Tag Archives: mielenkiintoista

Pauliina Susi: Takaikkuna

TakaikkunaPauliina Suden jännäri Takaikkuna sai viime vuonna Vuoden Johtolanka -palkinnon. Ansaitusti saikin. Takaikkuna kieputtaa vihapuheesta ja nettivakoilusta tiukan vyyhdin, jossa lukija on mukavasti koko ajan viisi senttiä päähahmojen edellä punaisen langan nyhtämisessä.

Teoksen keskushenkilö on sosiaalityöntekijä Leia Laine. Hän pyrkii saattamaan jaloilleen Pro-Men -yhdistystä, jonka tarkoitus on tukea prostituoitujen asiakkaita. Esiinnyttyään yhdistyksen edustajana televisiossa Leia alkaa saada kaikenlaista vihapostia niskaansa. Samaan aikaan toisaalla eräs ministeri harjoittaa nettiseksiä. Skandaalin välttääkseen hän yrittää saada tallenteen haltuunsa mahdollisimman nopeasti tuntemattoman nörtin avustuksella. Digijäljet johtavat Leia Laineeseen, mutta pitävätkö digijäljet paikkansa? Alkaa bittiavusteinen kujanjuoksu maalla, jäällä ja merellä.

Takaikkunassa Susi luottaa vahvuuksiinsa:  mestarilliseen näkökulmatekniikkaan, juonten napakkaan rytmittämiseen ja vankkaan taustatyöhön. Nettivakoilun mahdollisuudet ja uhkat avautuvat romaanissa elävästi ja arkikielisesti. Uhkaa ja mahdollisuuksia luotaavat myös prostituutiota, politiikkaa, yksinäisyyttä ja moraalia käsittelevät juonet, joita Susi peilauttaa usean näkökulman kautta. Teoksen polveilevuus näkökulmien ja teemojen välillä syventää niin juonia, eläytymistä kuin teemojen käsittelyäkin.

Pieniä vikoja komiassakin löytyy, vaikka ei montaa. Yksi olennainen juonenkohta jää selittämättä ja näkökulmahahmoista yksi kärsii selittävien elementtien ylitsepursuavasta runsaudesta. Lisäksi lempparielokuvasarjaani Star Warsia on käytetty eräänlaisena naivistisena kokoomareferenssinä, eikä vitsi kanna loppuun saakka. (Myös Boba Fettin nimi on kirjoitettu väärin, mitä suuresti paheksun.)  Sen sijaan viitteet Hitchcockin Takaikkunaan osuvat päivitettyyn maaliinsa.

Kokonaisuudessaan Takaikkuna on kuitenkin kansainvälisen tason dekkari-jännäri. Juoni imaisee mukaansa heti alettuaan ja Susi saa teemoistaan irti lähes jokaisen lukijan pahimpia pelkoja näppäileviä juonenkäänteitä. Minua ihmetyttääkin suuresti, ettei kustantamo ole vienyt Suden jännäreitä ulkomaille. Takaikkunan lisäksi kuvittelisi Suden Pyramidin (2009) näyttävän myyntihitiltä myöhemmin ilmestyneiden Gillian Flynnin Kiltin tytön ja Paula Higginsin Nainen junassa -teosten malliin.

PS. Parhaillaan on menossa Kirjakauppaliiton vuotuinen Dekkariviikko.

Lotta Nuotio: Yksi miljoonista: Modin pako Syyriasta

Lotta Nuotio: Yksi miljoonistaToimittaja Lotta Nuotion teos Yksi miljoonista: Modin pako Syyriasta selvittää, miksi ainakin joillain Eurooppaan nyt tulevilla pakolaisilla on älypuhelimet mukana. Yhden ihmisen kohtalon kautta Syyrian sisällissotaa ja Euroopan pakolaistilannetta valottava teos on yksi selviytymistarina miljoonien selviytymis- ja menehtymistarinoiden joukossa.

