Tag Archives: konkretiaa

Teatteri: Maagisen ajattelun aika (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Kuva: Marko Mäkinen

Amerikkalaisen Pulitzer-palkitun kirjailijan Joan Didionin omaelämäkerralliseen teokseen perustuva, kirjailijan itsensä kirjoittama monologi on erään surukamppailun juonellinen analyysi. Teatteri Jurkan Maagisen ajattelun aika on intiimi tositarina naisesta, joka hautaa ensin miehensä ja sitten tyttärensä. Ilmaisuvoimainen Kristiina Halkola heittelehtii yhden naisen tragediassa surun moninaisilla laineilla.

“Katkeransuloinen viisaus”

Kirjailijan mies kuolee yhtäkkiä, noin vain eräänä iltana. Vaikka on tavallaan luonnollista, että läheisille voi niin käydä, kun ihminen tulee tiettyyn ikään, heittää aviomiehen kuolema päähenkilön tavanomaisilta raiteiltaan. Kuolemaa ei voi hyväksyä tyynesti surun yli soutaen, mutta jotain järkeä tilanteeseen pitäisi kuitenkin saada.

Alkaa maagisen ajattelun aika. Halkola kiertelee kylmien näyttämövalojen katvealueilla. Hän valahtaa välillä kovien faktojen ulkokohtaiseen lateluun, terhistyy sitten onnellisten muistojen voimauttamana humoristiseksikin yltyvään itsereflektioon, kunnes suru nujertaa jälleen. Teatteri Jurkan pienessä näyttämöhuoneessa Halkolan kuulaan ilmeikäs tulkinta täyttää ilmatilan.

“Ne pitää mua hulluna, koska muuten mä olen vaarallinen.”

Miehen kuoleman jälkeen tyttären vakava sairaus ei päätykään onnellisen tervehtymiseen, vaikka niin Joan sen on suunnitellut ja hallinnoinut. Vanhemman ei tulisi joutua hautaamaan lastaan. Siinä on jotain luonnotonta, perustavalla tavalla epäreilua. Näyttämö pienenee valaistuksen avulla toisiinsa liittymättömiksi alueiksi, kylmiksi faktoiksi, jotka johtavat viiltävään itse-epäilyyn ja selviytymättömyyden uhkaan.

Kun mahdoton tapahtuu, muistoista voi löytyä kadotuksen lisäksi mahdollisuus jatkaa eteenpäin. Kun muita muistajia ei enää ole, tarinan voi kirjoittaa mieleisekseen, jos kehtaa. Valaistus lämpenee, Halkola nousee varjoista valoon äänimaiseman tukemana. Varoittaa kuitenkin, että läheisen kuolema sattuu joskus myös teidän kohdallenne, jos ei ole jo.

Kuva: Marko Mäkinen

Kuva: Marko Mäkinen

Menetyksestä selviytyminen on yksinkamppailulaji

Maagisen ajattelun ajassa kerronnan rytmi vaihtelee melko mekaanisesti lyhyestä kohtauksesta toiseen. Ohjaaja Johanna Freundlichin  yhdessä ääni- ja valosuunnittelijan kanssa luoma unenomainen, tunnelmasta toiseen muuntuva tila tuo syvyyttä ja säröjä rytmitykseen. Freundlichin lähes täysin paperinvalkoinen lavastus kuvittaa vähäeleisesti menneisyyden haamuja, haaveita ja painajaisia.

Ohjaaja on kääntänyt näytelmän englannin kielestä puhekieliseksi. Teksti sopii Kristiina Halkolan suuhun. Hän kaivaa roolisuorituksellaan ihmisen esiin silloinkin, kun teksti uhkaa hetkittäisellä luennoivuudellaan. Teos naisesta tragedian uhrina on tuttu jo antiikin tragedioista, ja monologin rakennekin on hyvin aristoteelinen. Halkolan henkilökohtainen ja vivahteikas tulkinta päivittää surukamppailun 2000-luvulle.

***

Näytelmään sain vapaalipun Teatteri Jurkalta, joka järjesti kirjabloggaajille myös teatterikritiikin workshopin. Ylläoleva teksti on ensimmäinen yritelmäni teatterikritiikistä, mutta toivottavasti tilaisuuksia lajissa kehittymiseen löytyy tulevaisuudessakin. Kiitos Katri Kekäläiselle ja muille kritiikkikurssilaisille vinkeistä ja tsempeistä!

