Tag Archives: magiaa

Kirjaläppää: Hanki oma kohu jo tänään!

Eikö alkanut kirjallisuuskohu somessa heti kun olin päivän poissa netistä? Kyllä alkoi.

Niin no, onhan se neljäskin...

Tiivistelmä

Kustantamo S. ilmoitti fasistina tunnetun kirjailija H:n kirjan julkaisusta. Esseekokoelma käsittelee kulahtaneita, ihan tymiä ajatuksia, joista ovat kiinnostuneita lähinnä lukijat, jotka ovat jo samaa mieltä. Somejulkisuudessa ihmeteltiin kustannuspäätöstä.

Kustantamo S. vastasi antavansa kaikkien kukkien kukkia, sivistyksen nimeen.

Kirjailija H. puolestaan vastasi julkisella uhriutumisella. Somessa tapahtuvat sensuuripyrkimykset pöyristyttivät sananvapautensa puolesta taistelevaa esseistiä.

Johtopäätökset

Esseistiä ei haittaa laisinkaan, että sensuuria voi harjoittaa ainoastaan valtion valtuuttamana toimiva taho (joka ei tässä tapauksessa ole ollut lainkaan kiinnostunut), sillä sensuuri on sana, jota viskellään nykysomessa sinne sun tänne riippumatta sen merkityksestä. Koska se takapotkaisee viskojan välittömästi näennäiseen marttyyripositioon, josta on sitten hyvä harjoittaa lisää pöyristynyttä uhrispiikkiä, ja näin harjoittaa omaa brändityötään alakynnen sankarina. Mutta miksi kirjailija haluaisi alakynnen sankariksi?

No siksi, kun se on helppo, halpa ja nopea tapa nousta framille nykyisessä henkilöityneessä kirjailijajulkisuudessa. Jos teoksen sisältö ei riitä nostamaan teosta esiin eikä markkinointibudjettiakaan ole, näppärä pöhäyttää kohun vaikka tyhjästä. Lisää vain tarina.

Zan Zig, mainosjuliste, 1899 (Library of Congress LC-USZC4-13969)

#wanhakirja Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Wanhan kirjan päivä logoKirjablogeissa arvostetaan aina kirjoja, ja tänään arvostetaan erityisesti vanhoja kirjoja. Jotkut kirjat eivät vain ansaitse unohtua. Vaikka niillä ei olisikaan mitään tekemistä uskontojen, filosofioiden tai edes kirjallisuuden kaanonin kanssa. Tai niitä ei enää saisi kirjakaupasta. Omalla “tätä kirjaa en ikinä unohda” -listallani on enemmän kirjoja kuin voin välittömästi palauttaa mieleen.

Joitain kirjoja tulee luettua vuosittain uudelleen, joitain harvemmin. Esimerkiksi Diana Wynne Jonesin nykyklassikoksi viimeistään Miyazakin elokuvan myötä Tapaukseksi nousseen Liikkuvan linnan olen lukenut viimeksi… no, ennen elokuvan julkaisua joka tapauksessa.

Kirja ei ole erityisesti muuttunut noista ajoista. Se on hyvä.

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna (WSOY 2006)

Minäkään en ehkä ole erityisemmin muuttunut noista ajoista. Tai ainakaan niiltä osin, jotka nauttivat laadukkaasta fantasiasta, satujen uudelleenkirjoituksista, kevyestä feministisestä otteesta, kirjallisuusalluusioista, kick-ass -sankarittarista ja erittäin kohtuukokoisesta linnasta, josta aukeaa ovi milloin mihinkin.

Millä kaikilla tavoilla Liikkuva linna on hyvä kirja? O let me count the ways.

  1. Genre. Satufantasiaa ja rinnakkaistodellisuutta yhtä aikaa.
  2. Rakenne. Se lainaa peruskuvionsa tyypillisestä prinsessasadusta, mutta ei kuitenkaan ole lainkaan prinsessasatumainen. Vaikka onkin.
  3. Henkilögalleria, joka lainaa stereotyyppinsä myös prinsessasaduista, mutta vääntää niistä jotain, mikä on yhtäaikaisesti inhimillisempää, nykyaikaisempaa ja siten mielenkiintoisempaa.
  4. Vekottimet. Fantasiamaailma, jossa on kaikenlaisia vinkeitä vekottimia.
  5. Juonirönsystö on tässä romaanissa yksioikoinen, mutta monipuolisesti kiemurteleva.
  6. Selittäminen. Loistaa poissaolollaan!
  7. Kieli. Vaivatonta!
  8. Jipot. Karsittu minimiin, ja sellaisiin joista pidän eli kirjallisuusalluusioihin.
  9. Sanoma. Uppoaa kaikenikäisiin, mutta on erityisen tarpeellinen oletetulle, LaNu-lukija(tar)kunnalle.

