Tag Archives: konkretiaa

Kirjakaksikko: Julmailevaa aikalaiskomiikkaa

Jos lukee paikallisia tai valtakunnallisia lehtiä, silmille lävähtävät niin “Varo!”, “Vakava puute” kuin “Synkät näkymät” ja “Karu uhkakin”. Ihan kuin lehtien otsikoita kirjoittaisi joku krooniseen ahdistuspaniikkihäiriöön sairastunut elämäntapakurjistelija. Ehkä kirjoittaakin.

Pauliina Suden Nostalgia ja Petri Tammisen Rikosromaani valottavat tätä mysteeriä sen molemmilta puolilta. Jälkimmäisessä kerrotaan, kenen on vika. Ensin mainittu kertoo, miksi siitä lehdissä kirjoitetaan niin kuin kirjoitetaan. Kummassakaan ei luvata asiaintilaan mitään parannusta, ellei sellaiseksi lasketa suupielten kevyttä tai vakavampaa nykimistä teoksen lukemisen aikana.

Pauliina Susi: Nostalgia

Pauliina Susi: Nostalgia (Tammi 2011)

Kuin konsulttia haastattelisi…

Pauliina Suden Nostalgia kertoo siitä, miten ihan pätevä toimittaja voi freelancerina. Kun freelancer Anni joutuu yhtäkkiä tavanomaisessa päätoimittajan tapaamisessa allekirjoittamaan kovasti Sanoma Newsin ja Sanoma Magazinesin tosimaailmallista avustajasopimusta* vastaavat klausuulit, ja aviomiehen työpaikalla on menossa yt:t, jännitys elämässä kohoaa yllättäen ja pyytämättä sfääreihin, joissa aletaan pääasiassa pärjäämään.

Toisin sanoen, elämään lähinnä välittömästä hengissäpysymistoimenpiteestä seuraavaan. Tragikomedian aineksiin lisätään vielä hyppysellinen vastahankaista haastateltavaa, josta on saatava aikaan nopealla tahdilla laaja kuva lehtitalon henkilöstölehteen.

Hän kertoi nauttivansa työstään, olevansa ihminen, joka ei työtuntejaan laske. Nautin aidosti tiimityöstä ja pyrin koko työyhteisön kasvavaan hyvinvointiin. Hän asui eteläisessä Helsingissä ja harrasti lukemista ja liikuntaa.

Nostalgia on työelämäromaani, joka kertoo nykyaikaisesta journalismista. Synkkiä näkymiä se tarjoilee ja karua kieltä, myöskin hersyvää huumoria, mikäli kirjailijatar Suden huumori puree lukijaan. Nostalgia jää innovatiivisuudessa Pyramidista, muttei lainkaan raadollisen työelämäarjen kuvauksessa Ruuhkavuodesta. Tätä älköön kukaan freelanceriksi yrittävä jättäkö lukematta.

[P]ikku hiljaa jopa minulle alkoi valjeta, mitä palvelusijoitusviestintä merkitsi. Sitä tietenkin, että firma X palkkaa tiedotusfirman Y tekemään mainontaa uutuustuotteestaan Z siten, että Z pyritään ujuttamaan a) pahaa-aavistamattomien  tai juonessa mukana olevien toimittajien Å, Ä ja Ö juttuihin muun journalistisen tekstin sisään, mieluiten tarkalla kauppanimellä, ja luonnollisesti mahdollisimman positiivisessa valossa. Vastikkeeksi tästä toimittajat eivät saa rahaa – eivät tietenkään, sehän olisi lahjontaa – vaan ainoastaan ennen muita toimittajia lisää hienoja uutisaiheita firman X loistavista uutuustuotteista. Toki miellyttävässä ympäristössä, hyvän ruoan, normaalien ruokajuomien ja kotiin lähtiessä käteen ojennettavan, yltäkylläisen tuotenäytepussukan kera. (s. 115)

Petri Tamminen: Rikosromaani

Petri Tamminen: Rikosromaani (Otava 2012)

Otetaan ankeuttaja kiinni

Petri Tammisen Rikosromaani esittää teorian, jonka mukaan ankeutuksen herra on suomalainen mies nimeltä Ångström. Ångström iskee yhä kiihtyvällä tahdilla ympäri Suomea ujuttaen huolia ja häpeää ihan tavallisten ihmisten elämiin – mutta komisario Vehmas on aivan hänen kannoillaan.

Raportin reunaan Immonen oli kirjoittanut lyijykynällä: “Murheellinen tapaus, Ångström edesvastuuseen”. Vehmas alleviivasi sanat. Kirjakauppojen ja kirjastojen hyllyt notkuivat kukkakantisia oppaita hyvästä elämästä ja siitä kuinka ihminen tämän hyvän elämän saavuttaisi, mutta jos Vehmakselta kysyttiin, hyvä elämä oli sitä, että Ångström saatiin telkien taakse. (s. 96)

Rikosromaani tarttuu ahdistukseen, aiheeseen, josta yksikään päivälehti ei revi “Varo!” -skandaalikohuotsikoita, vaan pikemminkin pyrkii pitämään huolta siitä, että ahdistusta löytyy jossain muodossa jokaisesta jutusta. Negatiivisuus myy. Työelämäromaani on tämäkin.  Rikosromaani tarttuu abstraktia aihettaan kraivelista, ja muotoilee siitä käsitettäväksi antropomorfisen Ångströmin. Vehmaalle jää jokamies-dekkarin osa: miten saada kiinni ihmiskuntaa vastaan rikkova kauhio, joka tuntuu ehtivät joka paikkaan yhtä aikaa?

Tamminen pohtii teoksessaan kansakunnallisesti yleistynyttä yleisahdistusta ja -ahdistumista. Rikosromaani tuntuu matalalentoilevan jossain romaanin ja kolumnin välimaastossa. Oma lukukokemukseni ei missään vaiheessa lähtenyt kunnolla nousukiitoon, vaikka pystyin toteamaan, missä kohtaa oli tarkoitus hymähdellä. Ahdistusta on epäilemättä vaikea pohtia vaikuttamatta alavireiseltä.

– Minulta on jäänyt isän syyllisyys kokematta kun lapsia ei ole. Mutta muuten tunne on tuttu. Se tunne että tämmöinen olen ja tuommoinen pitäisi olla ja välissä aukeaa kanjoni, niin iso kanjoni että koko tähän maailmaan ei mahdu yhtä isoa mutta päähänpä vain mahtuu. Ihmisen pää on merkillinen laitos. Sinne mahtuu hyvin isoja asioita. Se on hieno juttu jos suunnittelee satelliittia mutta murehtiessa siitä on pelkkää haittaa. (s. 140)

 ***

* http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2012/5-2012/artikkelit/tekijanoikeuskonkari-tyrmaa-sano/

***

Pauliina Susi: Nostalgia
Kansi: Laura Noponen
Tammi 2010
262 s.
Petri Tamminen: Rikosromaani
Kansi: Piia Aho
Otava 2012
173 s.