Kalle Lähde: Happotesti

Kalle Lähde: HappotestiKalle Lähteen esikoisteos Happotesti kertoo alkoholistin ajasta töistä ja muijalta saadun erottamisen välillä. Kirjailijan omiin alkoholismikokemuksiin perustuva, mustan huumorin kyllästämä romaani näyttää romantisoimatonta kuvaa alkoholistin arjesta. Siihen arkeen ei teoksessa (eikä varmaan elämässäkään) mahdu muita kokonaisia hahmoja kuin alkoholisti ja alkoholi.

Minä olen kusessa. Juonhan minä vähän liikaa joskus. Tai sitten vaimo on vain nirsompaa sorttia, sen piirteen se kyllä onnistui nuorempana kätkemään. Alkaa ärsyttää koko ämmä. Toivottavasti se haksahtaa johonkuhun oikeaan juoppoon, ymmärtäisi sitten, minkälainen kultakimpale minä olin ollut.[s. 152]

Lähteen teoksessa alkoholistin elämä näyttäytyy sarjana yksityiskohtaisia tapahtumia, joiden yksityiskohtia kirjailija tiputtelee riittävällä tarkkuudella ja tiiviiseen tahtiin. Teoksen päähenkilö ei ole tyhmä tai ilkeä, pikemminkin itsekeskeinen. Alkoholi on tapa lääkitä pahaa oloa, jonka analysointi tuntuu mahdottomalta. Alkoholistin analyyttinen silmä kohdistuu vallitseviin ja vallinneisiin olosuhteisiin, jotka ovat heittäneet hänen elämänsä raiteiltaan. Satunnainen itsereflektio jää lillimään etuotsalohkoon, eikä vaikuta toimintaan.

Happotesti kuvaa päähenkilön omakuvan kautta alkoholismia ilmiönä. Vaikka kyseessä on omaelämäkerrallinen teos, lukijaa ei pakoteta tirkistelemään kirjailijan elämää. Teoksen hahmot jäävät etäisiksi ja ohuiksi päähenkilöä lukuunottamatta. Tunne-elämä on latteaa, maailma yksinkertaistuu ongelmien ja tavoitteiden väliseen pyristelyyn. Tavoitteita ei ole monta, jos ei ole ratkaisujakaan. Tämä kuvannee alkoholistin kokemusta elämästä ja kanssaihmisistä paremmin kuin rappiokertomusten tyypillinen romantiikka.

Lähteen runsaasti viljelemä musta huumori tuottaa teokseen etäännyttävän kerroksen, jonka kauttaa tarina muistuttaa veijaritarinaa. Happotesti ei kuitenkaan ole veijaritarina. Se on pesunkestävä tragedia, jonka aikana lukija joutuu jännittämään ainoastaan sitä, minkä kiemuroiden kautta vääjäämättömään loppuun käydään.

Kalle Lähde: Happotesti
Otava 2015
269 s.

Kirjaläppää: Kirjallisuuskritiikin sukupuoli

Joku voisi sanoa, että eihän sillä ole mitään väliä, kirjoittiko kritiikin mies vai nainen. Kun eihän sillä ole väliä lukijalle, että kirjoittiko kirjan mies vai nainen. Eikä silläkään ole väliä, ostiko sen mies vai nainen.

Kun joku laskee numeroita, välittämisen taso nousee. Etenkin, jos se laskija on naisjournalisti, joka näkee, että numerojen valossa omaa työtä on vaikeampi saada julkisuuteen eli elannon hankinta on vaikeampaa.

Sama naiskirjailijalla. Vuonna 2014 Mitä Suomi lukee -listan ykkösenä ei ollut kertaakaan naiskirjailijan teosta. Lieventävänä asianhaarana pidettäköön, että kyseessä oli poikkeuksellinen vuosi, sillä viimeisen neljän (4) vuoden aikana naiskirjailijan teos on ollut listaykkösenä keskimäärin kolmisen (3) kertaa vuodessa.

Toki nimenomaan vuonna 2014 Antti Majanderin Helsingin Sanomien kritiikki nosti lentoon esikoiskirjailija Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen, joka komeili listakärjessä kolme kuukautta ja aiheutti omalta osaltaan vuoden tilastoerikoisuuden. Teos on erinomainen, kirjallisuusjournalisti on erinomainen, mutta tilastojen valossa näyttää olevan väliä sillä, onko journalisti mies vai nainen.