Teoksessa Nuotio valottaa keskiluokkaisen syyrialaismiehen ja hänen perheensä tarinan kautta, miksi ihmiset lähtevät Syyriasta Eurooppaan.

Modi on juuri sellainen nuoruuden ja keski-ikäisyyden välillä keikkuva mies, joiden on syytetty lähteneen Eurooppaan elintasopakolaisina tilanteessa, jossa olisi pitänyt jäädä taistelemaan oman maan puolesta. Modi ei jää. Hän on niitä väliinputoajia, jotka vastustavat isältään presidentinviran perineen Bashar al-Assadin totalitaarista hallintoa, mutta ei halua liittyä uskon puutteessa islamisteihin tai muihinkaan kapinallisjärjestöihin. Maassa, jossa ääriliikkeet taistelevat hirmuhallitsijaa vastaan, ei ole mitään liittoutumaa, jonka joukoissa tolkun ihminen haluaisi taistella.

Sellaisessa maassa ei myöskään katsella presidentin hallintoa kritisoivaa  ihmistä pitkään. Modi joutuu pidätetyksi ja pidätyksen aikana kidutetuksi. Jos haluaa elää, se on tehtävä jossain muualla kuin maassa, jossa on tullut leimatuksi valtion viholliseksi.

Nuotio kuljettaa Modin vaellusta Syyriasta Eurooppaan kirjan loppupuolella. Alkupuolen vie taustojen ja Syyrian tapahtumien selvittely. Juoni kulkee jouhevammin kirjan lopussa, mutta kirjan lukemisen jälkeen tulee tunne, että alku oli sittenkin tärkeämpi. Suomeen Syyriasta yltävien uutisten perusteella on vaikea ymmärtää, mistä Syyrian tilanteessa on kyse tai millaista arkielämä jaetussa maassa on. Modin tarina tarjoaa Syyriaan näkymän, jota uutiskartat eivät parhaimmillaankaan pysty välittämään.

Teoksen vahvuus on samalla sen heikkous. Teoksen hyvän ja pahan asetelma muodostuu staattiseksi ja kliseisen veijaritarinamaiseksi. Modi nousee tarinan perusteella lähes yli-inhimilliseksi sankarihahmoksi. Kuvassa näkyvät inhimilliset säröt jäävät kevyiksi, melkein vahvuuksiksi. Onko sankaruus tarina, jota Modi itselleen kertoo selviytyäkseen päivästä toiseen? Vai onko se tarina, jonka kirjailija haluaa aiheestaan luoda vakuuttaakseen lukijan omasta mielipiteestään?

Modin tarinasta muodostuu Nuotion käsissä dokudraamaa, ei dokumenttia. Teos ei ehkä saavuta täyttä ilmaisuvoimaisuuttaan juuri tästä syystä. Tästä huolimatta teos avaa Syyrian sodan tavalla, jota ei voi saavuttaa lyhyiden uutistekstien avulla.

Lotta Nuotio: Yksi miljoonista: Modin pako Syyriasta
Otava 2016

Klassikkohaaste: Vita Sackville-West, ilonpilaaja pahinta laatua

Vita Sackville-West (1910)Kaikkihan tietävät tämän Vita Sackville-Westin, kirjailija Virginia Woolfin rakastajattaren? Joka toimi Orlando-romaanin muusana ja päähenkilön esikuvana ja joka laitteli Sissinghurstissä yhden maailman näteimmistä puutarhoista aviomiehensä kanssa? Eivät puutarhahommat  ja lukuisat rakkaussuhteet riittäneet hänen aikansa kuluksi, vaan piti mennä myös kynäilemään romaaneja. Esimerkiksi Ylhäisiä ihmisiä (The Edwardians) hän kynäili iloisen -20-luvun lopuksi.

