Tag Archives: kliseinen

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen (Satakielisiskot)

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen (Satakielisiskot)

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen (Satakielisiskot) (Kustannus-Mäkelä 2013)

Se oli suomalaista chick litiä, ja hän oli ajatellut, että olisi mukava verrata sitä amerikkalaiseen. Eikä kirjassa mitään vikaa ollutkaan. Tyyli ja kieli olivat asianmukaisen kepeitä ja luistavia, mutta päähekilön tolkuton ostelu ja tavaramerkkien ihailu ärsytti selvästi enemmän kuin amerikkalaisessa versiossa. (s. 126)

Salanimi Marja Orkoman erittäin perinteinen naisten viihderomaani Lesti & Lautanen aloittaa Satakielisiskot -nimisen sarjan, joka tuntuu monin tavoin vastaiskulta chick litiä vastaan. Se kertoo kuvitteellisessa Satakielilaakson kaupungissa asuvista yrittäjäystävättäristä, Hennasta ja Aurista, jotka ovat perustamassa ensimmäisiä yrityksiään saman puutalon eri päihin ja asuvat kämppiksinä keskellä olevassa kolmiossa. Vaikka juonikuvio liittyy elämän suuriin suunnanmuutoksiin, henkilöhahmoja rakennetaan isoisovanhemmista lähtien, eteneminen on verkkaista, ja kaikessa keskitytään pieneen ja arkipäiväiseen, syvällisiin elämäntarinoihin ja varovaisiin romansseihin. Lesti & Lautanen olisi voinut iskeä säpäkästi vintage-,kotoilu-, kohtuullistamis-, ja tyylikkään köyhäilemisen trendeihin, mutta vanhahtavan kielenkäytön ja nykypäivän nuorten naisten elämänmenon yhdistäminen osoittautuu haastavaksi.

Eetu etsi iPadistaan tanssimusiikkia. Bailaaminen sujui ihan hyvin joko yksin, kaksin, kolmin, nelistään, tai aika ajoin koko kuuden porukalla. (s. 163)

Lesti & Lautanen erittäin perinteinen suomalainen naisten viihdekirja. Päähenkilöt ovat sympaattisia, itsenäisiä, romansseille alttiita, uuden elämän alussa. Helsingistä ja Forssasta he lennähtävät Satakielilaaksoon (eli Naantaliin) raatamaan vanhasta puutalosta lounasravintolaa, suutarinverstasta ja jaettua asuntoa. Bisneksen suhteen kaikki sujuu jouhevasti, ihmissuhteet ovat monin kerroin solmussa.

Orkama on onnistunut tunkemaan noin 200 sivuun ällistyttävän määrän detaljeja. Tyttöjen taustat selvitetään kolmanteen polveen, silakanperkuuta selitetään sivun verran, Turun linnan sisäkierros käydään (vaikka kukaan hahmoista ei siellä vierailekaan). Nykyelämänmenon konsumerismin ja suurella liekilllä elämisen kritiikkiä on tarjolla harva se sivu ja päikkärit ovat must raskaan rempparaadannan vastapainona.

Vähiten synkassa alle 60-vuotiaiden elämän kanssa on kirjan kieli: kahvin oheen tarvitaan “kastettavaa”, henkilöt “kännyköivät” toisilleen. Lisäksi faktat olisivat kaivanneet tarkistusta: ensimmäisessä ultrassa ei todellakaan voi nähdä sikiön sukupuolta ja toisaalta ravitsemusliikkeelle ei irtoa lupaa ilman asiakas-wc:tä.

Kaiken kaikkiaan Lesti & Lautasesta paistoi läpi voimakas sarjan aloittamisen vaikeus. Kirjan pääjuonista vain yksi ei jäänyt kesken (kaikki romanttiset juonet jäivät) ja toisaalta turhaakin taustoitusta käytiin läpi ylettömästi ensimmäisen 150 sivun aikana. Päähenkilöiden hahmot ovat syviä, mutta muut jäivät paperisiksi ja tuntuivat toistensa kopioilta. Toisalta kirja ei toimi itsenäisenä teoksena, mutta toisaalta runsas taustoitus ajoi juonten yli niin voimakkaasti, ettei syntynyt tarvetta saada tietää, mitä Satakielilaaksossa seuraavaksi tapahtuu.

Jos saa spekuloida, niin tämä kirja olisi ollut erittäin paljon parempi 1950- tai -60-luvulle sijoitettuna. Vanhahtava kieli olisi saanut oikeutuksensa, moralisointi olisi mennyt mielenkiintoisen ajankuvan piikkiin ja yleinen hitaus olisi sopinut paremmin elämänrytmiin. Kirjailijan detaljirunsaus ja pieteetillä toimitettu selittely olisi ollut jopa perusteltua vintage-charmantissa kokonaisuudessa – ja Orkoma olisi ehkäpä löytänyt itselleen uuden lukijakunnan.

* Salanimen takaa löytyy taiteilijanimi, dekkaristi Pirkko Arhippa.

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen (Satakielisiskot)
Kansi: Nina Heinonen
Kustannus-Mäkelä 2013
206 s.

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Maria Semple: Missä olet, Bernadette? (Gummerus 2013)

Maria Semplen kepoisa viihderomaani Missä olet, Bernadette? on tragikoominen jäävuori: pinnalla häikäisee perhekomedia, pinnan alla inhimillinen tragedia. Kirjailija kasaa vuorensa kirjeromaanimaisesti sähköposteista, FBI:n raporteista ja muista pienistä kommunikaatiosketseistä, joista hiljalleen rakentuva kokonaiskuva pyrkii yllättämään jokaisessa juonenmutkassa. Komedia on Semplen leipälaji: traagisemmat kerrostumat innoittavat kirjailijan epämääräiseen moralisointiin ja naiiveihin kasvukertomuksiin. Sarkastinen amerikkalaisen elämänmenon kommentointi jatkuu läpi kirjan.

Seattlessa kukaan ei pidä minusta. Ensimmäisenä päivänä menin Macy’siin ostamaan patjaa. Kysyin voisiko joku auttaa.”Sinä et taida olla täältä, vai mitä?” myyjä kysyi. “Tunnen sen tuosta energiasta.” Mistä energiasta? Siitäkö että pyysin patjaosaston myyjältä apua patjaostoksissa? (s. 132)

Seattlelainen lihavan koiran ja teini-ikäisen tytön kotiäiti, muinoin Los Angelesin saavutuksistaan palkittu arkkitehti Bernadette katoaa kuin tuhka tuuleen. Mitä Bernadettelle tapahtui?