Kiitos Maaria Ylikankaalle Kirjamessujen Sukupuolittunut kirjallisuusjournalismi-paneelissa esitellyistä luvuista. Numerot eivät valehtele, mutta tulkinta on omalla vastuullani.

Christiane F.: Huumeasema Zoo

Christiane F.: Huumeasema ZooHuumeasema Zoo, Christiane F.:n muistelmat heroiinihuoranuoruudestaan Berliinissä 1970-luvulla on huumekirjallisuuden klassikko. Christiane poltti hasista ensi kertaa 13-vuotiaana ja alkoi käyttämään heroiinia ja myymään itseään 14-vuotiaana. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään porttiteoriaopus. Christianen elämäkerran kautta selviää, miksi huumeet ylipäänsä kiinnostivat ja mitä niiden käytöstä seurasi.

Lehdissä kerrotaan aina, miten paha narkkari tai diileri tieten tahtoen houkutteli kiltin tyttörukan käyttämään heroiinia, mutta minulle ei käynyt niin. En tunne ketään, jota olisi piikitetty vasten hänen omaa tahtoaan. Useimmat nuoret löytävät heroiinin ihan itse, kun ovat kypsyneet asiaan, kuten minä olin. (s. 79)

Teos on paitsi Christianen tarina, myös tarkkapiirtoinen ajankuva Länsi-Berliinin lähiöistä ja huumepiireistä 1970-luvun lopulla. Kun puistot rakennetaan täyteen ja samaan aikaan kovat huumeet saapuvat lähettyville, jo valmiiksi rikkinäisten ihmisten, lastenkin, valinnanmahdollisuudet tuntuvat kaventuvan ja ohjautuvan kuin automaatilla huonoon suuntaan. Huonojen valintojen jälkeen ei ole tarjolla apua tai tukea: huumeneuvontaan ja vieroitukseen on lähes mahdotonta päästä, ellei osu viranomaisten tarkoin määrittelemään autettavien lohkoon.

Huumeasema Zoo välittää onnistuneesti heroiinin vaikutuksen käyttäjän ajatuksiin ja toimintaan. Kuva näyttää aika erilaiselta kuin perinteisen huumevalistuksen yksioikoinen versio, jossa yhtenä päivänä poltetaan jointtia, seuraavana piikitetään suoraan suoneen ja kolmantena maataan arkussa.

Christianen tarinassa halutaan tuntea yhteenkuuluvuutta, olla jotain edes omissa porukoissa. Seuraavaksi ollaan yhtä suurta perhettä, sitten elämä pitää rahoittaa jotenkin ja lopuksi myös fyysinen riippuvuus alkaa pyörittää elämää. Riippuvuuden edetessä säännöt alkavat karista ja elimistö prakata.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Tässä teoksessa ihminen näyttäytyy niin sutena, koirana kuin lampaanakin. Babyhuoria metsästävät miehet, torjuvat lääkärit, luovuttanut äiti ja toisaalta aina vain kavereiden seurassa uudelleen retkahtava Christiane kuvataan useimmiten monitahoisina, inhimillisinä ihmisinä.

Ehkä juuri siksi se on kulunut erityisesti teinilukijoiden kädessä yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Anneli Vilkko-Riihelän uusi suomennos on erittäin sujuva entiseen verrattuna, joten kirjalle on luvassa runsaasti lisäaikaa.

Christiane F.: Huumeasema Zoo
Suom. Anneli Vilkko-Riihelä
Sammakko 2015
343 s.

Antto Terras: Stockmann Yard

Antto Terras: Stockmann YardAntto Terraksen esikoisteos Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat on hauskasti järkyttävä järkyttävän hauska kirja. Kertojahenkilö on melko sietämätön, kirjalliset ansiot ovat vaatimattomat, jutut muistuttavat snadisti urbaanilegendoja ja liiketoiminnalliset pohdinnat muistuttavat epäilyttävästi tässä kirjablogissa julkaistavia*. Näin onnistunutta slapstick-huumoria on tuskin koskaan julkaistu kotimaisin voimin. Samalla teos on ikkuna Suomen tunnetuimman tavaratalon sielun- ja ruumiinelämään.

