Tag Archives: koskettava

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjaltaEsikoiskirjailija, kustannustoimittaja Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta on oivaltava havaintokokoelma kohtuullisen tavallisen keski-ikäisen naisen arjesta. Sen lukeminen saattaa aiheuttaa käsittämätöntä keskivartalon hötkyntää, mahdollisesti ajoittain myös hallitsemattomia äänimerkkejä ja selittämätöntä silmähikeä.

Teosta mainostetaan takakannessa viihderomaaniksi aikuiselle naiselle, mikä on kyllä vale. Kyseessä on pikemminkin teemoittain järjestetty kolumnikokoelma (vaikka kolumnikokoelma ei takakannessa varmaankaan ole markkinointiviestinnällisesti järkevä valinta), jossa puidaan keski-ikäisen kypsymisen aiheuttamia vaikutuksia yksinpuheluna.

Meikkipussin pohjalta on varsin blogimainen, sillä kolumnit ovat lyhyitä, napakoita ja henkilökohtaisia. Tytti -nimisen päähenkilön ajatukset avaavat naistenlehdistä jossain määrin tutun näkymän kirjallisuudessa lähestulkoon tuntemattoman elämänmuodon, lähes viisikymppisen naisihmisen, elämään. Näkökulma kuitenkin poikkeaa naistenlehdistä, sillä kyseistä eläjää ei tarkastella kuluttajana, äitinä, sairastajana tai julkisuuden henkilönä, vaan kokonaisena ihmisenä.

Tuore näkökulma hämmentäisi lukijan, ellei hän voisi viihtyä teoksen vetävässä kerronnassa ja helmeilevässä katsannossa, vaikka aiheet ovat välillä karujakin. Teos ei kuitenkaan ole tekopirteä tai pakkopositiivinen, eikä se työkseen jakele elämänohjeita lukijalle. Muutaman kuitenkin.

Ensinnäkin, jos virtsankarkailua kohdunpoiston jälkeen esiintyy, kannattaa hommata sohvalle samaa sävyä oleva puutarhatuolityyny, jonka voi pestä vahingon sattuessa. Ja toisekseen, “Always ottimista, never pessimista” (s. 170).

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga, 2015
170 s.

Marian Keys: Mercy Closen mysteeri

Marian Keyes: Mercy Closen MysteeriIrlantilaisen Marian Keyesin Mercy Closen mysteeri on tragikoominen dekkari, jota lukiessa naurattaa ja karmii selkäpiissä yhtä aikaa. Teos  onnistuu lukijaa masentamatta kuvailemaan masennusta sortumatta voimautumispuheeseen tai yleistyksiin.

Helen Walsh on melkein kolmevitonen etsivä, joka joutuu rahapulassa muuttamaan ensimmäisestä omistusasunnostaan takaisin lapsuudenkotiinsa. Melkein tulee puheeksi, voisiko sitä muuttaa yhteen poikaystävän kanssa, mutta kolmen lapsen äitipuoleilu ei kiinnosta Heleniä riittävästi. Entinen poikaystävä ilmestyy kuvioihin ja tarjoaa Helenille keikkaa: comebackia yrittävältä poikabändiltä on kadonnut yksi jäsen teille tietämättömille. Helen tuntee kuitenkin masennuksen vetävän itseään toivottomaan voimattomuuteen. Onnistuuko Helen tehtävässään? Tai elämässään?

Varmaan jossain laissa luki, että irlantilaiset äidit joutuisivat syytteeseen, jos yksikään heidän tyttäristään osoittaisi normaalin itsetunnon merkkejä. Minulla tosin sattuu olemaan varsin hyvä itsetunto, mutta sen olen joutunut hankkimaan omin päin. Mikäli tietyt tahot saavat asian selville, äiti saattaa joutua vuokseni vakaviin vaikeuksiin. (s. 103)

Keyesin vahvuus on vahvojen henkilöhahmojen ja henkilöhahmojen välisten jännitteiden rakentamisessa, sekä kerronnallisten sävyjen keikuttelemisessa humoristisen ja traagisen välissä. Juuri kevyen, pirskahtelevan kerronnan ja teoksen tanniinisen, vakavan teeman yhdistäminen tuo tähän viihdekirjaan monitasoisuutta. Keyes onnistuu tuossa yhdistämisessä loistavammin kuin monet muut, mahdollisesti omasta masennuskokemuksestaan johtuen.

