Tag Archives: Lontoo

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan: Makeannälkä (Otava 2013)

Jos ikinä on täsmäkirjoitettu romaani keski-ikäisiä korkeakoulutettuja kirjanostajattaria varten, Ian McEwanin Makeannälkä on se. En ole ehkä ikinä lukenut romaania, joka tirsuu niin kirjallisia viitteitä – jotka ymmärtäessään voi puhkua kyldyrelliä itsetyytyväisyyttä – kuin tarinallista laskelmoivuuttakin. Laskelmoivuutta McEwan liudentaa itseironisesti (?) kliseisellä metatason loppuratkaisulla. Alatekstinä polkee julma kuva 1960- ja 70-lukujen kylmän sodan maailmasta, jossa nainen on toisen luokan kansalainen,joka menee yliopistoon hankkimaan itselleen aviomiehen ja lasikatto on kirjoitettu työlainsäädäntöön. Makeannälkä on sujuva lukuromaani – itse en vain ole oletettua lukijakuntaa.

[V]iikottaista kolumnia nimeltä “viime viikolla luettua”. Osviittana oli olla “kepeä ja kaikkiruokainen”. Helppo nakki! Kirjoitin niin kuin puhuinkin, lähinnä juoniselostuksia juuri ahmimistani kirjoista, ja jos joskus esitin jonkin arvion, alleviivasin sitä tahallisen itseironiseen sävyyn heittämällä perään kourallisen huutomerkkejä. Kevyt, alkusointuja viljelevä tekstini upposi lukijoihin hyvin. (s. 16)

Makeannälän päähenkilö Serena Frome (rimmaa sanan plume kanssa) opiskelee Oxfordissa matematiikkaa, mutta rakastaa lukemista ja akateemisia miehiä. Keski-ikäisen, naimisissa olevan yliopistonlehtorirakastettunsa avulla hän päätyy opintojen loputtua töihin MI5:een (rimmaa sanan dive kanssa), ja elämä voi alkaa. Kimppakämppä Lontoossa ja salainen tiedustelupalvelutyö täyttävät Serenan elämän, kunnes erittäin tärkeä tehtävä operaatio Makeannälässä tuo Serenan syliin Oikean Kirjailijan. Ja elämä voi todellakin alkaa! (Sikäli kun kaikki aika ei mene salaisen työn salailuun.)

Juonikuvio ei kuitenkaan kerro tästä kirjasta juuri mitään: se on hatara siltarumpu, jonka tarkoituksena tuntuu olevan anekdoottien, niin kirjallisten kuin -70-lukulaistenkin, virtauttaminen lukijan ahneiden silmien alitse.

“Aikooko joku Cambridgen aikaisista ystävistäsi kirjailijaksi?”                                              Mietin tarkkaan. Newnhamin kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoissa oli sensuuntaisia haaveita ollut yhdellä jos toisella, mutta minun tietääkseni kaikki naispuoliset tuttavani olivat erilaisin yhdistelmin päätyneet kunnon töihin, menneet naimisiin, tulleet raskaaksi, kadonneet ulkomaille tai vetäytyneet vastakulttuurin rippeiden pilvenhajuisiin loukkoihin.
(s. 113)

Kylmää – kylmivää – sotaa lukuunottamatta, Makeannälkä kertoo maailmasta, joka on ihan  kuin meidän omamme. Paitsi jotenkin nostalgisesti etäännytetty. Tässä laskelmointi numero yksi. Päähenkilö puhuu itsestään, ollen kuitenkin keskiluokkainen jokanainen. Tässä laskelmointi numero kaksi. Puheet pyörivät kirjallisuuden ja miesten ympärillä, ja niin pyörivät teotkin, mitä nyt välillä harpataan klassiseen perheasetelmaan. Tässä laskelmointi numero kolme. Kirja kertoo elämän parhaasta ja jännittävimmästä ajasta, opiskelu- ja heilasteluajasta nuoruuden ja aikuisuuden välissä. Tässä laskelmointi numero neljä. Ellei päähenkilön elämää tarkasteltaisi lähestulkoon ainoastaan hänen suhteissaan elämänsä miehiin, kyseessä olisi täysverinen chick lit -romaani. Toki täysiveriset chick lit-romaanit ovat usein feministisempiä, ellei feminismiä haeta tässä jotenkin antipatioiden kautta. Ehkä haetaankin.

