Tag Archives: koskettava

Käännöskukka, freudilainen

John Irving: Garpin maailma

(Kristiina Rikman , s. 89)

“Minä luulin, että sinusta tulisi painija”, Cushie sanoi Garpille.

“Minä olen panija”, sanoi Garp. “Minusta tulee kirjailija.”

Hauskinta koko vitsissä* on joko Garpin ensimmäinen lause, tai sitä välittömästi seuraava toinen lause. Etenkin kun otetaan vielä huomioon Cushien seuraava kommentti. John Irvingin Garpin maailmasta löytyy se.

* Todennäköisesti kyseessä on ihan rehellinen panovirhepaholainen.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos 2012)

Jenny Kangasvuon suomikummaromaani Sudenveri pohtii ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä marginaaliin joutuneiden kautta. Kirjailija hahmottaa teemojaan spekulatiivisesta fiktiosta tuttujen ihmissusien avulla, ja luo monitasoisuutta sekä sukuromaanimaisella tarinankehittelyllä että luomalla ihmissusille uskottavaa muodonmuuttajien mythosta ja genetiikkaa, jotka poikkeavat viihdekirjallisuuden tutummista poluista. Taitava tarinankerronta kärsii jonkin verran tarpeettomasta selittelystä silloin kun näyttäminen olisi riittänyt.

Sudenveri on näkökulmaromaani, jossa kertojahenkilöinä toimivat vahvat naiset: yksinäinen susi Varga, laumasielu Marraskuu ja oman laumansa johtaja Martta. Lauman yhtenäisyys on syrjäkylän sivusyrjällä laumansa reviirillä elävälle Martalle kaikki kaikessa. Varga on osoittanut elävänsä ihan onnistuneesti yksin kaupungissa ihmisen vaatteissa. Nykypäivässä tarina kuitenkin kietoutuu kietoutuu Rasmuksen, laumastaan karanneen suden ja ihmisen välimuodossa elävän teinipojan, ympärille. Kun Rasmus saapuu Martan mökiltä Vargan kerrostaloasunnolle, Vargan ja Martan täytyy molempien kohdata menneisyytensä ja asemansa ihmissusina ihmisten ja susien maailmassa.

Sudenveren erittäin mielenkiintoinen sukutrauman kuljetus käy läpi suomalaisten suhdetta susiin 1800-luvulta lähtien. Historiallinen aines on vahvaa, nykytilannetta ei kommentoida lainkaan. Spekulatiivinen ihmissusien elämänmuodon käsittely hipoo nerokasta, vaikka välillä sortuu liikaan selittelyyn: monien selittelyiden sijaan olisi varmaankin ollut mahdollista näyttää, miten sudet ja ihmissudet toimivat. Kangasvuon ihmissudet eivät ole perinteisiä täysikuulla susiksi muuttuvia ihmisiä, jotka jakavat kirousta pureman kautta. Niiden mielenkiintoisin piirre on yksilöllisyys ja Mendelin sääntöjä mukailevat perintötekijät, joiden vaikutuksesta ihmissusien, susien ja ihmisten jälkeläiset voivat edustaa mitä tahansa lajia tai olla jotain siltä väliltä. Niinpä myös marginaaliryhmässä on hyljeksitty marginaali, jonka problematisointi luo romaaniin mielenkiintoisen perusjännitteen.

Kangasvuo käsittelee tätä jännitettä ja teemojaan monipuolisesti ja empaattisesti. Spekulatiivinen fiktio tarjoaa Sudenveressä mahdollisuuden tarkkailla ihan tavallisista ihmisyhteisöistä tuttuja ongelmia. Kirjailija tuntuukin pohtivan, missä määrin yksinäisyys ja yhteyden puute on yhteisön yksilön niskaan sälyttämä kohtalo ja missä määrin yksilö voi omaan tilanteeseensa vaikuttaa? Missä määrin sosiaalisesti periytyvät vaatimukset ja käsitykset vaikuttavat yksinäisyyteen ja hyljeksittyyteen?

***

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
288 s.

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar 2013)

Eowyn Iveyn Lumilapsi on suruisensuloinen, katarttinen kertomus menetyksestä – ja sukelluksesta pinnalle menetyksen jälkeen. Ivey onnistui nostattamaan kyyneleet silmiini toisella (2.!) sivulla – mitä ei todellakaan ole tapahtunut ikinä aiemmin*. Eikä kyynelehtiminen suinkaan päättynyt tähän, joskin ilon ja onnen kyyneleitäkin joukkoon mahtui.