Vepe Hänninen: Hämärämies

Vepe Hänninen: Hämärämies

Vepe Hänninen: Hämärämies (WSOY, 2013)

Vepe Hänninen naittaa Hämärämies salapoliisiromaanissaan Eve Hietamiehen Yösyötön Tuomas Vimman Raksalle yhteiskunnallisesti kantaaottavaan naurupakkoavioliittoon. Yhdistelmä liikkuu mukavasti todentuntuisen tragedian ja fiktiivisen komedian hankauspinnalla.

Todellista lähimmäisenrakkautta on elää niin, että kuollessa kukaan ei jää suremaan.
Reko pelkäsi onnistuneensa asiassa, kun hän alkoi etsiä lapsenvahtia Sulolle. Pikkulasta ei ole viisasta ottaa mukaan tilanteeseen, jossa pitää kertoa miehelle, että hänen postilaatikkoonsa kuseskeleva henkilö on hänen vaimonsa.
(s. 29)

Reko on yksityisetsivän freelancer-ammattia harjoittava yksinhuoltajaisä, joka on mennyt lapsen äidin kanssa naimisiin ihan vain saadakseen raskaana olleen vaimonsa tulevan lapsen huoltajuuden itselleen. Bisnes ei luista toivotulla tavalla, vaikka pikkulapsen voi onneksi ottaa mukaan autoon yöllisille stalkkauskeikoille. Kun poka jättää maksamatta, Reko joutuu tarttumaan Verohallituksen dirikan epäeettiseen tarjoukseen. Tarkoituksena on narauttaa eräs ketjurakennusyrittäjä veronkierrosta – veronmaksajien rahoilla, luonnollisesti. Rakennusyrittäjän veronkiertokeinot paljastuvat vielä tavanomaista kuittikauppaa ja rahanpesua karmivimmiksi. Ja sitten Reko alkaakin jo odotella sementtikenkiä itselleen ja pojalleen.

Reko antoi katseensa kiertää asunnossa, josta henki vanha varallisuus ja erehtymätön tyylitaju.
[…]
Reko hämmästyi. Kuinka oli mahdollista, että joku halusi ostaa toisen elämän, sukuhistorian ja yhteiskuntaluokan?
(s. 251)

Hämärämies yhdistää tutus työ- ja perhe-elämän haasteet: töihin kutsuttaessa-keikkatyö, epämääräiset työajat, pienen lapsen yksinhuoltajuus ja aloitteleva romanssi muodostavat jo itsessään aikamoisen thrillerin. Tähän kun lisätään tarinan toinen puoli häikäilemättömine rakennusfirmoineen, alihankkijoiden ketjuttamisineen ja finanssivehkeilyineen niin alamaailmassa kuin pomoportaallakin, juonisikermä on lähestulkoon ylitsevuotavaisen runsas. Juonisto kuitenkin pysyy kirjoittajan hanskassa.  Erityisesti rakennusalan iljettävien käytäntöjen paljastusten osalta Hämärämies vaikuttaa asiantuntevalta. Vauvan elämään liittyvissä yksityiskohdissa mennään puolestaan ajoittain epäuskottavan puolelle, mutta pääasiahan on ettei tarina siihen kaadu.

Juonisikermän tiheys ja monipolvisuus sulkee tehokkaasti juonipaljastuksia välttelevän kirjabloggaajan suun. Nyt on vain pakko uskotella, että hauskaa oli, tyrmistystä riitti ja päivittelemään pääsi aina myötäjännitykseltään tai -noloudeltaan ehtiessään.

***

Vepe Hänninen: Hämärämies
Kansi: Timo Mänttäri
WSOY 2013
343 s.

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali (Lamplite Ltd)

Olli Sarpon esikoisnovellikokoelma Antipastoraali sisältää lyhyitä, tiiviitä, jopa proosarunomaisia novelleja elämän keskeisiltä syrjäkulmilta – Matkalta ruokakauppaan ja sinne, kuten alaotsikko lupaa. Novellit saivat minut nauramaan ja kyynelehtimään, joten epäilen niiden olevan erinomaisia. Luin teoksen kahdesti. Enkä edelleenkään osaa oikein Antipastoraalista kirjoittaa. Joskus käy näin, jos kirja humpsahtaa suoraan näköelimistä sieluun.

Aivan ensimmäiseksi haluaisin luovuttaa Antipastoraalille Vuoden Parhaimman Otsikon palkinnon. Se nimittäin kuvaa täydellisesti novellien lähtökohtia, urbaania helsinkiläiserämaata ja ihmisten kauppoihin unohtamia ostoslistoja, jotka paljastavat niin yllättävän raa’asti kirjoittajan hetkellisen läsnäolon muodon, että melkein tulee arvailtua myös sisältöä. Tätä sisällön arvailua Sarpo on teoksessaan toteuttanut – mutta iskenyt mukaan tarkkoja havaintojaan Helsingin kujilta, kaupoilta ja huoneista, omastaankin.

Novellissa Pastoraali Sarpo tiivistää harvinaisen maalaiselämäilmiön modernin Sancho Panzan sinnikkyydellä ja määrittelee, mitä Antipastoraali ei ole:

Kerron miten olen välttänyt maalaiselämän kammottavat vaarat. Olen selviytynyt. Olen torjunut paljain käsin punkkilaumojen hyökkäykset. Ja hirvikärpästen. Myyrät eivät ole päässeet silmilleni kuseksimaan. (s. 167)

Antipastoraali nauraa ja itkee urbaaniutta, yksinäisyyttä ja elämänmenoa. Novellit ovat harvoin yli sivun pituisia, mutta sisältävät moniakin käänteitä, jotka kurkottavat naturalistisesta yhteiskunnalliseen, arkipäiväisestä juhlalliseen ja tavanomaisesta erityiseen. Laaja kirjo on ajoittain myös teoksen heikkous: vaikka toisteiset elementit kassaneideistä huoneisiin ja osuuskauppoihin nitovat tarinoita yhteen, novellivalikoimaa olisi voinut editoida vielä tiukemmaksi, tasalaatuisemmaksi kokonaisuudeksi. Kokoelma keikkuu satunnaisesti uhkaavasti myös niillä rajoilla, joissa kirjailijan kohtaaminen muuttuu kiusalliseksi. Sarpo löytää kuitenkin useimmiten koskettavan kulman, myös nykyelämän kliseistä, kuten novellissa Surmansyöksy:

Poliisi, palokunta ja sairasauto ovat nopeasti paikalla. Viranomaiset jäävät innokkaasti tutkimaan auton kärsimiä vaurioita. Loukkaantunut vaikeroi ja korisee. Näen miten päästä valuva veri tuhrii autoa tarkastelevan poliisikonstaapelin puolikengät. Palomiehet lähtevät noutamaan välineitä, joilla mersun etuoven lommo saadaan kätevästi oikaistua. En jää paikalle tukkimaan liikennettä.  (s. 21)

Antipastoraali vaikuttaa salaa kokonaistaideteokselta, jonka tarkoitus on vetää kirjoitukseen mukaan paitsi ostoslistojaan unohdelleet, myös lukijat ja kirjailija. Aionkin osallistua salakavalasti ja itseironisesti metatasolla, katkelmalla Arvostelijakappaleesta:

Pitäkää päänne kylmänä! Välttäkää ylisanoja arvosteluissanne. Loistava ja ainutlaatuinen riittävät vallan hyvin. (s. 147)

Tämä kirja oli arvostelijakappale, josta minulle vinkkasi kirjailija itse. Haluaisinkin tässä kiittää kirjailijaa oikeiden sanojen löytämisestä kirja-arviota varten, mutta en voi, koska me kirja-arvioitsijat emme oikeastaan saisi käyttää adjektiiveja tai adverbejä tai muuta sellaista mutuhuttua, jota tämäkin arvio edustaa. Kiitos ja anteeksi.

***

Olli Sarpo: Antipastoraali
Kansi: Jussi Karjalainen
Lamplite Ltd. 2013
223 s.

 

Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra

Michael Moorcock: Ilmojen Sotaherra

Michael Moorcock: Ilmojen Sotaherra (Vaskikirjat 2013)

Michael Moorcockin Ilmojen sotaherra on nostalginen tuulahdus 1970-luvun sosialistista proto-Steampunkia, jossa todellakin on punk vielä voimissaan. Se lainaa 1800-luvun lopun seikkailuteoksista ja osallistuu 1970-luvun yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Toisin kuin useimmissa höyrypunkkirjoissa, tässä romaanissa päähenkilö matkustaa vaihtoehtohistorialliseen tulevaisuuteen, jossa maailmaa hallitsevat jätti-imperiumit Englanti, USA, Japani, Venäjä ja Kiina. Maailmanhallinnon primus motorina sekä takeena on ilmalaivoihin perustuva ilmaherruus.

Romaanin rakenne mukailee jossain määrin H. Rider Haggardin (esim. Kuningas Salomonin kaivokset) ja Joseph Conradin (Pimeyden sydän) seikkailuromaaneja, mutta ennen kaikkea H.G. Wellsin Kun nukkuja herää -teosta. Kunniallinen britti-imperiumin upseeri Oswald Bastable* joutuu vuonna 1902 Imperiumin etujen puolesta Nepalissa käydyllä diplomaattisella retkellä Teku Bengan myytillisessä kaupungissa kiipeliin, hän katoaa palatsin salakäytäviin – ja löytää itsensä erittäin hämmentävästi tulevaisuudesta, 1970-luvulta. Tarinansa Bastable kertoo Michael Moorcockin isoisälle Michael Moorcockille vuonna 1903, palattuaan takaisin menneisyyteen muuttuneena miehenä. Niinpä Moorcock pääsee kuvailemaan paitsi Imperiumin tilannetta vuonna 1902 kuin 70 vuotta myöhemminkin, sikäli kun historia eteni ilmalaivaherruuden viitoittamaa imperialistista riistotietä.

Taisin säikäyttää hoitajani kun hän palasi takaisin, sillä hänen ulkomuotonsa sekä nolotti että kiehtoi minua. Oli vaikea pitää häntä tavallisena, säädyllisenä – tosiaankin melko sovinnaisena – nuorena naisena, kun hän oli oman aikani mittapuulla pukeutunut kuin balettityttö! (s.67)

Moorcockin mailmanluonti on hämmästyttävän nerokasta, vaikkakin ahdistavaa. Ahdistavuus ei varsin eroa muusta -70-lukulaisesta yhteiskunnallisesti tiedostavasta kirjallisuudesta, mutta tulee varmasti yllätyksenä nykyaikaista hampaatonta ja, viktoriaanista elämää enimmäkseen ihannoivaa Steampunkia lukeville.

Alus oli vielä vanhempi kuin ensimmäiseni, Loch Ness, ja paljon alkeellisempi, hieman merirosvomaisenkin oloinen. Epäilin, että aluksella tuskin pröystäiltäisiin tietokoneilla, lämpötilan säätimillä tai millään muullakaan paitsi kaikkein hienostumattomimman mallisella radiopuhelimella, eikä aluksen nopeus voinut juuri ylitää 80 mailia tunnissa. (s. 130-131)

Ilmojen sotaherran tapahtumaympäristönä toimivat ilmalaivat kuvataan yksityiskohtaisesti ja mielenkiintoisesti. Sen sijaan henkilöhahmot jäävät Bastablea lukuunottamatta hieman paperisiksi. Sosiaaliset jännitteet ovat melkoisia ja juonet etenevätkin pääasiassa henkilöristiriitojen varassa, ikäänkuin Moorcock pelaisi shakkia mustien ja valkoisten hahmojen välillä, Bastablen ollessa muille nappuloille musta hevonen.

Ilmojen sotaherran heikkoutena on, että romaani pääsee kehyskertomuksensa takia kunnolla käyntiin vasta toisella puolikkaallaan. Lisäksi suomennos kärsii Steampunk-tyylistä tipahtelusta: esimerkiksi sana “plastic” pitäisi tässä kirjallisuuslajissa mielestäni kääntää mieluummin “plastiikiksi” tai vaikka “bakeliitiksi” kuin “muoviksi”, “kreosootti” “tervaksi” jne. Tyyliongelmien lisäksi käännöksessä on melko paljon anglistisia lauserakenteita ja jonkin verran puhtaita käännösvirheitä. Niinpä tätä ei voi kielellisistä syistä pitää esikuvallisena suomalaiselle höyrypunkille. Sisällöllisesti se on kuitenkin erittäin tärkeä perusteos kaikille, jotka haluavat tutustua tähän kirjallisuuslajiin tutustua, eikä vähiten siksi, että se summaa niin Steampunkin vaikutteet kuin historiankin.