Ylhäisiä ihmisiä rikkoo kenen tahansa hyvän ei-tee-mieli-lukea-mitään -putken. (Sen eksoottisesta raskasmielisyyden varjosta kuka tahansa varmasti nautti suunnattomasti niin kauan kuin se kesti.) Kyseessä on romaani, joka tuhoaa kenen tahansa uskon nostalgiseen englantilaisen yläluokan romanttiseen elämään, josta on niin paljon mailmankirjallisuuden kaanonissa kohkattu, koska kaanon on kuitenkin isoksi osaksi englantilaisen yläluokan itse Oxfordin ja Cambridgen vanhimpien pubien takaseiniin naulaama.

Romaani kertoo kyseisen luokan romanttisesta ja vaikutusvaltaisesta elämästä useiden silminnäkijöiden näkökulmasta. Kirjailija itse osallistui aktiivisesti kyseiseen elämään ennen boheemia maalaisromanttista kauttaan. Maalaisromanttisella kaudellaankin kirjailija osallistui toki siihen monipuoliseen avioliittolaitoksen ulkopuoliseen suhdetoimintaan, jota hän romaanissaan kuvaa auliisti. Sackville-West tuhoaa yhdellä teoksella kaiken sen kuvitellun moraalisen ja henkisen nostalgian, jonka Jane Austen sata vuotta aiemmin ylemmän luokan ihmisiin liitti.

Vita Sackville-West: Ylhäisiä ihmisiäKyseessä on ensimmäisen kolmasosan ajan herkullinen juorukirja, avainromaani, joka kuvaa ylhäisön elämää sisäpuolelta päin. Teoksen seuraavat kaksi osaa sortuvat kliseiseen kahden kerroksen väen ratkaisuun, jotka ovat nykylukijalle erityisen tuttuja audiovisuaalisesta viihteestä.

Sackville-West oli kuitenkin teoksen kirjoitusaikana varsin kapinallinen, sillä tapana oli niin sosieteetissa että kirjallisuudessa, että alemman luokan ihmiseen sortunut ylemmän luokan ihminen sai jonkin hirveän moraalisen tai vähintään hygieenisen rangaistuksen. Tuberkuloosi, kuppa, kuolema tai lasten antaminen sukulaisten kasvatettavaksi parempiin piireihin olivat erityisen suosittuja ratkaisuja. Toisaalta esimerkiksi P. G.  Wodehouse ratkaisi moraaliset ongelmat eristämällä omat romaaninsa yläluokan kuplaan.

Vita Sackville-West (1918)Ylhäisiä ihmisiä ilmestyi 1930, vain kaksi vuotta aiemmin kuin Stella Gibbonsin Cold Comfort Farm, mahdollisesti maailmankaikkeuden nerokkain parodia ylhäisöromaanista. Sackville-Westin teos on juonellisesti tavanomainen kasvukertomus, jossa henkilö löytää itsensä ennaltamäärätyn yhteiskunnallisen lokeronsa ulkopuolelta. Mikä tekee romaanista merkittävän, yhtä aikaa kylmäävän ja kuumottavan, on Sackville-Westin kahtiajakoinen suhtautuminen vallitsevaan asiaintilaan, toisaalta reaalitilanteeseen alistuminen ja toisaalta kapinahenki, joka löytää purkausreittinsä tarkoissa sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa havainnoissa.

Suomenkielinen käännös on laadukas ja säilynyt ilahduttavan hyvin.

Vita Sackville-West: Ylhäisiä ihmisiä
Suom. Aarre Nenonen engl. alkup. The Edwardians
Otava 1949
282 s.

Huoran ja madonnan välissä tempoaa ihminen

Lena Dunham novel essays girlhood sexViime päivinä ja kuukausina kotimaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa naisista ja naisten seksuaalisesta on puhuttu paljon näennäisen turvallisuuskeskustelun alla. Lena Dunhamin esseeteos Not That Kind of Girl: A young woman tells you what she’s “learned” puhuu naisten seksuaalisuudesta suoraan, omien kokemusten kautta. Ja siinä sivussa muutakin.