Yksittäinen kirja voisi olla erittäin ok myös erittäin monilla muilla eri tavoilla. Epäilemättä monet ovat. Kokemusperäisesti voin vakuuttaa, että todellakin ovat. Mutta Liikkuva linna on näitä herkullisia kirjallisia teoksia, joissa on kaikki tarinankerronnallisesti olennainen oikealla paikallaan, eikä juuri mitään liikaa, väärää tai liian vähän. #wanhakirja rokkaa.

***

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna
suom. Ville Viitanen engl. alkup. Howl's Moving Castle
WSOY 2006
323 s.

 

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Sergei Lukjanenko: Yöpartio (Into 2012)

Sergei Lukjanenkon Yöpartio on trillerimäistä urbaania fantasiaa, jonka läpitunkevana teema on hyvän ja pahan, valon ja pimeän, välissä tasapainottelu. Fantastinen tulee esiin silmiinpistävimmin hahmoissa: päähenkilö Anton Gorodetski painaa duunia Yöpartiossa hyvisvelhojen leivissä. Yllättäen myös romaanin tapahtumapaikka, 1990-luvun Moskova, onnistuu vaikuttamaan venäläistä kulttuuria tuntemattomasta lukijasta lähes uskomattomalta ympäristöltä. Yhdistelmä on läpitunkevassa uhkaavuudessaan ja läpikuultavassa sivistyksessään tuore ja uskottava.

Yöpartion perusasetelma perustuu tavallisten ihmisten ja yliluonnollisia kykyjä tai ominaisuuksia omaavien enemmän tai vähemmän ihmismäisten olentojen yhteiselon järjestämiselle. Tätä asetelmaa tutkaillaan läpi romaanin sen päähenkilön Anton Gorodetskin kautta. Anton on keski-ikää lähenevä kenttäduunariluokan velho, joka joutuu romaanin kolmessa eri tarinassa koville suhteessa niin omiin kykyihinsä kuin omaan moraliinsa nähden. Vaikka romaani on jaettu kolmeen osaan, ne etenevät kronologisesti ja temaattisesti valintojen, tekojen ja seurausten lakia noudattaen.

Yöpartion yliluonnollisen kyllästämä yhteisö pysyy koossa vain vuosisatoja sitten solmitun sopimuksen sääntöjä noudattamalla, mutta yhteisön muodostavilla yksilöillä on niin viettejä kuin vaikuttimia, jotka johtavat sääntöjen rikkomiseen. Mitä siitä seuraa ja ovatko seuraamukset oikein? Lukjanenko tuntuukin pohtivan urbaanin fantasian keinoin tosimaailman ongelmia.

Rappioromanttinen Moskova, jossa jokainen auto on pimeä taksi ja jossa niin hyvät kuin pahatkin velhot ovat vain yksi toimija muiden joukossa, toimii erinomaisesti valtasuhteiden ja yhteiskuntajärjestyksen pohtimisen näyttämönä.

Juoksin kioskille, heitin myyjälle kaksi kolikkoa ja sanoin hampaitani piilotellen:                      – Pikkupullo votkaa.                                                                                                        Finninaamainen nuorukainen ojensi neljänneslitran pullon hitaanoloisin liikkein, liekö itsekin ottanut päivän mittaan lämmikettä. Sitten hän lausui rehellisen varoituksen:                         – Votka on vähän huononlaista. Dorohovskajaa, ei mitään myrkkyä, mutta ei nyt kovin hyvääkään… (s. 20)

Yöpartion suomennos on erinomainen, sikäli kuin venäjää osaamaton pystyy tällaisen lausunnon antamaan. Mutta lukukokemus oli erinomainen, teksti luistaa siloisen pehmeästi kuin sametti. Myös lukuisat lyriikkapätkät toimivat jopa suomennoksina. Erinomaista työtä Arto Konttiselta. Sarjan seuraava osa, Päiväpartio, ilmestyy kohtsillään, ja siinä liikutaan Yöpartion vastapuolen, pahisvelhojen Päiväpartion matkassa.

***

Sergei Lukjanenko: Yöpartio
Suom. Arto Konttinen
Kansi: Tex Hänninen
Into, 2012
414 s.
Venäjänk. alkup. Notšnoi Dozor

Terry Pratchett: Posti kulkee

Terry Pratchettin Kiekkomaailmaromaani "Posti kulkee"

Terry Pratchett: Posti kulkee. Kansi: Paul Kidby (Karisto 2012).

Terry Pratchettin Kiekkomaailman uusin suomennettu otus opus, Posti kulkee, on ylistyslaulu  nörteille, luoville ratkaisuille ja tilanteisiin heittäytymiselle. Tämän hupifantasiaromaanin suomenkielinen nimi kuvaa kirjan pääteemaa, joka liittyy kirjaimellisesti viestien kuljettamiseen paikasta toiseen. Alkuperäiskielinen nimi Going Postal liittyy kirjan lähes vimmaiseen intoon suomia suur- tai monopoliyhtiöiden markkinaetiikkaa ja työntekijöiden alati surkeutuvia työoloja.  Posti kulkee oli ehdolla sekä Nebulan että Locuksen saajaksi ilmestymisvuonnaan 2004.

