallisen yliopisto- tai poliisitoiminnan kuvauksen alkeellisia virheitä tai muita klaffivirheitä. Joko tv-sarjapohjasta tai mahdollisesti kahdesta kirjailijasta johtuen myös kirjan tyyli heittelee, vaikka aiemmin lukemani perusteella ainakin Sari Luhtanen osaa itsenäisestikin.

   – Minä olen huonoa seuraa. Aiheutan ongelmia kaikille, Didi sanoi jättäen kertomatta, että oli suorastaan tappavan huonoa seuraa. (s. 157)

Kaiken kaikkiaan teos jää lerpattamaan siihen ikävään kohtaan hyvän ja campin välissä, jossa hengaavat myös muut lukijakuntansa aliarvioivat heikot viihdetuotteet. Sarjan seuraava osio tulisi joko vetää kunnolla kalkkunaksi tai kustannustoimittaa hyvälaatuiseksi nuorten aikuisten romaaniksi.

***

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit (Montpellierin legenda #1)
Kansi: ?
Gummerus 2013
381 s.

 

Ally Condie: Tarkoitettu -trilogia

Ally Condien Tarkoitettu -trilogia on hyvin nuorille aikuisille tarkoitettu dystopiaromanssi tai romanttinen dystopia, jossa nuorten kolmiodraaman taustana toimii totalitaarisen Yhteiskunnan pinnan alla muhiva Kansannousu*.  Kirjailija nakkelee romanssin sekaan kliseisiä scifikirjallisia täkyjä ikään kuin pitääkseen kulissit kasassa. Trilogian kasvatuksellisena ansiona voidaan nähdä taiteen merkityksen selittäminen oletetulle lukijakunnalle.

Kolmiodraama on trilogian keskeinen – ja ainoa looginen ja suhteellisen koossa pysyvä elementti. 17-vuotiaiden Cassian, Zanderin ja Kyn rakkauselämä tempoilee sisäsiististi läpi yhteiskunnallisten rakenteiden täydellisen hajoamisen.

Ensimmäinen kirja, Tarkoitettu,kertoo vielä melko mielenkiintoisesti totalitaarisen Yhteiskunnan elämänmenosta nuoruuden ja aikuisuuden välitilassa olevien nuorten näkökulmasta. Toinen kirja, Rajalla, jatkaa nuorten tarinaa tavallisen ja hyvin organisoidun urbaanin elämän ulkopuolelle. Kolmas kirja, Perillä, pyrkii puolestaan valottamaan, mitä vallankumouksen aikana tapahtuu niin näille nuorille kuin koko Kansannousussakin. Reikäisempää ja reikäpäisempää vallankumouskuvausta saa hakemalla hakea. Suosittelenkin vahvasti trilogian toimittamista kaksiosaiseksi omakohtaisessa lukukokemuksessaan.**

Tarkoitettu

Xander ja minä olemme normaaleja, terveitä kansalaisia, tämän ryhmän jäseniä. Emme ulkopuolisia. Mutta nyt tunnen olevani muista erilläni, aivan kuin minun ja tuijottavien silmien väliin olisi noussut ohut kirkas seinä. Me näemme toisemme, mutta emme pääse toistemme luo. (s. 36)

Condie asettaa Tarkoitetussa Yhteiskunnan tavanomaisen järjestyksen ja järjestelmän. Yhteiskunta on totalitaarinen suunnitelmatalous, jossa kaikkea hallitaan tieteellisin menetelmin: ihmisten yksilöllisten piirteiden perusteella koostetut ruuat saapuvat koteihin sopiviin aikoihin, pariutuminen hoidetaan yhteiskunnan toimesta kaikille sopiviksi arvioiduille 17-vuotiaille ja ihmiset kuolevat 80-vuotispäivänään. Järjestelmän ansiosta taudit on saatu kukistettua, ruokaa riittää oikea määrä kaikille, eikä kenenkään tarvitse ottaa vastuuta omista valinnoistaan. Niitä ei kerta kaikkiaan tarvitse tai ole syytä tehdä. Yhteiskunta on säilyttänyt menneisyydestä 100 laulua, 100 taideteosta ja 100 runoa, vapaa-ajan aktiviteetit sisältävät enimmäkseen yhteiskunnan määrittelemää toimintaa.