Em. teini-ikäinen tytär Bee pyrkii rakentamaan kokonaiskuvan äidistään omien kasvukokemustensa ja erilaisten jälkeenjääneiden dokumenttien perusteella, jotta hän pystyisi jäljittämään, mihin äiti oikein hävisi. Bee ankkuroi dokumentit oikeisiin tapahtumiin: äidin aiheuttamaan mutavyöryyn, riitaan naapurinrouvan kanssa, isän TED-puheeseen, siihen kun koira juuttui rippituoliin… Been lähihistoriantutkimus ei kuitenkaan yksin riitä: sattumalla on sormensa pelissä, kun Bernadettea lähdetään jäljittämään – Etelänavalta, kuinkas muuten.

Jäätyminen on kuvainnollisesti ja konkreettisestikin kirjan keskeisimpiä teemoja. Bernadette koki uransa alussa suuria onnistumisia – ja menetyksiä. Samoin perheenäitinä. Ne ovat jäävuoren juuri, josta pinnalle näkyy hauska ja rakastava äiti, mutta jotka ovat pakastaneet luovan neron. Bernadetten jäätyminen on turruttanut myös Been isän. Myös muista paikallisista löytyy omat pinnanaliset puolensa, omat jäätyneet luutumansa, joita pyritään sulattamaan (vai vaalimaan?) niin itseavulla kuin uskonnollakin. Tällainen keittiöpsykologiselta kalskahtava selittely kulkee sitä vahvempana juopana, mitä pidemmälle romaania lukee. Been kertojahahmo jää paperiseksi perusteiniksi, joka perusteinilogiikan mukaan haluaa elää omaa elämäänsä ja pelastaa maailman siinä sivussa.

Romaanin alkupuoli on hauskaa ja kepeää tapakomediaa, jossa sosiaalisesti sopeutumaton hahmo paljastaa yhteisöllisiä ongelmia. Semple nakkelee herkullisesti omakotitalolähiöelämälle, urbaanille elämälle, yksityiskouluille, seikkailulomille, tuunailulle ja amerikkalaiselle unelmalle. Kirjailija joutuu kuitenkin vaikeuksiin ajautuessaan syyn- ja seurauksen ikeeseen juonta kehitellessään. Kaikelle pitää olla syy, ja luonnollisesti kaikki syyt pitää jakaa lukijalle, joten romaanissa selitellään runsaasti, tarvittaessa epäuskottavastikin. Semple sortuu jopa selittelemään vielä yhden luvun verran saatettuaan tarinan loppuunsa, mikä on minusta aina ärsyttävää, etenkin kun loppuselittelyjä ei oltu edes merkitty epilogiksi. (Ks. mielipiteeni epilogeista.)

Missä olet, Bernadette? -teoksen kannessa on suositus Jonathan Franzenilta, joka vakuuttaa, että “Ahmin koko kirjan huolettomasti nautiskellen.” Harvoin mainostetaan romaania näin osuvasti, sillä juuri huoletonta hetken huvitusta tämä romaani tarjoaa.

***

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?
Suom. Outi Järvinen engl. alkup. Where'd you go, Bernadette
Kansi: Sinem Erkas
Gummerus 2013
319 s.

Kirjakaksikko: Dorrenstein & Dorrenstein

Renate Dorrenstein on alankomaalainen toimittaja-kirjailija, joka rakentaa romaaneihinsa vahvoja jännitteitä, joiden kautta hän kommentoi yhteiskunnallisia ja sosiaalisia kipupisteitä. Dorrensteinin teokset Hyvä äitipuoli ja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa edustavat sitä paljon parjattua realistista nykyromaania, joka ei uudista kirjallisuutta tai haasta lukijaa. Vai haastaako?

Hassua vain, että ulkomaailman silmissä viisikymppinen nainen oli ihminen, jolla ei ollut enää paljon mitään väliä. (Pojallani on… s. 103)

Dorrenstein tuo teoksissaan näkymättömän näkyväksi antaessaan äänen keski-ikäisille naisille ja heidän elämänkokemuksilleen. Keski-ikäinen nainen tuntuu olevan ihmiskunnan umpisuoli: se on näkymätön, sen tarkkaa funktiota voi vain arvailla, eikä sen olemassaoloon tarvitse kiinnittää huomiota niin kauan kuin se jatkaa tavanomaista toimintaansa. Dorrenstein näyttää, millaista sisäistä elämää keski-ikäisellä naisella voi olla.

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli (WSOY 2013)

Hyvä äitipuoli kertoo keski-ikäisestä uusperheen äidistä, joka työelämässään on arvostettu käsityötaiteilija ja kotielämässään vähätelty vaimo ja inhottu äitipuoli. Dorrenstein kaivautuu tähän perustavanlaatuiseen ristiriitaan julkisen ja kotoisen minän välillä näyttäen sen tekevän ihmeitä ihmisen psyykelle: roolien yhteismitattomuus arvioidaan niin päähenkilön kuin hänen aviomiehensä ja tytärpuolensa näkökulmasta. Dorrenstein kysyy, pitääkö tällainen tilanne hyväksyä tai voiko sen ylipäänsä sisimmässään hyväksyä?

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa on tarina vaihdevuosiaan läpikäyvästä Heleenistä, jonka elämässä lasten kasvaminen itsenäisiksi ja oman äidin muuttuminen täysin riippuvaiseksi sekoittaa totutut perhekuviot. Miten ottaa vastaan omien lasten poissaolo omasta elämästä ja äidin tunkeutuminen jälleen oman elämän keskiöön, tällä kertaa hoivattavana?

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa (WSOY 2009)

Pojallani on seksielämä… kertoo, päin vastoin kuin otsikosta olettaisi, enemmän siitä, miten minä luen äidille punahilkkaa. Jos Lisa Genovan romaanissa Edelleen Alice näytettiin, miltä Alzheimerin tautiin sairastuminen tuntuu ja osoitettiin, miten omaiset voivat parhaimmillaan auttaa muistisairauteen sairastunutta vanhempaansa, Dorrensteinin teos kertoo kaunistelematta, miltä muistisairaan tyttärestä näyttää ja tuntuu vanhemman sairastuminen.