Mercy Closen mysteeri on myös pätevä dekkari, jossa on uskottava naisetsivä. Niinpä Helen Walsh liittyy Miss Marplejen, Maria Wernien, Maria Kallioiden ja Madame Ramotswejen jengiin, joskin enemmän Stephanie Plumin ja Lisbeth Salanderin kuin  Miss Marplen osastolle.

Tällä arviolla osallistun Kirjablogien naistenviikkoon. Kirjablogien naistenviikko

Marian Keyes: Mercy Closen mysteeri
Suom. Liisa Laaksonen The Mystery of Mercy Close
Tammi 2013
437 s.

 

Minustakin tuli taas tyttö

Kuinka identiteetistä rakennetaan imago, henkilöstä brändi, ihmisestä jotain kiinnostavaa?

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttöTytöstä ei kasva naista ilman järkyttäviä mokia, kertoo Caitlin Moranin romaani Näin minusta tuli tyttö. Hauska, koskettava ja mielenkiintoinen stoori työväenluokkaisesta Johanna Morriganista kaiuttaa samalla (1990-luvun nais)nuorison tunnelmia laajemminkin.  Lapsenkengistä aikuisten maailmaan hyppääminen on suoritettava tavalla tai toisella – yleisimmin seksin, alkoholin ja musiikin pyhä kolminaisuus on läsnä vähintään jossain määrin.

Saatoin viimein nähdä itseni piirtymässä maailmaan. Harrastin seksiä, sanani painettiin paperille. Minä piirryin näkyville vähitellen, teleskoopin päähän. (s. 238)

Näin minusta tuli tyttö kaiuttaa Moranin omaa henkilöhistoriaa, sillä hänen päähenkilönsä ryhtyy Moranin tavoin teini-iässä musiikkitoimittajaksi. Romaani maistuu elämältä ja 1990-lukulaiselta hieman tympeästi sisäänpäinlämpiävältä miesten hallitsemalta musiikkimaailmalta. Moran nakkelee päähenkilön kasvukertomuksen lomaan oivaltavia ja samalla hämärästi tutunoloisia tilannekuvauksia niin keikoilta, hotelleista kuin suoraan seksistäkin. Satunnaisesti kirjailijanääni läpäisee päähenkilön kokijanäänen kirjailijan sortuessa oivalluksissaan alleviivaavan filosofointipuheen puolelle.

Näin minusta tuli tyttö on romaani, joka jokaisen teinitytön tulisi lukea osana terveystiedon kurssia. Ensinnäkin se on paljon hauskempi kuin useimmat terveystiedon opettajat (ja useimmat terveystiedon nimissä luettavat teokset). Toisekseen siinä on päähenkilönä toimelias tyttö, joka ratkoo itse elämänsä ongelmia. Kolmanneksi, hän mokaa. Usein ja rankasti. Niin kuin kasvavalle ihmiselle tuppaa käymään (ja jos hyvin ja onnekkaasti käy, prosessi ei halvaannuta ihmistä loppuiäksi). Sikäli se on tervehenkisempi kuin 90% tytöille kirjoitettavista teoksista.

Tämän entisen nuoren Moranin teos kiikutti nostalgian ja myötähäpeän keinulaudalle. Tragikoomista tuskaa lisää se, että nykymaailman sukupuoliset mekanismit voivat aikuisemmasta tarkkailijasta näyttää ihan samalta kuin kvartaalivuosisata sitten itse koettuna. Eivätkä teinityttöjen haasteet eritoten seksiin tutustumisen ja uran luomisen suhteen ole (suurista puheista ja tasa-arvokomiteoista huolimatta) suinkaan vähentyneet.