Lumilapsi on aikuisten faabeli, yhtä lailla vanhoista kansansaduista ja antiikin taruista kuin Jack Londoniltakin lainaava romaani. Se kaiuttaa myös juuri menehtyneen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden maagista realismia – tosin nykyaikaistettuna uuskummana. Lumilapsessa ihmeen tuntu hohkaa niin tavanomaisen kuin tavattoman läpi kuin talvinen sumu.

Vanhemmalla iälläni käsitän, että elämä itse on monesti satumaisempi ja kauhistuttavampi kuin tarinat, joihin me lapsina uskoimme. Ehkei siitä ole mitään haittaa, jos löytää puiden lomasta jotain taianomaista. (s. 273)

Mabel ja Jack ovat lähteneet asuttamaan Alaskaa aloittaakseen uuden elämän – jättääkseen taakseen elämää suuremman surun, jota on haudottu pitkään ja hartaasti, kukin omassa yksinäisyydessään. Alaskan karun uudisraivaajaelämän on tarkoitus yhdistää jo keski-ikää käyvä aviopari, mutta yksinäisyydessä laastitut murtuneet sydämet eivät löydä yhteistä tahtia ennen kuin mukaan liittyy kolmas. Mistä tulee Lumilapsi, minne hän menee? Tuleeko hän takaisin?

Ivey kertoo suuria, ymmärryksen tuolla puolen tapahtuvia asioita koskettavasti yksittäisten, pienten ihmiskohtaloiden kautta. Luontokuvauksen ja -suhteen naturalismi ankkuroi tarinan vahvasti tunnettuun todellisuuteen talvisten yksityiskohtien kautta, jotka ovat suomalaisten lukijoiden helposti hahmotettavissa omien kokemusten kautta. Lumilapsen sadunomaisuus on mukavasti moniselitteistä, mutta selittämätöntä – sen voi ymmärtää haluamallaan tavalla.

Suomentaja Marja Helasen koruttoman kaunis käännös antaa tarinan loistaa ja soljua oman tuulensa mukaan. Niinpä se onkin ansaitusti vuoden 2014 Tähtifantasia-palkintoehdokkaana.

Ihmeitä ei tarvinnut ymmärtää, jotta niihin voi uskoa. Mabel olikin alkanut uumoilla päinvastaista. Jotta voi uskoa, ehkä piti lakata etsimästä selityksiä ja sen sijaan pidellä käsissään jotain pienen pientä niin kauan kuin kykeni, ennen kuin se valui sormien läpi kuin vesi. (s. 223)

Elämän ihme laittaa ihmiset polvilleen. Myös lukijan.

 ***

* Kyllä olisi pitänyt ottaa kyynelehtivä lukija junassa -selfie, kun oli kerrankin tilaisuus.

***

Lumilapsi on luettu myös Saran, Katjan, Leena Lumin, Katrin, Arjan, Jennin, Lauran, Raijan, Elegian, Varjelumin, Main, Sannan, Susan, Maijan, Jonnan, Marian, Sonjan, Marian, Lillin, Morren ja Joanan blogeissa.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Suom. Marja Helanen engl. alkup. The Snow Child
Kansi: Alessandro Gottardo / Susanna Appel
Bazar Kustannus 2013
415 s.

#wanhakirja Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Wanhan kirjan päivä logoKirjablogeissa arvostetaan aina kirjoja, ja tänään arvostetaan erityisesti vanhoja kirjoja. Jotkut kirjat eivät vain ansaitse unohtua. Vaikka niillä ei olisikaan mitään tekemistä uskontojen, filosofioiden tai edes kirjallisuuden kaanonin kanssa. Tai niitä ei enää saisi kirjakaupasta. Omalla “tätä kirjaa en ikinä unohda” -listallani on enemmän kirjoja kuin voin välittömästi palauttaa mieleen.

Joitain kirjoja tulee luettua vuosittain uudelleen, joitain harvemmin. Esimerkiksi Diana Wynne Jonesin nykyklassikoksi viimeistään Miyazakin elokuvan myötä Tapaukseksi nousseen Liikkuvan linnan olen lukenut viimeksi… no, ennen elokuvan julkaisua joka tapauksessa.