Runoteoksia ei varasta kuka tahansa, eikä niitä kyllä myydäkään. Niitä tilataankin valikoimiin pelkästään sen takia, että kauppa näyttäisi enemmän kirjakaupalta. Oikeasti kysyttyä kirjaa sekä myydään että varastetaan saman verran. Uusimmat Reijo Mäet menevät aina kuumille kiville.           (s. 103-104)

Stockmann Yardin alkusanoissa harmitellaan, etteivät kirjoittajan lukuisat käsikirjoitukset ole aiemmin päätyneet tuotantoon. Teoksen keskimääräistä kehnompi oikeakielisyys perustelee miksi, sillä jutut ovat ehdottomasti räävittömämpiä kuin keskimääräinen suomalainen tv-show. Toisaalta juuri heikko kirjallinen ulosanti luo teokselle katu-uskottavuutta, mikäli on taipuvainen ajattelemaan, ettei duunari osaa kirjoittaa. Itse olisin kaivannut standardimpaa lukukokemusta.

Teoksen toinenkin ongelma on rakenteellinen. Jutut hyppelevät usein holtittomasti aiheesta toiseen, ja yhden otsikon alta saattaa löytyä anekdootti yhdestä aiheesta, esittely toisesta ja vielä pohdintaa kolmannesta. Ehkä kyseessä on jälleen katu-uskottavuuden hakeminen, tai sitten kustannustoimittaja väsähti proggikseen kesken kaiken.

Stockmann Yardin stoorit ovat rosoisemmansorttisesta pakkauksesta huolimatta takuuhauskoja, liikkuivat ne hyvän maun tai uskottavuuden millä puolella tahansa. Sitä vain lakkaa välittämästä räkänauraessaan tempuille, jotka räjäyttävät kaikki keskiluokkaisen elämänmuodon mielikuvituksen rajat. Ja minä sentään luen ihan kohtuullisen paljon spekulatiivista fiktiota.

*Ihan ensiksi haluaisin pyytää anteeksi kirjakaupoilta, kustantamoilta ja Ayn Randilta.

Antto Terras: Stockmann Yard – myymäläetsivän muistelmat
Like 2015
285 s.

Marian Keys: Mercy Closen mysteeri

Marian Keyes: Mercy Closen MysteeriIrlantilaisen Marian Keyesin Mercy Closen mysteeri on tragikoominen dekkari, jota lukiessa naurattaa ja karmii selkäpiissä yhtä aikaa. Teos  onnistuu lukijaa masentamatta kuvailemaan masennusta sortumatta voimautumispuheeseen tai yleistyksiin.

Helen Walsh on melkein kolmevitonen etsivä, joka joutuu rahapulassa muuttamaan ensimmäisestä omistusasunnostaan takaisin lapsuudenkotiinsa. Melkein tulee puheeksi, voisiko sitä muuttaa yhteen poikaystävän kanssa, mutta kolmen lapsen äitipuoleilu ei kiinnosta Heleniä riittävästi. Entinen poikaystävä ilmestyy kuvioihin ja tarjoaa Helenille keikkaa: comebackia yrittävältä poikabändiltä on kadonnut yksi jäsen teille tietämättömille. Helen tuntee kuitenkin masennuksen vetävän itseään toivottomaan voimattomuuteen. Onnistuuko Helen tehtävässään? Tai elämässään?

Varmaan jossain laissa luki, että irlantilaiset äidit joutuisivat syytteeseen, jos yksikään heidän tyttäristään osoittaisi normaalin itsetunnon merkkejä. Minulla tosin sattuu olemaan varsin hyvä itsetunto, mutta sen olen joutunut hankkimaan omin päin. Mikäli tietyt tahot saavat asian selville, äiti saattaa joutua vuokseni vakaviin vaikeuksiin. (s. 103)

Keyesin vahvuus on vahvojen henkilöhahmojen ja henkilöhahmojen välisten jännitteiden rakentamisessa, sekä kerronnallisten sävyjen keikuttelemisessa humoristisen ja traagisen välissä. Juuri kevyen, pirskahtelevan kerronnan ja teoksen tanniinisen, vakavan teeman yhdistäminen tuo tähän viihdekirjaan monitasoisuutta. Keyes onnistuu tuossa yhdistämisessä loistavammin kuin monet muut, mahdollisesti omasta masennuskokemuksestaan johtuen.

Mercy Closen mysteeri on myös pätevä dekkari, jossa on uskottava naisetsivä. Niinpä Helen Walsh liittyy Miss Marplejen, Maria Wernien, Maria Kallioiden ja Madame Ramotswejen jengiin, joskin enemmän Stephanie Plumin ja Lisbeth Salanderin kuin  Miss Marplen osastolle.

