Tag Archives: lapsuus

Kirjakaksikko: Selviytyjälapset

Tuntui siltä, että niin pitikin tapahtua. Tai ei tietenkään pitänyt, ei sellaista kenellekään toivo, mutta jos jonkun piti juosta silloin siinä yössä, niin onneksi se olin minä eikä joku muu, joku joka ei olisi jaksanut. (s. 143)

Ylläoleva lainaus Sarianna Vaaran omaelämäkerrallisesta romaanista Huomenkellotyttö (Like 2013) kiteyttää tarkkanäköisesti pärjäävän selviytyjälapsen kokemuksen arkielämästä. Niin julmalta kuin se kuulostaakin. Susanna Alakosken Sikalat (Schildts 2007) säestää:

Rakas Taivaan Isä, jos en tee virheitä, voitko antaa anteeksi äidille ja isälle? (s. 88)

Lapsen ja aikuisen asema perhetragedioissa on erilainen: aikuinen voi, ainakin periaatteessa, valita lähteä, jättää taakseen ja koota elämänsä palasista uuden alun. Lapsi voi vain sopeutua siihen, mitä aikuiset tarjoavat. Sikalat ja Huomenkellotyttö kertovat riipaisevasti lapsista, jotka pärjäsivät ja selviytyivät aikuisten kaaoksen sydämessä. Ne eivät ole rankoista teemoistaan huolimatta misery litiä, vaan kasvavat silminnäkijäkertomuksista yhteiskunnallisiksi kannanotoiksi pärjäävien lasten ja pärjäämättömien vanhempien puolesta.

Sarianna Vaara: HuomenkellotyttöSarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaaran esikoisteos kertoo skitsofreniaa sairastavan äidin ja hänen tyttärensä arjesta hyvine ja huonoine hetkineen. Hyvät hetket ovat täynnä hassuttelua, tarinointia ja arkista juhlaa jäätelön merkeissä. Huonot hetket ovat täynnä pelkoa, ahdistusta ja käsittämättömyyttä. Elämän kaoottisuus näkyy arjen mustavalkoisuudessa: ei ole harmaan sävyjä, on vain täydellistä poissa- tai läsnäoloa.

Itkin peiton alla äänettä, pelkillä kyynelillä. En halunnut, että Mirja kuulisi. Aikuiset luulivat aina että asiat ovat huonosti jos itkee, vaikka eiväthän ne enää sitten olleet. Itku tuli vasta jälkeenpäin, sitten kun tiesi, ettei ollutkaan hätää. (s. 16)

Huomenkellotyttö on hyvällä tavalla omaelämäkerrallinen. Kirjailija on jalostanut omista kokemuksistaan tarinan, joka on riittävän etäännytetty, ettei se aiheuta lukijassa tirkistelyn häpeää – mutta riittävän tosi, jotta kokemuksiin voi eläytyä, niihin uskoa. Lapsen onni ja hätä hyökyvät sivuilta suoraan lukijan sydämeen ja kasvavat lapsen repivää, vanhemmista riippuvaa inhimillisyyttä avaavaksi muistelmaksi.

Toisaalta teoksessa hämmästyttää menneen maailman yhteisöllisyyden kuvaus. Kun äiti väsyy, kylältä ja koulusta löytyy turvallisia aikuisia, jotka auttavat ja tukevat lasta hyvästä sydämestään, päivin öin, jopa virkailijat virka-ajan ulkopuolella. Yhteisö ei syrjäytä pientä tai isompaakaan avun tarvitsijaa. Äitiä ei voi paikata, mutta äidin tarvetta voi lievittää.

Pahinta olisi se, että ei olisi omaa äitiä ollenkaan, että en saisi enää ikinä olla äidin kanssa. Kestäisin olla vähän aikaa yksinkin, tai vaikka pitkään, kun vain tietäisin, että äiti tulee joskus takaisin. Jos joutuisin pois äidiltä, minulla ei olisi enää mitään. (s. 35)

Susanna Alakoski: SikalatSusanna Alakoski: Sikalat

Susanna Alakoski kertoo vuoden 2006 August-palkinnon saaneessa teoksessaan suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämästä Ruotsin Ystadissa. Elämä Ruotsissa on monin verroin rikkaampaa kuin Suomessa. Sisävessa ei kuitenkaan korvaa omaa kieltä, lähipiiriä ja juuria. Vanhemmat juhlivat ahdistustaan pois alkoholismiin saakka ja lapset pärjäävät päivät ja yöt läpeensä.

Yhtenä iltana kun minä ja Markku oltiin jo menty nukkumaan, isä tuli meidän luo. Hän istahti Markun sängyn laidalle mutta puhui meille molemmille. Hän sanoi että meidän piti luvata että me ei ikinä valitettaisi. Että meidän piti muistaa se aina, ei saanut valittaa. Me oltiin saatu hieno asunto ja meillä oli ollut tuuria. Paljon paljon enemmän tuuria kuin monilla monilla muilla. (s. 22)

Selviytymiskeinot ovat lapsilla samat niin Suomessa kuin Ruotsissa: kun omat vanhemmat potevat niin, ettei ruuanlaitto tai siivoaminen suju, lapset ottavat vastuun niin hyvin kuin kykenevät. Toverit ja aikuiset tuttavat ovat avainasemassa: jos kotona tapahtuu pahoja, tai kotona ei voi olla, apu löytyy naapurista. Naapurissa mahdollisesti kamppaillaan samantapaisten vaikeuksien kanssa, mutta ei ehkä samana päivänä. Aikuisten yhteisymmärrys ja lasten samankaltaiset taustat kannattelevat, vaikka horjuen.

Ystadissa kohdataan kuitenkin myös ihmisten eriarvoisuus: toiset ovat rikkaita, heillä on selvät vanhemmat. Miksi toisilla on, mutta toisilla ei? Miksi sosiaalitoimisto tulee vierailulle aina hyvinä aikoina, eikä kukaan näe maton alle lakaistua?

Minulla oli nälkä. Milloin me oltiinkaan syöty viimeksi? Muistin vain sen että me oltiin syöty aamiaista. Ei lounasta. Mahaan koski. (s. 217-218)

Lapsen pärjäämisvoimat ovat kuitenkin rajalliset. Jos omasta olemisesta ja vanhempien kunnosta jaksaakin pitää huolta, sisarusten pärjäämistä pystytään enää toivomaan. Tärkeintä on, että poliisi ja ambulanssi saadaan paikalle aina silloin kun vanhemmalla on hätä.

On kertakaikkiaan ällistyttävää, miten sinnikkäitä pärjääjiä lapset ovat. Toki näissä teoksissa kuulemme vain heistä, jotka ehkäpä omaksikin yllätyksekseen ovat selviytyneet aikuisiksi saakka. Hyvinvointi ei koske kaikkia.

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Kansi: ?
Like 2013
253 s.
Susanna Alakoski: Sikalat
Suom. Katriina Savolainen ruots. alkup. Svinalängorna
Kansi: Nina Ulmaja
Schildts 2007
283 s.