Taustoittaakseni lukukokemustani palaan viime aikojen suomalaiseen “turvallisuus”keskusteluun, jossa naiset on nähty suojelun, erityisesti sukupuolisen suojelun tarpeessa olevina madonnina. Heidän kunniaansa ja toisaalta moraalista ja fyysistä tahrattomuuttaan  tulee suojella aktiivisesti vaikka katupartioinnin avulla. Erityisen suojelun tarve nousee siitä, ettei naisten ei katsota olevan kykeneviä suojelemaan itse itseään, eikä uhkaajien katsota olevan kykeneviä kontrolloimaan omaa käytöstään.

Toisaalta naiset on nähty huorina, jotka antautuvat kenelle ja missä tahansa, ehkä jopa hakeutuvat sukupuolisuhteisiin itse valitsemiensa kumppanien kanssa. Sellaisille naisille on toivotettu kokemuksia, joissa he eivät voi itse valita, mitä, missä, milloin ja kenen kanssa he sukupuolista kanssakäymistä kokevat. Toivotuksia ovat saaneet erityisesti naiset, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun, enimmäkseen miehiltä, mutta myös naisilta, jotka katsovat, että heillä ei pitäisi olla ääntä julkisessa keskustelussa. Miehet puolestaan saavat toivotuksia, että heidän naissukulaisensa ja -tuttavansa joutuvat epätoivotun seksuaalisen kanssakäymisen uhriksi.

(On epäselvää, miksi miehille ei voi toivottaa raiskausta yhtä rennon uskottavasti kuin naiselle. Toisaalta ei ole lainkaan epäilystä siitä, etteikö tämä johtuisi epätasa-arvosta ja stereotypioista, jotka vahingoittavat ja vaikeuttavat myös miesten elämää.)

Ks kirja-arvio alla

Tämä somessa ja mediassa vellovan keskustelu varjosti ja valotti lukukokemustani Lena Dunhamin elämäkerrallisesta Not That Kind of Girl -esseekokoelmasta.

Asuin USA:ssa kymmenisen vuotta sitten. Enimmäkseen oli kivaa, mutta ihan arjessa tapahtui paljon outouksia. Yksi outouksista oli, että bileissä naiset kokoontuivat juttelemaan keskenään ja miehet keskenään. Ihan kuin suomalaisissa varttuneemman väen sukujuhlissa. Tai nykysomessa pahimmillaan.

Dunhamin teoksessa tällaista naisten ja miesten piirien eriytymistä ei edes pohdiskella. Sen sijaan miesten ja naisten elinpiirien, viiteryhmien ja asenteiden erot esseissä näyttäytyvät voimakkaasti parikymppisen amerikkalaisnaisen elämänkokemusten kerronnan kautta. Teini- ja opiskelijaelämää viettävä Dunham joutuu jatkuvasti tasapainottelemaan huora- ja madonna-stereotypian varjossa, vaikka on oikeastaan ihminen.

Tästä kertoo jo teoksen otsikko. Huora- ja madonna-stereotypia ei liity ainoastaan sukupuoliseen toimintaan, vaan myös koulussa menestymiseen, ruokailuun ja yleiseen elämässä suoriutumiseen. Jos ei halua huoran leimaa (ja kukapa haluaisi), pitää olla madonna. Katsojan ja tuomitsijan silmissä ääripäiden välissä ei ole kuin tyhjää tilaa. Surullista on, että lapsi tapaa sisäistää tuomitsevan katseen, ennen kuin ymmärtää, mikä sen todellinen arvo on.

Huora- ja madonnastereotypiassa ihminen kohtaa sekä itsensä esineellistämisen, myös oman itsensä sivuuttamisen. Ihmisarvo ja sen myötä toisten ihmisten käsitys sinusta ihmisenä on kiinni siitä, mitä jalkovälissä on tapahtunut tai tapahtuu. Koska oma käsitys itsestä muokkautuu toisten katseen avulla, huoramadonnan ymmärrys omasta itsestään roikkuu muiden ihmisten arvioiden varassa.