Kirja ei ole erityisesti muuttunut noista ajoista. Se on hyvä.

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna (WSOY 2006)

Minäkään en ehkä ole erityisemmin muuttunut noista ajoista. Tai ainakaan niiltä osin, jotka nauttivat laadukkaasta fantasiasta, satujen uudelleenkirjoituksista, kevyestä feministisestä otteesta, kirjallisuusalluusioista, kick-ass -sankarittarista ja erittäin kohtuukokoisesta linnasta, josta aukeaa ovi milloin mihinkin.

Millä kaikilla tavoilla Liikkuva linna on hyvä kirja? O let me count the ways.

  1. Genre. Satufantasiaa ja rinnakkaistodellisuutta yhtä aikaa.
  2. Rakenne. Se lainaa peruskuvionsa tyypillisestä prinsessasadusta, mutta ei kuitenkaan ole lainkaan prinsessasatumainen. Vaikka onkin.
  3. Henkilögalleria, joka lainaa stereotyyppinsä myös prinsessasaduista, mutta vääntää niistä jotain, mikä on yhtäaikaisesti inhimillisempää, nykyaikaisempaa ja siten mielenkiintoisempaa.
  4. Vekottimet. Fantasiamaailma, jossa on kaikenlaisia vinkeitä vekottimia.
  5. Juonirönsystö on tässä romaanissa yksioikoinen, mutta monipuolisesti kiemurteleva.
  6. Selittäminen. Loistaa poissaolollaan!
  7. Kieli. Vaivatonta!
  8. Jipot. Karsittu minimiin, ja sellaisiin joista pidän eli kirjallisuusalluusioihin.
  9. Sanoma. Uppoaa kaikenikäisiin, mutta on erityisen tarpeellinen oletetulle, LaNu-lukija(tar)kunnalle.

Yksittäinen kirja voisi olla erittäin ok myös erittäin monilla muilla eri tavoilla. Epäilemättä monet ovat. Kokemusperäisesti voin vakuuttaa, että todellakin ovat. Mutta Liikkuva linna on näitä herkullisia kirjallisia teoksia, joissa on kaikki tarinankerronnallisesti olennainen oikealla paikallaan, eikä juuri mitään liikaa, väärää tai liian vähän. #wanhakirja rokkaa.

***

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna
suom. Ville Viitanen engl. alkup. Howl's Moving Castle
WSOY 2006
323 s.

 

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Blogien lastenkirjaviikkoBlogien lastenkirjaviikkoon havahtuminen johti välittömään Pikku Prinssi -huumaan. Nauruun, koska se on niin hauska. Ja kyyneliin, koska ihminen ei kerta kaikkiaan kykene lukemaan Pikku Prinssiä loppuun ilman. Ei pysty viisivuotiaana, viisitoistavuotiaana, saati sitten 35-vuotiaana. Ei pysty kyllä Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltäkään. Mutta Pikku Prinssi on sellainen sielukirja, jonka soisi jokaisen lapsen lukevan, mahdollisesti useampaan otteeseen. Olen antanut itseni ymmärtää, etten suinkaan ole ainoa.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi (WSOY, 1998)

Parhaat lastenkirjat on aina kirjoitettu niin, että ne antavat ajatusten ja tunteiden siemeniä niin lapsille kuin aikuisille. Laadukas pieruhuumori puree toki kaikenikäisiin (vähintään salaa), mutta Pikku Prinssi on siitä erikoinen parhaiden lastenkirjojen edustaja, että se tarjoaa huumorin ohessa myös elämänohjeita osoittaessaan, miten sekä synkän painavat että iloisen keveätkin tunteet kuuluvat elämään. Mikä ällistyttävintä, Pikku Prinssin elämänohjeilu tarjoilaan niin mukavalla, koskettavalla meiningillä, ettei se ärsytä lainkaan.

– Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä on itse kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä niitä enää ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän! (s. 69)

De Saint-Exupéry paitsi kertoo hyvän tarinan ja jakaa elämänviisautta, myös toisintaa sitä tekstissään. Huippukohtia ei voi huomata, ellei välillä ole tasaista tai matalaa -filosofia toteutuu kerronnan virratessa arkipäiväisen ja filosofisen välillä. Kirjailijan oma kuvitus tuo ilmaa kerrontaan, mutta kertoo sekin omaa tarinaansa. Pikku Prinssi onkin valloittava kokonaistaideteos, johon palaa uudelleen ja uudelleen – ja jolla on tuttuudestaan huolimatta aina jotain uutta tarjottavaa.

On vaikea sanoa, kesyttääkö kirja lukijan vai lukija kirjan. Elinikäisiä ystäviä silti ollaan.

***

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi 
Kansi: Antoine de Saint-Exupéry
Suom. Irma Packalén
WSOY 1998
95 s.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos 2012)

Emmi Itärannan Teemestarin kirja on kokonaistaideteos, joka yhdistää totalitaarisen ekokatastrofidystopian wabi-sabi -filosofiaan teeseremonian merkeissä. Toimii.

  “Maista sitä”, hän sanoi.
Työnsin sormeni veteen ja tunsin sen voiman. Se liikahteli kättäni vasten kuin hengitys, kuin eläin, kuin toisen ihmisen iho. Vesi oli kylmää, paljon kylmempää kuin mikään, mihin olin tottunut. Nuolaisin sormiani varovasti, niin kuin minulle oli aivan pienestä asti opetettu: älä koskaan juo vettä, jota et ole ensin maistanut.
“Se on makeaa”, sanoin.

(s. 16)

Noria täyttää 17 ja tulee täysi-ikäiseksi maailmassa, jossa juomavesi on suolavedestä puhdistettua ja tarkasti säännösteltyä. Hän asuu valtion länsipäädyssä tunturin juurella, pienen kylän ulkopuolella, Kuusamon suurkaupungin lähellä Uudessa Qianissa, jonka pääkaupunkiin on monen viikon junamatka, mikäli saa sotilashallinnolta tarvittavat matkustusasiakirjat. Harvat saavat. Hän on muovihaudan kaivaja, teemestarin tytär, teemestari – ja vesirikollinen. Kykeneekö Noria varjelemaan teemestarien ikiaikaisia salaisuuksia, vai murtuvatko hiljaisuuden padot hänen vahtivuorollaan?

Teemestarin kirja on kaunis dystopia. Se ei sorru spekulatiivisen fiktion yleiseen suonsilmäkkeeseen, selittämiseen, vaan näyttää millaista elämä on yleisen vesipulan iskettyä. Vedettömyys on muuttanut kaiken maisemia ja ilmastoa, ruokavaliota ja tapakultuuria sekä sanontoja myöden. Vähävetisyys on johtanut myös totalitarismiin: ihmisiä hallitaan aseita tehokkaammin vähäistäkin vesiannosta niukentamalla. Vesirikollisia, omaa vesiannostaan millä tahansa keinolla suurentamaan pyrkiviä, kohdellaan ankarasti. Mutta mitä voi ihminen tehdä, kun lapset kuivuvat? Mihin säännöstelyn ankaruus todella perustuu?

Kyläläiset olivat ennen enimmäkseen välttäneet puroa, mutta nykyisin näin jonkun nostamassa vettä siitä joka kerta kun tulin muovihaudalle. Olin kerran sanonut vanhemmanpuoleiselle naiselle, ettei puron vesi kelvannut juotavaksi.
“Mitä minun sitten pitäisi juoda?” oli nainen sanonut. “Ilmaako, vai ehkä hiekkaa?”
Se oli viimeinen kerta, kun olin puhunut kenellekään purolla.
(s. 139)

Itärannan teksti soljuu lyyrisesti, vaikka tyylilaji on varsin proosallinen. Vaivaton virtaus johtuu enemmänkin kaikki tasot läpäisevästä wabi-sabi -estetiikasta, jonka on omaksunut myös päähenkilö Noria. Kirjailijan herkkyys asioiden edessä näkyy hänen luomassaan jännitteessä katoavaisten ja pysyvien asioiden välillä. Jännite on kääntynyt päälaelleen siitä, minkä yleensä havainnoimme: Norian maailmassa vesi on äärimmäisen katoavaista, muovi erittäin pysyvää. Se on maailma, jota kohti olemme matkaamassa vauhdikkaammin kuin itse ymmärrämme tai haluamme nähdä. Tämä tarina on tosi tavalla, jolla World Watch Instituten numerojentäyteiset raportit eivät voi koskaan olla.