Tämän mielenkiintoisen lähtökohdan Condie rikkoo sopimattomalla romanssilla, kun yhtäkkiä tyttö joutuu kahden pojan loukkuun järjestelmässä tapahtuneen virheen takia. Kumman valita ja miten tällainen virhe on ylipäänsä mahdollinen? Asiaa selvitellessään päähenkilötär Cassia havahtuu Yhteiskunnan järjestystä uhmaavan vastavoiman Kansannousun olemassaoloon. Silti, kumman kaa? Ja mitä sitten, jos Yhteiskunta ehtii viemään valinnan mahdollisuuden?

“Vaikka hän ei itse olisi elänyt tarinaansa, on olemassa yllin kyllin meitä jotka olemme kokeneet saman. Niinpä se on joka tapauksessa totta.”

Rajalla

“En ymmärrä, miksen kanniskellut kuvia ja runoja mukanani kaiken aikaa ennen tänne tuloa. Päätteet täynnä paperia – miten ylellistä. Valtavasti huolellisesti valittua kauneutta, emmekä silti katsoneet tarpeeksi.

Rajalla on matkakertomus Yhteiskunnan rajoilta – ja samalla kasvukertomus totutun ja opitun jättämisestä taakseen kasvaessaan omaksi itsekseen. Kun Yhteiskunnan pimeät puolet paljastuvat yhä konkreettisemmin nuorten arjessa, ja on pakko pohtia kehen tai mihin voi luottaa, myös tunteisiin luottaminen vaikeutuu. Mikä on totta? Kumpi puoli valita?

Perillä

Kansannousu sanoi, että se näyttäisi tältä. Yritän olla vilkuilematta muita. Kuka muu tietää? Onko kukaan muu mukana kansannousussa? Ovatko he nähneet samat tiedot kapinan etenemisestä kuin minä? (s. 18)

Trilogian kolmannessa osassa rakkausdraama levittää lonkeroitaan alkuperäisen kuvion ulkopuolelle. Kapinan puhjetessa kirjailija menettää otteensa luomaansa maailmaan – sekä minkäänlaiseen maailmankuvauksen uskottavuuteen.

Tämä tapahtuu kolmella tasolla. Ensinnäkin ihmiset toimivat kuin länsimaisen nyky-yhteiskunnan ihmiset, vaikka ovat kasvaneet perin erikoisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Toisekseen, Yhteiskunta ei toimi tavalla, jolla sen on aiemmissa teoksissa esitetty toimivan. Kolmanneksi, lähestulkoon yhtään juonenkäännettä ei voida selvittää vetämättä hatusta mitä ihmeellisimpiä höpökaneja. Ikäänkuin kirjailijan paukut olisivat loppuneet toiseen kirjaan, mutta kustannussopimuksen klausuulien puitteissa on kuitenkin vielä kolmas kirja pitänyt väen väkisin tiristää.

Taidekasvatusaspekti ja romanssi kuitenkin kukoistavat ja kolmiodraama saapuu tyveneen kotisatamaan. Sitä jää kuitenkin säälimään, että alun lupaavat tieteisfiktioasetelmat hukattiin keskinkertaiseen söppelihömppään. Lisäksi pohdituttaa tällaisten viimeiseltä kolmasosaltaan turhien trilogioiden lukemisen mielekkyys. Taitaapa mennä hetki ennen kuin tartun seuraavaan satsiin.

***

* Isot kirjaimet ovat olennaisia ilmeisesti Douglas Adamsin huomioimasta syystä: “Isot kirjaimet [ovat] aina paras tapa suhtautua sellaiseen, mistä ei ole aivan varma.”

** Epäilen, että vahvasti negatiivinen kokemukseni koko teosta kohtaan johtuu tasan tarkkaan kolmannen osan luokattomasta kehnoudesta. Ensimmäiset 2/3 ovat varmasti vähintään keskinkertaisia tai keskinkertaista parempia dystopiaromansseja.

Ally Condie: Tarkoitettu
Suom. Kaisa Kattelus engl. alkup. Matched
Tammi 2012 (2011)
339 s.

Ally Condie: Rajalla
Suom. Kaisa Kattelus engl. alkup. Crossed
Tammi 2012
339 s. 

Ally Condie: Perillä
Suom. Kaisa Kattelus engl. alkup. Reached
Tammi 2013
444 s.