Perheroolit heittävät kuperkeikkaa lapsen arjessa, vaikka etenkin sairastunut vanhempi elää yhä kauempana arkitodellisuudesta, ja tilanne elää jatkuvasti etenkin sen suhteen, kuinka itsenäistä elämää vanhempi kykenee turvallisesti elämään, ja kuinka paljon hän tarvitsee hoivaa lapseltaan – jonka oma arki omien terveys-, työ- ja perhe-elämän haasteineen pitää myös pystyä pitämään kasassa. Kuinka paljon ihminen jaksaa tulipalojen sammuttelua kantaessaan samalla koko ajan taakkaa siitä tietoisuudesta, että ne olisi oikeastaan pitänyt voida ennaltaehkäistä? Missä kulkevat jaksamisen rajat?

Molemmissa kirjoissa kulkee punaisena lankana arkipäivän arvostuksen ja kunnioituksen problematiikka. Keski-ikäisen naisen ja äidin ajatukset, elämä ja teot, mikä niiden arvo on? …Ja minä luen äidille punahilkkaa näyttää myös sen, kuinka vaikea on sopeutua siihen, että itse on syyllistynyt samaan vähättelyyn tai sivuuttamiseen, mitä kokee muiden osalta astuessaan itse tähän näkymättömien armeijaan.

Dorrensteinin teokset tuovat banaaleihin kliseisiin julmia jännitteitä ja vastakkainasetteluita.  Tunnelmaa kevennetään säännöllisesti huumorin keinoin, joten lukukokemus poukkoilee viihdyttävästi arkipäivän kauhun ja komedian välillä.

***

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli
Suom. Sanna van Leeuwen hollanninkielisestä alkup. De Stiefmoeder
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2013
205 s.

***

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa
Suom. Titia Schuurman hollanninkielisestä alkup. Mit zoon hat een 
seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje vor
Kansi: ?
WSOY 2009
214 s.

Sari Luhtanen: Murusia

Sari Luhtanen: Murusia

Sari Luhtanen: Murusia (Tammi 2013)

Olen ollut huomioivinani, että lähes mitä tahansa naisen elämää käsittelevää kirjaa tavataan mainostaa chick litinä takakannessa silloinkin, kun kyseinen teos edustaa esimerkiksi naisten viihdekirjallisuutta. Ilmeisesti olettamus on, että trendikäs chick lit myy ja tunkkainen naisten viihdekirjallisuus ei myy. Esitän tässä nyt olettamuksen vastineeksi faktaa: jos etsin chick litiä, mutta sitä lupaava kirja osoittautuu joksikin muuksi, petyn.

Mikä tahansa naisen, nuorenkaan naisen elämästä kertova kirja ei nimittäin ole chick litiä kuin kustantamon markkinointiosaston iltapäiväpalaverin loppupuolella, jolloin osallistujilla velloo aivoissa ainoastaan se tunne kun ei todellakaan halua nähdä enää yhtään kirjaa enää ikinä!!111 Sari Luhtasen Murusia –teoksen takakansi lupaa “Raikkainta chick litiä kirpeällä sokerikuorrutuksella!”. Murusia ei kuitenkaan ole chick litiä, eikä missään nimessä raikkainta.

Mistä sen tietää?

Siitä, että kirjassa päästetään ääneen melkein kaikki helsinkiläiset päähenkilö Emmin eli Emilian eli Millan lisäksi. Hyvässä chick lit -kirjassa näkökulma on minäkertojan, mieluiten ensimmäisessä persoonassa kerrottuna ja sillä sipuli. En tiedä, kertooko ehkä yksikään kirjallisuudenlaji chick litin ja dekkarin lisäksi jo nimessään, kenestä koko tohinassa on kyse. Chick lit -kirjassa ei anneta näkökulmaa petetylle poikaystävälle, hottikselle parhaan kaverin miehelle, hottikselle kokille, hottikselle sissiviljelijälle, pomolle, parhaalle kaverille tai kuolevalle koiruudelle. Ei. Chick litissä näkökulma on sankarittaren, ja siinä pysytään. Romanttisessa viihdekirjassa voi halutessaan hortoilla miten huvittaa (vaikka ei se sielläkään suositeltavaa ole).

Mikki tuntui välillä keksivän mitä vain, jotta Lili olisi onnellinen, ja onnistuikin siinä. Miten minä olen yrittänyt tehdä Emmin onnelliseksi? Pietu mietti. Toisaalta Emmi ei – toisin kuin Lili – koskaan varsinaisesti vaatinut mitään. (s. 77)

Murusia on nimetty oivasti: kirjailija on valinnut ympäristökseen ruoan eri olomuodot kotitaloustunneista gourmet-ravintolaan ja ruokablogiin. Muodikasta kuin kuppikakku, mutta lässähtää kuin soufflé ja hajoaa kuin hiekkakakku. Kerronpa, miksi.

Koska jokainen juonenpätkä lapsuusmuisteloista hyhmääntyvään ihmissuhteeseen ja kolmosella porisevaan uuteen hoitoon on läpeensä höystetty sapuska-alluusioin. Luonnollisesti joka lukuun on pinnistelty otsikoksi jotain ruokaan viittaavaa. Jotkut luvut ja juonenpätkät suorastaan kirkuvat nimikkoruokaansa antaen ymmärtää, että luvun ja juonenkiemuran ainoa olemassaolon tarkoitus on herkutella kyseisellä ruokalajilla ja siihen liittyvällä ruokatietoudella. Juonet huljuvat fiilispohjalta kuin ylikypsät spagetit, paitsi ne, joista on todellakin olemassa vain murusia siellä sun täällä. Mitä sille sissiviljelmälle kävi?

