Tag Archives: kolmiodraama

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana (Osuuskumma 2013)

Toverini Janos Honkosen esikoisromaanissa Kaiken yllä etana liikutaan erinomaisen ällistyttävässä psykoreaktiivisessa urbaanissa ympäristössä. Tai näin ymmärsin sen perusteella mitä kirjasta ymmärsin.* Honkonen onnistuu kirjassaan luomaan erittäin mielenkiintoisen, toimintatavoiltaan koherentin maailman, joka on melkolailla out-of-this-world. Kirjaimellisesti. Henkilöhahmot ja byrokratiamelskeinen tarina kalpenevat maailmakuvauksen edessä, jota olisi vaikka saanut olla enemmänkin.

kenet mä tänään menetän ja kuka on huomenna mennyttä. Toissapäivänä mä hukkasin lähikaupan, jossa mä oon käynyt jo monta vuotta… Miks kaiken pitää aina mennä pois, miksei kaikki vois vaan olla niin kun se on ilman, että pitää koko ajan yrittää? En mä voi pitää kaikesta kiinni ja raapia koko helvetin maailmaa kasaan itelleni ja kaikille muillekin, en mä vaan jaksa sitä! (25 %)

Pikkubyrokraatti järjestelmän rattaissa

Arre on erään ministeriön alempi virkamies, joka työaikanaan yrittää toimia parhaana mahdollisena avustajana ylemmälle virkamiehelleen. Jotta voisi päästä urallaan eteenpäin: pois pienestä, ikkunattomasta työhuoneesta, joka on ensisijaisesti tarkoitettu kopiokoneelle. Vapaa-aikana Arre seurustelee Mashan kanssa, hengaa kavereidensa kanssa ja viettää muutenkin normaalia elämää.

Mitä ikinä “normaali” sitten “Etanamaailmassa” tarkoittaakaan. Byrokraattis-totalitaristisessa järjestelmässä poliisin kanssa tekemisiin joutuminen on lähestulkoon pahinta, mitä Arrelle voisi tapahtua, mutta muistosalissa tulisi käydä säännöllisesti kadonneita muistelemassa, jotta heidät olisi mahdollista vielä löytää. Esimerkiksi paikalliseen pilvenpiirtäjään kiinnittyneen etanan läpi kävelemällä.

Arren arjessa tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista omituista, joista osaan hän suhtautuu suht tyynesti – ja osa yllättää Arrenkin perusteellisesti. Myös ministeriössä havaitaan, että jotain suurta on tapahtumassa, kun ennustetut mallit ja tavanomainen toiminta eivät tuota normaalin rajoissa olevaa tulosta. Arre huomaa pian olevansa ylemmän virkamiehensä kanssa tapahtumien keskipisteessä.

yhä useampi kysyi häneltä, missä tietyn numeroinen koju oli. Arre yritti neuvoa heitä parhaansa mukaan. Tämä oli niin tyypillinen virastomoka – organisoidaan täydellisesti kaikki, paitsi se viimeinen ja olennaisin käytännön seikka, joka tekisi elämästä helpompaa kaikille osapuolille. Arre kihisi kiukusta ja käski kunkin tarkastuspisteen virkailijoita laittamaan esille lapun, jossa kerrotaan kojun numero. (52%)

Mitä? Mikä?

Spekulatiivisen kirjallisuuden hienoin ja houkuttelevin piirre mielestäni mielikuvituksen rajojen siirtäminen vielä vähän pidemmälle tuntemattomaan. Kaiken yllä etana hyppäyttää tätä rajaa kerralla melkoisen mitan luomalla omalakisen maailman, joka on koherentti käsittämättömyydessäänkin. Esimerkiksi paikallinen eläimistö muodostuu suurelta osin uwauwista, tunnettujen eläinlajien yksilöllisistä sekasikiöistä. Paikallinen kaupunki muistuttaa osiltaan monia tunnettuja suurkaupunkeja – mutta muuttaa muotoaan niin sisäarkkitehtuurin kuin tieverkostonkin suhteen joka yö kuin Oubliette** (tosin täysin eri syistä).