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan: Makeannälkä (Otava 2013)

Jos ikinä on täsmäkirjoitettu romaani keski-ikäisiä korkeakoulutettuja kirjanostajattaria varten, Ian McEwanin Makeannälkä on se. En ole ehkä ikinä lukenut romaania, joka tirsuu niin kirjallisia viitteitä – jotka ymmärtäessään voi puhkua kyldyrelliä itsetyytyväisyyttä – kuin tarinallista laskelmoivuuttakin. Laskelmoivuutta McEwan liudentaa itseironisesti (?) kliseisellä metatason loppuratkaisulla. Alatekstinä polkee julma kuva 1960- ja 70-lukujen kylmän sodan maailmasta, jossa nainen on toisen luokan kansalainen,joka menee yliopistoon hankkimaan itselleen aviomiehen ja lasikatto on kirjoitettu työlainsäädäntöön. Makeannälkä on sujuva lukuromaani – itse en vain ole oletettua lukijakuntaa.

[V]iikottaista kolumnia nimeltä “viime viikolla luettua”. Osviittana oli olla “kepeä ja kaikkiruokainen”. Helppo nakki! Kirjoitin niin kuin puhuinkin, lähinnä juoniselostuksia juuri ahmimistani kirjoista, ja jos joskus esitin jonkin arvion, alleviivasin sitä tahallisen itseironiseen sävyyn heittämällä perään kourallisen huutomerkkejä. Kevyt, alkusointuja viljelevä tekstini upposi lukijoihin hyvin. (s. 16)

Makeannälän päähenkilö Serena Frome (rimmaa sanan plume kanssa) opiskelee Oxfordissa matematiikkaa, mutta rakastaa lukemista ja akateemisia miehiä. Keski-ikäisen, naimisissa olevan yliopistonlehtorirakastettunsa avulla hän päätyy opintojen loputtua töihin MI5:een (rimmaa sanan dive kanssa), ja elämä voi alkaa. Kimppakämppä Lontoossa ja salainen tiedustelupalvelutyö täyttävät Serenan elämän, kunnes erittäin tärkeä tehtävä operaatio Makeannälässä tuo Serenan syliin Oikean Kirjailijan. Ja elämä voi todellakin alkaa! (Sikäli kun kaikki aika ei mene salaisen työn salailuun.)

Juonikuvio ei kuitenkaan kerro tästä kirjasta juuri mitään: se on hatara siltarumpu, jonka tarkoituksena tuntuu olevan anekdoottien, niin kirjallisten kuin -70-lukulaistenkin, virtauttaminen lukijan ahneiden silmien alitse.

“Aikooko joku Cambridgen aikaisista ystävistäsi kirjailijaksi?”                                              Mietin tarkkaan. Newnhamin kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoissa oli sensuuntaisia haaveita ollut yhdellä jos toisella, mutta minun tietääkseni kaikki naispuoliset tuttavani olivat erilaisin yhdistelmin päätyneet kunnon töihin, menneet naimisiin, tulleet raskaaksi, kadonneet ulkomaille tai vetäytyneet vastakulttuurin rippeiden pilvenhajuisiin loukkoihin.
(s. 113)

Kylmää – kylmivää – sotaa lukuunottamatta, Makeannälkä kertoo maailmasta, joka on ihan  kuin meidän omamme. Paitsi jotenkin nostalgisesti etäännytetty. Tässä laskelmointi numero yksi. Päähenkilö puhuu itsestään, ollen kuitenkin keskiluokkainen jokanainen. Tässä laskelmointi numero kaksi. Puheet pyörivät kirjallisuuden ja miesten ympärillä, ja niin pyörivät teotkin, mitä nyt välillä harpataan klassiseen perheasetelmaan. Tässä laskelmointi numero kolme. Kirja kertoo elämän parhaasta ja jännittävimmästä ajasta, opiskelu- ja heilasteluajasta nuoruuden ja aikuisuuden välissä. Tässä laskelmointi numero neljä. Ellei päähenkilön elämää tarkasteltaisi lähestulkoon ainoastaan hänen suhteissaan elämänsä miehiin, kyseessä olisi täysverinen chick lit -romaani. Toki täysiveriset chick lit-romaanit ovat usein feministisempiä, ellei feminismiä haeta tässä jotenkin antipatioiden kautta. Ehkä haetaankin.