Posti kulkee -teoksen (Karisto 2012, suom. Mika Kivimäki alkup. englanninkielisestä teoksesta Going Postal) sankari on Tahmee von Lipwig, huijari-puijari, jonka Lordi Vetinari pelastaa hirsipuusta ihan vaan istuttaakseen hänen Ankh-Morporkin lähes kuolleen postitoimiston johtoon. Lordi Vetinari on nimittäin kyllästynyt tapaan, jolla postitoimiston syrjäyttänyttä nykyaikaista ja nopeaa viestintävälineistöä, semaforitorneja hallitseva yhtiö (ja etenkin sen johtokunta) riistää niin asiakkaitaan kuin työntekijöitään maksimoidakseen voitot.

Posti kulkee on Pratchettille tyypillisesti hyvin päähenkilövetoinen tarina, joka repii huumoria pääteemoistaan päähenkilön toimien avulla ja ohella. Ankh-Morporkin uusin päähenkilö Tahmee von Lipwig on yksi näistä Pratchettin ihastuttavista antisankareista, joka innoittuu käyttämään luonnollisia kykyjään luovin tavoin etenkin ääriolosuhteissa. Joita tuntuu tukkoisessa postitoimistossa tipahtelevan hänen eteensä tuon tuostakin, milloin hän ei kirjaimellisesti tipahda niihin. Tahmee ei koskaan lakkaa yrittämästä, ja mitä kovemmaksi panokset käyvät, sitä enemmän Tahmee korottaa omiaan.

Vaikka Lordi Vetinari onkin Tahmeen suorituksista positiivisesti yllättynyt, Suuren Runkolinjan roistot johtokunnan jäsenet eivät kauheasti tykkää Tahmeen työn tuloksista, semaforia hitaammasta, mutta nykyisellään varmemmasta ja huomattavasti halvemmasta viestinkuljetusjärjestelmästä. Niinpä Tahmee joutuu piakkoin sekä kehittämään postitointa että pakoilemaan salamurhaajia, tutustumaan yliopiston toimintaan ja luonnollisesti myös liehittelemään luotettavimpien työntekijöidensä Golemien ammattiyhdistyksen puhenjohtajaa. (Huom. viimeinen toimi on ihan oman valinnan tulosta.)

Suomentaja Mika Kivimäki on tehnyt tämänkin Kiekkomaailma-teoksen kanssa erinomaista työtä. Kirjan huumori ei ehkä ole yhtä poksahtelevan silmiinpistävää kuin useimpien Pratchettin aiempien teosten, sillä sanaleikeillä ei ole yhtä keskeinen osa. Niiden sijaan kirjan temaattinen asetelma on herkullinen, nähtävästi lähes loputon lähde tosielämän peilaamiselle: Pratchett vetää vain peliin mielikuvitusta muokatakseen nykymaailman ilmiöt fantasiamaailmaansa sopivaksi ja sitten kaikki nupit kakkoon. Tragedialla on tälläkin kertaa pienimuotoinen osansa, mutta tavallista Pratchettia monipuolisemmin. Niinpä Posti kulkee on yllättäen myös yksi koskettavimmista Kiekkomaailmaromaaneista.

Teemojensa puolesta tämä lähes kymmenen vuotta sitten kirjoitettu romaani on erittäin ajankohtainen, mikä onkin pitänyt sen huumorin varsin tuoreena. On hyvää ahneutta ja huonoa ahneutta, ja tärkeintä on edelleen kohdella ihmisiä (ja muita inhimillisiä olentoja) ihmisinä. Posti kulkee naurattaa ja jättää hyvän mielen. Erinomainen kesäpala.

Jos lukeminen ei kuitenkaan huvita, Posti kulkee myös Sky1:n kaksiosaisena minisarjana vuodelta 2010. Karisto suomennuttanee myös Pratchettin seuraavan Tahmee von Lipwig -romaanin, Making Money, joten nyt on juuri oikea aika hypätä Tahmeen kyytiin.

***

Terry and Lyn Pratchett: Posti kulkee (Going Postal)

kansi: Paul Kidby

suomennos: Mika Kivimäki

Karisto 2012

398 s.

Terry Pratchett: Elävää musiikkia

Terry Pratchettin Elävää musiikkia on kirjailijan 15. Kiekkomaailmaan sijoittuva hupifantasiaromaani. Kantavana teemana on tällä kertaa musiikkibisnes ja ikuinen kivikova musiikki.