Vaikka maailma tuntuu aluksi aika sillisalaattimaiselta, tarinan edetessä monet seikat saavat selityksensä. Honkonen ei sorru selittelemään, vaan lukijalla on rehellinen mahdollisuus yhdistää itse vihjeitä ja luoda palasista lopullista kuvaa.

Kaiken yllä etanan palapeli on mielenkiintoinen – mutta kirjan loppupuolella selityksensä saavista tyylillisistä valinnoista johtuen raskas lukea. Teoksessa ei ole lainkaan dialogia keventämässä, kevennystä kaipaava lukija joutuu tyytymään kauhuun. Epätavallisessa maailmassa tapahtuvien epätavallisten juttujen osoittamiseksi Honkonen joutuu kuvaamaan myös jonkin verran tavallista arkea, joka tuntuu hieman tylsältä ja vauhdittomalta kaiken uskomattoman seassa.

Arre ja Masha halasivat toisiaan ja puhua pälpättivät, helpotus ja lievästi hysteerinen nauru kuplivat vatsassa. He olivat molemmat olleet peloissaan, mutta helvetti – he olivat käyneet poliisilaitoksella ja päässeet ulos ongelmitta! (15%)

Vaikka Kaiken yllä etana kaiuttaa mm. Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjää ja Simulantteja sekä Franz Kafkan Linnaa, romaani on hyvin omaperäinen ja omintakeinen rubikinkuutio. Se tuntuu tutkiskelevan viime vuosina erityisesti itseapukirjallisuudessa ollutta kysymystä siitä, voimmeko vaikuttaa maailmaan vain suuntaamalla itsestämme ajatuksia ja toiveita universumiin. Millainen maailma se olisi, joka toimisi näin?

***

* Erään viimevuotisen käsikirjoitusversion perusteella ymmärsin vielä vähemmän, joten lopulliseen kirjaan on lisätty kohtauksia, jotka auttavat lukijaa sulattamaan maailmaa paremmin. Mahdollisesti odotushorisonttini oli myös suuntautunut enemmän janosiaaniselle taajuudelle tällä toisella lukukerralla.

** Hannu Rajaniemen Kvanttivaras.

***

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana
Kansi: Heli Hintikka
Osuuskumma-kustannus
s. 321

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla (Kaiku Books 2013)

Maija Vilkkumaan esikoisromaani Nainen katolla on helsinkiläiseen vähän paremman perheen cityarkeen sijoittuva tuplakolmiodraama, joka uppoutuu tähteyden mustiin aukkoihin. Teemoiltaan Nainen katolla tanssahtelee jossain äitiysromaanin ja chick litin välimaastossa – niin tekee päähenkilökin, joka lapsiperhearkea eläessään kuvittelee, millaista elämä olisi voinut olla, jos ja jos ja jos. Samalla paras kaveri ja jopa lastenvahti ovat matkalla maineeseen, tai saavuttaneet sen jo. Vilkkumaan romaani peilaa monitahoisesti kirjailijalle itselleen tuttua musiikki- ja mainemaailmaa ja sivuaa samalla monia päivänpolttavia kysymyksiä, joskin hitti-iskelmälle tyypillisten koskettavien itsestäänselvyyksien kautta.

Ne tahtoo Ingallsin Lauran

Hänen päivänsä ovat paitsi tylsiä myös täynnä kauheita pelkoja siitä että lapsille sattuu jotain, että hänelle itselleen sattuu jotain, että kohta elämä muuttuu jollain kammottavalla tavalla. Aamulla hän herää, ja jos talo on hiljainen, hän miettii, että miksi. Hän ajattelee että [sic] lapset ovat varmaankin kuolleet sänkyihinsä, makaavat siellä jäykkinä, kohta hän näkee heidät ja heidän hengettömät ruumiinsa ja kaikki on ikuisesti toisin. (s. 69)