Kriisien ja poikkeustilojen keskelläkin ne olivat hyviä vuosia työnvieroksujille. Valtio ei udellut turhia, vaan maksoi heidän vuokransa ja myönsi viikottaisen toimeentulotuen taiteilijoille, työttömille näyttelijöille, muusikoille, mystikoille, terapeuteille ja joukolle kansalaisia, joille kannabiksen pössyttely ja siitä puhuminen olivat kiehtova ammatti, suoranainen kutsumus. Toimeentulotuki koettiin saavutetuksi eduksi ja sitä oltiin valmiina puolustamaan viimeiseen asti, vaikka kaikki, Lucy mukaan lukien, tiesivät sisimmässään, ettei sitä alkujaan ollut tarkoitettu suomaan hilpeää joutilaisuutta keskiluokille. (s. 221)

Makeannälkä on rutinoituneen kirjailijan nopeastiluettava suupala, johon on ympätty mukavasti oletetun keski-ikäisen (tai keski-iän ylittäneen), keskiluokkaisen, tiedostavan mutta konservatiivisen naislukijan lempparimuistot, nuoruuden haaveet, pettymykset, harrastukset, nuoruuden ajankuva ja nykyajan asenteet. Vaikka periaatteessa näistä aineksista pitäisi kohota koskettava kakku, käytännössä tämä lukuromaani lässähtää yleistävyyteensä. Siinä missä yksityisestä kehittyvä yleinen vie oivallukseen, yleisestä laskeutuva yksityinen vie haukotukseen.

***

Ian McEwan: Makeannälkä
Suom. Juhani Lindholm engl. alkup. Sweet Tooth
Kansi Chris Frazer Smith / Suzanne Dean
Otava 2013
385 s.
 
 

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava 2013)

Kjell Westön Kangastus 38:ssa vuoden 1918 kauhut hikoilevat pintaan kesä-Helsingin tukahduttavassa kuumuudessa. Romaanin keskiössä on keski-ikäisiä ihmisiä, joiden henkilökohtaisissa elämäntragedioissa kuvastuvat niin kansainvälinen tilanne kuin kotoperäiset ristiridat. Vuoden 1938 Helsinki herää eloon taitavan kertojan käsissä, mutta laskelmoidusti sorvatut henkilöhahmot näyttävät shakkinappuloilta, joita liikutellaan Helsingissä toistensa ohi vuosien 1918 ja 1938 ajankuvan elävöittämiseksi. Romaani on Finlandia-palkintoehdokkaana.

Matilda oli osa suurta ja jymisevää kaupunkia. Hänen kaupunkinsa ihmiset olivat toisilleen vieraita. Siellä Vento teki raitiovaunussa tilaa viereensä istahtavalle Vieraalle. (s. 173)

Yksi kirjan kantavista teemoista on yksinäisyys, yksinäisten keski-ikäisten päähenkilöiden toistensa vieritse eläminen elämän kohistessa ympärillä. Konttoristirouva Wiikin mies on karannut ja kadonnut – mutta jouti mennäkin. Asianajaja Thunen rouva on karannut, vaan ei kadonnut – hiljattainen tapahtuma syö miestä. Nämä yksinäiset löytävät toisensa ammatillisessa mielessä, kun herra palkkaa rouvan hoitamaan toimistoasioitaan. Näiden yksinäisten yhteisen sävelen löytymisen tiellä on moninkertaisesti menneisyys, jonka synkkä pilvi pimentävät kesätaivaan Thunen ja Wiikin ottaessa sattumien kautta kontaktia toistensa lähipiireihin.

Thunen valtasi ennen tuntematon ajatus: että paatos ja irstaus olivat oudosti saman mitalin kaksi puolta, että ne olivat kuin sisarukset. Ja että juuri siksi ironia ja itseironia olivat ihmiskunnan tärkeimpiä työkaluja. Korjaustoimenpide, johon viisaimmat saattoivat ryhtyä, silloin kun tunteen viemät sortuivat vihaamaan toisen likaa ja vaalimaan omaa puhtauttaan. (s. 216)

Kangastus 38 kertoo menneisyydestä, mutta ottaa kantaa ajankohtaisiin aiheisiin: pienten piirien sisäsiittoisuuteen, pelosta kumpuavaan vihaan, ihmisten tapaan eriarvoistaa toiset, yksinäisyyteen suojautumiskeinona itseltä – ja ennen kaikkea toisilta. Jokainen Kangastus 38:n hahmoista uhkuu omaa elämäntragediaansa arkkityyppinä omasta luokastaan ja kategoriastaan.