***

* Kyllä on täysin mahdollista, että tämäkin kirja oli avustamassa The League of Extraordinary Gentlemenin ideointia.

***

Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra
Käännös: Laura Nieminen engl. alkup. The War Lord of the Air
Kansi: Juhani Jokinen
Vaskikirjat 2013
234 s.

 

Helen Fielding: Mad about the Boy

Helen Fielding: Mad about the Boy

Helen Fielding: Mad about the Boy (Otava 2013)

Bridget Jonesin kirjoittaja Helen Fielding on kirjoittanut uuden Bridget Jones -kirjan, jonka suomennettu nimi on Mad about the Boy(True story, onnea vaan kaikille suomenkielistä versiota etsiville googlaajille).* Uusin Bridget on reaaliajassa ikääntynyt viisikymppinen perheenäiti, joka puhkeaa uudelleen kukkaan. Myös *sillä* tavalla.

Ensimmäinen Bridget Jones -kirja oli Jane Austen -pastissi, jossa kolmekymppinen sinkkusankaritar Bridget antautui komealle pomolleen Daniel Cleaverille vain huomatakseen, että hurmaavan ulkokuoren alla muhi varsinainen sika – ja että olikin oikeasti rakastunut asianajaja Mark Darcyyn. (Darcy-nimi tulee Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, ihan niin kuin koko pastissikin). Seuraavassa Bridget Jonesissa Bridget oli kolmekymppinen sinkkusankaritar, joka toheloi suhteensa Darcyyn ja Cleaveriin, mutta teki kuitenkin lopussa häkellyttäviä lomaseikkailumuuveja ja löysi näin tiensä takaisin oikeaan syliin. Tässä viimeisessä osassa Kaikki On Toisin (epäkannustavia lehtikritiikkejä luettu ennen kirjan avaamista 3).

Kävellessäni matkoihini lapsia kädestä pidellen kuulin tekstarin piipahduksen. Pistin äkkiä lasit päähäni lukeakseni sen. (s. 14)

“Täitä löydetty 13, eläviä ötököitä 2, saivareita 11 (ei paha)”

Nythän on nimittäin niin, että Bridget Jones on pohjimmiltaan rakkauden epäonninen, mutta toiveikas, joskin snadisti hömelö soturitar. Bridget Jones kirjat ovat myös lähtökohtaisesti romanttisia komedioita, jotka eivät lähtökohtaisesti kerro avioliiton satamassa lilluvasta perhe-elämästä. Toisin sanoen, ensi töikseen kirjailijatar paljastaa tapattaneensa Darcyn. (Kyllä muutkin kuin George R. R. Martin osaavat.)

Miehen sijaan Bridgetillä on pari lasta, talo ja ensiaskeliaan horjahteleva ura elokuvakäsikirjoittajana. Ja ystävät, jotka pakottavat Bridgetin deittaamaan, mm. internetissä. Twitteristä B. löytääkin 29-vuotiaan toyboyn (miten tää suomennetaan?), joka myös tykkää pieruhuumorista. Toisaalta Bridgetin jo 2-vuotiaana isänsä kanssa monimutkaisia palapelejä pelanneen pojan ikävä, mutta pyykkilautavatsainen liikunnanopettaja osoittaa myös kiinnostustaan, pääasiassa hymyilemällä vinosti. Lisäksi vastuksena ovat täit. Tarvinneeko tässä mainitakaan, että Fielding ei niinkään puno juonia kuin ampuu niitä haulikolla.

“@JoneseyBJ Tullos takaisin!

Mad about the Boy on kaikesta huolimatta erittäin hauska ja jouhevasti kulkeva chick lit -kirja. Epämääräinen juonisto pysyy kasassa epäilyttävillä ihmevirityksillä – mutta hei, se pysyy kuitenkin kasassa sen verran, että osa lukuhuvista on seurailla, pysyykö se sittenkin kasassa kliseistä seuraaviin poukkoillessaan. Kliseissähän ei sinänsä ole mitään vikaa, kunhan ne on tehty hyvin.

On karmivaa, miten erilaista kohtelua saa silloin kun on lihava ja silloin kun ei ole. Tai kun on oikein laittautunut ja kun on vain tavallinen. Ei ihme, että naiset ovat epävarmoja. Tiedän että miehetkin ovat. Mutta nainen, jolla on käytössään kaikki nykyajan naisen konstit, voi puolen tunnin puunauksen jälkeen näyttää kirjaimellisesti ihan eri ihmiseltä. (s. 88)

Bridget Jones -kirjojen tapaan kirjan viehätys on Bridget Jonesissa, joka on ehkäpä maailman sympaattisimpia päähenkilöitä kaikessa pörhellyksessään. Maailmalla kriitikot ovat kritisoineet Bridgetin olevan epäuskottavasti edelleen se sama Bridget kuin ennen perheytymistä. Tässä kriitikot ovat ehdottomasti väärässä. Henkilökohtaisesti pitäisin erittäin uskottavana sitä, että ihminen ei välttämättä kasva henkisesti, vaikka itsetehtyjen perheenjäsenten määrä perheessä kasvaa. Ja älyttömän kiva, että tämäkin virhe maailmankaikkeudessa otetaan edes joskus positiivisella tavalla esille.

Kriittisesti tarkastellen Mad about the Boy jakaa tietysti aika kamalaa viestiä naiseudesta, jos myös mieheydestäkin. Myöskin teoksen luomat äitiys- tai isyyskuvat loistavat kliseisyydessään ja konservatiivisuudessaan hirveyttään. Bechdelin testin tämä romaani selvittää hilkulla rimaa hipoen, ja ainoastaan siksi, että välivitseissä on sähköposteja, joissa naiset puhuvat ruuasta (eli jostain muusta kuin miehistä). Mutta minua nauratti ja viihdytti. Sitäpaitsi, onpa kiva, että normaalisti kirjallisuudessa täysin myyttinen hahmo, nim. keski-ikäinen nainen kelpaa takuubestsellerin päähenkilöksi.

“NYT RIITTI SE PELAAMINEN, niin kuin jo sanoin”                                                           “Äiti. Tämä on sinun Kindlesi. Tällä luetaan kirjaa.”                                                             Räpytelin silmiäni hämmentyneenä. Se edusti teknologiaa ja oli musta ja ohut ja siksi Paha, mutta…                                                                                                                             “Minä luen Roald Dahlin Jaakkoa ja jättipersikkaa.”                                                            …mutta samalla se oli kirja. (s. 233)

***

* Otavan markkinointipäällikkö: “Nimeä mietittiin paljon, ja koska tuo alkuperäinen viittaa selkeästi tuohon biisiin, ja kaikki käännökset kuulostivat kököiltä, näin tehtiin.” Ei sikäli, että yhtään kadehtisin ketään, joka joutuu tilanteeseen, jossa pitäisi suomentaa sanaleikki, joka on samalla biisin nimi.