Terry Pratchettin huumori perustuu fantasiamaailmaan, jossa tosielämämme ilmiöt muuttuvat karnevalistiseksi irvikuvakseen. Sekä nokkeliin sanaleikkeihin. Suomentaja Mika Kivimäki tekee erinomaista työtä Kiekkomaailmaromaaneja kääntäessään: useimmat vitsit ja sketsit toimivat myös suomeksi nokkelastipokkelasti sätkytellen, kuten alkuperäiskielisetkin. Jopa alahuomautukset naurattavat poikkeuksetta silloin, kun niissä pyydetään lukijalta anteeksi alkuperäisen vitsin kääntymättömyyttä.

Elävää musiikkia (Karisto 2005, alkup. Soul Music 1994, suom. Mika Kivimäki) alkaa pikaisella historiikilla, jossa käydään läpi erään kirjan päähahmon kannalta olennainen sukuhistoria puolessatoista (!) sivussa. Kirja alkaa Ressunkin suosimalla ikiklassikolla “Oli synkkä ja myrskyinen yö”. Ja jatkaa samalla synkhumoristisella tunnelmalinjalla loppuun saakka.

Kiekkomaailmassa on ilmestynyt tarinoita, joissa on Kuolema, ja romaaneja joissa ei ole. Kuolemalliset ovat henk. koht. mielestäni parempia. Niissä on sellaista ylimääräistä särmää, joka saadaan aikaan paitsi KAPITAALEILLA KOMMENTOIDESSA, myös yleisemmin sf-kirjallisuudessa, kun paikalla on tyyppejä, jotka eivät ihan tajua paikallista menoa.

Elävässä musiikissa Kuolema ehdottomasti korjaa potin, vaikka Musiikki yrittää kovasti laittaa kampoihin. Jos Elävää musiikkia ei lue ihan vain huvittuakseen, voi siitä löytää syvempiäkin pohdintoja esimerkiksi taidebisneksen luonteesta. Itse keskityin männäviikolla järjestämään lapselleni leipää ja sirkushuveja à la kermakakkua kevätsiivotussa kodissa, joten keskityin nauttimaan kaikesta, mikä suinkin kevensi välillä varsin kireää tunnelmaa.

Elävää musiikkia toimi äärimmäisen hyvin tähän tarkoitukseen, mutta voin lämpimästi suositella sitä myös muihin akuutteihin ja kroonisiinkin huumoripläjäystarpeisiin. Se parhaiten nauraa, joka joillekin muille jossain ihan muualla nauraa.

Vaikka Weird Alin tapaan hyväntahtoisesti ja rock’n’rollilla kuorrutettuna:

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=hEcjgJSqSRU]

Debi Gliori: Magiaa mahan täydeltä & Magiaa millin tarkkuudella

© WSOY

Debi Gliori on tunnettu hurmaavien unelmanpehmoisten lastenkirjojen sanoittajana: hänen kynästään on lähtöisin mm. maailman sulkuin Kulta pieni ja isiäkin naurattava Karhuherra -sarja. 2000-luvulla Gliori on laajentanut tuotantoaan myös varhaisnuorten kirjallisuuteen sketsikkään jänskähupaisalla Magiaa-sarjalla.

Joista pari ensimmäistä minä luin ääneen vesirokkoiselle 2-vuotiaalleni männäviikolla. Lapsen ensimmäinen satusarja oli Asimovin Säätiö kypsässä neljännesvuoden iässä, joten kokemusta hänellä tällaisesta vähän isommille lapsille tarkoitetusta kirjallisuudesta on. (Ensimmäinen sana ei silti ollut “atomi”, vaan “kakka”.)

Magiaa-sarjan alkupään teokset valikoituivat luettavaksi sen jälkeen kun paikallisista Uppo-Nalleista oli jo tehty jälleen kerran selvää, eikä paikallinen mutsi oikein jaksanut enää uutta kierrosta. Vaikka ne ovat kuinka ihaneita.

Magiaa mahan täydeltä (WSOY 2002, suom. Marja Helanen-Ahtola) on ensikontakti skottilais-italialaisen Strega-Borgian magia- & mafiaperheeseen, heidän lemmikkeihinsä (rotta, aarnikotka, lohikäärme, jeti ja tosi iso vegetaristikrokotiili; tarantella on ystävä vaan) ja palvelusväkeensä. Gliorin kokemus lastenkirjojen kirjoittajana näkyy heti ensi metreiltä: toisin kuin monissa aikuisten fantasiakirjoissa, Gliori ei tuhlaa sivuakaan selittääkseen sukuhistoriaa, magian toimimista, tai muita olennaisia asianhaaroja kirjan alussa. Hän aloittaa näpsäkästi kuvaamalla, miten lastenhoitaja rouva MacLachlan päätyy Tituksen (14 v.), Pandoran (10 v.) ja Lirun (14 kk) hoitajaksi, keittäjäksi, kodinhengettäreksi, tietotoimistoksi ja pelastavaksi enkeliksi (muiden muassa).