Westö käyttää taitavasti toisteisuutta keinona kasvattaa yksilöiden elämänkohtalot kertomaan koko maailmasta, joka on vuonna 1938 yhtä aikaa toiveikas ja pelokas, hillitön ja hallittu, salaileva menneisyydestään ja avoin tulevaisuudelle. Ajan ilmiöt kuulostavat tutuilta historiankirjoista ja viimeaikaisista lehtijutuista. Juuri rantautuneet drinkit ja ajan elokuvajuorut purkautuvat esiin niin puheissa kuin kerronnassa siinä missä edelleen arkipäivän mentaliteetissa vaikuttava punaisten ja valkoisten välinen kahtiajakokin.

Ja jos Kapteeni jonain päivänä olisi niin omahyväinen ja tyhmä että paljastaisi Thunelle hakkailevansa tämän konttoristia – silloin kaikki olisi lopussa jo ennen alkamistaan. (s. 118)

Kangastus 38 on vahva romaani ajasta, josta isovanhemmat eivät koskaan puhuneet – sen toisen sodan sankari- ja marttyritarinoiden viedessä kaiken huomion.

***

Kangastus 38:n ovat lukeneet myös ainakin Mari A., Kirsi, Arja, Kaisareetta, Kaisa, J, Jonna, Jaana, Leena Lumi, Suketus, Joana, Minna, Valkoinen kirahvi, Sanna, Tuija, Päivi, ja Hanna.

Kjell Westö: Kangastus 38
ruots. alkuperäiskäsikirjoituksesta suomentanut Liisa Ryömä
Kansi: ?
Otava 2013
334 s.

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies

 

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies (WSOY 2013)

Lavatähti ja kirjamies – Rakkauskertomus kertoo laulajatar Katri Helenan ja Panu Rajalan yhteiselämästä viime vuosituhannen lopulla. Kirjan lopussa paljastuu, että suhderetrospektiivi on kirjoitettu vastineena Katri Helenasta vuonna 2011 tehtyyn näytelmään. Onko kyseessä kirjallinen kosto?

Koko kansalle tuttu asetelma

Pahoittelimme sitä, että hyvä aihe oli vesitetty pinnalliseksi ja tuttuja kliseitä viliseväksi laulukavalkadiksi. Meillähän olisi kenties ollut jotain kerrottavaa… Mutta nyt riittivät aineistoksi ikivihreät laulut ja vanhat lehtijutut. (s. 239)

Varmasti en olisi vilkaissutkaan kirjallisuustutkija, (näytelmä)kirjailija Panu Rajalan dokudramaan Lavatähti ja kirjamies, ellei Helsingin kirjamessujen Lukupiiriin olisi kaivattu bloggaajaa juuri tätä kirjaa lukemaan. Lähdinkin lukemaan kirjaa erittäin skeptisellä mielellä: julkkisten yksityiselämän tirkistely ei ole minusta kiinnostavaa, mutta toivoin kirjan yllättävän positiivisesti.

Suurissa teemoissa, julkisuuden hahmon saaman julkisuuden kanssa ja sivussa elämisessä sekä pettymykseen päättyvässä rakkaustarinassa olisi ainesta erittäin mielenkiintoisiinkin pohdintoihin. Lavatähti ja kirjamies toistaa kuitenkin monia tuttuja kliseitä.

“Hän” on toimelias, omanarvontuntoinen kansannainen, epäsensuaalinen epäintellektuaalinen kodinhengetär ja laskelmoiva liikenainen, jonka ripustautuminen entiseen mieheen ohjailee pariskunnan elämää. “Hän” on sivistynyt, pidetty ja arvostettu, sivistyksestään kumppanille auliisti jakeleva nautinnonhaluinen herrasmies, jonka pienet naisseikkailut ja suuri kirjallinen elämäntyö tulisi ymmärtää osana charmanttia miehistä luontoa. “Hän” elää julkisuuden laineilla ja etsi kumppanistaan jotain, mitä ei ollut olemassa. Tarinaa rytmittävät otteet Katri Helenan hittien sanoituksista ja runsaat lainaukset pariskunnasta kertovista lehtijutuista.