Kriisien ja poikkeustilojen keskelläkin ne olivat hyviä vuosia työnvieroksujille. Valtio ei udellut turhia, vaan maksoi heidän vuokransa ja myönsi viikottaisen toimeentulotuen taiteilijoille, työttömille näyttelijöille, muusikoille, mystikoille, terapeuteille ja joukolle kansalaisia, joille kannabiksen pössyttely ja siitä puhuminen olivat kiehtova ammatti, suoranainen kutsumus. Toimeentulotuki koettiin saavutetuksi eduksi ja sitä oltiin valmiina puolustamaan viimeiseen asti, vaikka kaikki, Lucy mukaan lukien, tiesivät sisimmässään, ettei sitä alkujaan ollut tarkoitettu suomaan hilpeää joutilaisuutta keskiluokille. (s. 221)

Makeannälkä on rutinoituneen kirjailijan nopeastiluettava suupala, johon on ympätty mukavasti oletetun keski-ikäisen (tai keski-iän ylittäneen), keskiluokkaisen, tiedostavan mutta konservatiivisen naislukijan lempparimuistot, nuoruuden haaveet, pettymykset, harrastukset, nuoruuden ajankuva ja nykyajan asenteet. Vaikka periaatteessa näistä aineksista pitäisi kohota koskettava kakku, käytännössä tämä lukuromaani lässähtää yleistävyyteensä. Siinä missä yksityisestä kehittyvä yleinen vie oivallukseen, yleisestä laskeutuva yksityinen vie haukotukseen.

***

Ian McEwan: Makeannälkä
Suom. Juhani Lindholm engl. alkup. Sweet Tooth
Kansi Chris Frazer Smith / Suzanne Dean
Otava 2013
385 s.
 
 

Helen Fielding: Mad about the Boy

Helen Fielding: Mad about the Boy

Helen Fielding: Mad about the Boy (Otava 2013)

Bridget Jonesin kirjoittaja Helen Fielding on kirjoittanut uuden Bridget Jones -kirjan, jonka suomennettu nimi on Mad about the Boy(True story, onnea vaan kaikille suomenkielistä versiota etsiville googlaajille).* Uusin Bridget on reaaliajassa ikääntynyt viisikymppinen perheenäiti, joka puhkeaa uudelleen kukkaan. Myös *sillä* tavalla.

Ensimmäinen Bridget Jones -kirja oli Jane Austen -pastissi, jossa kolmekymppinen sinkkusankaritar Bridget antautui komealle pomolleen Daniel Cleaverille vain huomatakseen, että hurmaavan ulkokuoren alla muhi varsinainen sika – ja että olikin oikeasti rakastunut asianajaja Mark Darcyyn. (Darcy-nimi tulee Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, ihan niin kuin koko pastissikin). Seuraavassa Bridget Jonesissa Bridget oli kolmekymppinen sinkkusankaritar, joka toheloi suhteensa Darcyyn ja Cleaveriin, mutta teki kuitenkin lopussa häkellyttäviä lomaseikkailumuuveja ja löysi näin tiensä takaisin oikeaan syliin. Tässä viimeisessä osassa Kaikki On Toisin (epäkannustavia lehtikritiikkejä luettu ennen kirjan avaamista 3).

Kävellessäni matkoihini lapsia kädestä pidellen kuulin tekstarin piipahduksen. Pistin äkkiä lasit päähäni lukeakseni sen. (s. 14)

“Täitä löydetty 13, eläviä ötököitä 2, saivareita 11 (ei paha)”

Nythän on nimittäin niin, että Bridget Jones on pohjimmiltaan rakkauden epäonninen, mutta toiveikas, joskin snadisti hömelö soturitar. Bridget Jones kirjat ovat myös lähtökohtaisesti romanttisia komedioita, jotka eivät lähtökohtaisesti kerro avioliiton satamassa lilluvasta perhe-elämästä. Toisin sanoen, ensi töikseen kirjailijatar paljastaa tapattaneensa Darcyn. (Kyllä muutkin kuin George R. R. Martin osaavat.)

Miehen sijaan Bridgetillä on pari lasta, talo ja ensiaskeliaan horjahteleva ura elokuvakäsikirjoittajana. Ja ystävät, jotka pakottavat Bridgetin deittaamaan, mm. internetissä. Twitteristä B. löytääkin 29-vuotiaan toyboyn (miten tää suomennetaan?), joka myös tykkää pieruhuumorista. Toisaalta Bridgetin jo 2-vuotiaana isänsä kanssa monimutkaisia palapelejä pelanneen pojan ikävä, mutta pyykkilautavatsainen liikunnanopettaja osoittaa myös kiinnostustaan, pääasiassa hymyilemällä vinosti. Lisäksi vastuksena ovat täit. Tarvinneeko tässä mainitakaan, että Fielding ei niinkään puno juonia kuin ampuu niitä haulikolla.

“@JoneseyBJ Tullos takaisin!