Teemestarin kirja on spekulatiivisen fiktion mestariteos, joka tulee elämään vielä pitkään.

***

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
256 s.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä novellikokoelma

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena 2014)

Sari Pöyliön esikoisteos Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on novellikokoelma, jonka keskiössä ovat äitien ja tyttärien suhteet, jollain tavalla nyrjähtäneet. Joskus on kyse luonteiden yhteensopimattomuudesta, joskus sairaudesta, mutta kohtalon iva tuntuu aina osuvan tyttäreen, silloinkin kuin se osuu kaikkiin muihinkin. Pöyliön käsissä ihmiskohtaloiden kutominen on kuitenkin lämminhenkisesti kaksiteräinen miekka: toisella terällä kukkii huumori, toisella myötätunto. Kukapa lapsi ei olisi joskus hävennyt vanhempiaan, jopa äitiään? Kenellepä ei olisi tullut yllätyksenä se, että aina äiti ei vain kouppaa – ja jälkien siivoaminen jää lapsen harteille?

Olen viihtynyt kanssasi aina, hän sanoi, – kun olet ollut kotona ja tavallisesti.
– Silloin, kun olen ollut onneton, äiti sanoi tyynesti.
(s. 25)

Pölynimurikauppiaan kahdeksan novellia kertovat tytärten ja äitien monikerroksisista suhteista. Henkilöhahmot toistavat samaa asetelmaa, mutta monin eri tavoin. Vastuuton, poissaoleva tai muuten vain täydellisen äidin mielikuvaa toteuttamaton äiti on tavalla tai toisella tyttärensä niskoilla. Perusasetelman toisteisuus liimaa novellit yhteen, samoin kirpaiseva huumori. Mitään muuta yhteistä novelleilla ei sitten olekaan.

Tämä on hyvä kahdesta syystä: ensinnäkin on mielenkiintoista lukea, millä kaikilla tavoin äitien ja tyttärien suhteet voivat olla enemmän tai vähemmän rempallaan. Ja toisekseen on kaikkien vauvapalstojen ja neuvolan virallisten äitiysideaalipuheiden ristipaineissa painiessaan helpottavaa havaita, että juuri minun tapani mokata äitiys on vain yksi monista. Sari Pöyliö sohaisee teoksellaan äitimyyttiä monella rintamalla yhtä aikaa. Siksi novellikokoelma on kiinnostava kaikkien Vuoden mutsien ja Äitikorttien kyllästämälle lukijallekin.

Olisikohan jopa niin, että äidit ovat useammin epätäydellisiä kuin täydellisiä olentoja, harvemmin niin hyviä tai huonoja kuin faktassa tai fiktiossa esitetään?

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Kansi: Elina Warsta
Atena 2014
166 s.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus 2013)

Me ollaan menossa Budapestiin: Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama, Luojatietää ja minä. Me mennään vaikka me ei saataisi ylittää Mzilikazi Roadia, vaikka Kovanaaman pitäisi vahtia sen pikkusiskoa Rahtua ja vaikka äiti ottaisi minut ihan kokonaan hengiltä jos saisi tietää. Me vaan mennään. Budapestissä on guavoja, joita me voidaan varastaa, ja tässä vaiheessa tekisin mitä vaan guavojen takia. (s. 7)

NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet kertoo elämästä puolivälin krouvissa oman ja vieraan maan välissä. Miksi omasta lähdetään toiseen? Millaista elämä siellä on, vieraana vieraan keskellä? Sari Karhulahden mestarillinen suomennos tavoittaa Bulawayon omintakeisen lapsekkaan ja rujon kielen, jolla kirjailija nakkelee sydäntäraastavan, mutta lämminhenkisen tarinansa lukijan sieluun.

Itsenäistyvän, Mugaben diktatuurin alle joutuvan Zimbabwen slummeissa elää lukemattomia epäonnisia, omaisuutensa, työnsä tai terveytensä menettäneitä selviytyjiä. Kymmenvuotias Kulta kasvaa tovereineen heidän joukossaan Paratiisissa: vessana toimii pusikko, kotina peltihökkeli. Lapset elävät raadollisen seikkailukasta elämänsä kesää, jonka aikana elämän hallitsemattomuus ja epäreiluus kovettaa pienet sydämet. Kulta on kuitenkin erilainen kuin muut – hänen Fostalina-tätinsä on päässyt Amerikkaan, toisenlaiseen paratiisiin. Paratiisista paratiisiin vaeltaa myös Kulta. Millaista on elämä kahden paratiisin loukussa?