Kiusallinen kolmas persoona

Positiivista on, ettei Lavatähti ja kirjamies ole, keväisten lehtikirjoitusten lupailuista huolimatta, kiusallinen paljastuskohuromaani Katri Helenan elämästä. Kääntöpuolena kuitenkin on, että se kertoo kiusallisesti, välillä kitkeräänkin sävyyn, arkipäiväisen tarinan kohtalaisen tylsien keski-ikäisten ihmisten epäonnistuneesta parisuhteesta päähenkilö Panun antisankaruuden ja sillanpääläisen luontosuhteen kurimuksessa.

Kirjaa lukiessani päädyin kuitenkin moraalisiin pohdintoihin, koskien ihmissuhde-etiikan lisäksi erityisesti kirjallista etiikkaa. Lavatähti ja kirjamies on pääasiallisesti apologia ja omaelämäkerta kirjamiehestä, joka eräänlaisena Viinamäen Auervaarana toivoo saavansa julkkislavatähden rinnalla kotihuolettoman huvitteluntäyteisen elämän. Mutta ei saa.

Hän huomaa jatkuvasti killuvansa lehtitelineitten ykkössankarina. Varjoon jäävät jonkun suuren rakkausnumeron muut tähdet, niin Ike Kanerva kuin Juha Kankkunen. Hei jumalauta, mä olen sentään jotain! Monen vaimean vuoden jälkeen elämä täyttyy soitoista, jutuista, kyselyistä, onnitteluista, haastattelupyynnöistä. (s. 57)

Panu Rajala kertoo teoksessaan Panu Rajalan elämästä omituisesti kolmannessa persoonassa (“miehemme”, “hän”, “Panu”). Retorinen keino pyrkii näyttämään kaikki kirjan päähenkilöt yhtä etääntyneinä kirjailijasta itsestään. Ikäänkuin omaelämäkerran kirjoittajan olisi mahdollista kirjoittaa muistoistaan objektiivista lähentelevästä näkökulmasta. Katri Helenan – Katrin – ääni ilmaistaan repliikeissä, Panun ja häneltä kuulostavan kertojan lukijaa hauskuuttavat äänet sekoittuvat ja samastuvat toisiinsa, jakavat huomiota ja tuomioita oikealle ja vasemmalle.

Puolustuspuheretoriikassa kirjailijalija on taitava: hän viittaa itseensä ja Katriin “meinä”, samoin itseensä ja lukijaan. Kaikki ovat lopulta mukavasti Panun veneessä; ne, jotka eivät ole, leimautuvat sanan käänteessä moraaliltaan kyseenalaisiksi ihmisiksi.

Heitä [kirjailijan läheisiä] loukkaa aivan aiheellisesti heidän ylitseen ja ohitseen annettu julkinen todistus asioista, jotka koskettavat kipeästi myös heitä itseään. Tämän ongelman ohi mies ei pääse, tuskin tässäkään kirjassa. Miksi hän kirjoittaa? Sisäisestä pakosta? Jostakin motiivista, jota ei voi selittää. Pahantahtoiset sen kyllä tulkitsevat käden käänteessä. (s. 141)

Runsaat lehtijuttulainaukset ja selkeät kuvaukset keskusteluista, tunnelmista ja tapahtumien kulusta lisäävät aitouden, oikeaan osuvien muisteluiden tuntua. Onko eettisesti epäilyttävää esittää oma tarinansa mahdollisimman vetoavasti, objektiivisuuden  illuusiota tarkoituksenmukaisesti luoden ja lukijaa hämmentäen? Varsinkin, kun otsikko rinnastaa päähenkilöt toisiinsa. Retorisista keinoista johtuen kirjaa oli jopa piinaavan kiusallista lukea.

Historiaksi Lavatähti ja kirjamies on toispuolisen retoriikan, ennakointien ja jälkiviisauden liiaksi kyllästämää, fiktiiviseksi rakkauskertomukseksi liiaksi konkreettisuuteen ja elävien dokumentointiin sitoutunut. Romeoksi ja Juliaksi Panusta ja Katri Helenasta ei ole – ei ole meistä muistakaan. Tämä on luullakseni yksinomaan lohdullista, vaikka se samalla tarkoittaakin, että erityisen mielenkiintoisia rakkauskertomuksia ei ole luvassa.