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
suom. Sari Luhtanen
Schildts & Söderströms 2015
356 s.

 

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Britt-Marie kävi täällä -teoksen takakannessa verrataan kirjailija Fredrik Backmanin Britt-Marieta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan. Kyllä ei pitäisi. Britt-Marie on hauska.

20150601_152540Britt-Marie, 63, on erittäin mielikuvituksekas ihminen. Vaatii hyvää mielikuvitusta kuvitella vuosikausia, että aviomiehen paita ei haise vieraalta parfyymilta. Kun mielikuvituksen venymisen rajat saavutetaan, Britt-Marie hankkii itselleen työpaikan työvoimatoimiston parhaista pyrkimyksistä huolimatta. Työpaikka sijaitsee Borgissa, pikkukaupungissa, jonka paras piirre on sen ohittava tie. Borgissa eivät asu kuin laitimmaiset luuserit, eli ne, jotka ovat liian nuoria, vanhoja, köyhiä, sairaita, rikollisia tai toivottomia muuttaakseen pois. Britt-Marie ei ole ensinkään sellainen ihminen, joka arvostelisi muiden elämäntapaa, mutta miten ihmiset pystyvät elämään kuin siat pellossa?

Britt-Marie kävi täällä törmäyttää herkullisesti suurten ikäpolvien keskiluokkaiset ennakkoluulot ja asenteet huono-osaisemman kansanosan todellisuuden kanssa. Backmanin teos luotaa nykypäivän yhteiskunnallisia tragedioita myötätuntoisesti, ihmisen tasolla. Kuusikymppisen kympin tytön elämättömäksi jäänyttä elämää peilataan lähiöteiniterroristien arjen kautta. Inhimilliset suojakilvet läpäisee jalkapallo, puoli ja toisin.

Backman pelaa taitavasti stereotyypeilla ja ennakkoluuloilla kuten Mies, joka rakasti järjestystä -teoksessaankin. Järjestys ja järjestymättömyys on myös tämän teoksen perusjännite. Britt-Marie on kuin naispuolinen Ove, ja humoristiseen sävyyn kerrottu tarinakin etenee aika lailla samaan malliin. Se ei ole huono tarina, vaan ehkä jopa niin hyvä tarina, että ansaitsee tulle kerrotuksi toiseen kertaan, samankaltaisesta, mutta kuitenkin erilaisesta näkökulmasta.

Romaanin parasta antia on sen inhimillinen ymmärtäväisyys, joka ei vaikuta liian psykologisoivalta tai edes elämänohjeistavalta. Eletty elämä vaikuttaa valintoihimme ja asenteisiimme, oli elämää takana kuusikymmentä tai kolmetoista vuotta. Backman huomauttaa teoksillaan, että yksilö ei tee kaikkia omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, vaan muiden ihmisten ja yhteiskunnan toiminta vaikuttaa siiheen, millaiseksi kenenkin elämä muodostuu. Hän kysyykin, kuka ottaa kopin silloin, kun tapahtunut ei ole kenenkään vika?

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä
suom. Riie Heikkilä
Otava 2015
376 s.

Häkellyttävä Pulitzer-voittaja

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näeAnthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokeasta tytöstä, orvosta pojasta ja radiosta toisen maailmansodan melskeissä. Kirjaa lukematon henkilö saattaa ihmetellä, miten näin banaalilta kuulostava romaani on voittanut yhden maailman arvostetuimmista kirjallisuuspalkinnoista.

Myös kirjan lukenut voi. Ellei ole valmis luopumaan kyynisyydestään ja antautumaan tunteen vietäväksi. Teos on valtaisa tunteiden vuoristorata, joka etenee alamäet ilman jarrua ja ylämäet rakettimoottorilla.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokean ranskalaistytön Marie-Laure LeBlancin ja saksalaisen nuorukaisen Werner Pfennigin kohtaloista. Marie-Laure on pariisilaisen lukkosepän tytär, joka viettää aikansa ennen toista maailmansotaa isän työpaikalla, Luonnontieteellisen museon saleissa. Walter asuu sisarensa kanssa lastenkodissa kaivoskaupungissa. Kansallissosialistisen ajattelun nosteessa heikomman aineksen elämän eväät käyvät yhä kurjemmiksi. Lohtua Werner saa radiosta. Marie-Laurea ja Werneriä yhdistävät heidän tietämättään radioaallot, jotka kuljettavat heitä sitä lähemmäs toisiaan, mitä lähempänä voiton päivä häämöttää.