Miten tähän oli tultu? Yhdessä hetkessä minä pidän hauskaa ja laulan kauhaan, seuraavassa makaan sohvan pohjalla, olen kahden lapsen äiti, enkä saa mitään järkevää aikaan, en edes ruokaa perheelleni. (s. 101)

Murusia on kokonaisuudessaan kokoonkaapaistun oloinen: ideoita tuolta, tähteitä sieltä, halipusut täältä ja vielä yksi kirsikka kiellon päälle. Jos viimeinen editointikerta ei olisi jäänyt väliin, tälläkin reseptillä olisi voitu ihan kelpo kakku saada aikaiseksi. Tällaisenaan kirja kärsii kerronnallisten hikkojen ja epäloogisten juonenpätkien lisäksi niin ja-, nyt- kuin no-taudeista. Kirjailijan kannalta on traagista, että naisten viihderomaanina tämä olisi tällaisenaankin raikkaasti chick litiin kallellaan blogailuineen, tuunauksineen ja nakkikätköineen päivineen.

Ja nyt minä keskityn oleelliseen, Emmi ajatteli. Hän otti kynän ja paperia, mietti reseptinsä työvaiheita, piirteli kuvia siitä, miltä sen tuli näyttää valmiina lautasella. Liemi oli keitetty, mutta se oli vasta alkuvalmistelua. (s. 141)

***

Sari Luhtanen: Murusia
Kansi: Tuija Kuusela
Tammi 2013
224 s

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick (Otava 2013)

Pia Heikkilän esikoisteos Operaatio Lipstick yhdistää chick litin ja sotaromaanin vauhdikkaaksi viihderomaaniksi. Viihderomaanikonvention mukaan lukija on jatkuvasti tietoisempi päähenkilön kohtalon käänteistä kuin päähenkilö itse. Tätä hallinnan tunnetta kampitetaan romaanin naiskuvalla sekä ympäristön ja yhteiskunnan kuvauksella. Heppoisten juonten seurannan helppous kätilöi lukijan reagoimaan niin päähenkilöön kuin Afganistanin sotaankin.

Sallikaa minun esittäytyä: Anna S, 32 vuotta, GNN-kanavan kirjeenvaihtaja ja sinkku. Sukujuuret Suomessa, koti siellä minne Lontoon-toimituksen pomot käskevät lähteä. Mutta aina ja kaikkialla valmiina pieneen seksiseikkailuun. (s. 10)

Operaatio Lipstickin päähenkilö Anna painaa duunia sotakirjeenvaihtajana mitä nyt juhlimiselta kykenee, Kabulin ja muiden maailman sotatantereiden täyttyessä hänen yhden illan hoidoistaan. Annan seurakoirana pyörii uskollinen kuvaaja Tim ja bestiksenä toinen reportteri, Kelly. Annan päässä pyörivät pääasiassa bileet, viina ja miehet käyttökelpoisine  ruumiinosineen. Kaikkia on onneksi saatavilla sodan ryvettämässä Kabulissa pilvin pimein. Sisimmässä kuitenkin kaihertaa oman viimeisen käyttöpäivämäärän vääjäämätön lähestyminen: nelikymppisenä naama alkaa olla liian kulunut telkkariin ja tosirakkauskin on antanut odottaa itseään hermostuttavan kauan. Onneksi bestis Kelly joutuu rakkaansa pettämäksi, ja naistoimittajat voivat lähteä kostoretkelle sotatantereelle iso skuuppi tähtäimessään.

Kyyninen lukija voisi nähdä Operaatio Lipstickissä jälleen yhden tavan rahastaa inhimillisellä hädällä – romaani nimittäin yhdistää jokseenkin kömpelöllä tavalla kolmannen maailman todellisen hädän, Afganistanin sodan, ja ensimmäisen maailman henkisenä hätänäkin tulkittavissa olevan kurjuus- tai naishömppäkirjallisuuden tarpeen. Vähemmän kyyninen lukijakin joutunee tiedostamaan, että Heikkilä paljastaa kirjassaan ihmisluonnon pyrkivän sitä raivokkaammin oman mielihyvänsä etsintään, mitä suurempi kurjuus ympäristössä vallitsee.

Armeijan PR-koneisto yrittää ylläpitää kuvaa sotilaista urheina, lihaksikkaina überheteromiehinä, jotka ovat yksiavioisia ja perheilleen omistautuneita. Tai jos he ovat sinkkuja, niin rehtejä, urheilua rakastavia perusmiehiä. Tämä on tietysti silkkaa roskaa. (s. 174)

Heikkilän vahvuutena on ympäristön ja etenkin työelämän kuvaus. Toimittajan yhtäaikainen haastateltavan empaattinen kuulostelu ja juttunäkökulman laskemointi on hyvin mielenkiintoista, elävän ja omakohtaisen kuuloista. Afganistanin sodan tallomana sinnittelevän inhimillisyyden monet kasvot koskettavat etenkin asettuessaan jyrkkään kontrastiin chikkerijuonten, suhteettoman hyväosaisten hahmojen ja nopeisiin aistinautintoihin tähtäävän toiminnan kanssa.

Hahmokuvaus jää pinnalliseksi. Seksinnälkäinen Anna näyttäytyy itsenäisenä nykynaisena, joka kuitenkin oikeastaan eniten haluaisi olla perinteisessä parisuhteessa perinteiset miehen raamit täyttävän miehen kanssa. Toisaalta sotatoimialueella ensi vilkaisulta erittäin perinteiset raamit täyttävät miehet paljastuvat yksi toisensa jälkeen eri tavoin inhimillisiksi. Juonenkehittely jää usein puolitiehen tarinan hyökätessä seuraavaan uutisarvoa sisältävään faktaan tai anekdoottiin eikä tarinansisäisiä loogisia ristiriitaisuuksia ole vältelty. Ikäänkuin Heikkilä olisi keksinyt juonia tarpeen mukaan ja tarpeiden muuttuessa tarpeettomia on käsitelty kuin vanhoja exiä.

Kaikenkaikkiaan Operaatio Lipstick tuntuu jääneen hieman keskeneräisesti poukkoilevaksi esikoisteokseksi, jossa uutis- ja uutuusarvot voittavat tarinankerronnalliset. Toisaalta kukaan ei ole tainnut aiemmin yrittää chick litin ja sotaromaanin yhdistämistä – Heikkilän romaani on mielenkiintoinen päänavaus, joka osoittaa kirjoittajalla olevan potentiaalia vauhdikkaiden viihderomaanien kirjoittajana tulevaisuudessa.

***

Kirjan on tuoreeltaan lukenut myös Kirsi.