***

Helen Fielding: Mad about the Boy 
Suom. Annika Eräpuro engl. alkup. Bridget Jones – Mad about the Boy
Kansi: Suzanne Dean Otava 2013
439 s. 

Wladimir Kaminer: Marssimusiikkia

Wladimir Kaminer: Marssimusiikkia

Wladimir Kaminer: Marssimusiikkia (Karisto 2002)

Suurin saksalainen nykyhumoristi, venäläinen emigrantti Wladimir Kaminer jutustelee Marssimusiikkia -kokoelmassa omaelämäkerrallisesti Neuvostoliiton viimeisistä päivistä. Kaminer on kolumnin armoitettu taitaja: hän puristaa pieneen tilaan hauskan jutun, joka laajenee yksityisen ihmisen uniikeista pulmista tarkoiksi, yleisinhimillisiksi havainnoiksi. Marssimusiikkia -teoksen seitsemän novellimaista muisteloa käyvät läpi Kaminerin lapsuutta ja nuoruutta päättyäkseen vuoden 1990 tapahtumiin, jotka myös kirjailijan henkilökohtaisessa elämässä tarkoittivat uutta alkua.

Luokkatoverini ottivat suuresti ihastuneina vastaan poliittiset esitelmäni. Kutakuinkin noihin aikoihin minulle selvisi, kuinka ohut todellisuuden ja kuvitelman välinen raja monesti on. Lehdet kävivät aina vain vanhemmiksi, poliittinen informaatio aina vain jännittävämmäksi. Lopussa luovuin kokonaan lehdistä ja laadin uutisohjelman omasta päästäni. (s. 15)

Kaminer kirjoittaa niin kouluvuosistaan kuin armeijapalvelustaan ja hippimetsäilystään, karjajunailuistaan, dramaturginurastaan ja siviilielämästään kepeästi, ilon ja naurun kautta. Kanssaeläjät toimivat myös hyväntahtoisen komiikan lähteinä ja kohteina. Marssimusiikkia kaikuu pääasiassa kansanmusiikkisoolona, josta kaikuu kumea neuvostoliittolainen mieskuorolaulu taustalla. Kaminer keskittyy ideologisen haavekuvan ja arkisen todellisuuden yhteismitattomuuteen, eikä pelkästään poliittisessa mielessä.

Itse näyttelijät pelkäsivät naispuolisia ihailijoitaan kuin ruttoa. Usein he eivät uskaltautuneet yksi teatterista kotiin vaan istuivat kanttiinissa aamukolmeen. Heidän ihailijansa olivat toisinaan väkivaltaisia… Näyttelijä Y joutui monta kertaa piilottelemaan autonsa alla. Kun hän kerran juuttui ruuhkaan teatterin lähistölle, ihailijat repivät hänen vaatteensa matkamuistoiksi ja hän joutui juoksemaan ilkosillaan viimeiset sata metriä hätäsisäänkäynnille. (s. 32)

Kaminerin teokset ovat myöhemmin tiivistyneet ilmaisultaan, mutta jo Marssimusiikkia -kokoelmassa on nähtävissä jouheva tarinaniskentä. Vaikka tämä kirja kertookin menneisyyden Neuvostoliitosta, lukiessa iskee sama epätodellisen kohtaaminen kuin hyvää SF-kirjallisuutta lukiessa.

Pian huomasin, miten siviilielämä oli muuttunut kahden vuoden metsässä oleskelun aikana. Emme olleet kuulleet perestroikasta kerrassaan mitään. Uusi todellisuus pisti nyt silmään: tyhjiöpakattu yhteiskunta, jota olin omin käsin suojellut vierailta raketeilta, kova sosialistinen muna, joka vuosikymmenten ajan oli kiehunut kylmän sodan kuumassa vedessä, oli saanut pahan särön. Kaikki, mikä vielä jotenkuten virtasi, virtasi ulos – ulkomaille. Ihmiset eivät enää jonottaneet ruokakauppojen edessä vaan konsulaattien ja suurlähetystöjen edessä. (s. 155)

Wladimir Kaminer on tulossa Helsingin kirjamessuille saksalaisen kirjallisuuden edustajana. Ja se on ihan mahtavaa, koska Kaminer on yksi lempparikirjailijoistani!

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanjaan.

Wladimir Kaminer: Marssimusiikkia
Kansi: tekijän kokoelmat
Suom. Hannu Väisänen saks. alkup. Militärmusik
Karisto, 2002
182 s.

Neill Strauss: The Game: Penetrating the Secret Society of Pickup Artists

Neill Strauss: The Game

Neill Strauss: The Game (Regan Books 2005)

Kun Rolling Stone -lehden keski-ikäistyvä, kaljuuntuva toimittaja Neill Strauss sai toimeksiannon kirjoittaa kirjan maailman tykimmeistä pelimiehistä ja heidän iskutekniikoistaan, Strauss sinkosi itsensä PUA-kulttuuriin* ja -yhteisöön kahdeksi vuodeksi ja kirjoitti kokemuksistaan The Game -kirjan. Kun minä luin erään suht maalaisjärkisiä deittailuvinkkejä antavan opuksen, Linnea yllytti lukemaan em. Straussin kirjan. Jonka sain kahden minuutin vonkumisella Facebook -kaverilta, koska HelMet ei antanut.

Neill Straussin The Game -opuksen mukaan PUA-yhteisö on sosiaalisesti heikkolahjaisten miesten maanis-depressiivinen yhteisö, jossa eri tavoin rikkinäiset ihmiset taputtavat toisiaan selkään, kunnes ovat imeneet lajitovereiltaan kaiken tiedon tai rahat (riippuen siitä, kumpaa taputettavalla on) ja voivat aloittaa armottoman selkäänpuukotushipat. The Game -kirja puolestaan on – ja moraaliseen selkärankaani sattuu tämän myöntäminen – oikein hauskasti kirjoitettu autofiktiivinen romaani miesten ja naisten (mutta enimmäksen miesten) keskinäisten suhteiden vaikeudesta etenkin silloin, kun em. miehillä ja/tai naisilla on vaikeuksia tulla toimeen itsensäkin kanssa. The Game voi näyttäytyä niin ultimaalisena pokausoppaana kuin moraalisena opetuskertomuksena siitä, miksi pokauksen sijaan kannattaisi keskittyä tulemaan toimeen itsensä kanssa  ja sellaisten ihmisten kanssa, joista pitää.