Tällä arviolla osallistun Kirjablogien naistenviikkoon. Kirjablogien naistenviikko

Marian Keyes: Mercy Closen mysteeri
Suom. Liisa Laaksonen The Mystery of Mercy Close
Tammi 2013
437 s.

 

Minustakin tuli taas tyttö

Kuinka identiteetistä rakennetaan imago, henkilöstä brändi, ihmisestä jotain kiinnostavaa?

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttöTytöstä ei kasva naista ilman järkyttäviä mokia, kertoo Caitlin Moranin romaani Näin minusta tuli tyttö. Hauska, koskettava ja mielenkiintoinen stoori työväenluokkaisesta Johanna Morriganista kaiuttaa samalla (1990-luvun nais)nuorison tunnelmia laajemminkin.  Lapsenkengistä aikuisten maailmaan hyppääminen on suoritettava tavalla tai toisella – yleisimmin seksin, alkoholin ja musiikin pyhä kolminaisuus on läsnä vähintään jossain määrin.

Saatoin viimein nähdä itseni piirtymässä maailmaan. Harrastin seksiä, sanani painettiin paperille. Minä piirryin näkyville vähitellen, teleskoopin päähän. (s. 238)

Näin minusta tuli tyttö kaiuttaa Moranin omaa henkilöhistoriaa, sillä hänen päähenkilönsä ryhtyy Moranin tavoin teini-iässä musiikkitoimittajaksi. Romaani maistuu elämältä ja 1990-lukulaiselta hieman tympeästi sisäänpäinlämpiävältä miesten hallitsemalta musiikkimaailmalta. Moran nakkelee päähenkilön kasvukertomuksen lomaan oivaltavia ja samalla hämärästi tutunoloisia tilannekuvauksia niin keikoilta, hotelleista kuin suoraan seksistäkin. Satunnaisesti kirjailijanääni läpäisee päähenkilön kokijanäänen kirjailijan sortuessa oivalluksissaan alleviivaavan filosofointipuheen puolelle.

Näin minusta tuli tyttö on romaani, joka jokaisen teinitytön tulisi lukea osana terveystiedon kurssia. Ensinnäkin se on paljon hauskempi kuin useimmat terveystiedon opettajat (ja useimmat terveystiedon nimissä luettavat teokset). Toisekseen siinä on päähenkilönä toimelias tyttö, joka ratkoo itse elämänsä ongelmia. Kolmanneksi, hän mokaa. Usein ja rankasti. Niin kuin kasvavalle ihmiselle tuppaa käymään (ja jos hyvin ja onnekkaasti käy, prosessi ei halvaannuta ihmistä loppuiäksi). Sikäli se on tervehenkisempi kuin 90% tytöille kirjoitettavista teoksista.

Tämän entisen nuoren Moranin teos kiikutti nostalgian ja myötähäpeän keinulaudalle. Tragikoomista tuskaa lisää se, että nykymaailman sukupuoliset mekanismit voivat aikuisemmasta tarkkailijasta näyttää ihan samalta kuin kvartaalivuosisata sitten itse koettuna. Eivätkä teinityttöjen haasteet eritoten seksiin tutustumisen ja uran luomisen suhteen ole (suurista puheista ja tasa-arvokomiteoista huolimatta) suinkaan vähentyneet.

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
suom. Sari Luhtanen
Schildts & Söderströms 2015
356 s.

 

Kirjaläppää: Kaikki rakastavat kustannustoimittajaa

Keskustelimme Ropeconin kirjailijapaneelissa hyvän kustannustoimittajan tarpeellisuudesta kelle tahansa kirjailijalle, myös omakustannekirjailijalle. Maailmalla on jopa palveluita, jotka välittävät freelancer-kustannustoimittajien lisäksi myös kirja-alaa tuntevien freelancer-tiedottajien ja -markkinointihenkilöiden tietoja (ks. uutinen Guardianista). Onko kustannushommaa pakko tehdä omakustanneaikakaudellakin samalla tavalla kuin aina ennenkin?