Doerrin hämmästyttävä taidokkuus tarinankertojana käy ilmi erityisesti siitä, että ylettömän sentimentaalisista henkilöhahmoista saadaan mehukas, monipolvinen tarina. Se vetää mukaansa, vaikka kuinka yrittäisi pitää analyyttisen näkökulman lukiessaan. Tarinan aallot vievät mukanaan, vaikka teoksessa on kerronnallista kömpelyyttäkin. Tarina kuulostaa historiallisesti uskottavalta, vaikka sen samalla ymmärtää fiktioksi. Teos on jälkikäteen ajateltuna melko yksinkertainen, mutta lukiessa hukuttava kaleidoskooppi.

Erityisen ilahduttavaa teoksessa kysymys tieteen ja teknologian asemasta maailman muutoksissa. Doerr käsittelee radioviestinnän vaikutusta kansallissosialismin nousuun, toisen maailmansodan sota- ja vastarintatoimintaan sekä ylipäänsä ennenkuulemattomien ajatusten vaikutusta ihmiselämään. Tämän pohdinnan kautta hän ottaa voimakkaasti kantaa myös nykyiseen keskusteluun medioiden ja laitteiden vaikutuksesta.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Suom. Hanna Tarkka engl. All the light we cannot see
WSOY 2015
544 s.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetäänKuinka sydän pysäytetään on vähintään yhtä hyvä sotaromaani kuin Väinö Linnan Tuntematon sotilas.

Useita teoksia vuodessa julkaiseva JP Koskinen oli edellisvuonna Ystäväni, Rasputin –teoksellaan Finlandia-palkintoehdokkaana. Luin teoksen, se jäi kesken. Historiallisiin tositapahtumiin perustuvia romaaneja kirjoittavan Koskisen romaani oli omaan makuuni liian hidastempoinen ja ehkä myös vähän koulukirjamainen, vaikka pidin hänen tavastaan kertoa historiallisesta suurhenkilöstä toisen hahmon näkökulmasta. 

Myös Kuinka sydän pysäytetään näyttää sivujuonteena suurmiehiä, vilahduksen Mannerheimia ja kenraali Airoa, Saharan kauhua Aarne Juutilaista. Keskushenkilönä on kuitenkin punikin poika, vänrikki Juho Kivilaakso (os Stendahl), joka toimii ennen sotaa Saksassa ja Neuvostoliitossa salaisena agenttina, sodan aikana rivimiehenä rintamalla.

Kivilaakson  – ja Suomen – kohtalonhetkiä vyöryttävä romaani etenee kuin luoti. Koskisen sotaromaani yhdistää agenttiromaanin toiminnallisuuden ja salamyhkäisyyden ja sotaromaanin vääjäämättömyyden yksilön kasvukertomukseen ja rakkaustarinaan. Lopputuloksena on koskettava ja tuore kuva talvisodasta kansainvälisenä skandaalina. Se peilaa myös nykyistä maailmanpoliittista tilannetta.

Kuinka sydän pysäytetään kulkee rytmikkäästi talvisotaa edeltävän ajan ja rintaman välillä. Kahden aikatason tarinankuljetus jämäköittää fiktion faktalla. Faktan osuutta Koskisen teoksessa korostetaan myös tuomalla teokseen aitoja uutisia ja sähkeitä, vaikka joukossa on keksittyjäkin. Juhon hahmoon on tuotu syvyyttä romanttisella juonella, joka on teoksen juonikudoksessa välttämätön, mutta samalla sen epäuskottavin ja tylsin suoni.