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick
Kansi: ?
Otava 2013
283 s.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY 2013)

Gillian Flynnin Kiltti tyttö on ollut vuoden New York Timesin Bestseller -listalla ja useampaan otteeseen Amerikan myydyin kirja. Johtuuko menestys a) jenkkien huonosta kirjamausta, b) hyvästä markkinoinnista vai c) kirjan mahtavasta parhaudesta?

Ehdottomasti c)! Kiltissä tytössä yhdistyvät naistenlehtien ja romanttisten komedioiden söpöimmät kliseet, snadisti elähtänyt näkökulmatekniikka ja vetävä dekkarijuoni ällistyttävän hersyvän karmivan viihdyttäväksi rakkaus- ja/tai kauhuromaaniksi.

Strösselikuppikakusta tarjouspaahtoleipään

Kun fiksu ja cool newyorkilainen kirjoittajablondi Amy Elliot tapaa sattumalta komean toimittaja Nick Dunnen eräissä kirjailijabileissä, heidän kohtalonsa ovat sinetöidyt yhteen. Romanssi johtaa täydellisen avioliiton onnelliseen satamaan.

Kaikki, mistä en omassa itsessäni pidä, katoaa alitajuntani syövereihin. Ehkä pidänkin eniten siitä, millaiseksi itse muutun Nickin kanssa. Enkä tarkoita sitä mitä tunnen, vaan sitä millaiseksi todella muutun. Olen hauskaa seuraa. Olen hilpeä, olen valmis kaikkeen. Minulla on onnellinen, täysin tyytyväinen olo. Minusta on tullut vaimo! (s. 48)

Julma kohtalo heittää pariskunnan sykkivästä metropolista Nickin lapsuudenmaisemiin, pikkuruiseen, laman kourissa kärvistelevään maalaiskaupunkiin. Viidentenä hääpäivänä Amy katoaa. Mitä on oikein tapahtunut? Ja miten tästä eteenpäin?

Romaanissa seurataan nykyisiä ja menneitä tapahtumia vuorotellen Nickin ja Amyn näkökulmasta. Menneisyys näkyy etenkin Amyn katoamisen alkupäivinä Amyn päiväkirjan kautta, nykyisyys puolestaan Nickin selvitellessä, mitä ihmettä on voinut tapahtua ja joutuessa rämpimään läpi ne tavalliset kuviot poliisikuulusteluista mediahuomioon ja appivanhempien kohtaamiseen. Lukijalle tilanne näyttäytyy melko suoraviivaisena, kunnes kummalliset yksityiskohdat alkavat lyödä läpi. Etenkin Nick ja Amy näyttäytyvät hyvin eri valossa riippuen siitä, kuka itsestään ja aviosiipastaan kertoo. Tällä tarinalla on todellakin kaksi hyvin erilaista puolta, joiden keskinäinen epäsuhtaisuus korostuu sitä enemmän, mitä pidemmälle Amyn ja Nickin tarinoissa päästään.

Olen aina uskonut, että pystyisin täydelliseen murhaan. Ihmiset, jotka jäävät kiinni, jäävät kiinni siksi, ettei heillä ole malttia: he eivät viitsi suunnitella. (s. 257)

Nupit kaakossa

Näkökulmatekniikka on Kiltissä tytössä perusteltua, sillä koko tarina on hahmovetoinen. Flynnin kertojahahmot ovat herkullisia karikatyyreja, jotka on koottu kulttuurissa tällä hetkellä täydellisinä pidetyistä vastakkaisen sukupuolen edustajien piirteistä – ja pahimmista vioista. Karikatyyrimaisuudesta huolimatta Amy ja Nick ovat uskottavia, syviä hahmoja, jotka toimivat omassa viitekehyksessään loogisesti. Tämä herkullinen jännite nitkauttaa Kiltin tytön tavanomaisesta chick litistä moninuottiseksi lukunautinnoksi.

Kiltin tytön tarina yleistää mehevästi ja mukaansatempaavasti yksityisiä kipupisteitä taitavan kerronnan ja eläytyvän hahmonkuljetuksen avulla. Kiltti tyttö sisältää karikatyyreissaan myös melkoista kritiikkiä nykyisiä (amerikkalaisia) muodikkaita luonteenpiirteitä ja asenteita kohtaan. Osansa saavat ennen kaikkea median luomat suuret odotukset, joihin on oikean inhimillisen ihmisen vaikea vastata. Flynn näkee sekä naisten miehiin että miesten naisiin kohdistamat odotukset – ja tekee niistä yhtä lailla dramatisoitua pilaa. Samalla hän analysoi avioliittoinstituutiota suurten odotusten ja pettymysten näyttämönä: inhimillistä vuorovaikutusta ja läheisyyden mahdollisuutta; tarinoita joita kerromme itsellemme ja toisillemme, jotta kestäisimme menneisyyttä ja nykyisyyttä. Mikä olisi oikeasti totta?

***

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suom. Terhi Kuusisto engl. alkup. Gone Girl
Kansi: Bernard Ott
WSOY 2013
442 s.

Kirjakaksikko: Komiikkaa kuolemanjälkeisestä elämästä

Saksan Ben Eltonin, David Safierin esikoinen Bad Karma (alkup. Mieses Karma) ja brittiläisen Marie Phillipsin esikoinen Huonosti käyttäytyvät jumalat tarttuivat mukaan kirjaston kierrätyskärrystä kevyttä komediankaipuuta silmällä pitäen. Molemmissa päästään vauhtiin päähenkilönaishenkilön kuollessa ja tarina heittää lusikan nurkkaan hieman ennen loppulukua.

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat (Bazar 2009)

Marie Phillipsin Huonosti käyttäytyvät jumalat iskee yli-inhimillisten hahmojen kirjallisuusbuumiin Olympoksen jumalkaartin köyhäilemään nyky-Lontooseen. Sielläpä on käydä hullusti koko maailmalle yhden vaivaisen lemmennuolen takia.