Nainen katolla kutoo yhteen näkökulmia ja mielikuvia. Silja Seppälä on menestyneen yrittäjän vaimo, toisen menestyneen yrittäjän paras kaveri – ja väsähtänyt kotiäiti. Silja palkkaa Lindan lastenvahdiksi, jotta pääsee itse kirjoituskurssille, jota ohjaa päällisin puolin ihan tavallinen Ville. Silja päästää kirjoituskurssia varten sivupersoonansa, pop-tähti Gwendolynin. Siljan, Lindan, Villen ja Gwendolynin lisäksi ääneen pääsee blogitse seurapiiritoimittaja Leila Hakkarainen, jonka ihqutukset summaavat blogien ärsyttävimmät piirteet kustannustehokkaasti <3<3<3 :-).

Vilkkumaa kirjoittaa eläytyvästi. Siljan ja Lindan kohdalla eläytyminen onnistuukin mainiosti, muut hahmot jäävät hiukan parrasvalojen ulkopuolelle. Vilkkumaa pureutuu erityisesti pieniin ristiriitoihin, arkisiin epäsuhtiin sisäisen ja ulkoisen minän välilä.

Mun keikkaraportti Parsassa on herättänyt huomiota, jengi on digannut ja vihannut sitä, mun on vaikea kestää niitä vihaajia, en pysty oleen silleen et haters gonna hate vaan oon silleen et pliis tykätkää musta. (s. 128)

Teoksen juonet kasvavat näistä ristiriidoista: kukaan ei tunnu loputtomiin pystyvän tuottamaan ehyttä ja siistiä ulkoista pintaa sisäisen kustannuksella. Jonnekin nettiin se sisäinen elämä vähintään vuotaa – ja saattaa tulla yllätyksenä niille, jotka katselevat ulkokuorta sillä silmällä. Toisaalta menestysjulkisuuteen janotaan – mutta mitä sitten, kun se sattuu kohdalle?

Tuntuu kuin joku huutais

Vilkkumaan teksti kulkee hengästyttävästi kuin metro. Tarinassa on nukkeleikkimäisiä piirteitä, etenkin menneisyyttä vatvoessa: tää teki nyt näin joten toi teki sit tolleen. Nukkeleikki on kuitenkin useimmiten perusteltua pinnan työstämistä suhteessa sisäiseen, ihan erilaiseen elämään. Todellisesta itsepetoksesta on kyse vain harvoin.

Vuosituhat vaihtui. Meidän iltamme oli ollut mukava, mutta olimme silti levottomia. Milleniumin kaltaiset joukkopsykoosit ovat hankalia, niistä on vaikeaa jollei mahdotonta pysytellä erossa. (s. 124)

Fortena toimivat tarkkanäköiset mutta usein erittäin koomiset havainnot elämästä, joita sirotellaan avokätisesti lähes joka sivulle. Nainen katolla toimiikin kuin hitti-iskelmä: se kertoo kepeään sävyyn, kliseidenkin kautta, koskettavista tutuista asioista, jotka toivottavasti ovat Jonkun Muun™ ongelmia.

***

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla
Kansi: Joel Melasniemi
Kaiku Books 2013
334 s.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus 2011)

Hannu Rajaniemen Kvanttivaras on yhtä aikaa kyber- ja steampunkahtava SF-veijaritarina, joka siroutuu  ällistyttävän maailmakuvauksen ja mielenkiintoisen henkilökuvauksen välille. Romaanin täyteenahdettu ideamasuuni, runsas uudissanasto ja tiivis kerronta vaikeuttivat lukemista etenkin alussa. Tarina veti kuitenkin vahvasti mukanaan. Kvanttivaras tuntuu kietoutuvan kiehtovasti ja monitasoisesti kvanttiuden* idean ympärille Juonelliset aallot tulevat näkyville hahmojen hiukkasissa, mutta romaani vaikuttaa myös jäsentyvän kvanttimekaanisten venkuloiden* avulla.