Mad about the Boy on kaikesta huolimatta erittäin hauska ja jouhevasti kulkeva chick lit -kirja. Epämääräinen juonisto pysyy kasassa epäilyttävillä ihmevirityksillä – mutta hei, se pysyy kuitenkin kasassa sen verran, että osa lukuhuvista on seurailla, pysyykö se sittenkin kasassa kliseistä seuraaviin poukkoillessaan. Kliseissähän ei sinänsä ole mitään vikaa, kunhan ne on tehty hyvin.

On karmivaa, miten erilaista kohtelua saa silloin kun on lihava ja silloin kun ei ole. Tai kun on oikein laittautunut ja kun on vain tavallinen. Ei ihme, että naiset ovat epävarmoja. Tiedän että miehetkin ovat. Mutta nainen, jolla on käytössään kaikki nykyajan naisen konstit, voi puolen tunnin puunauksen jälkeen näyttää kirjaimellisesti ihan eri ihmiseltä. (s. 88)

Bridget Jones -kirjojen tapaan kirjan viehätys on Bridget Jonesissa, joka on ehkäpä maailman sympaattisimpia päähenkilöitä kaikessa pörhellyksessään. Maailmalla kriitikot ovat kritisoineet Bridgetin olevan epäuskottavasti edelleen se sama Bridget kuin ennen perheytymistä. Tässä kriitikot ovat ehdottomasti väärässä. Henkilökohtaisesti pitäisin erittäin uskottavana sitä, että ihminen ei välttämättä kasva henkisesti, vaikka itsetehtyjen perheenjäsenten määrä perheessä kasvaa. Ja älyttömän kiva, että tämäkin virhe maailmankaikkeudessa otetaan edes joskus positiivisella tavalla esille.

Kriittisesti tarkastellen Mad about the Boy jakaa tietysti aika kamalaa viestiä naiseudesta, jos myös mieheydestäkin. Myöskin teoksen luomat äitiys- tai isyyskuvat loistavat kliseisyydessään ja konservatiivisuudessaan hirveyttään. Bechdelin testin tämä romaani selvittää hilkulla rimaa hipoen, ja ainoastaan siksi, että välivitseissä on sähköposteja, joissa naiset puhuvat ruuasta (eli jostain muusta kuin miehistä). Mutta minua nauratti ja viihdytti. Sitäpaitsi, onpa kiva, että normaalisti kirjallisuudessa täysin myyttinen hahmo, nim. keski-ikäinen nainen kelpaa takuubestsellerin päähenkilöksi.

“NYT RIITTI SE PELAAMINEN, niin kuin jo sanoin”                                                           “Äiti. Tämä on sinun Kindlesi. Tällä luetaan kirjaa.”                                                             Räpytelin silmiäni hämmentyneenä. Se edusti teknologiaa ja oli musta ja ohut ja siksi Paha, mutta…                                                                                                                             “Minä luen Roald Dahlin Jaakkoa ja jättipersikkaa.”                                                            …mutta samalla se oli kirja. (s. 233)

***

* Otavan markkinointipäällikkö: “Nimeä mietittiin paljon, ja koska tuo alkuperäinen viittaa selkeästi tuohon biisiin, ja kaikki käännökset kuulostivat kököiltä, näin tehtiin.” Ei sikäli, että yhtään kadehtisin ketään, joka joutuu tilanteeseen, jossa pitäisi suomentaa sanaleikki, joka on samalla biisin nimi.

***

Helen Fielding: Mad about the Boy 
Suom. Annika Eräpuro engl. alkup. Bridget Jones – Mad about the Boy
Kansi: Suzanne Dean Otava 2013
439 s. 

China Miéville: Kraken

© Kirjakko, China Miéville: Kraken, kannen kuva: arcangel

China Miéville yhdistää Krakenissa modernin luonnontieteen arkipäiväisyydet yliluonnolliseen kauhumysteeriin säveltäen näin kiehtovan salapoliisisinfonian mitä kunnioittavimmassa lovecraftiaanisessa hengessä. Miéville keskittyy mysteeriin sortumatta pelotteluun, mikä on tärkeää tällaiselle vellihousulukijalle. Luonnontieteellisyyskään ei ole liian painavaa tai asiapitoista. Mikä riemastuttavinta, Kraken heräilee Lontoossa, joka näyttäytyy tässä romaanissa maagisen realismin valossa. Luonnontieteellistä museota lukuunottamatta emme juuri näe tunnettuja maamerkkejä, vaan romaanissa seikkaillaan pääasiassa Lontoon hämärillä sivukujilla ja -lähiöissä. Kraken: An Anatomy onkin ylistyslaulu Lontoolle, luonnontieteelle ja mysteereille.