Kirjailija on naittanut antiikin Kreikan mytologian ja iltapäivätelevision saippuasarjat onnistuneesti. Tarinaa kannatteleva olympolainen maailmanselitys on paitsi tuttua historiantunneilta, myös melko uskottavaa niin yli-ihmisten käyttäytymisen, voimien, vastuiden kuin heikkouksienkin puolesta. Selittäviin elementteihin ei kuitenkaan kiinnitetä liikaa huomiota tarinan kuluessa, mikä on tarinan fiktiivisen yhtenäisyyden kannalta erittäin positiivista. Peruskoulun historian tunneilla nukkuneet voivat aina googlailla lukiessaan.

Huonosti käyttäytyvät jumalat asuvat mörskääntyneessä kimppakämpässä Lontoossa. Epävakaata ylijumala Zeusta pidetään vankina ullakolla, mutta jälkikasvu mellastaa jumalallisten tehtäviensä ohella ympäriämpäri kaupunkia. Vastuut ovat samat kuin ennenkin, mutta voimat ovat parin tuhannen vuoden ajan selittämättömästi huvenneet. Niinpä Apollo yrittää auringon nosto- ja laskutehtävänsä ohella uutta uraa talk show -isäntänä ja harmittelee väljähtänyttä romanssiaan Afroditen kanssa. Kun Afrodite määrää poikansa Eroksen ampumaan Apolloa lemmennuolella kostoksi romantiikan väljähtymisestä, ja Apollo lemmehtyy kuolevaiseen siivoojaan Aliceen, alkaa tapahtumaketju, joka sammuttaa auringon ja johtaa Alicen melkein poikaystävän pelastusretkelle Manalaan.

Huonosti käyttäytyvien jumalten ajatusleikki yli-inhimillisiä voimia ja antiikkisia ajatusmaailmoja edustavien tyyppien mellastamisesta nyky-Lontoossa on hauska, vaikka kirjailija olisi voinut revitellä enemmänkin. Alicen ja tämän lähestulkoonpoikaystävän hahmot ovat ihastuttavan liikkiksiä verrattuna jumalisella logiikalla ohjautuviin jumaliin. Harvoissa kirjoissa kuvaillaan näin tavistyyppejä yhtä lämpimästi ja laajasti tai asetetaan heidät sankareiksi yli-ihmisvoimaisten henkilöiden sijaan. Kirjailijan kuvaus Manalasta on myös mielenkiintoinen, sillä kirjailija pitäytyy osittain olympolaisessa mytologiassa sotkien mukaan myös omaan aikaamme liittyviä piirteitä.

David Safier: Huono karma

David Safier: Huono karma (Bazar 2011)

David Safierin Bad Karma (suom. Huono karma) on sketsikäs komedia menestyvän tv-julkkiksen Kim Karlsenin kuolemanjälkeisestä sielunvaelluksesta.

Kim jättää tyttärensä synttärit väliin vastaanottaakseen suurimman saksalaisen televisiopalkinnon, mutta palkintogaala vie antisankarittaremme hengen. Kuolemansa jälkeen Kim herää muurahaisena, eikä halua mitään niin kovasti kuin päästä jälleen osalliseksi menettämästään perhe-elämästä. Muurahaiselta tämä vaatii aikamoisia, mutta kaikeksi onneksi samassa keossa asustava maailmanhistorian menestyksekkäin viettelijä voi auttaa. Kuinka paljon tarvitaan hyvää karmaa, jotta seuraavassa elämässä tulee syntyneeksi edes hamsteriksi tai lehmäksi ja miten hankkiudutaan takaisin ihmisen nahkoihin ja vieläpä omaan perheeseen?

Safierin romaanissa sketsien Seine virtaa vuolaana alusta loppuun. Itse sain käsiini romaanin englanninnoksen, joka oli tasalaatuisen hupaisa satunnaisista pienistä kääntöfiboista huolimatta. Phillipsin romaaniin verrattuna Bad Karma oli hauskempi, mutta tunneilmastoltaan yksinuottisempi. Inhimillisistä erheistä ja virheistä olisi saanut koskettavammankin tarinan, mutta kirjasta kävi selväksi heti alusta lähtien, että komediassa pysytellään kurinalaisesti.

Kirjan loppulauseet ovat liian osoittelevia omaan makuuni, ikäänkuin tarinassa olisi ollut joku vaikeasti ymmärrettävissä oleva opetus. Kansikuvan kuvankäsittelyvirhe menee sujuvasti osana kokonaiskomiikkaa. Näistä kauneusvirheistä huolimatta Safier nousee minun kirjoissani saksalaisen nykykomiikan toiseksi tähdeksi heti Wladimir Kaminerin jälkeen.

HUOM. arvostelun kuvituksena käytetty suomennoksen kantta, jossa sama kuva kuin englanninnoksessa.

***

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat 
Suom. Titia Schuurman engl. alkup. Gods Behaving Badly
Taitto: Jukka Iivarinen
Bazar 2009
301 s.

***

David Safier: Bad Karma
Engl. John Brownjohn saks. alkup. Mieses Karma
Kansi: Stan Zygart
Beaufoy Books 2009
219 s.
HUOM. Kirja on myös suomennettu, kustantajana Bazar (2011)

Mikael Niemi: Veden viemää

Mikael Niemi: Veden Viemää

Mikael Niemi: Veden Viemää (Like, 2013)

Mikael Niemen Veden viemää on nykyaikaan sijoittuva katastrofiromaani, joka tarkastelee hengenhädässä olevien ihmisten erilaisia selviytymiskeinoja. Mikä pitää ihmisen pinnalla? Mikä saa ihmisen taistelemaan epätoivoisessa tilanteessa viimeiseen sekuntiin saakka? Kuka selviytyy hengissä? Mikael Niemi vyöryttää romaanissaan paitsi valtoimenaan hyökkävää Luulajanjokea myös kokoelman nopein vedoin maalattuja ihmisluonteita ja -kohtaloita, joista vuotavat juonen edetessä läpi kliseiset arkkityypit. Veden viemää koukuttaa lukijan hektisillä näkökulmanmuutoksillaan ja nopeilla leikkauksillaan katastrofielokuvan tyyliin.