Persoonien multihuipentuma

En ole taipuvainen narsismiin, mutta pidän peileistä, koska ne antavat mahdollisuuden määritellä oma identiteetti ulkoisen esineen kautta. Viimein ryhdyn kokeilemaan, miten kehoni reagoi muokkauskäskyihin. Muutu nuoremmaksi ja pitemmäksi. Korota poskipäitä, pidennä hiuksia. Peilikuvani alkaa virrata veden lailla. (s. 196)

Kvanttivaras, Jean le Flambeur, on joutunut dilemmavankilaan, josta pääsee ulos ainoastaan selviytymällä lukemattomien itsensä kopioiden voittajaksi loputtomissa peleissä. Mestarivaras pääsee kuitenkin ulos Mieli-nimisen naisihmisen ja hänen avaruusaluksensa Perhosen avulla. Vapautumisen ehtona on erään keikan suorittaminen Marsissa, Oublietten kaupungissa. Täällä Unholassa, robottijaloin Marsia kiertävässä ja sieluja kierrättävässä kaupungissa, on meneillään valtataistelu, johon Jeanin on hankittava vastaus. Vähä vähältä paljastuu niin Jeanin kuin kaupungin tila: alunperin monimutkaiselta vaikuttanut tilanne onkin monitahoisempi kuin olisi voinut kuvitellakaan. Löytääkö Jean vastauksen niin virallisen keikkansa kuin itseään askarruttavaan ongelmaan ennen kuin paikallinen yksityisetsivä tai lain koura löytää hänet?

Eloaikaansa oppii luultavasti arvostamaan aivan toisella tavalla, jos on aina silloin tällöin olosuhteiden pakosta kuoltava. (s. 301)

Oublietten kaupunki toimii orjuutettujen sielujen toiminnan ansiosta: heidän vartalonsa säilötään orjakauden ajaksi, jonka jälkeen he jälleensyntyvät toimiviksi ihmisiksi aina tietyksi ajaksi. Aika on todellakin rahaa, koska kukin elävä tuntee mittansa sekunnilleen. Sielujen ja vartaloiden siroutuminen ympäriämpäsi Oubliettea, mahdollisesti jopa universumia, on yksi Kvanttivarkaan vahvoista teemoista: Rajaniemi kysyy “kuka minä olen?”, ja lisäksi “missä minä olen?”

Rajaniemen luomassa maailmassa ihmisten vartalot ja heidän sielunsa eivät aina kohtaa, saati sitten asusta yhdessä, mutta toisaalta yhdestä persoonasta voi olla monta kopiota tai muunnosta olemassa vaikka yhtä aikaa, toisistaan tietoisina tai toisensa kadottaneina. Tämä eräänlainen kvanttiminuus tuottaa Kvanttivarkaassa jonkin verran päänvaivaa ja kääntää identiteettikysymyksen kohti aikaa ja maailmaa: “mitä minä olen tehnyt?”, “kuka sinä olet?”. Hahmot ovat kuin hiukkasmaisia kiintopisteitä, joiden identiteetit näyttäytyvät lukijalle juonten aaltoliikkeinä.

Kvanttimetaforan kvanttimekaniikkaa

Hyvissä dekkareissa lukija asetetaan juonten aaltoliikkeitä tarkastelemaan. Niin Kvanttivarkaassakin. Omituisia termejä ryöpsähtelevästä epäselvästä alkukuvasta alkaa lukiessa muotoutua teorioita niin Rajaniemen maailmasta, henkilöhahmoista kuin juonistakin.

Rajaniemi vaikuttaa kuitenkin veikeilevän tarkkailijan kustannuksella – tai tarkkailijan eduksi – tuomalla peliin Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen: suurta osaa vaikeista sanoista ei koskaan selitetä tarkasti, vaan lukija saa itse kuvitella, mitä suurin piirtein mahtaa olla “kuptaus”, “gevulot”, “Sobornost”. Kvanttivarkaassa pelataan tarinansisäistä universaalia peliä, mutta Kvanttivarkaassa sisäinen peli kurottaa tietoisesti sivujen ulkopuolelle pelaamaan peliä lukijan kanssa. Kirjailijan keinona ei vain ole tavanomainen lukijan herättely suorin puhutteluin tai viittauksin, vaan epävarmuudella leikittely. Epävarmuudessa lilluminen teki lukukokemuksesta hiukan raskaanpuoleisen, mutta myös erittäin kiehtovan.