Koskinen on romaaneissaan pyrkinyt yhdistämään vankan historiallisen tietämyksen ja tunnetason elämyksen. Kuinka sydän pysäytetään onnistuu tässä hänen teoksistaan parhaiten.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY 2015 
350 s.

 

Teos pelasti lintuaivon uhrin

Ihmisen elämässä on monta pahaa aikaa.

Yksi ärsyttävimmistä on se, kun aikainen lintuaivo herättää ihmisen noin kaksi tuntia ennen herätyskelloon merkittyä aikaa, eikä anna sen enää nukkua niitä kahta tuntia, joiden aikana se ihminen palautuisi edellisen päivän seikkailuista ja heräisi virkeänä. Jos sille lintuaivolle vihastuu, niin koko vartalo heittää heräämisvaihteen päälle. Mitä tehdä?

Ratkaisu on kirja. Mutta ei liian hyvä kirja. Jos lintuaivon yrittää sammuttaa liian hyvällä kirjalla, niin alitajunta kuitenkin innostuu, ja laittaa sellaiseksi polskaksi, ettei siinä menossa enää edes tee mieli nukkua. Juuri näin kävi nimittäin tänä aamuna.

Petja Lähde: PoikaLuin Petja Lähteen romaanin Poika. Itsetainnutus epäonnistui täysin, mutta sain tilalle emotionaalisen katarsiksen. Ja nousin sängystä virkeänä ja rentoutuneena, joten lopputulema oli kuitenkin myönteinen.

Ihan ensiksi haluan kiittää paikallisen sivukirjastoni kierrätyshyllyä, josta tämä teos kulkeutui mukana yöpöydälle lojumaan. Toisekseen haluan kiittää teoksen takakansitekstiä, joka on lyhyt ja ytimekäs lyhennelmä teoksen alusta. Melkein parempi kuin kirjailijan pidempi, alkuperäinen versio. Ja kolmanneksi haluan kiittää kirjailijaa, joka yhdistää kliseisen genren (road-movie) raikkaasti yhteiskunnalliseen aiheeseen (isän rakkaus) ja pohtii pinnan alla, että miten oikeasti äärettömän surullista on se, että niin moni meistä estää itseään rakastamasta, koska pelkää haavoittuvansa ja/tai henkisiä voimavaroja ei ole kuin päivästä toiseen selviytymiseen.

Poika kertoo Jannesta, jonka  vaimo kertoo eräänä aamuna ottavansa kolmikuukautisen pojan ja jättävänsä Janne panikoi, lukitsee vaimon vessaan, ottaa pojan ja lähtee pakoon.

Teoksen nimi viiittaa sekä nimettömään poikavauvaan, että Janneen itseensä. Poika kertoo pakomatkasta, josta tulee samalla tutkimusmatka omaan perheeseen, elämään ja sieluun. Kirjailija näyttää nopein leikkauksin, miksi ja miten asiat menevät siihen pisteeseen, jossa nyt ollaan. Yhdessä yksinäisiä, toisiamme peläten ja syyttäen.

Poika osoittaa kirjailijan erinomaista kirjallisuustyypin tuntemusta – ja luottamusta lukijaan. Kun paukkuja ei laiteta pyörän keksimiseen uudelleen, ne laitetaan oikeisiin paikkoihin:  jännitteiden ja affektien ristiinkytkemiseen hahmokuvauksen ja teemojen kanssa. Lähde selittelee riittävästi, ei liikoja. Lukijan mielikuvitus hoitaa loput. Teoksen loppu jää avoimeksi: matka jatkuu, lukija saa päätellä minne.

Poika vie lukijan kesäkuumalle maantielle jonnekin Helsinki-Salo -välille. Mutta myös matkalle omaan itseen ja suomalaiseen mentaliteettiin, jossa mies ei itke, valita tai puhu. Eikä nainenkaan. Ellei mennä rajan yli. Sinne vie Poika.

Petja Lähde: Poika
Kansi: Ville Tiihonen
WSOY 2012
189 s.