There is nothing more bonding than succesfully picking up girls together. It is the basis for a great friendship. Because afterward, when the girls are gone, you can finally give each other the high-five that you’ve been holding back since you met them. It is the sweetest high-five in the world. It’s not just the sound of skin hitting skin; it’s the sound of brotherhood. (s.180)

Straussin päiväkirjamainen romaani seuraa hänen itsensä – pseudonyymi Stylen – kehitystä pelimiehenä oppi-isänsä Mysteryn** johdolla. Samalla se seuraa koko maailmanlaajuisen PUA-yhteisön kehitystä hetkellä, jolloin yksittäiset pelimies-gurut alkoivat pitämään erittäin kalliita workshoppeja ja myymään kirjoja pokauksesta, ja PUA-kulttuuri muuttui salaisesta alakulttuurista avoimeksi kaupalliseksi palveluksi.

[T]wo things dawned on the rest of the community. The first was that anybody could run a workshop. It didn’t take any special talent to point two girls out to a guy and say, “Go approach them.” The second was that the demand for seduction schooling was elastic. Guys would throw any amount of money at the problem to solve it. (s. 239)

The Game -teos on nerokas yhdistelmä antisankarin sankariksikasvukertomusta, (sosiaalisten) hylkiöiden bromancea ja eroottista novellikokoelmaa. Jos kirjan alussa keskeinen kysymys on, että johtuuko joidenkin miesten flaksi siitä, että he pyrkivät pokaamaan tilanteessa kuin tilanteessa, vai heidän aidoista iskutaidoistaan, kirjan lopussa päästään jo pohtimaan sitä, kenet kannattaa pokata ja jopa sitä, että miten saa pokattua juuri sen elämänsä naisen, jonka haluaa pokata. Pelimieselämänvaiheensa aikana Style havaitsee mm. että iskemisessä olennaista on:

  1. Itsevarmuus. Hän, joka näyttää viihtyvänsä itsensä seurassa saa muut viihtymään seurassaan.
  2. Antaminen. Hän, jolla on jotain annettavaa toiselle, saa toisen viihtymään seurassaan.
  3. Kuunteleminen. Kaikki viihtyvät hyvän kuuntelijan seurassa.
  4. Epätavoitteellisuus. Naiset viihtyvät sellaisen miehen seurassa, jonka elämäntarkoitus ei vaikuta olevan pokaaminen ja jota ei vaikuta hetkauttavan suuntaan tai toiseen, että saako hän tänä iltana vai ei.

Loput Mysteryn ja muiden PUA-gurujen takuuvarmoista pokaustempuista löytyvät The Gamesta. Kirjan punaisena lankana kulkee kaikesta huolimatta jokseenkin moralistinen punainen lanka. Onko oikein esineellistää muita ihmisiä omien tarpeidensa täyttämisen välineiksi? Miltä maailma, ihmiset ja ihmissuhteet alkavat näyttää, kun erilaiset sosiaaliset tekniikat täyttävät elämän? Millainen ihminen kokee hyväksi ideaksi täyttää elämänsä iskemisellä? Jos elämän täyttää pelimieselämäntapa, millaista elämää se on?

There are men in this world who hate women, who do not respect them, who call them bitches and cunts. They are not PUAs. PUAs do not hate women; they fear them. Simply defining oneself as a PUA – a title earned solely by the responses of women – one becomes doomed to derive his entire self-esteem and identity from the attention of the opposite sex. (s. 350)

The Game on niin sisällä PUA-kulttuurissa ja ylipäänsä kulttuurissa, jossa miehet pokaavat naisia, että yllättävän vähän sieltä löytyi mitään yleistä kulttuurikritiikkiä. Itse kuitenkin pohtimaan, kuinka outo on kulttuuri, jossa ainoastaan miehet voivat iskeä naisia. Toisaalta jäin pohtimaan, että jos sosiaalinen elämä on tekniikkalaji, niin naiset voivat varmaankin käyttää hyväkseen samankaltaisia temppuja kuin miehet – mahdollisesti käyttävätkin. Onko sosiaalinen elämä tekniikkalaji? Onko moraali keksitty taitamattomien huiputtamiseksi?

Project Hollywood was supposed to be a way to surround ourselves with healthy, helpful influences to better ourselves, our career, and our sex lives. Instead, the house had turned into a vacuum for needy males and neurotic females. It sucked in anyone with mental problems and scared away anyone of quality. (s. 356)

***

* PUA tulee sanoista Pick-up Artist ja tarkoittaa miespuolista henkilöä, joka tekee kaikkensa käyttääkseen naisten iskemisessä hyväkseen sosiaalisen kanssakäymisen tekniikoita, joista on toisten PUA-miesten mukaan apua naisten iskemisessä.

** Kyseessä on oikea ihminen. http://www.venusianarts.com/

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanjaan.

Neill Strauss: The Game: Penetrating the Secret Society of Pickup Artists
Kansi: Richard Ljoenes
Regan Books, 2005
452 s.

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen (Satakielisiskot)

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen (Satakielisiskot)

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen (Satakielisiskot) (Kustannus-Mäkelä 2013)

Se oli suomalaista chick litiä, ja hän oli ajatellut, että olisi mukava verrata sitä amerikkalaiseen. Eikä kirjassa mitään vikaa ollutkaan. Tyyli ja kieli olivat asianmukaisen kepeitä ja luistavia, mutta päähekilön tolkuton ostelu ja tavaramerkkien ihailu ärsytti selvästi enemmän kuin amerikkalaisessa versiossa. (s. 126)

Salanimi Marja Orkoman erittäin perinteinen naisten viihderomaani Lesti & Lautanen aloittaa Satakielisiskot -nimisen sarjan, joka tuntuu monin tavoin vastaiskulta chick litiä vastaan. Se kertoo kuvitteellisessa Satakielilaakson kaupungissa asuvista yrittäjäystävättäristä, Hennasta ja Aurista, jotka ovat perustamassa ensimmäisiä yrityksiään saman puutalon eri päihin ja asuvat kämppiksinä keskellä olevassa kolmiossa. Vaikka juonikuvio liittyy elämän suuriin suunnanmuutoksiin, henkilöhahmoja rakennetaan isoisovanhemmista lähtien, eteneminen on verkkaista, ja kaikessa keskitytään pieneen ja arkipäiväiseen, syvällisiin elämäntarinoihin ja varovaisiin romansseihin. Lesti & Lautanen olisi voinut iskeä säpäkästi vintage-,kotoilu-, kohtuullistamis-, ja tyylikkään köyhäilemisen trendeihin, mutta vanhahtavan kielenkäytön ja nykypäivän nuorten naisten elämänmenon yhdistäminen osoittautuu haastavaksi.