Syystulvivan joen yläjuoksuilta lähtee ketjureaktio, joka juoksuttaa niin jokivarren padot kuin ihmisetkin kumoon yksi toisensa jälkeen. Turva-alan yrittäjä, akvarellikurssilaiset, keski-ikäinen helikopterilentäjä, hänen kipakka ex-vaimonsa ja ensimmäisellä kolmanneksella hehkuva tyttärensä joutuvat kukin tahollaan ensimmäisten joukossa mittelemään selviytymistaitojaan ja -tahtoaan tulvan kylmässä kyydissä. Jossain vaiheessa katastrofivaroitusten saapuessa alajuoksulle kaupunkeja aletaan evakuoida. Joukkoevakuointi synnyttää valtaväylille pusertuvan ihmistulvan, jossa vain vahvimmat selviytyvät päämääriinsä.

Niemen suoraviivainen kerronta ja napakat anekdootit rytmittävät tehokkaasti yksittäisten ihmisjuonten etenemistä. Joen nielaistessa yhä enemmän maata ja väkeä joessa tapahtuu onnekkaita ja epäonnekkaitakin kohtaamisia, joissa ihmisluonnetta mitellään itseään, luontoa ja toisia ihmisiä vastaan Maslown tarvehierarkian puitteissa, libidon ja thanatoksen puristuksessa.

Luin Mikael Niemen Veden viemää kerralla. Tämä on olennainen fakta kirja-arviossani, koska olen viimeksi lukenut kirjan yhtä soittoa kymmenisen vuotta sitten. Veden viemää todella vei mukanaan kaikessa kiihkeydessään. Toisaalta lukukokemus valui kuin vesi sormien välistä. Laajassa henkilöhahmokavalkadissa ei oikein ollut samastuttavaa, sillä parhaat ja heikoimmat puolensa näyttävissä ihmisarkkityypeissä ei ollut riittävästi inhimillistä tarttumapintaa satunnaisista muisteloista huolimatta. Ikäänkuin ihmiset redusoituisivat riittävän tiukan paikan edessä toiminnakseen.

Kirjan luettuani jäin arvelemaan, mikä Niemen esittelemistä arkkityyppisistä reaktioista olisi lähinnä omaa selviytymistekniikkaani. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ikinä käytännössä selviä.

***

Mikael Niemi: Veden viemää
Suom. Jaana Nikula
Kansi: ?
Like 2013
298 s.
Ruotsink. alkup. Fallvatten

Kirjakaksikko: Henki menee Helsingissä

Helsinki on ollut yksi kotimaisen kirjallisuuden vaarallisimpia paikkoja jo 1930-luvulta saakka. Näin Helsingin 200-vuotisjuhlavuonna on syytä kiinnittää huomiota myös näihin pääkaupunkimme synkempiin populäärikultturelleihin kasvoihin. Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? vuodelta 1939 edustaa perinteistä salapoliisiromaania siinä missä Juha Nummisen Henkipatto näyttää helsinkiläisen alamaailman tuoreemmat kasvot.

***

Mika Waltari taisi historiallisten lukuromaanien lisäksi myös kevyemmän viihdekirjallisuuden metkut. Vuonna 1939 ilmestynyt Kuka murhasi rouva Skrofin? on ensimmäinen Waltarin kolmesta komisario Palmu -salapoliisiromaanista. Teos on juoneltaan perinteinen whodunnit-romaani, vaikka minäkertojana ei toimikaan salapoliisi itse vaan hänen avustajansa Toivo Virta.

Waltari rakentaa salapoliisiromaaninsa kansainvälisten esikuvien mukaan. Romaani on salapoliisikertomukseksi erittäin vähäverinen: tarina pyörii yhden murhan selvittämisen ja yhden romanttisen kuvion ympärillä. Henkilöhahmot ovat kliseisiä dekkarien perushahmoja. Scotland Yardina toimii Rikospoliisin päämaja ja pääosin selvitystyö hoidetaan näytelmämäisesti niin murhatun rouva Skrofin kuin epäiltyjen nuorukaistenkin asunnoilla. Romaaniaan varten Waltari on selvittänyt paitsi rikospsykologian, myös etsiväntyön teknisen suorittamisen uusimmat tuulet. Ajan ja helsinkiläisen hengen mukaan näemme myös vilahduksia nuorten aikuisten hippastelusta Hotelli Helsingissä.

Moderni yläluokkainen Helsinki mahdollistaakin varsin uskottavan salapoliisijuonen. Helsingin humu ajankohtaisine ilmiöineen kuten valepastoreineen, cocktaileineen, luksusasuntoineen, vuokrakortteereineen, etsivineen, huumehöyryineen, opiskelijajäynineen, tanssijattarineen, autoiluineen ja porttikongeineen edesauttavat romaanin verrattain dynaamista etenemistä ja kiihkeää cityelämän tuntua. Kuka murhasi rouva Skrofin? onkin kaikilta osa-alueiltaan tyylipuhdas ja linjakas perinteinen salapoliisiromaani.

***

Waltarin Helsingissä murha tapahtuu paremmissa piireissä, mutta Juha Nummisen rikosromaani Henkipatto esittää lukijalle 2000-luvun alun Helsingin pahemmista piireistä käsin. Numminen kuljettaa lukijaa toinen toistaan ankeammissa helsinkiläismiljöissä: Käpylän öisellä pääkadulla, Kallion hävyttömissä vuokrakasarmeissa, Pitäjänmäen ankeilla pienteollisuustonteilla ja suomalaisen keltaisen lehdistön toimituksissa. Miljöiden rappioglamour soi hyvin yhteen romaanin synkeän humoristisen veijaritarinan kanssa.

Henkipaton alkuasetelma muistuttaa chick lit -romaania. Freelancer-rikostoimittaja Henrik Lahtinen on pulassa esitettyään uudelle ja varakkaalle hoidolleen varakkaampaa kuin onkaan. Miten saada nopeasti pankkitilin balanssi tasolle, jolla pitää hengissä suhteen laatu- ja määrätietoiseen naiseen? Onneksi nainen lähtee lomailemaan, ja Henrik voi keskittyä ratkaisemaan ongelmaansa. Ratkaisuksi Henrik on keksinyt myyvän rikosromaanin kirjoittamisen. Taustatyötä tehdessä rikos muuttuukin romaanin aiheesta osaksi päähenkilön henkilöhistoriaa Henrikin suorittaessa täysverisen murhan puolivahingossa. Ja hups vaan, yhtäkkiä Henrikillä on myös massia enemmän kuin laki sallii. Rangaistusta Henrik ei toki mieluusti kärsisi nopeasta arvonnousustaan. Täytyy siis peitellä jälkensä ja tasapainoilla muiden osingoille pyrkivien kanssa.