Francisco Goya: Gaspar Melchor de Jovellanos (n. 1798)

Francisco Goya: Gaspar Melchor de Jovellanos (n. 1798)

Ei ole. Kirjallista, ja etenkään kaupallista menestystä kuitenkin saavuttaa erittäin harvoin, vaikka omakustannekirjailijalla on intuitiivisesti ajatellen suuremmat mahdollisuudet onnistua saattamaan itsensä tilanteeseen, jossa raha virtaa kirjailijaa kohti. Tämä Yog’n laki on aina kirjailijan kannalta järkevän kustantamotoiminnan pohjana: rahan ei kuulu virrata kirjailijalta kustantamolle päin.

Jos luottaa omaan kyvykkyyteensä ja ajanhallintaansa kirjailijuuden lisäksi taittamisessa, kansitaiteilussa, markkinoinnissa, tiedottamisessa ja logistiikan hallinnassa tai hallinnoinnissa, omakustanteinen julkaiseminen voi olla hyvinkin varteenotettava vaihtoehto.

Oman teoksen kustannustoimittaminen on kuitenkin lähestulkoon aina huono idea. Viittaan tässä esimerkiksi Donna Tarttin myöhempiin teoksiin, joita ei kirjailijan itsensä mukaan saa kukaan muu sörkkiä. Luovan neron uhriksi joutuu lukija, jota kidutetaan lukuisin tavoin (ks. listaa vaikka täältä).

Leonid Pasternak: Luomisen tuska (1800-l)

Leonid Pasternak: Luomisen tuska (1800-l)

Kustannustoimittaminen tarkoittaa teoksen oikoluvun lisäksi teoksen tarkastelua niin, että kirjoittajan ajatukset ja ilmaisu välittyisivät lukijalle mahdollisimman kirkkaasti. Tällaiseen suhteeseen pääsee oman tekstinsä kanssa useimmiten (jos ollenkaan) vasta tekstin pitkän, mahdollisesti vuosikausien lepuuttamisen jälkeen.

Myös Suomesta löytyy freelancer-kustannustoimittajia, jotka tarjoavat sekä kustannustoimittamis- ja oikolukupalveluita että esimerkiksi lausuntopalveluita, jos haluaa vain tietää, olisiko käsikirjoituksesta johonkin. Lausuntopalveluita tarjoavat myös erilaiset kirjoittajayhdistykset ja -opistot. Googlaaminen kannattaa.

Luonnollisesti jokainen käsikirjoituksen lukija lukee käsikirjoituksen omasta näkökulmastaan ja antaa oman tulkintansa mukaisen arvion teoksesta. Ammattilaislukijoiden ja omien tuttavien ero on siinä, että ammattilaislukija ei vedä mitään tekstiin liittyviä johtopäätöksiä tekstin ulkopuolelta.

Jos aikoo joka tapauksessa sijoittaa omia rahojaan teoksensa julkaisuun, kannattaa sijoittaa pikkusumma vähintään lausuntoon. Kustannustoimittajalta voi samalla pyytää tarjousta koko käsikirjoituksen kustannustoimittamisesta.

Johannes Vermeer: Kirjoittava nainen (n. 1665)

Johannes Vermeer: Kirjoittava nainen (n. 1665)

Amerikassa, menestyneiden omakustannekirjailijoiden tyyssijassa, miljonääriomakustannekirjailijat palkkaavat kokonaisen armeijan kirjallisuusalan freelancereita agenteista pr-henkilöihin, lakimiehiin ja kiertuebuukkaajiin. Useimmiten vähintään agentti, kustannustoimittajan ja markkinointihenkilön sekasikiö, on hankittu jo käsikirjoitusvaiheessa.

Koska kirjailija ei välttämättä ole hyvä muussa kuin kirjoittamisessa, eikä missään nimessä oman teoksensa paras kustannustoimittaja.

Kirjaläppää: Kirjankansibingo

Tämä on bingo lukijoille, jotka ovat joskus pettyneet kirjankansiin.

Kannethan ovat sillä lailla vallaton osa kirjaa, että eivät periaatteessa liity kirjalliseen teokseen yhtään mitenkään. Kirjallinen teos sijaitsee useimmiten enimmäkseen kansien sisäpuolella. Käytännössä kannet ovat kuitenkin lukijan esimmäinen kosketuspinta teokseen. Jos teos sisältää muuta kuin kannet lupaavat, lukija pettyy. Jos kannet ovat heikkolaatuiset, lukija ei edes tartu kirjaan. (Tämä erityisesti omakustantajille tiedoksi.)

Kansikuvabingo

© Taika Dahlbom

(Bingoon innoitti erityisesti sosiaalisessa mediassa käyty keskustelu omakustantamisen eduista suhteessa perinteiseen kustantamiseen.)