Tuoksu herättää mielessäni muiston. Tajuan, että olen ollut vuosikausia joku toinen, ja nyt nuo vuodet soljuvat minuun… Viini oli minun madeleineleivokseni.  (s. 44)

Minun madeleineleivokseni tässä teoksessa toivat häivähdyksen Neurovelhoa, Sokeanäköä, Simulacraa… Hiukan häiritsi se, että kirja tuntui loppuvan ikäänkuin seuraavan osan prologiin, jossa päästäneen kurkkaamaan hiukan maailman helman alle, niin sanoakseni. Enkä varmasti malta olla katsomatta. Yksi Fraktaaliruhtinas tilauksessa, siis.

* Venkula on sellainen asia, jonka ällistyttävyden voi havainnoida intuitiivisesti, vaikkei ymmärrä täysin tai lainkaan, mistä on kyse. Esim. Schrödingerin venkula.

***

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
Suom. Antti Autio engl. alkup. The Quantum Thief
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus 2011
440 s.

Miina Supinen: Säde

Miina Supinen: Säde

Miina Supinen: Säde (WSOY 2013)

Miina Supisen toinen romaani Säde on päällepäin hauska stoori lähestulkoon aikuistuneen blondiinin ihqudaakolmiodraamasta, jonka pinnan alla muhii yllättäen miellyttävän vivahteikas pohdinta ihmissuhteista ja muista elämän ja kuolemantärkeistä asioista. Säde näyttää kirjailijan kypsyneen etenkin kirjallisesti: rönsyt juurtuvat syvemmälle teemastoon pinnallisen heittoleviämisen sijaan*. Huumori on ilahduttavasti edelleen eleetöntä ja tosiasioihin nojaavaa, sitä parasta sorttia, joka kasvaa pienistä sattumista ja silmäpuolista paheista.

Victor <3 Säde <3 Antti <3 zombit

Säteellä oli erityinen kyky tuottaa kaaosta ympärilleen. Näytti siltä kuin huoneessa olisi räjähtänyt pieni käsikranaatti. (s. 93)

Säde on kirja parikymppisestä, 153 cm pituisesta suomalaisesta tytöstä, jolle on annettu elämäntehtäväksi levittää iloa ja valoa ympärilleen. Säteen valosta nautiskelevat niin komea Asperger-oireileva suomalainen pelisuunnittelija-avomies kuin keski-ikäinen brittiläinen  pelimiesarkeologimiesystävä. Miesystävä löytyy Thessalonikin kaivauksilta Säteen ollessa vaihto-opiskelemassa. Rahakriisin yllättäessä suomalainen kulttijohtajar Voula palkkaa antisankariarkeologin laittomille kaivauksilleen Suomeen – ja Säteen ikäänkuin oheistuotteena.

Säteen näkeminen piristi minua. Se olikin tarpeen, koska Suomi oli arkeologille suunnilleen yhtä kiinnostava kaivauskohde kuin kissanhiekkalaatikko. (s. 28)

Säteen tarinaa kertoo kuitenkin erittäin kuollut arkeologi. “Silloin kun vielä elin”, aloittaa koko kirja.** Ja jatkaa: “Olin minä kyllä karmea runkkari. Ei siitä mihinkään pääse. Siihen nähden minulle kävi monessa mielessä hyvinkin.” Koko romaani elää Säteen kohtaamien ulkopuolisten arvioiden ja oman sisäisen elonsa jännitteissä, jotka satunnaisesti kohtaavat.

Poltto- vai leikkauspiste?