Dunham repii tätä varsin julmaa kulttuurista rakennelmaa auki kertomalla omasta elämästään. Miten pelkää nukkumista, ja nukkuu mieluummin yhdessä lähestulkoon kenen kanssa tahansa kuin yksin. (Jenkeissä mies- ja naiskaverin yhdessä nukkuminen on huomattavan shokeeraavaa ja uskomatonta, koska monet ovat sitä mieltä, että miehet ja naiset eivät voi olla “vain kavereita”). Miten eräiden bileiden jälkeen heräsi kanssaopiskelijan alta, ja yritti uskotella itselleen, että kyseessä oli molempien haluama seksi, eikä raiskaus, koska ei halunnut käsitellä koko asiaa. Miten koko seksi tuntuu jotenkin asialta, jonka ei tarvitsisi kuulua elämään, vaikka on parikymppinen, eli oletusarvoisesti himokas koko ajan ja mahdollisesti jotenkin viallinen, jos ei ole himokas koko ajan.

Vaikka ainakin minä elän kuplassani huomattavasti tasa-arvoisempaa elämää kuin Dunham omassaan, tunnistan samoja pelkoja, stereotypian painolastia ja julkisen katseen ja puheen epäoikeudenmukaisuutta. Suomalainen kulttuuri ei ole juhlapuheista huolimatta päässyt kovin pitkälle 1900-lukulaisesta epätasa-arvosta. Tämä epätasa-arvo asuu myös minun päässäni, toimissani, moraalissani ja itsekuvassani.

Dunhamin teos on teemoistaan huolimatta hauska, mielenkiintoinen ja helposti luettava. Se on leppoisasti kuvitettu ja sisältää nopeasti luettavia lyhyitä kertomuksia omasta elämästä. Teos sopii luettavaksi myös teini-ikäisille, sillä se sisältää runsaasti vertaistukea. Teos on julkaistu suomeksi nimellä Sellainen tyttö: Nuoren naisen opetuksia (Otava 2014, suom. Lotta Sonninen).

Lena Dunham: Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She's Learned
Random House, 2014
265 s.

Christiane F.: Huumeasema Zoo

Christiane F.: Huumeasema ZooHuumeasema Zoo, Christiane F.:n muistelmat heroiinihuoranuoruudestaan Berliinissä 1970-luvulla on huumekirjallisuuden klassikko. Christiane poltti hasista ensi kertaa 13-vuotiaana ja alkoi käyttämään heroiinia ja myymään itseään 14-vuotiaana. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään porttiteoriaopus. Christianen elämäkerran kautta selviää, miksi huumeet ylipäänsä kiinnostivat ja mitä niiden käytöstä seurasi.

Lehdissä kerrotaan aina, miten paha narkkari tai diileri tieten tahtoen houkutteli kiltin tyttörukan käyttämään heroiinia, mutta minulle ei käynyt niin. En tunne ketään, jota olisi piikitetty vasten hänen omaa tahtoaan. Useimmat nuoret löytävät heroiinin ihan itse, kun ovat kypsyneet asiaan, kuten minä olin. (s. 79)

Teos on paitsi Christianen tarina, myös tarkkapiirtoinen ajankuva Länsi-Berliinin lähiöistä ja huumepiireistä 1970-luvun lopulla. Kun puistot rakennetaan täyteen ja samaan aikaan kovat huumeet saapuvat lähettyville, jo valmiiksi rikkinäisten ihmisten, lastenkin, valinnanmahdollisuudet tuntuvat kaventuvan ja ohjautuvan kuin automaatilla huonoon suuntaan. Huonojen valintojen jälkeen ei ole tarjolla apua tai tukea: huumeneuvontaan ja vieroitukseen on lähes mahdotonta päästä, ellei osu viranomaisten tarkoin määrittelemään autettavien lohkoon.