Taukomusiikkia

Ihminen ei elä yksin kirjallisuudesta, musiikkia tarvitaan myös. Jos hyvä kirjallisuus laittaa aivot tanssimaan, niin hyvä musiikki laittaa koko kehon tuntemaan. (Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=Sp60G4ROwik)

On Suuri Sun Rantas Autius
The 1st National Vocal Ensenble Competition.
Miyagi 3rd Joshi high school(high school section)Gold Prize

Niina With: Joko taas, Stella

Niina With: Joko taas, StellaLuin Niina Within uusimman chick lit -romaanin Joko taas, Stella yhdessä perjantai-illassa. Tällaiseen epäilyttävään hurvitteluun oli useita syitä:

  1. Tykkäsin ekasta Stella-kirjasta.
  2. Kirja tuli postitse Myllylahti-kustantamon lähettämänä arvostelukappaleena.
  3. Aloitan ylihuomenna työt Myllylahdessa, joten on asiallista tutustua kustantamon syksyn tarjontaan.

Kaikista kolmesta edellä mainitusta syystä on lukijan syytä kiinnittää huomiota tämän postauksen käsittämättömän valtavaan korruptoituneisuuspotentiaaliin, jota tuskin kenenkään inhimillisen ihmisen moraalinen selkäranka voi katkeamatta kantaa. Voinkin tässä heti postauksen aluksi paljastaa, että kirjan loppuun päästyäni nieleskelin kyyneleitä.

Toisen kirjan kirous (ei koske Stellaa)

Monissa kirjasarjoissa ja monille kirjailijoille nimenomaan toinen teos on se vaikea, etenkin jos ensimmäistä on kiitelty. Trilogioissa toinen kirja jää helposti kehitteleväksi välivaiheeksi, esikoiskirjailijat hermoilevat tai hutiloivat toisen teoksensa b-luokkaan. Joko taas, Stella aloittaa suurin piirtein siitä, mihin Taisit narrata, Stella jäi: uusi ihmissuhde komean lentokapteenin kanssa on jossain määrin vakiintunut, työrintamalla puolestaan sakkaa. Stella kaipaa uutta harrastusta, ja valitsee bloggaamisen. (Kukapa ei? toim. huom.)

Blogi oli ollut auki ja kaikkien nähtävillä parin tunnin ajan, mutta yhtään kommenttia ei ollut tullut. Ei vaikka Stella oli linkittänyt sivuilleen laajan listan tägejä, hakusanoja, joihin hakukoneiden pitäisi tarttua, kuten “parhaimmat leivonnaiset”ja “hyvää ruokaa kaikille”. (s. 10)

Kommelluksiin taipuvainen Stella ei kuitenkaan selviä ilman melkomoista valheiden verkkoa edes bloggaamisesta. Saati sitten töistään. Edes rakkauselämästään. Onko valheet kuitenkin mahdollista saada anteeksi?

Diag. vaativuus, Dunning-Kruger, huijarisyndrooma

Stellan henkilöhahmo jatkaa edellisestä teoksesta totutulla linjalla. Kirja perustuu chick lit-kirjallisuuden pyhälle kolminaisuudelle, työ- ja rakkauselämän luotaamiselle päähenkilön persoonallisuuden kautta. Koska sosiaalinen media ja työelämän pyrinnöt ovat kirjan keskiössä, Stella näyttää kärsivän ajallemme tyypillisesti sekä omien kykyjensä yli- että aliarvioinnista. Tämä kirvoittaa tarkkanäköistä inhimillistä komediaa, jossa kuitenkin keikutaan herkullisesti aivan tragedian reunalla.