No mene sitten, mene sinne Amerikkaan ja tee töitä vanhainkodeissa. Sinun Fostalina-tätisi tekee nytkin. Juuri nyt se pesee paskaa jostain ryppyisestä vanhasta äijästä, joka ei pysty enää huolehtimaan itsestään, luuletko sinä ettei me olla kuultu niitä juttuja? (s. 21)

Bulawayo onnistuu teoksessaan näyttämään köyhyyden ja kurjuuden, aikuisten järkyttävät teot lapsen silmin. Näkökulma on vapauttava: pahimmassa todellisuudessa ei vellata, siihen vihjataan. Näkökulma on raskauttava: paljon jätetään lukijan mielikuvituksen varaan, myös käsitys siitä, miten pian oman hyvinvointivaltiossa kasvaneen mielikuvituksen rajat tulevat vastaan.

Jotkut ilmaantuivat lapsi sylissä. Monet ilmaantuivat käsi kädessä lasten kanssa. Itse lapset ilmaantuivat ymmällään: he eivät käsittäneet, mitä heille tapahtui. Ja vanhemmat painoivat lapsensa tiukasti rintaansa vasten ja silittivät näiden pölyisiä ja kampaamattomia päitä kovettunein käsin ikään kuin lohduttaisivat näitä mutta eivät todellisuudessa oikein tienneet, mitä sanoa. Vähitellen lapset luovuttivat, lakkasivat kyselemästä ja vain ilmaantuivat tyhjinä melkein kuin heidän lapsuutensa olisi karannut ja jättänyt heille ainoastaan varjonsa rippeet. (s. 79-80)

Kirjailija asettaa zimbabwelaisen slummielämän julmaan jännitteeseen amerikkaelämän kanssa. Slummi on tuttu, muttei koskaan koti. Amerikka on tv:stä tuttu, mutta siellä afrikkalaisiin maahanmuuttajiin suhtaudutaan vieraina. Ajan kanssa myös kotimaa alkaa tuntua vieraalta; sinne ei voi palata, ellei ole tullut sen verran tutuksi Amerikan kanssa, että on saanut paperit. Vanhemmat jäävät taakse, lapset alkavat elämänsä amerikkalaisina. Vieraus ympäröi uuden paratiisin voittaneita kuin ruumissäkki – ja se on silti parempaa, helpompaa elämää kuin jälkeenjätetyillä.

Hieno kirja. Hieno.

***

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Suom. Sari Karhulahti engl. alkup. We Need New Names
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
288 s.

 

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: AavikonTyttäret

Nura Farah: Aavikon Tyttäret (Otava 2014)

Somalialaissyntyisen suomalaisen Nura Farahin esikoisteos Aavikon tyttäret on Somalian itsenäistymisen aikaan sijoittuva sukupolviromaani. Se kertoo yhden paimentolaisperheen kolmen sukupolven naisista ja heidän kauttaan somalikulttuurista kunniakäsityksineen, klaanien välisistä suhteista ristiriitoineen sekä aavikkoelämästä iloineen ja suruineen. Taidokas tarinointi ja koskettavat henkilökuvaukset luovat lukijan silmien eteen elävän kuvan paimentolaiselämästä ja ihmisistä, jotka ovat tuttuja ja vieraita yhtä aikaa.

Hooyo Fatima painoi oikean käden sydämelleen vasemman leikkiessä pojan kiharoilla. “Olet minun sydämeni.” Hooyon katse siirtyi Khadijaan, joka istui vasemmalla puolella ja odotti kehuja. Lempeällä äänellä, kapeasti hymyillen Fatima sanoi: “Sinä olet minun käteni.” (s. 8)

Aavikon tyttäret seuraa Khadijan elämäntarinaa lapsuudesta keski-ikään. Kovan kohtalon kovettama Fatima kasvattaa lapsiaan Abdia ja Khadijaa kovalla, mutta rakastavalla kädellä: Abdia kohdellaan jo lapsena perheen miehenä, perheen päänä. Khadija on vain tyttö. Kun Abdi menehtyy, Khadija pyrkii kasvamaan niin äitinsä tyttäreksi kuin perheen mieheksikin. Kova aavikkoelämä ei kuitenkaan salli irtiottoja – miesten työt ovat miesten töitä vaarallisuutensa takia. Khadija joutuu kasvamaan naiseksi nopeasti, suuren onnettomuuden kautta. Sopeutuuko Khadija sääntöihin ja hänelle osoitettuun paikkaan maailmassa?