Huumeasema Zoo välittää onnistuneesti heroiinin vaikutuksen käyttäjän ajatuksiin ja toimintaan. Kuva näyttää aika erilaiselta kuin perinteisen huumevalistuksen yksioikoinen versio, jossa yhtenä päivänä poltetaan jointtia, seuraavana piikitetään suoraan suoneen ja kolmantena maataan arkussa.

Christianen tarinassa halutaan tuntea yhteenkuuluvuutta, olla jotain edes omissa porukoissa. Seuraavaksi ollaan yhtä suurta perhettä, sitten elämä pitää rahoittaa jotenkin ja lopuksi myös fyysinen riippuvuus alkaa pyörittää elämää. Riippuvuuden edetessä säännöt alkavat karista ja elimistö prakata.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Tässä teoksessa ihminen näyttäytyy niin sutena, koirana kuin lampaanakin. Babyhuoria metsästävät miehet, torjuvat lääkärit, luovuttanut äiti ja toisaalta aina vain kavereiden seurassa uudelleen retkahtava Christiane kuvataan useimmiten monitahoisina, inhimillisinä ihmisinä.

Ehkä juuri siksi se on kulunut erityisesti teinilukijoiden kädessä yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Anneli Vilkko-Riihelän uusi suomennos on erittäin sujuva entiseen verrattuna, joten kirjalle on luvassa runsaasti lisäaikaa.

Christiane F.: Huumeasema Zoo
Suom. Anneli Vilkko-Riihelä
Sammakko 2015
343 s.

Kirjaläppää: Ihana kirja-ala, halipuspus!

Varoitus! Bloggaus sisältää typerää yleistämistä ja pyyhkeitä kirjailijoille, kustannustoimittajille, toimittajille ja muille ältsin käihille tyypeille, jotka hommaavat kirjoja maailmaan ja kertovat niistä kaikille.

via GIPHY

Kirjallisuustoimittajan perushomma on aika selkeä: löytää laajalle yleisölle tärkeitä uutisaiheita ja tehdä niistä juttuja. Aiheiden valinta on teoriassa aika helppoa: jotain kirjoihin ja lukemiseen liittyvää sen olisi hyvä olla, muuten ammutaan ohi. Vaikeudet iskevät vasta käytäntöön ryhtymisessä: todellisen kirjamaailman kohtaaminen tarkoittaa lukemattomia pieniä valintoja, joista isoimmat ovat eettisiä.

Kulttuurijournalismi ei aivotonta, mutta hampaatonta?

Kirjamaailma on nimittäin vähän samanlainen halipusikupla kuin urheilumaailma tai mikä vain liike-elämä tai muu ihmistoiminta. Kaikkea jännittävää, niin kivaa kuin ikävääkin, tapahtuu siellä kuplan sisäpuolella. Kivat jutut (esim. kirjat) haluttaisiin purskauttaa sieltä kuplasta ulos, mutta ikävät jutut pitää omissa piireissä, hyshysmeiningillä.

Kirjallisuustoimittaja tapaa ylipäänsä lähteä kirjallisuustoimittajaksi rakkaudesta kirjoihin, sivistyksellisestä missiosta ja/tai muista ylevistä syistä, ehdottomasti ei tonkiakseen kuraa. Kurantonginnalle on kirjallisuusjournalismissa oma ikiaikainen väylänsä, lyttäävät kritiikit. Niiden ulkopuolella kirjallisuustoimittaja mieluusti pitäisi yllä kirjamaailman itselleen määrittelemää halipusikuplaa, koska se on kirja-alan tapa, se vain tuntuu oikealta, sen voi jopa perustella sivistysmissiolla.

Miksi halipusijournalismi paha?