© Kirjakko

Magiaa mahan täydeltä  -kirjan juonikuvio rakentuu raadollisen sukuselvittelyn, uskaliaan pelastusretken ja tietoverkkojen varaan. Isi on nimittäin kadonnut, ja hänet olisi tavallaan kiva saada takaisin kotiin. Kun Lirukin katoaa (joskin Pandora tietää kyllä miksi, vaikkei mihin), Titus lähtee selvittämään mysteeriota sähköpostin avulla. Seuraa paljon hupaisia sketsejä ja aikuisen logiikkaa ja yleistietoutta kestämättömiä tarinankäänteitä, jotka lapsen logiikka epäilemättä jättää huomiota epäolennaisina sivuseikkoina.

Magiaa millin tarkkuudella (WSOY 2003, suom. Marja Helanen-Ahtola) puolestaan pureutuu remppabisnekseen ja asuntokeinotteluun. StregaSchlossin katto on romahtamaisillaan ja julkea paikallinen kiskuri-remppakuningas tihutöitsee loputkin jorpakkoon diilattuaan maista ja mannuista paikallisen grynderin kanssa. Strega-Borgiat asustelevat rempan ajan enemmän tai vielä enemmän tylsästi hotellissa, ja Titus saattaa itsensä vaikeuksiin maagisen klooniarmeijan avulla. Perheen lemmikit sen sijaan ovat ihan vaan omia itsejään (mikä ei suinkaan vähennä niiden hupiarvoa).

Toisin kuin harrypottereissa, jokainen juonenkäänne, esine ja repliikki ei Magiaa-sarjassa liity suureen kokonaisuuteen tai laajempiin suunnitelmiin tai edes jatko-osiin. Ripaus magiaa on näissä kirjoissa ikäänkuin normielämän kommellusten kirpakka sivumauste, vaikka se voi satunnaisesti varastaakin kaiken huomion. Mutta vain satunnaisesti. Magiaa-sarjassa elellään suht normitaviselämää ko. elämän tyypillisten ongelmien ja ilojen ryydittämänä. Meilläkin on taapero yhtä sun toista vetänyt vessasta alas (tosin vessan viemäreinä ei ole satoja vuosia vanhoja labyrinttikäytäviä, joten me emme ole niitä posteja koskaan saaneet takaisin).

Magiaa-sarja on näiden osien perusteella varmaankin  parhaimmillaan esiteineille ensimmäisiksi omalukuisiksi fantsukirjoiksi Pikku vampyyrin tai Ronja Ryövärintyttären tapaan. Se sopii kuitenkin myös iltasatulukemiseksi hieman nuoremmille, sillä luvut ovat lyhyitä, alle 10 sivun pituisia. Pahikset ovat reilusti ja tunnistettavasti pahiksia, hyvikset ovat hyviksiä, sisarukset nahistelevat ja riidat sovitaan lopuksi. Ja lastenhoitaja – se on huipputyyppi, moderni maijapoppanen.

China Miéville: Kraken

© Kirjakko, China Miéville: Kraken, kannen kuva: arcangel

China Miéville yhdistää Krakenissa modernin luonnontieteen arkipäiväisyydet yliluonnolliseen kauhumysteeriin säveltäen näin kiehtovan salapoliisisinfonian mitä kunnioittavimmassa lovecraftiaanisessa hengessä. Miéville keskittyy mysteeriin sortumatta pelotteluun, mikä on tärkeää tällaiselle vellihousulukijalle. Luonnontieteellisyyskään ei ole liian painavaa tai asiapitoista. Mikä riemastuttavinta, Kraken heräilee Lontoossa, joka näyttäytyy tässä romaanissa maagisen realismin valossa. Luonnontieteellistä museota lukuunottamatta emme juuri näe tunnettuja maamerkkejä, vaan romaanissa seikkaillaan pääasiassa Lontoon hämärillä sivukujilla ja -lähiöissä. Kraken: An Anatomy onkin ylistyslaulu Lontoolle, luonnontieteelle ja mysteereille.

Kraken on tietysti jo muinaisten norjalaisten tuntema jättiläiskalmari, joka nousi syvyyksistä upottamaan merenkulkijoita kylmään hautaan. Romantiikan ajan runoilija Tennyson (Alfred, Lord) julkaisi 1830 The Kraken -runon, joka on sittemmin toiminut lukuisten kirjailijoiden innoituksena meren tuntemattomia syvyyksiä kuvatessa. Jättiläiskalmareita on myös todella olemassa, niitä löytyy aina silloin tällöin rannalle huuhtoutuneina. Näin itse tällaisen Architeuthis Duxin Smithsonian Institutionissa jättiläismäisessä eläinnäytevarastossa vaatekomeron kokoisessa tankissa muutama vuosi sitten. Vaikuttava oli. Ihan pieni suloinen 50-kiloinen lajikumppani saatiin videoitua ensimmäisen kerran vuonna 2006. (Ja palataan asiaan…)

Kraken: An Anatomy (Pan Books, 2010) -romaanin kaikki juonet lonkeroituvat Lontoon Luonnonhistoriallisen museon Architeuthis-näytteen ympärille. Sen sankari on Billy Harrow, nilviäisten kuraattori, joka on preservoinut Architeuthiksen formaliiniin. Kun Architeuthis tankkeineen varastetaan museosta kenenkään huomaamatta, ja katoamista tutkivat poliisit kyselevät omituisia, Billy imeytyy mukaan mysteerin selvittelyyn. Krakenin katoaminen on kuitenkin vain yksi lonkero suuresta mysteeriverkosta,  jonka pään löytäminen vaatii Billyltä ja hänen uusilta tuttaviltaan salaliittojen, uskonlahkojen ja rikollisten Lontooseen sukeltamista.