– Kuka se Molli muuten on, kenestä sä just postasit? Miten sä osuit sen blogiin just nyt kun se on ihan vasta avattu? Tärkeää asiaa, mutta vähän kyllä liiankin telaketjufemakko-tyyliä. Jos on kerran maannut pomonsa kanssa, niin kai sitä nyt tyhmempikin tajuaa, että… Markus jäi tuijottamaan Stellaa miettivästi. (s. 30)

Joko taas, Stella kuvaa miten erilaiset arkipäivän roolit voivat karata käsistä sosiaalisen median tultua mukaan kuvioihin. Teflon-identiteettiä ja erityisesti Teflon-tunne-elämää markkinoidaan yleisesti tapana selviytyä erityisesti työelämässä: haavoittuvuutta ei missään nimessä tule paljastaa. Toisaalta teos ottaa kantaa tarinoitumiseen: kaikella täytyy olla nyky-yhteiskunnassa tarina, mutta kuinka kaikkia tarinoita voi hallita?

Niina Within teos muistuttaa, että oman itsen kaivaminen roolien alta on tärkeää sekä itsen että muiden kannalta. Kirja kysyy, löytyykö minä tarvittaessa? Uskaltaako sen esittää tarpeen tullen? Voiko luottaa siihen, että kelpaa ihan omana itsenään?

Niina With: Joko taas, Stella
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2014
219 s.

Kirjakaksikko: Selviytyjälapset

Tuntui siltä, että niin pitikin tapahtua. Tai ei tietenkään pitänyt, ei sellaista kenellekään toivo, mutta jos jonkun piti juosta silloin siinä yössä, niin onneksi se olin minä eikä joku muu, joku joka ei olisi jaksanut. (s. 143)

Ylläoleva lainaus Sarianna Vaaran omaelämäkerrallisesta romaanista Huomenkellotyttö (Like 2013) kiteyttää tarkkanäköisesti pärjäävän selviytyjälapsen kokemuksen arkielämästä. Niin julmalta kuin se kuulostaakin. Susanna Alakosken Sikalat (Schildts 2007) säestää:

Rakas Taivaan Isä, jos en tee virheitä, voitko antaa anteeksi äidille ja isälle? (s. 88)

Lapsen ja aikuisen asema perhetragedioissa on erilainen: aikuinen voi, ainakin periaatteessa, valita lähteä, jättää taakseen ja koota elämänsä palasista uuden alun. Lapsi voi vain sopeutua siihen, mitä aikuiset tarjoavat. Sikalat ja Huomenkellotyttö kertovat riipaisevasti lapsista, jotka pärjäsivät ja selviytyivät aikuisten kaaoksen sydämessä. Ne eivät ole rankoista teemoistaan huolimatta misery litiä, vaan kasvavat silminnäkijäkertomuksista yhteiskunnallisiksi kannanotoiksi pärjäävien lasten ja pärjäämättömien vanhempien puolesta.

Sarianna Vaara: HuomenkellotyttöSarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaaran esikoisteos kertoo skitsofreniaa sairastavan äidin ja hänen tyttärensä arjesta hyvine ja huonoine hetkineen. Hyvät hetket ovat täynnä hassuttelua, tarinointia ja arkista juhlaa jäätelön merkeissä. Huonot hetket ovat täynnä pelkoa, ahdistusta ja käsittämättömyyttä. Elämän kaoottisuus näkyy arjen mustavalkoisuudessa: ei ole harmaan sävyjä, on vain täydellistä poissa- tai läsnäoloa.

Itkin peiton alla äänettä, pelkillä kyynelillä. En halunnut, että Mirja kuulisi. Aikuiset luulivat aina että asiat ovat huonosti jos itkee, vaikka eiväthän ne enää sitten olleet. Itku tuli vasta jälkeenpäin, sitten kun tiesi, ettei ollutkaan hätää. (s. 16)

Huomenkellotyttö on hyvällä tavalla omaelämäkerrallinen. Kirjailija on jalostanut omista kokemuksistaan tarinan, joka on riittävän etäännytetty, ettei se aiheuta lukijassa tirkistelyn häpeää – mutta riittävän tosi, jotta kokemuksiin voi eläytyä, niihin uskoa. Lapsen onni ja hätä hyökyvät sivuilta suoraan lukijan sydämeen ja kasvavat lapsen repivää, vanhemmista riippuvaa inhimillisyyttä avaavaksi muistelmaksi.