Halipusikuplan ylläpito olla kuitenkin haitallista paitsi kirjailijoille, myös kustantamoille, lukijoille ja ylipäänsä lukemiselle. Halipusijournalismi vie uskottavuutta kirjallisuusjournalismilta yleisön silmissä, vaikka mistä tahansa yrityksestä on tietysti kiva lukea ihqutusjuttuja omasta toiminnastaan. Uskottavuuden menetys tarkoittaa, että koko ala lakkaa kiinnostamasta lukijoita. Ja silloin se saa yhä vähemmän palstatilaa.

Toisaalta halipusijournalismi luo virheellisen kuvan koko kirjallisuusmaailmasta. Tämä aiheuttaa ongelmia erityisesti aloitteleville kirjailijoille, jotka uskovat julkisuudessa luotuun kuvaan ja joutuvat kohtaamaan todellisuuden sen jälkeen, kun ovat jo henkilökohtaisesti investoineet siihen varsin paljon. Asetelma vaikuttaa epäreilulta.

Vaarallisinta on, jos ala alkaa uskoa halipusikuplan ylläpidon olevan keskeistä toiminnalleen ja toimintamahdollisuuksilleen. Todellisuuden peittely ja toisaalta mahdottomaan brändilupaukseen pyrkiminen vie rutkasti energiaa ja aiheuttaa pahoinvointia, josta ei voi puhua kuplassa, saati sitten sen ulkopuolella. Kun sieltä kuplasta joskus vahingossa purskahtaa jotain muuta kuin uutuuskirja, ollaan heti kohun ja skandaalin äärellä, moraalipaniikki iskee, eikä kukaan enää lue, lapset ainakaan.

Kirjoissa mielenkiintoisinta ei suinkaan ole kiiltokuvamainen kansi, vaan tarinan sävyt, oivallukset ja rosot. Yleisön kiinnostusta kirjallisuutta kohtaan on enenevässä määrin haettu kirjailijoista. Voisikohan sävykkäämpi ja rosokkaampi kirjallisuusjournalismikin olla yksi tapa nostattaa kiinnostusta kirjoja ja lukemista kohtaan?

via GIPHY

Kari Hotakainen Kirjan ja ruusun päivän kirjailija

Kari Hotakainen: KantajaKirjan ja ruusun päivän kaupanpäälliskirjana on tänä vuonna Kari Hotakaisen uutuusteos Kantaja.

Teos kertoo filosofian maisterista, joka hautausmaan puistotyöntekijänä alkaa pohtia elämän polkuja; omiaan sekä työssään kohtaamien vainajien. Teoksessa yhdistyvät ihmisen yksinäisyyden vakavuus ja vilpittömyyden tuottama koominen pakkomielteisyys.

– Tarinassani kietoutuvat toisiinsa yksinäisyys, elämänvalinnat ja rakkaus, vienosti kalmantuoksuisella tavalla. Vakavillakin aiheilla on aina koominen puolensa, muistuttaa Hotakainen.

Teos on saatavilla ainoastaan kolmen päivän ajan Kirjan ja ruusun päivästä 23.4. alkaen. Sitä ei voi ostaa, vaan sen saa ainoastaan vähintään 15 euron kirjaostoksen kaupanpäällisenä.

Unesco julisti Kirjan ja ruusun päivän Maailman kirjan ja tekijäoikeuden päiväksi vuonna 1995. 1900-luvun alussa syntyneen teemapäivän alkuperäisenä ajatuksena oli, että miehet ostaisivat naisille ruusuja ja naiset miehille kirjoja.

Kirjasfääri suosittaa painokkaasti, että kirjan kylkiäisiksi ostetaan ruusu tai toisinpäin lahjan saajan sukupuolesta riippumatta.

Kirjaläppää: Hanki oma kohu jo tänään!

Eikö alkanut kirjallisuuskohu somessa heti kun olin päivän poissa netistä? Kyllä alkoi.

Niin no, onhan se neljäskin...