Niinä harvoina kertoina kun Fatima hymyili, hän laittoi huivin suunsa eteen. Turha nauraminen ja itsensä hemmottelu olivat naisen vihollisia. Laiskuus ja yltäkylläinen syöminen saivat Fatiman vihaiseksi. Fatiman ylpeytenä oli ahkeruus. Hän kylvi Khadijaan ahkeruutta ja ennen kaikkea kuria. “Itsehillintä on se, mikä erottaa meidät eläimistä. Jos teet aina mitä heikko mieli haluaa, kadotat elämän tarkoituksen”, Fatima läksytti Khadijaa. (s. 55)

Paimentolaiselämä näyttäytyy Farahin romaanissa pääosin arkipäivän toimien kautta – paimentolaiselämä on kulttuuristen ja uskonnollisten sääntöjen täyttämää, kovan työn täyttämää, onnekkailla ihmisillä myös lapsi- ja eläinlaumojen täyttämää. Naisen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja puhtaana, huolehdittava perheen hyvinvoinnista. Miehen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja hankittava perheelle elanto. Usko ohjaa ja antaa voimaa arkipäivän elämiseen. Yhteisön, leirin, ulkopuolelle joutuminen ei ole vain syrjäytymistä, vaan heikentää mahdollisuuksia selviytyä seuraavaan päivään.

“Olemme joutuneet raakalaisten hyökkäyksen kohteeksi”, punapartainen suldaan aloitti tyynesti. “Olemme joutuneet julmien epäislamilaisten uhriksi.”
    Taistelussa loukkaantunut nuori mies astui suldaanin eteen. “Vaadin kostoa”, mies karjui ja nosti vihreällä kankaalla sidotun nyrkkinsä ilmaan. “Vaadimme kostoa”, leirin miehet yhtyivät nuoren miehen huutoon. (s. 69)

Nura Farah kirjailijaFarah pyrkii romaanissaan ymmärtämään myös syitä, jotka johtivat Somalian sisällissotaan 1990-luvulla, jolloin hän itsekin joutui lähtemään pakolaiseksi perheensä kanssa. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita selittämistä, vaan romaanissa tarjotaan lukijalle johtolankoja niin poliittisen historian kuin kulttuurisen kuvan kokoamiseen. Aavikon tyttärissä pyritään myös välttämään selkeäsanaisia moraalisia kannanottoja tai tuomioita. Kirjailija antaa jokaisen päähenkilönsä kertoa oman tarinansa omista lähtökohdistaan, vaikka käyttää kolmannen persoonan kertojaa.

Somalialaisen suullisen tarinankerronta- ja runonlauluperinteen hyvä tuntemus näkyy voimakkaasti teoksen kerrontatyylissä. Aavikon tyttäret on koottu tarinoista ja anekdooteista juonten ollessa väliin hieman toissijaisessa asemassa. Farahin romaani ei silti ole hitaasti etenevä tai vatuloiva, vaan pitää otteessaan tuttuuden ja vierauden jännitteen avulla. Itse luin sen yhdeltä istumalta, koska joka sivun kääntämällä löytyi jotain erityisen mielenkiintoista. Farah uskaltaa käsitellä naisen elämään liittyviä arkojakin aiheita kuten ympärileikkausta tai synnytystä, sekä inhimilliseen elämään liittyviä erilaisuuden ja syrjäytymisen kokemuksia ja näiden kokemusten vaikutuksia.

Aavikon tyttäret liittyy saumattomasti nykyhetkisen diaspora-afrikkalaisen naiskirjallisuuden seuraan mm. Taiye Selasin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon teosten kanssa. Yhteistä näille on afrikkalaisperäisen kulttuurin tarkkailu jossain määrin ulkopuolisen ja jossain määrin sisäpiiriläisen silmin. Tämä jännitteinen näkökulma asettaa monitasoisesti kyseenalaiseksi kaikkien lukijoidensa asenteita ja käsityksiä.