Kraken on tietysti jo muinaisten norjalaisten tuntema jättiläiskalmari, joka nousi syvyyksistä upottamaan merenkulkijoita kylmään hautaan. Romantiikan ajan runoilija Tennyson (Alfred, Lord) julkaisi 1830 The Kraken -runon, joka on sittemmin toiminut lukuisten kirjailijoiden innoituksena meren tuntemattomia syvyyksiä kuvatessa. Jättiläiskalmareita on myös todella olemassa, niitä löytyy aina silloin tällöin rannalle huuhtoutuneina. Näin itse tällaisen Architeuthis Duxin Smithsonian Institutionissa jättiläismäisessä eläinnäytevarastossa vaatekomeron kokoisessa tankissa muutama vuosi sitten. Vaikuttava oli. Ihan pieni suloinen 50-kiloinen lajikumppani saatiin videoitua ensimmäisen kerran vuonna 2006. (Ja palataan asiaan…)

Kraken: An Anatomy (Pan Books, 2010) -romaanin kaikki juonet lonkeroituvat Lontoon Luonnonhistoriallisen museon Architeuthis-näytteen ympärille. Sen sankari on Billy Harrow, nilviäisten kuraattori, joka on preservoinut Architeuthiksen formaliiniin. Kun Architeuthis tankkeineen varastetaan museosta kenenkään huomaamatta, ja katoamista tutkivat poliisit kyselevät omituisia, Billy imeytyy mukaan mysteerin selvittelyyn. Krakenin katoaminen on kuitenkin vain yksi lonkero suuresta mysteeriverkosta,  jonka pään löytäminen vaatii Billyltä ja hänen uusilta tuttaviltaan salaliittojen, uskonlahkojen ja rikollisten Lontooseen sukeltamista.

Mysteeriin sukeltaminen paljastaa yhä uskomattomampia piirteitä sekä Lontoosta että maailmankaikkeudesta. Billyllä ei ole aikaa jäädä pohtimaan näitä omituisuuksia, vaan kirjan juonet imaisevat hänet mukaan toimintaan. Samalla myös lukija imaistuu mukaan seuraamaan kummaa maailmaa, johon lähes jokainen hahmo tuntuu tuovan jotain uutta ja aiempaa uskomattomampaa, monesti jopa sairaan hauskaa.

Tämä palapeli kestää kaikki juonenkäänteet. Miéville on kuitenkin niin ihastunut mysteerillisillä paloilla ja Lontoon kartalla leikittelyyn, että osaa juonenkäänteistä on turhauttavaa lukea. Niistä ikäänkuin näkee jo varhaisessa vaiheessa, että tämä lonkero lentelee avaruudessa ilman päätä tai häntää, ja on olemassa pelkästään tietyn idean takia. Lähes 500-sivuisesta romaanista olisikin voinut leikata keskeltä ainakin sata sivua pois ilman erityisiä komplikaatioita.

Histioteuthis bonnellii, Oxfordin Luonnonhistoriallinen museo, © Kirjakko

Lisäksi minua vaivasi loppuratkaisu. Se paljastui aivan liian aikaisin, koska kirjailija aliarvioi lukijan kykyä pistellä palapeliä kokoon. Tai ehkäpä tämä oli tarkoituskin, jotta romaanin uuskummasta voi nauttia täysin rinnoin, mutta minulla tämä vahvisti sadan turhan sivun turhautumista. Lisäksi loppuratkaisun sivussa tarjoiltiin epämääräinen moraalisaarna, jonka tarkoituksena oli epäilemättä kohottaa Kraken uuskummasta sanomallisten romaanien joukkoon. Tällainen alleviivaaminen saattaa olla Miévillen tyyliä (en ole itse lukenut tuttavieni hehkuttamia Perdido Street Stationia tai Toisia), mutta itseäni liika ohjelmallisuus tai lukijan ohjaaminen häiritsee missä tahansa kirjallisuudessa luettuna. Miéville on saanut urallaan useita sf-kirjallisuuden palkintoja, joten olen varmasti väärässä kritiikkeineni, ja suurin osa lukijoista näkee tällaisten pikku kauneusvirheiden ohi. Itse saarnan aiheesta olin toki samaa mieltä, mutta eikö samanmielisten laumalle saarnaaminen ole vähän turhaa, kun vihjeestäkin ymmärrettäisiin.

Kaiken kaikkiaan Kraken: An Anatomy on valloittava, kekseliäs, jopa uuskumman lajissa tuoreelta tuntuva esitys luonnontieteen ja yliluonnollisen (lähes) loputtomasta flirttailusta keskenään ja toisistaan ohi. Kuka ei tykkäisi luonnontieteellisen ja kaunokirjallisen puolivallattomasta merensuolaisesta drinksusta? Kuka voi olla rakastamatta kirjoja, joissa sekä Luonnontieteellinen museo että koko Lontoo? Ja vieläpä mustekalanäyte päälle päätteeksi?  Sydänsydänsydän.

Enkä malta olla lisäämättä tunnelmamusiikkipläjäystä tähänkään. Blublub.