Eetu etsi iPadistaan tanssimusiikkia. Bailaaminen sujui ihan hyvin joko yksin, kaksin, kolmin, nelistään, tai aika ajoin koko kuuden porukalla. (s. 163)

Lesti & Lautanen erittäin perinteinen suomalainen naisten viihdekirja. Päähenkilöt ovat sympaattisia, itsenäisiä, romansseille alttiita, uuden elämän alussa. Helsingistä ja Forssasta he lennähtävät Satakielilaaksoon (eli Naantaliin) raatamaan vanhasta puutalosta lounasravintolaa, suutarinverstasta ja jaettua asuntoa. Bisneksen suhteen kaikki sujuu jouhevasti, ihmissuhteet ovat monin kerroin solmussa.

Orkama on onnistunut tunkemaan noin 200 sivuun ällistyttävän määrän detaljeja. Tyttöjen taustat selvitetään kolmanteen polveen, silakanperkuuta selitetään sivun verran, Turun linnan sisäkierros käydään (vaikka kukaan hahmoista ei siellä vierailekaan). Nykyelämänmenon konsumerismin ja suurella liekilllä elämisen kritiikkiä on tarjolla harva se sivu ja päikkärit ovat must raskaan rempparaadannan vastapainona.

Vähiten synkassa alle 60-vuotiaiden elämän kanssa on kirjan kieli: kahvin oheen tarvitaan “kastettavaa”, henkilöt “kännyköivät” toisilleen. Lisäksi faktat olisivat kaivanneet tarkistusta: ensimmäisessä ultrassa ei todellakaan voi nähdä sikiön sukupuolta ja toisaalta ravitsemusliikkeelle ei irtoa lupaa ilman asiakas-wc:tä.

Kaiken kaikkiaan Lesti & Lautasesta paistoi läpi voimakas sarjan aloittamisen vaikeus. Kirjan pääjuonista vain yksi ei jäänyt kesken (kaikki romanttiset juonet jäivät) ja toisaalta turhaakin taustoitusta käytiin läpi ylettömästi ensimmäisen 150 sivun aikana. Päähenkilöiden hahmot ovat syviä, mutta muut jäivät paperisiksi ja tuntuivat toistensa kopioilta. Toisalta kirja ei toimi itsenäisenä teoksena, mutta toisaalta runsas taustoitus ajoi juonten yli niin voimakkaasti, ettei syntynyt tarvetta saada tietää, mitä Satakielilaaksossa seuraavaksi tapahtuu.

Jos saa spekuloida, niin tämä kirja olisi ollut erittäin paljon parempi 1950- tai -60-luvulle sijoitettuna. Vanhahtava kieli olisi saanut oikeutuksensa, moralisointi olisi mennyt mielenkiintoisen ajankuvan piikkiin ja yleinen hitaus olisi sopinut paremmin elämänrytmiin. Kirjailijan detaljirunsaus ja pieteetillä toimitettu selittely olisi ollut jopa perusteltua vintage-charmantissa kokonaisuudessa – ja Orkoma olisi ehkäpä löytänyt itselleen uuden lukijakunnan.

* Salanimen takaa löytyy taiteilijanimi, dekkaristi Pirkko Arhippa.

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen (Satakielisiskot)
Kansi: Nina Heinonen
Kustannus-Mäkelä 2013
206 s.

Kirjakaksikko: Dorrenstein & Dorrenstein

Renate Dorrenstein on alankomaalainen toimittaja-kirjailija, joka rakentaa romaaneihinsa vahvoja jännitteitä, joiden kautta hän kommentoi yhteiskunnallisia ja sosiaalisia kipupisteitä. Dorrensteinin teokset Hyvä äitipuoli ja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa edustavat sitä paljon parjattua realistista nykyromaania, joka ei uudista kirjallisuutta tai haasta lukijaa. Vai haastaako?

Hassua vain, että ulkomaailman silmissä viisikymppinen nainen oli ihminen, jolla ei ollut enää paljon mitään väliä. (Pojallani on… s. 103)

Dorrenstein tuo teoksissaan näkymättömän näkyväksi antaessaan äänen keski-ikäisille naisille ja heidän elämänkokemuksilleen. Keski-ikäinen nainen tuntuu olevan ihmiskunnan umpisuoli: se on näkymätön, sen tarkkaa funktiota voi vain arvailla, eikä sen olemassaoloon tarvitse kiinnittää huomiota niin kauan kuin se jatkaa tavanomaista toimintaansa. Dorrenstein näyttää, millaista sisäistä elämää keski-ikäisellä naisella voi olla.

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli (WSOY 2013)

Hyvä äitipuoli kertoo keski-ikäisestä uusperheen äidistä, joka työelämässään on arvostettu käsityötaiteilija ja kotielämässään vähätelty vaimo ja inhottu äitipuoli. Dorrenstein kaivautuu tähän perustavanlaatuiseen ristiriitaan julkisen ja kotoisen minän välillä näyttäen sen tekevän ihmeitä ihmisen psyykelle: roolien yhteismitattomuus arvioidaan niin päähenkilön kuin hänen aviomiehensä ja tytärpuolensa näkökulmasta. Dorrenstein kysyy, pitääkö tällainen tilanne hyväksyä tai voiko sen ylipäänsä sisimmässään hyväksyä?

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa on tarina vaihdevuosiaan läpikäyvästä Heleenistä, jonka elämässä lasten kasvaminen itsenäisiksi ja oman äidin muuttuminen täysin riippuvaiseksi sekoittaa totutut perhekuviot. Miten ottaa vastaan omien lasten poissaolo omasta elämästä ja äidin tunkeutuminen jälleen oman elämän keskiöön, tällä kertaa hoivattavana?

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa (WSOY 2009)

Pojallani on seksielämä… kertoo, päin vastoin kuin otsikosta olettaisi, enemmän siitä, miten minä luen äidille punahilkkaa. Jos Lisa Genovan romaanissa Edelleen Alice näytettiin, miltä Alzheimerin tautiin sairastuminen tuntuu ja osoitettiin, miten omaiset voivat parhaimmillaan auttaa muistisairauteen sairastunutta vanhempaansa, Dorrensteinin teos kertoo kaunistelematta, miltä muistisairaan tyttärestä näyttää ja tuntuu vanhemman sairastuminen.