“Mitä sinä muka vaikeuksista ja kärsimyksistä tiedät? Koko maailma hymyilee sinun tapaisillesi ihmisille. Tuollainen kaunis–”                                                                              “Ei hymyile.” (s. 158)

Säde näyttäytyy teoksena, jossa valotetaan söppelin pinnan ja sisäisten syvyyksien leikkauskohtia Säteen polttopisteessä. Säteen hahmo on tiiviste nättien tyttöjen kokemista katseista, vaatimuksista ja selviytymiskeinoista. Kolmiodraama Säteen ja Säteen miesten välillä on eräänlainen ihmissuhdeteoria: mitä me toisistamme etsimme, mitä me toisistamme tarvitsemme ja mitä voi toisilta vaatia?

Tämän inhimillisen kuvan lävistävät niin kuoleman kuin uskon teemat humoristisine ja koskettavine läikähdyksineen. Voulan kultissa palvotaan suomalaisia muinaisjumalia. Tai jotain sinne päin. Mystiset kokemukset horjuttavat tieteelliseen ja ateistiseen maailmankuvaan kasvanutta Sädettä; toisaalta mystiikkakin voi olla vai aivokemian syrjähyppyjä. Mitä on kuoleman jälkeen? Mitä on kuolema? Mihin voi uskoa?

Kunnon kansalainen seurasi viitekorkoa ja myi ja osti vasta sitten asunnon. Tuhat vuotta sitten oli ollut samalla lailla tärkeää juoda sahtia ja nussia omaa ja naapurin isäntää ja vasta sitten kylvää pelto. Tärkeää ja asiallista toimintaa, joka yleensä esti yhteisön tappiot ja henkilökohtaiset tragediat. (s. 247)

Kypsyneempi Supinen löytyy Tove Janssonin, Helen Fieldingin ja Jeanette Wintersonin keskinormaalien leikkauspisteestä. Hän esittää suuret kysymyksensä lämminhenkisesti, huumorilla ryyditettynä, avoimesti, feminististä tulokulmaa siekailematta.

Summa summarum: suuret kysymykset, kepeä ote, kertoo nuoresta naisesta, sis. myös seksiä. Tuomittaneen yleisesti viihdekirjaksi, vaikka kirjan suurin ansio pintanokkeluuden alla on juurikin salaviisaus.

***

* Ei sillä, että pinnallisessa heittoleviämisessä olisi mitään erityistä vikaa, mutta teemojen syventyminen heitoista laajemmiksi pinnanalaisiksi merkitysrihmastoiksi on erityisen hienoa.

** Alkulause nousi välittömästi parhaiden alkulauseiden galleriaani, mutta en halua tässä esittää sitä kokonaisuudessaan, etten vain spoilaa mitään.

***

Miina Supinen: Säde
Kansi: Elina Warsta
WSOY 2013
328 s.

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Seuraelämän säännöt - Towlesin tyttöromaani

© Kirjakko. Amor Towles: Seuraelämän säännöt. Määrättömän tyylikäs kansi: Martti Ruokonen. WSOY 2012.

Amor Towlesin Seuraelämän säännöt on lainannut nimensä suoraan George Washingtonin teini-ikäisenä kynäilemästä tapakirjasesta, joten luvassa oli oletusarvoisesti naiivin ja säännönmukaisen sekä kokeneen ja satunnaisen ristiriidoista ja tasapainottelusta ponkaiseva älykäs ja historiallinen lukuromaani. Näyttämö ja juonikin kuulostavat hyvältä paperilla: 1930-luvun New York, kolmiodraamaa, älykäs mutta varaton sankaritar, joka puskee tietään eliittiin. Seuraelämän säännöt ei kuitenkaan nouse keskivertoviihderomaania ikimuistettavammaksi tapaukseksi: edes runsas intertekstuaalisuudella kikkailu, nokkela(hko)t sanaleikit, lähes historiallisessa pysyttelevä ajankuvaus ja dialogi, tai oikeasti erinomainen miljöön kuvaus eivät kosketa. Lukukokemus jäi latteaksi (niinkin latteaksi, etten kertakaikkiaan saanut luettua muutamaa viimeistä lukua).