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus 2013)

Me ollaan menossa Budapestiin: Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama, Luojatietää ja minä. Me mennään vaikka me ei saataisi ylittää Mzilikazi Roadia, vaikka Kovanaaman pitäisi vahtia sen pikkusiskoa Rahtua ja vaikka äiti ottaisi minut ihan kokonaan hengiltä jos saisi tietää. Me vaan mennään. Budapestissä on guavoja, joita me voidaan varastaa, ja tässä vaiheessa tekisin mitä vaan guavojen takia. (s. 7)

NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet kertoo elämästä puolivälin krouvissa oman ja vieraan maan välissä. Miksi omasta lähdetään toiseen? Millaista elämä siellä on, vieraana vieraan keskellä? Sari Karhulahden mestarillinen suomennos tavoittaa Bulawayon omintakeisen lapsekkaan ja rujon kielen, jolla kirjailija nakkelee sydäntäraastavan, mutta lämminhenkisen tarinansa lukijan sieluun.

Itsenäistyvän, Mugaben diktatuurin alle joutuvan Zimbabwen slummeissa elää lukemattomia epäonnisia, omaisuutensa, työnsä tai terveytensä menettäneitä selviytyjiä. Kymmenvuotias Kulta kasvaa tovereineen heidän joukossaan Paratiisissa: vessana toimii pusikko, kotina peltihökkeli. Lapset elävät raadollisen seikkailukasta elämänsä kesää, jonka aikana elämän hallitsemattomuus ja epäreiluus kovettaa pienet sydämet. Kulta on kuitenkin erilainen kuin muut – hänen Fostalina-tätinsä on päässyt Amerikkaan, toisenlaiseen paratiisiin. Paratiisista paratiisiin vaeltaa myös Kulta. Millaista on elämä kahden paratiisin loukussa?

No mene sitten, mene sinne Amerikkaan ja tee töitä vanhainkodeissa. Sinun Fostalina-tätisi tekee nytkin. Juuri nyt se pesee paskaa jostain ryppyisestä vanhasta äijästä, joka ei pysty enää huolehtimaan itsestään, luuletko sinä ettei me olla kuultu niitä juttuja? (s. 21)

Bulawayo onnistuu teoksessaan näyttämään köyhyyden ja kurjuuden, aikuisten järkyttävät teot lapsen silmin. Näkökulma on vapauttava: pahimmassa todellisuudessa ei vellata, siihen vihjataan. Näkökulma on raskauttava: paljon jätetään lukijan mielikuvituksen varaan, myös käsitys siitä, miten pian oman hyvinvointivaltiossa kasvaneen mielikuvituksen rajat tulevat vastaan.

Jotkut ilmaantuivat lapsi sylissä. Monet ilmaantuivat käsi kädessä lasten kanssa. Itse lapset ilmaantuivat ymmällään: he eivät käsittäneet, mitä heille tapahtui. Ja vanhemmat painoivat lapsensa tiukasti rintaansa vasten ja silittivät näiden pölyisiä ja kampaamattomia päitä kovettunein käsin ikään kuin lohduttaisivat näitä mutta eivät todellisuudessa oikein tienneet, mitä sanoa. Vähitellen lapset luovuttivat, lakkasivat kyselemästä ja vain ilmaantuivat tyhjinä melkein kuin heidän lapsuutensa olisi karannut ja jättänyt heille ainoastaan varjonsa rippeet. (s. 79-80)

Kirjailija asettaa zimbabwelaisen slummielämän julmaan jännitteeseen amerikkaelämän kanssa. Slummi on tuttu, muttei koskaan koti. Amerikka on tv:stä tuttu, mutta siellä afrikkalaisiin maahanmuuttajiin suhtaudutaan vieraina. Ajan kanssa myös kotimaa alkaa tuntua vieraalta; sinne ei voi palata, ellei ole tullut sen verran tutuksi Amerikan kanssa, että on saanut paperit. Vanhemmat jäävät taakse, lapset alkavat elämänsä amerikkalaisina. Vieraus ympäröi uuden paratiisin voittaneita kuin ruumissäkki – ja se on silti parempaa, helpompaa elämää kuin jälkeenjätetyillä.

Hieno kirja. Hieno.

***

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Suom. Sari Karhulahti engl. alkup. We Need New Names
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
288 s.