Perheroolit heittävät kuperkeikkaa lapsen arjessa, vaikka etenkin sairastunut vanhempi elää yhä kauempana arkitodellisuudesta, ja tilanne elää jatkuvasti etenkin sen suhteen, kuinka itsenäistä elämää vanhempi kykenee turvallisesti elämään, ja kuinka paljon hän tarvitsee hoivaa lapseltaan – jonka oma arki omien terveys-, työ- ja perhe-elämän haasteineen pitää myös pystyä pitämään kasassa. Kuinka paljon ihminen jaksaa tulipalojen sammuttelua kantaessaan samalla koko ajan taakkaa siitä tietoisuudesta, että ne olisi oikeastaan pitänyt voida ennaltaehkäistä? Missä kulkevat jaksamisen rajat?

Molemmissa kirjoissa kulkee punaisena lankana arkipäivän arvostuksen ja kunnioituksen problematiikka. Keski-ikäisen naisen ja äidin ajatukset, elämä ja teot, mikä niiden arvo on? …Ja minä luen äidille punahilkkaa näyttää myös sen, kuinka vaikea on sopeutua siihen, että itse on syyllistynyt samaan vähättelyyn tai sivuuttamiseen, mitä kokee muiden osalta astuessaan itse tähän näkymättömien armeijaan.

Dorrensteinin teokset tuovat banaaleihin kliseisiin julmia jännitteitä ja vastakkainasetteluita.  Tunnelmaa kevennetään säännöllisesti huumorin keinoin, joten lukukokemus poukkoilee viihdyttävästi arkipäivän kauhun ja komedian välillä.

***

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli
Suom. Sanna van Leeuwen hollanninkielisestä alkup. De Stiefmoeder
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2013
205 s.

***

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa
Suom. Titia Schuurman hollanninkielisestä alkup. Mit zoon hat een 
seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje vor
Kansi: ?
WSOY 2009
214 s.

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni (Atena 1997)

Hilkka Ravilon nimi on jäänyt mieleen useissa kirjablogeissa suitsutettuna nevörhöördinä. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni nappasin mukaan kirjaston kierrätyshyllystä ohi mennessäni, koska nimi oli tuttu. Olisin ehkä valinnut teemaltaan kevyemmän teoksen, jos olisin tajunnut ennen aloitusta, että romaanin teemana on pedofilia ja insesti.

Ravilo käsittelee järkyttävää aihettaan melko tyylikkäästi: kauheudella mässäilyä ei juuri näy, mutta inhimillinen hätä ja lapsen hyväksikäytön aikuisuudessa sekä häneen itseensä että muihin vaikuttavat seuraukset tuodaan voimakkaasti esille. Draaman kaari on tässä romaanissa erittäin mielenkiintoinen kulkiessaan nykypäivästä menneisyyteen ja takaisin nykypäivään. Kaari on sovitettu yllättävään kertojanäkökulmaan, joka on tarpeen, sillä teoksessa halutaan kuvata, miltä insesti näyttää niin uhrin kuin uhrin läheisten silmin.

“Maija pitää sitten huolta Soilikista”, papintäti vannotti ja Maija ihmetteli, oliko rouvalla valittamista. “Ei toki, en minä sillä. Ajattelin vain… eiväthän ne miehet oikein lasten päälle ymmärrä… että jos Soilikki nukkuisi teidän puolella.” (s. 105)

Mesimarjani, pulmuni, pääskyni -teoksessa tarina alkaa Soilikin ja Sepon kasvinkumppanuudesta: Soilikki muuttaa maalaiskylän pappilaan vanhempiensa kanssa. Sepon äiti puolestaan on pappilan piika, joka kasvattaa yksin edellisen rovastin väkivalloin siittämää poikaa. Seppo ja Soilikki ovat tavallaan perhettä, tavallaan kahden kerroksen väkeä. Pappilan hierarkinen, herraskainen elämänmeno näyttäytyy kyläläisille ja Sepolle erityisesti rovastin isällisen ohjaavan, tukevan ja tuomitsevan käden kautta. Mutta pappilan naisille, etenkin Sepon äidille ja Soilikille rovasti näyttäytyy toisin: omituisine vaatimuksineen, helvetin tulilla pelotteluineen, yöllisine seksuaalisine väkivallantekoineen. Pelastusta ei ole. Seksuaalisen väkivallan sävyttämä lapsuus seuraa Soilikin ja siksi myös Sepon elämää läpi aikuisuuden.

Ravilo kertoo Soilikin tarinan kolmannessa persoonassa. Soilikin lapsuutta kuvataan kaikkitietävän kertojan äänellä, nykyisyydessä puhuu Seppo, joka on ollut Soilikkinsa kanssa naimisissa parisenkymmentä vuotta. Neutraalihkosta kertojanäänestä iskeytyy läpi insestikokemuksen tuskallisuus, joka ei kipuile pelkästään fyysisenä. Vertailukohtana toimii Sepon äiti elämänkokemuksineen ja omine selviytymiskeinoineen. Rinnastamalla kahden eri tavoin kaltoinkohdellun hahmon kokemukset Ravilo analysoi, mikä on tekee insestikokemuksesta erityisen tuskallisen kokijalleen.

Elämää papin perheessä kyllästävät loputon salailu, pelko, syyllisyys ja häpeä. Erityisen koskettavaa on seurata Soilikin lapsenomaista itsesyyttelyä ja haaveilua. Miksi minä en kestä tätä, vaikka muut tytöt kestävät? Voisinko muuttaa toiseen perheeseen?

Ravilo onnistuu lapsuuskuvauksessa hyvin. Nykypäivän luonti ja Sepon kamppailu avioliittonsa pelastamiseksi – itsensä pelastamiseksi – on sekin uskottavaa. Traagisuus leimaa päähahmojen elämänpolkuja. Rovasti Rantasen hahmo jää omituisen paperiseksi, ja erityisesti Sepon suhde rovastiin lähinnä sanahelinäksi, mutta en yhtään ihmettele, ettei kirjailija ole hahmoon halunnut sen tarkemmin koskea. Ravilo käyttää taitavasti perinteisiä hienovaraisia kauhufiktion keinoja tunnelmanluonnissa.

Mielenkiintoista tässä romaanissa on myös ajankuva. Entisaikain maalaisidylli, johon monesti nostalgisesti haikaillaan, on jo sosiaalisten rakenteidensakin puolesta mahdollistanut käsittämättömän tuskallisia murhenäytelmiä. Ravilo ei mässäile, mutta ei myöskään kaunistele. Kuten monet kirjailijan tuotantoon aiemmin tutustuneet kirjabloggaajat, myös minä liityn Ravilon fan clubiin ensilukemalta.

***

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni
Kansi: ?
Atena 1997
309 s.