***

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Kansi: Timo Numminen
Otava 2014
s. 236

Runosfääri: Väriopilla nykyrunouden tanhuville

Runosfäärin tammikuu on ollut nk. “haastava”. Nykyruno on mielenkiintoinen, mutta salaileva ruojake Rubikin kuutio on se. Merkitys rakentuu pala palalta, sivu sivulta, mikäli jaksaa kääntää ja vääntää. Eikä se rakentumisesta huolimatta välttämättä avaudu, kosketa tai viihdytä. Aikamoista uhkapeliä tämä nykyrunouden lukeminen.

Ehkäpä noin tusinaa nykyrunokirjaa olen tapaillut kuukauden aikana. Olen muodostanut teorian, jonka mukaan pitää vain aloittaa jostain, ja sitten jossain vaiheessa löytyy joku, jossa on sitä jotain, joka puhuttelee itseä. Tai on edes käsityskykyni rajoissa, Olen vahvasti suuntautunut oivalluksella leikitteleviin, laiska ajattelija kun olen.

Eikä tässä vielä kaikki. Sitten, kun löytyy sellainen ihastuttava tai koskettava tai aukikerittävä nykyrunoteos, niin eikö siitä kirjoittaminen vaikuta ylivoimaiselta. Kyllä vaikuttaa. Sanat eivät riitä kertomaan… Etenkin kun nykyrunoteoksissa taitolla ja fontillakin tuntuu olevan omia merkityksiä kerrottavanaan. Mutta näillä mennään.

Risto Oikarinen: Värioppi (Otava 2012)Risto Oikarinen: Värioppi

Risto Oikarisen Värioppi on ensimmäinen kokonaisuudessaan läpikäymäni nykyrunoteos.* Värioppi haltioituu pinnallisista pigmenteistä, siitä miltä asiat näyttävät. Väripinnoilta Oikarinen kuitenkin sukeltaa merkitysten syvyyteen, luoden sanamagian avulla syviä, koskettavia kokemuksia, jotka avaavat ja analysoivat kuvallisia, taideteoksellisia hetkiä. Värioppi kertoo, miten värit luodaan – Värioppi kertoo, miksi.

Runoteoksessa edetään katsomiseen ja aistikokemukseen heittäytymisestä elämään, jopa uskoon heittäytymiseen. Värioppi ylistää taidepinnan ihmettä: kuinka litteän, lattean kaksiulotteisen jäljen kautta avautuvat maailmat, tuntemattomat, käsittämättömätkin. Runot haltioituvat spektrin voimakkaista sävyistä: siniset, oranssit, punaiset keltaiset, vihreät painottuvat voimakkaissa, aistillisissa sanamaalauksissa.

Runoilija kutsuu taideteoksen, taidekokemuksen, muiston luokseen; myös lukijan luo. Riemukas, röyhkeäkin vastaanotto taataan. Mitä tahansa, tuntuu Oikarinen sanovan, heittäkää eteeni mitä tahansa, ja minä koen sen pohjamutiin saakka.

oranssi laveeraus; tulkoon mereen laskeva aurinko: helvetillinen odotusvalo, odotukset, odotukset, odotukset, satamassa lilluvat satsumankuoret; (s. 33)

Oikarisen runous on kaltaiselleni nykyrunousaloittelijalle ymmärrettävän tuntuista juurikin maalauksellisuutensa kautta. Tunnelmaan (ehkäpä jopa merkitykseen) pystyy heittäytymään läpitunkevan kuvallisuuden ansiosta. On ihmeellistä, miten kuva pystyy hyppäämään sisäiseen katseeseen sanojenkin välityksellä. Runoilijantaidon ällistyttävä kaksoiskierre on se. Kuten runoilija itse toteaa: “pisara ilman syytä kuin tunnettu maailma”.Risto Oikarinen: Värioppi (Otava 2012)

* Kiitos suosituksesta Marianne!

***

Risto Oikarinen: Värioppi 
Kansi: Päivi Puustinen (Petri Lappalainen)
Otava 2012
53 s.