Henkipatossa kaikki liittyy kaikkeen. Niinpä Henrikin vahinkolaukaus ja -varkaus johtavat hänet keskelle rikostutkintaa, jonka osasena hän itse on niin toimittajan kuin epäillyn ominaisuudessa. Eikä siinä vielä kaikki. Rikosvyyhtiin liittyvät päähenkilön hyvin tuntemat helsinkiläisen alamaailman toimijat: pääkaupunkiseudun poliisit, venäläinen mafia, virolainen palkkatappaja, kantakapakan omistaja, oma veli, kansanedustaja… Numminen pyörittää laajaa henkilögalleriaa hyvin ja huolella. Päähenkilön tausta on huolella mietitty ja mieshahmot ylipäänsä tuntuvat inhimillisiltä Nummisen latteisiin naishahmoihin verrattuna.

Moderni alaluokkainen Helsinki mahdollistaa varsin uskottavan rikoskertomuksen. Silminnäkijäkertomuksen omakohtaisuus antaa kirjailijalle mahdollisuuden luodata murhaajan tuntoja motiiveista jälkipyykkiin. Numminen pitää kuitenkin pintansa rikoskirjailijana: tunteilu ei turhaan katko verevän rikosromaanin rytmikästä juonenkuljetusta. Henkipatto on verevä ja viihdyttävä miehisten miesten toimintaromaani.

***

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?

Kansi: Päivi Puustinen

Otava 2001 (alkup. 1939)

237 s.

***

Juha Numminen: Henkipatto

Kansi: Mika Tuominen

WSOY 2005

334 s.

***

Timo Utterström: Nyt

Timo Utterstromin esikoisromaani Nyt

Timo Utterström: Nyt. Kansi: Timo Utterström (Basam Books 2012). Auringonsäde © marraskuinen aurinko

Timo Utterströmin esikoisteos Nyt on juonivetoinen urheiluromaani, jossa tennisotteluiden dynaamisuus taittuu itseapukirjallisuuden elämänopeilla ja romanttisella sivujuonella. Utterströmin erottaa Coelhosta kirjoittajankokemus, joka näkyy kielellisinä ongelmina, sillä sisältö on ehtaa elämänohjetta elämänohjeen perään, joiden vaikutus näkyy juonenkäänteissä. Romaani paketoi sanomansa rehellisesti, jopa haavoittuvasti, vaikka hienovaraisuuksia Utterström ei harrasta. Urheiluympyrät sopivat elämänohjeiden paketointiin yllättävän monipuolisesti.

Urheiluromaani on minulle lukijana uusi aluevaltaus, mutta lukukokemus toi juonellisesti mieleen teini-ikäisille tytöille suunnatut luistelu- ja tanssielokuvat, vaikkei Nyt mikään Flashdance olekaan. Ainakin päähenkilö Kristianilla käy Jennifer Bealsia parempi flaksi, sillä hänen ei uskomattoman sattuman johdosta tarvitse painaa duunia viiteen vuoteen treenauksen ohella. Tokikaan näitä treenivuosia ei romaanissa jauheta läpi. Treeni on tähdännyt hänen unelmaansa, joka on tennistähti Rafael Nadalin kohtaaminen liikunnallisten herrasmiesten shakissa. Nyt sijoittuukin Pariisiin, ja eritoten Pariisin avoimeen tennisturnaukseen. Turnauksessa Kristian kohtaa vastoinkäymisiä ylivoimaisten vastustajien muodossa, kunnes lopussa hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä painolastin, julkisuuden kirot, nautintojen viettelykset, tavoitetta häiritsevän romanssin ja ennen kaikkea itsensä. Onneksi Kristianilla on ylivoimaisilta näyttävien esteiden voittamiseksi aseita kiitollisuudesta, tietoisuudesta ja itseuskosta tatuointeihin, mittatilausluomupukuihin, vihersmoothieihin ja raakasuklaaseen.

Utterström on pätevä urheilukuvausten kirjoittaja. Tennisotteluiden kuvaukset ottavatkin ison osan romaanista. Toinen iso osa romaanista kuluu itseapusanomien toistoon. Nämä kirjan kaksi keskeistä faktoria yhdistetään toisilleen juonten avulla: päähenkilö pääsee toistamaan teesejään niin urheilukaverilleen, toimittajille, tyttöystävälleen ja muistikirjalleen kavutessaan Pariisin avointen kaaviossa idoliaan kohtaamaan. Päähenkilön lisäksi kirjassa pääsevät ääneen lähinnä päähenkilöä ihailevat hahmot, joita päähenkilökin puolestaan vastaihailee rajattomasti. Keskinäinen halinlämpöinen tsemppaushenki näyttääkin olevan tennismaailmaa ylläpitävä voima.

Nyt olisi hyötynyt tarkemmasta oikoluvusta ja kustannustoimittamisesta. Alati toistuva possessiivisuffiksittomuus häiritsi lukukokemusta huomattavasti ja kieliongelmat lisääntyivät romaanin loppua kohti. Rahoitusjuonen alkupiste ja loppu eivät kohdanneet: alussa sovittu diili erosi ehdoiltaan lopussa toteutuneesta. Romaani olisi hyötynyt myös kirjailijan luovien kielikuvien suitsimisesta vähemmän lennokkaiksi ja sanoman piilottamisesta kaunokirjallisten vehkeilyjen avulla esimerkiksi tapahtumiin jatkuvan saarnaamisen sijaan.

Ihoni alla ryömii elohiiret joukkovaelluksella. Jännitykseni surisee korvissani kuin raamatullinen heinäsirkkavitsaus. Tunnen itseni vaha-animaatioksi. (s. 197)

Tämän kokemuksen perusteella epäilen, etteivät urheiluromaanit ole minun heiniäni. Mutta tulipahan hypättyä rohkeasti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle eli toteutettua itseapukirjallisuuden sanomaa oikein käytännössä. Olen kiitollinen kirjailijalle tästä mahdollisuudesta oman henkisen kasvuni tiellä.

***

Timo Utterström: Nyt

Kansi: Timo Utterström

Basam Books 2012

215 s.

***