Toisaalta teoksessa hämmästyttää menneen maailman yhteisöllisyyden kuvaus. Kun äiti väsyy, kylältä ja koulusta löytyy turvallisia aikuisia, jotka auttavat ja tukevat lasta hyvästä sydämestään, päivin öin, jopa virkailijat virka-ajan ulkopuolella. Yhteisö ei syrjäytä pientä tai isompaakaan avun tarvitsijaa. Äitiä ei voi paikata, mutta äidin tarvetta voi lievittää.

Pahinta olisi se, että ei olisi omaa äitiä ollenkaan, että en saisi enää ikinä olla äidin kanssa. Kestäisin olla vähän aikaa yksinkin, tai vaikka pitkään, kun vain tietäisin, että äiti tulee joskus takaisin. Jos joutuisin pois äidiltä, minulla ei olisi enää mitään. (s. 35)

Susanna Alakoski: SikalatSusanna Alakoski: Sikalat

Susanna Alakoski kertoo vuoden 2006 August-palkinnon saaneessa teoksessaan suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämästä Ruotsin Ystadissa. Elämä Ruotsissa on monin verroin rikkaampaa kuin Suomessa. Sisävessa ei kuitenkaan korvaa omaa kieltä, lähipiiriä ja juuria. Vanhemmat juhlivat ahdistustaan pois alkoholismiin saakka ja lapset pärjäävät päivät ja yöt läpeensä.

Yhtenä iltana kun minä ja Markku oltiin jo menty nukkumaan, isä tuli meidän luo. Hän istahti Markun sängyn laidalle mutta puhui meille molemmille. Hän sanoi että meidän piti luvata että me ei ikinä valitettaisi. Että meidän piti muistaa se aina, ei saanut valittaa. Me oltiin saatu hieno asunto ja meillä oli ollut tuuria. Paljon paljon enemmän tuuria kuin monilla monilla muilla. (s. 22)

Selviytymiskeinot ovat lapsilla samat niin Suomessa kuin Ruotsissa: kun omat vanhemmat potevat niin, ettei ruuanlaitto tai siivoaminen suju, lapset ottavat vastuun niin hyvin kuin kykenevät. Toverit ja aikuiset tuttavat ovat avainasemassa: jos kotona tapahtuu pahoja, tai kotona ei voi olla, apu löytyy naapurista. Naapurissa mahdollisesti kamppaillaan samantapaisten vaikeuksien kanssa, mutta ei ehkä samana päivänä. Aikuisten yhteisymmärrys ja lasten samankaltaiset taustat kannattelevat, vaikka horjuen.

Ystadissa kohdataan kuitenkin myös ihmisten eriarvoisuus: toiset ovat rikkaita, heillä on selvät vanhemmat. Miksi toisilla on, mutta toisilla ei? Miksi sosiaalitoimisto tulee vierailulle aina hyvinä aikoina, eikä kukaan näe maton alle lakaistua?

Minulla oli nälkä. Milloin me oltiinkaan syöty viimeksi? Muistin vain sen että me oltiin syöty aamiaista. Ei lounasta. Mahaan koski. (s. 217-218)

Lapsen pärjäämisvoimat ovat kuitenkin rajalliset. Jos omasta olemisesta ja vanhempien kunnosta jaksaakin pitää huolta, sisarusten pärjäämistä pystytään enää toivomaan. Tärkeintä on, että poliisi ja ambulanssi saadaan paikalle aina silloin kun vanhemmalla on hätä.

On kertakaikkiaan ällistyttävää, miten sinnikkäitä pärjääjiä lapset ovat. Toki näissä teoksissa kuulemme vain heistä, jotka ehkäpä omaksikin yllätyksekseen ovat selviytyneet aikuisiksi saakka. Hyvinvointi ei koske kaikkia.

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Kansi: ?
Like 2013
253 s.
Susanna Alakoski: Sikalat
Suom. Katriina Savolainen ruots. alkup. Svinalängorna
Kansi: Nina Ulmaja
Schildts 2007
283 s.