***

Kirja-arvio on kirjoitettu 12.10., mutta ajastan sen ilmestymään 27.10. klo 16.00, jolloin alkaa Helsingin kirjamessujen lukupiiri tästä kirjasta. Muuttaako lukupiiri käsitystäni kirjasta?

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies
Kansi: Mika Tuomainen
WSOY 2013
241 s.

Helen Fielding: Mad about the Boy

Helen Fielding: Mad about the Boy

Helen Fielding: Mad about the Boy (Otava 2013)

Bridget Jonesin kirjoittaja Helen Fielding on kirjoittanut uuden Bridget Jones -kirjan, jonka suomennettu nimi on Mad about the Boy(True story, onnea vaan kaikille suomenkielistä versiota etsiville googlaajille).* Uusin Bridget on reaaliajassa ikääntynyt viisikymppinen perheenäiti, joka puhkeaa uudelleen kukkaan. Myös *sillä* tavalla.

Ensimmäinen Bridget Jones -kirja oli Jane Austen -pastissi, jossa kolmekymppinen sinkkusankaritar Bridget antautui komealle pomolleen Daniel Cleaverille vain huomatakseen, että hurmaavan ulkokuoren alla muhi varsinainen sika – ja että olikin oikeasti rakastunut asianajaja Mark Darcyyn. (Darcy-nimi tulee Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, ihan niin kuin koko pastissikin). Seuraavassa Bridget Jonesissa Bridget oli kolmekymppinen sinkkusankaritar, joka toheloi suhteensa Darcyyn ja Cleaveriin, mutta teki kuitenkin lopussa häkellyttäviä lomaseikkailumuuveja ja löysi näin tiensä takaisin oikeaan syliin. Tässä viimeisessä osassa Kaikki On Toisin (epäkannustavia lehtikritiikkejä luettu ennen kirjan avaamista 3).

Kävellessäni matkoihini lapsia kädestä pidellen kuulin tekstarin piipahduksen. Pistin äkkiä lasit päähäni lukeakseni sen. (s. 14)

“Täitä löydetty 13, eläviä ötököitä 2, saivareita 11 (ei paha)”

Nythän on nimittäin niin, että Bridget Jones on pohjimmiltaan rakkauden epäonninen, mutta toiveikas, joskin snadisti hömelö soturitar. Bridget Jones kirjat ovat myös lähtökohtaisesti romanttisia komedioita, jotka eivät lähtökohtaisesti kerro avioliiton satamassa lilluvasta perhe-elämästä. Toisin sanoen, ensi töikseen kirjailijatar paljastaa tapattaneensa Darcyn. (Kyllä muutkin kuin George R. R. Martin osaavat.)

Miehen sijaan Bridgetillä on pari lasta, talo ja ensiaskeliaan horjahteleva ura elokuvakäsikirjoittajana. Ja ystävät, jotka pakottavat Bridgetin deittaamaan, mm. internetissä. Twitteristä B. löytääkin 29-vuotiaan toyboyn (miten tää suomennetaan?), joka myös tykkää pieruhuumorista. Toisaalta Bridgetin jo 2-vuotiaana isänsä kanssa monimutkaisia palapelejä pelanneen pojan ikävä, mutta pyykkilautavatsainen liikunnanopettaja osoittaa myös kiinnostustaan, pääasiassa hymyilemällä vinosti. Lisäksi vastuksena ovat täit. Tarvinneeko tässä mainitakaan, että Fielding ei niinkään puno juonia kuin ampuu niitä haulikolla.

“@JoneseyBJ Tullos takaisin!

Mad about the Boy on kaikesta huolimatta erittäin hauska ja jouhevasti kulkeva chick lit -kirja. Epämääräinen juonisto pysyy kasassa epäilyttävillä ihmevirityksillä – mutta hei, se pysyy kuitenkin kasassa sen verran, että osa lukuhuvista on seurailla, pysyykö se sittenkin kasassa kliseistä seuraaviin poukkoillessaan. Kliseissähän ei sinänsä ole mitään vikaa, kunhan ne on tehty hyvin.