Seuraelämän säännöt kertovat päähenkilö Katey Kontentin elämän käännepisteestä, vuodesta 1938. Vuonna 1938 Katey hummailee rahattomana parhaan kamunsa kanssa, rakastuu ketkuun, heittäytyy töihin, heittäytyy vielä parempiin töihin, menettää rakkautensa, pinnaa töistä, muuttaa omilleen, seurapiireilee ja salasuhteilee, patikoi vuorilla ja hengaa jazz-klubeilla, ravintoloissa ja hotellihuoneissa hyvässä seurassa. Toki kaikkea hengailua ja sen semmoista kahlitsevat seuraelämän säännöt: pitää tehdä niin, että näyttää oikealta ja sanoa niin, että kuulostaa oikealta. Kateyn ja hänen tuttaviensa irtiotot säännöistä ovat kuitenkin pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kunhan kulissit pysyvät yllä, oikeastaan kaikki on sallittua. Niinpä Seuraelämän sääntöjen pitäisi olla varsin mehevä ja mehukas pakkaus. Jälkimakuna jää kielelle asumaan kuitenkin kolme päivää jääkaapissa marinoitunut mansikkakermakakku.

Seuraelämän sääntöjen latteus johtuu monesta seikasta. Ensimmäiseksi historiallinen ajankuva rikkoutuu lukuisten virheiden takia – kirja kuulostaa siltä kuin kirjailija olisi hankkinut ison osan erityisesti naisen elämään liittyvistä tiedoistaan wikipediasta, ja käännös tapaa tipahdella ajankuvasta tasaisin väliajoin. Löytyy push up -liivejä (s. 70), sisällissodan soturi (s. 143), Schiaperellin kolttu (s. 265),  ja äkäisen naispäähenkilön kiivas tokaisu “Pää poikki!” (s. 320), muiden muassa.

Kielellistä kompurointia enemmän häiritsi kuitenkin jumalaton juonellinen laskelmointi. Seuraelämän sääntöjen jokainen juonenmutka on aseteltu paikalleen huipputasapainoisesti ja päälle päätteeksi vielä hiottu niin siloiseksi, että rosoisimpiakin elämänmutkia kuvaavat kohtaukset liukuvat läpi käsien kuin vesi. Periaatteessa tätä muodottomuutta voisi varmaankin perustella juuri seuraelämän sääntöjen noudattamisella, mutta käytännössä se johtaa siihen, ettei juuri mikään kirjassa esitetty kosketa tai liikuta lainkaan.

Seuraelämän sääntöjen ehdottomia huippukohtia ovat miljöiden kuvailut – 1930-luvun New York, sen kadut, hotellit, klubit, lehtien toimitukset ja jopa Adirondack-vuoristo sykkivät elämää. Mikä on ehkä hiukan paradoksaalista hahmojen luisevuuden huomioon ottaen. Tosin seuraelämässä taitaa olla alkuperäistenkin Seuraelämän sääntöjen mukaan pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että kaikki feikkaavat jotain. Towlesin Seuraelämän säännöt feikkaavat historiallista romaania. Ehkäpä tämän voi lukea jonkinlaisena kommenttina historiallisten romaanien yleiseen suosioon tai koko genreen…

Jos pitää nykychick litistä  siirrettynä historialliseen, hyvinkuvailtuun miljööseen, tämä romaani kannattaa laittaa lukulistalle. Autenttisemmasta historiallisesta jazz-ajan kerronnasta pitäville suosittelen F. Scott Fitzgeraldia (älykästä kerrontaa) P.G. Wodehousea (nokkelaa viihdekirjallisuutta) tai vaikka Evelyn Waugh’ta (lähihistoriallista fiktiota).

***

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Suom. Hanna Tarkka

Kansi: Martti Ruokonen

WSOY, 2012

445 s.

engl. alkup. Rules of Civility

Cetology, Inc. 2011

***

Kirjabloggareista kirjaa ovat arvioineet ainakin Tuulia, Karoliina ja Maria.