Mysteeriin sukeltaminen paljastaa yhä uskomattomampia piirteitä sekä Lontoosta että maailmankaikkeudesta. Billyllä ei ole aikaa jäädä pohtimaan näitä omituisuuksia, vaan kirjan juonet imaisevat hänet mukaan toimintaan. Samalla myös lukija imaistuu mukaan seuraamaan kummaa maailmaa, johon lähes jokainen hahmo tuntuu tuovan jotain uutta ja aiempaa uskomattomampaa, monesti jopa sairaan hauskaa.

Tämä palapeli kestää kaikki juonenkäänteet. Miéville on kuitenkin niin ihastunut mysteerillisillä paloilla ja Lontoon kartalla leikittelyyn, että osaa juonenkäänteistä on turhauttavaa lukea. Niistä ikäänkuin näkee jo varhaisessa vaiheessa, että tämä lonkero lentelee avaruudessa ilman päätä tai häntää, ja on olemassa pelkästään tietyn idean takia. Lähes 500-sivuisesta romaanista olisikin voinut leikata keskeltä ainakin sata sivua pois ilman erityisiä komplikaatioita.

Histioteuthis bonnellii, Oxfordin Luonnonhistoriallinen museo, © Kirjakko

Lisäksi minua vaivasi loppuratkaisu. Se paljastui aivan liian aikaisin, koska kirjailija aliarvioi lukijan kykyä pistellä palapeliä kokoon. Tai ehkäpä tämä oli tarkoituskin, jotta romaanin uuskummasta voi nauttia täysin rinnoin, mutta minulla tämä vahvisti sadan turhan sivun turhautumista. Lisäksi loppuratkaisun sivussa tarjoiltiin epämääräinen moraalisaarna, jonka tarkoituksena oli epäilemättä kohottaa Kraken uuskummasta sanomallisten romaanien joukkoon. Tällainen alleviivaaminen saattaa olla Miévillen tyyliä (en ole itse lukenut tuttavieni hehkuttamia Perdido Street Stationia tai Toisia), mutta itseäni liika ohjelmallisuus tai lukijan ohjaaminen häiritsee missä tahansa kirjallisuudessa luettuna. Miéville on saanut urallaan useita sf-kirjallisuuden palkintoja, joten olen varmasti väärässä kritiikkeineni, ja suurin osa lukijoista näkee tällaisten pikku kauneusvirheiden ohi. Itse saarnan aiheesta olin toki samaa mieltä, mutta eikö samanmielisten laumalle saarnaaminen ole vähän turhaa, kun vihjeestäkin ymmärrettäisiin.

Kaiken kaikkiaan Kraken: An Anatomy on valloittava, kekseliäs, jopa uuskumman lajissa tuoreelta tuntuva esitys luonnontieteen ja yliluonnollisen (lähes) loputtomasta flirttailusta keskenään ja toisistaan ohi. Kuka ei tykkäisi luonnontieteellisen ja kaunokirjallisen puolivallattomasta merensuolaisesta drinksusta? Kuka voi olla rakastamatta kirjoja, joissa sekä Luonnontieteellinen museo että koko Lontoo? Ja vieläpä mustekalanäyte päälle päätteeksi?  Sydänsydänsydän.

Enkä malta olla lisäämättä tunnelmamusiikkipläjäystä tähänkään. Blublub.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Lähde: Bazar kustannus, http://www.bazarforlag.fi/asema/valkoinen-kuningatar/6253

Philippa Gregoryn uusin suomennettu historiallisten naishahmojen ympärille kietoutuva romaani Valkoinen kuningatar aloittaa uuden kirjasarjan, jossa Gregory elävöittää myöhäiskeskiaikaisen Englannin valtataisteluja. Gregoryn kerronta on sujuvaa ja henkilöhahmot eläviä, eikä historiallisen taustan tutkimuksestakaan ole tingitty. Niinpä Valkoinen kuningatar on erinomaista historiallista hömppää marraskuisen teekupposen seuraksi.

Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar (Bazar kustannus, 2011, suomennos Natasha Vilokkinen) kertoo Ruusujen sodasta, jossa 1400-luvulla Lancasterien ja Yorkin suvut kärhämöivät Englannin herruudesta. Kirjassa seurataan Lancasterien puolelta rakkausavioliiton kautta Yorkin Edvardin kuningattareksi hypänneen Elisabetin ja hänen lastensa kohtaloa. Historioitsijat eivät ole edelleenkään kyenneet selvittämään, mitä Elisabetin pojille tapahtui sen jälkeen kun Ruusujen sota kääntyi Yorkin veljesten väliseksi taisteluksi kuninkuudesta.

Gregory käyttää taitavasti sekä spekulatiivista historiankirjoitusta että mielikuvitustaan tavallisen historiankirjoituksen aukkojen täyttämiseksi. Niinpä romaaniin liittyy myös maagisia juonia, jotka ovat onneksi hyvin luontevia ajankuvan ja päähenkilöiden sukuhistorian huomioon ottaen. Ihan pariin otteeseen kävi mielessä, että Gregoryn tudoriaaninen tausta  tai historiallisesti virheellinen ajattelu näkyy historiallisesti epäilyttävissä kohtauksissa. Esimerkiksi sivulla 25 Elisabet raportoi kääntävänsä selkänsä kuninkaalle ilman mitään jälkiseuraamuksia, mikä on erityisen outoa koska muualla kirjassa nimenomaisesti korostetaan alamaisten perääntyvän selkä edellä hallitsijan edestä (s. 120). Lisäksi Elisabet kuvaa kuninkaan käyvän läpi monimutkaisen riisumisseremonian nukkumaan mennessään, vaikka lever tai levée -seremonia tuli ymmärtääkseni käyttöön Englannissa vasta Kaarle II:n apinoitua sen Ranskasta 1600-luvulla. Toki 1400-luvunkin vaatteista poistuminen vaati jonkin sortin apujoukkoja.

Romaani etenee päiväkirjamaisesti ja kerronta pääasiassa preesensissä minäkertojan näkökulmasta. Useimmiten tämä kuulostaa ihan hyvältä. Muutaman kerran purskahdin nauruun, kun päähenkilö kertoo juoksevansa parhaillaan sinne sun tänne (huom. ei suora lainaus). Mieleen tuli, että mahtaa olla hankala kirjoittaa samalla.

Vaikka yleensä valitan suomennoksesta, tällä kertaa en. Vilokkisen suomennos on erinomainen: hän käyttää vanhahtavia, historiallisen romaanin tyyliä ylläpitäviä ilmauksia hyvin. Vilokkinen myös helpottaa lukijan ajatuksenjuoksua suomentamalla kuninkaiden ja kuningattarien nimet. Niinpä samannimisistä henkilöistä on hiukan helpompi pitää lukua: kuningatar Elisabet erottuu helposti tyttärestään Elizabethista ja kaikista muista Elizabetheista. Vilokkinen pitää myös erottelustaan tarkasti huolta. En myöskään onnistunut löytämään kirjasta yhtään kirjoitusvirhettä! Ainoa ylisuomennos oli mielestäni “Westminsterin kirkko”, joka kuulostaa oudon nykyaikaselta kun ottaa huomioon, että kirjan ajankohtana Westminster oli suuri kompleksi eri rakennuksia, joissa toimi mm. luostari.

Gregoryn romaanit ovat toimivaa, laadukasta historiallista fiktiota, eikä Valkoinen kuningatar ole poikkeus. Valkoinen kuningatar paketoikin historiallisten romaanien ystäville uuden ja tuoreen (jos näin nyt voi sanoa 500 vuotta sitten kuolleesta) naispäähenkilön tutussa ja turvallisessa juonikudelmassa,  jossa naispäähenkilö nousee ryysyistä rikkauksiin. Niinpä tästä romaanista tulisikin kelpo joululahjakirja suklaakonvehtien kera naposteltavaksi.

Jim Butcher: Ghost Story (The Dresden Files)

Lähde: http://www.jim-butcher.com/

Jim Butcherin urbaanifantasiasarja The Dresden Files on vauhdikasta harrypotteria aikuisille. Sisäoppilaitoksen sijaan Harry Dresdenillä on nyky-Chicago, eikä hän suinkaan ole velho-oppilas enää,  vaan täysivaltainen maagi ja salapoliisi. Tämäkin Harry on toki saanut ottanut elämäntehtäväkseen pelastaa maailman. Sarjan uusin (kolmastoista!) romaani Ghost Story (Orbit, 2011) jatkaa Dresdenin tarinaa siitä, mihin se Changes -kirjassa jäi: kuolemasta eteenpäin.