On karmivaa, miten erilaista kohtelua saa silloin kun on lihava ja silloin kun ei ole. Tai kun on oikein laittautunut ja kun on vain tavallinen. Ei ihme, että naiset ovat epävarmoja. Tiedän että miehetkin ovat. Mutta nainen, jolla on käytössään kaikki nykyajan naisen konstit, voi puolen tunnin puunauksen jälkeen näyttää kirjaimellisesti ihan eri ihmiseltä. (s. 88)

Bridget Jones -kirjojen tapaan kirjan viehätys on Bridget Jonesissa, joka on ehkäpä maailman sympaattisimpia päähenkilöitä kaikessa pörhellyksessään. Maailmalla kriitikot ovat kritisoineet Bridgetin olevan epäuskottavasti edelleen se sama Bridget kuin ennen perheytymistä. Tässä kriitikot ovat ehdottomasti väärässä. Henkilökohtaisesti pitäisin erittäin uskottavana sitä, että ihminen ei välttämättä kasva henkisesti, vaikka itsetehtyjen perheenjäsenten määrä perheessä kasvaa. Ja älyttömän kiva, että tämäkin virhe maailmankaikkeudessa otetaan edes joskus positiivisella tavalla esille.

Kriittisesti tarkastellen Mad about the Boy jakaa tietysti aika kamalaa viestiä naiseudesta, jos myös mieheydestäkin. Myöskin teoksen luomat äitiys- tai isyyskuvat loistavat kliseisyydessään ja konservatiivisuudessaan hirveyttään. Bechdelin testin tämä romaani selvittää hilkulla rimaa hipoen, ja ainoastaan siksi, että välivitseissä on sähköposteja, joissa naiset puhuvat ruuasta (eli jostain muusta kuin miehistä). Mutta minua nauratti ja viihdytti. Sitäpaitsi, onpa kiva, että normaalisti kirjallisuudessa täysin myyttinen hahmo, nim. keski-ikäinen nainen kelpaa takuubestsellerin päähenkilöksi.

“NYT RIITTI SE PELAAMINEN, niin kuin jo sanoin”                                                           “Äiti. Tämä on sinun Kindlesi. Tällä luetaan kirjaa.”                                                             Räpytelin silmiäni hämmentyneenä. Se edusti teknologiaa ja oli musta ja ohut ja siksi Paha, mutta…                                                                                                                             “Minä luen Roald Dahlin Jaakkoa ja jättipersikkaa.”                                                            …mutta samalla se oli kirja. (s. 233)

***

* Otavan markkinointipäällikkö: “Nimeä mietittiin paljon, ja koska tuo alkuperäinen viittaa selkeästi tuohon biisiin, ja kaikki käännökset kuulostivat kököiltä, näin tehtiin.” Ei sikäli, että yhtään kadehtisin ketään, joka joutuu tilanteeseen, jossa pitäisi suomentaa sanaleikki, joka on samalla biisin nimi.

***

Helen Fielding: Mad about the Boy 
Suom. Annika Eräpuro engl. alkup. Bridget Jones – Mad about the Boy
Kansi: Suzanne Dean Otava 2013
439 s. 

Arvonta: 2 lippua Helsingin kirjamessuille

Helsingin kirjamessutYleisön pyynnöstä toistan viimeviikkoisen arvonnan. Mutta uusilla lipuilla, Venla saa pitää voittamansa.

Jatkan kirjamessutunnelmien jakamista arpomalla yhdelle (1) onnelliselle voittajalle kaksi (2) lippua Helsingin kirjamessuille. Kirjamessut ovat 24.-27.10. 2013 ja sisältävät kirjoja, kirjailijoita, kääntäjiä, kirjaohjelmaa, ja muuta kirjallista sisältöä.

Tämän vuoden uutuus kirjamessuilla ovat Lukupiirit, joihin pitää ilmoittautua etukäteen (täällä) ja joissa hengaa myös kirjabloggaajia (1 kpl per lukupiiri). Itse hengaan sunnuntaina Panu Rajalan teoksen Lavatähti ja kirjamies -lukupiirissä klo 16.00 alkaen. Blogiarvio kyseisestä rakkauskertomuksesta on jo ajastettu paljastumaan lukupiirin alkusekunnilla, jotta lukupiireily epäilemättä charmantteine kirjailijoineen ei pääse arviota korruptoimaan.

Arvonta suoritetaan perjantaina 18.10. ja ilmoittautua voi tämän postauksen kommentteihin. Otan voittajaan yhteyttä sähköpostitse ja liput postitan heti voittajan osoitteen selvittyä. Onnea arvontaan!