The Dresden Files on yksi harmillisimpia suomalaiskustantajien toistaiseksi löytämättä jättämistä nykyfantasiasarjoista. Toisaalta tämä on ymmärrettävää. Näiden teosten viihdyttävyys perustuu äärimmäisen vetävien juonten, korniutta lähentelevien supermahtavien henkilöhahmojen ja reippaan äksöntulituksen lisäksi nokkeliinpokkeliin sutkautuksiinputkautuksiin. Mikä pahempaa kääntämisen kannalta, tämä kieli-iloittelu ei Terry Pratchettin tapaan tyydy yleisiin kulttuurireferensseihin, vaan perustuu vahvasti -80-lukulaiseen ja uudempaan pop- ja nörttikulttuuriin. Niinpä puhumme muun muassa Star Trekistä, Star Warsista ja paikallisista ketjuruokaloista: läjäyttimessä ei vaan ole sitä samaa tehoa kuin blasterissa. Teoksen fantasiallisuuskaan ei pyöri ainoastaan velhoilun ympärillä. Mykyinä ja liemenäkin Butcherin sopassa seilaavat niin anglosaksisen, norjalaisen, raamatullisenkin kuin arabi- ja intiaanimytologioiden ajat, paikat ja jampat.

Butcherissa parhautta onkin se, että tarinat vetävät mukaansa joka kirjassa. Heikointa on puolestaan juuri magiataustan selittäminen. Itse olisin jättänyt koko kirjasarjan väliin jo ensimmäisen kirjan alussa, ellei mieheni olisi vannonut ja vakuuttanut, että vain kirjan ekat 50 sivua ovat kuraa. Valitettavasti sama ensimmäisten kymmenien sivujen kirous vaivaa Butcheria noin 12 kirjan verran. Ghost Storyssa hän uskaltaa jo kirjoittaa omille lukijoilleen, ja turhat selitykset magiasta ja sen toiminnasta on joko jätetty väliin tai karsittu äärimmilleen. Toimii. Jos haluatte tietää, miten magia toimii Chicagossa tai muissa rinnakkaistodellisuuksissamme, olkaa hyvä ja palatkaa noin 4000 sivua taaksepäin.

Ylipäänsä tämä kirjasarja tulisi lukea alusta loppuun, sillä jokainen kirja on täynnä karmeita spoilereita. Siksi näistä kirjoista Ghost Story mukaan lukien on aivan kauhean vaikea kirjoittaa mitään: jopa Harry Dresdenin koko nimen kirjoittaminen epäilyttää, koska se kertoo liikaa hahmosta ja sen menneisyydestä, ehkäpä myös tulevaisuudesta ja siitä kuinka koko setti keikkuu äärimmäisen huterasti korniuden tällä puolen. Mutta menköön nyt.

Harry Blackstone Copperfield Dresden on ammattilaissalapoliisi ja maagi Chicagossa, jssa hän ratkoo epämääräisiä ja outoja juttuja välillä omaan laskuunsa ja välillä Chicagon poliisin outojen juttujen tutkijatiimin kanssa. Sarjan jokainen osa alkaa perinteiseen tyyliin yhden rikosjutun ratkomisella. Ja päätyy – ties minne, käyden välillä vankilan, sairaalan, jengisodan, vampyyriluolan, takkatulen, velholinnakkeen ja/tai mikämikämaan kautta. Ei välttämättä tässä järjestyksessä. Kirjojen rakenne on mukavan harrypottermainen: kaikissa kirjoissa käydään läpi tietyt pakolliset kuviot ja liikkeet, mutta aina täysin uusissa skenaarioissa, hahmoissa ja tapahtumissa Harry Dresdeniä ja eeppistä lopputaistelua lukuunottamatta. Lukijan odotushorisontin täyttäminen toimii Butchereissa kuin Agathachristieissä, ja silloin kun ei, tulee näitä kirjoja luettua pitkälle aamuyöhön.

Butcher ei ole maailman paras juonenkirjoittaja – juonet tuppaavat leviämään kuin flunssa. Sen sijaan Butcher on todella, todella hyvä kuvaaja: myös rinnakkaistodellisuutten ympäristö vaikuttaa aidolta ja taistelukohtaukset luistavat moitteettomasti silmien edessä. Kepeä kieli rokkaa tykimmin juuri jännityksen lieventäjänä, mutta Butcher onnistuu ujuttamaan puolisalaa sekaan myös varsin filosofisia ajatuksia. Itse jäin Ghost Storyn  luettuani pyörittelemään ajatuksia omasta äitiydestäni, vaikka koko kirjassa ei esiinny yksikään äitihahmo. Butcherin kirjoissa on kyllä muuten paljon voimakkaita naishahmoja, joista yksi on jopa kotiäiti.

Jos luette englanniksi edes auttavasti, ja kaipaatte hyvää nykyfantsua, lukekaa The Dresden Files. Mutta unohtakaa Ghost Story hetkeksi ja aloittakaa sarjan alusta. Ja ajatelkaa ensimmäistä 50 sivua välttämättömänä pahana, ikäänkuin tylsänä perehdytysluentona, jonka jälkeen pääsette tositoimiin. Ghost Story ehdottomasti sarjan toistaiseksi paras teos ja hyvää kannattaa odottaa, semminkin kun odotusaika menee jouhevasti erinomaisen viihteen parissa.