Tiivistelmä

Kustantamo S. ilmoitti fasistina tunnetun kirjailija H:n kirjan julkaisusta. Esseekokoelma käsittelee kulahtaneita, ihan tymiä ajatuksia, joista ovat kiinnostuneita lähinnä lukijat, jotka ovat jo samaa mieltä. Somejulkisuudessa ihmeteltiin kustannuspäätöstä.

Kustantamo S. vastasi antavansa kaikkien kukkien kukkia, sivistyksen nimeen.

Kirjailija H. puolestaan vastasi julkisella uhriutumisella. Somessa tapahtuvat sensuuripyrkimykset pöyristyttivät sananvapautensa puolesta taistelevaa esseistiä.

Johtopäätökset

Esseistiä ei haittaa laisinkaan, että sensuuria voi harjoittaa ainoastaan valtion valtuuttamana toimiva taho (joka ei tässä tapauksessa ole ollut lainkaan kiinnostunut), sillä sensuuri on sana, jota viskellään nykysomessa sinne sun tänne riippumatta sen merkityksestä. Koska se takapotkaisee viskojan välittömästi näennäiseen marttyyripositioon, josta on sitten hyvä harjoittaa lisää pöyristynyttä uhrispiikkiä, ja näin harjoittaa omaa brändityötään alakynnen sankarina. Mutta miksi kirjailija haluaisi alakynnen sankariksi?

No siksi, kun se on helppo, halpa ja nopea tapa nousta framille nykyisessä henkilöityneessä kirjailijajulkisuudessa. Jos teoksen sisältö ei riitä nostamaan teosta esiin eikä markkinointibudjettiakaan ole, näppärä pöhäyttää kohun vaikka tyhjästä. Lisää vain tarina.

Zan Zig, mainosjuliste, 1899 (Library of Congress LC-USZC4-13969)

Kirjaläppää: Suuri Finlandia-ehdokasasettelupäivä

Finlandia-ehdokasasettelupäivä on yksi vuoden lempparipäivistäni. Itse asiassa paljon lempparimpi, kuin itse voittajan julkistuspäivä. Tämä päivä on nimittäin täynnä mahdollisuuksia.

Jury on lukenut satoja uutuusteoksia ja valinnut niistä kuusi. Kuusi kappaletta, vähintään jossain määrin yhtenäisillä kriteereillä. Onko komitean kirjamaku osunut yksiin oman kanssa?

Jos ei ole, alkaa hirveä kilpajuoksu kirjaston varausjärjestelmään kaikkien muiden kanssa, jotka eivät jaa juryn kirjamakua. Se on oikein viehättävä, paradoksaalisen introvertti yhteisöllinen kokemus. Eikö muka kukaan muu seuraa kun ehdokaskirjojen varausmäärät räjähtävät eksponentiaaliseen kasvuun?

Ehdokasasettelupäivä on täynnä mahdollisuuksia. Millä tahansa teoksella on kaikki mahdollisuudet voittaa. Debattia käydään puolesta tai vastaan, kauhistellaan, kehutaan ja ylipäänsä puhutaan.

Finlandia-palkinnon jako lopettaa kaiken jännityksen. Mitään erityisen yllättävää ei enää voi tapahtua, ellei ehdokas kieltäydy palkinnosta tai esiinny paheksuttavan skumppapäissään.

Finlandia-ehdokkaiden julkistus tänään klo 10.

Ensimmäinen Finlandia-skandaali pöhisee jo!

Tällä viikolla on kaikilla Finlandia-palkintokyttääjillä erityiset onnenpäivät. Tänään julkaistiin Tieto-Finlandia-ehdokkaat, huomenna tänään julkaistiin julkaistaan Finlandia Junior -ehdokkaat. Ensi viikolla on sitten varsinaisten aikuisten oikeiden Finlandia-palkintojen vuoro.

HS aiheuttaa Finlandia-kohun

Tieto-Finlandia-ehdokkaiden julkaiseminen ei aiheuttanut erityistä kohua. Nimittäin kaikki ehdokkaat ovat erittäin hyviä. Sen sijaan hieman ylimääräistä sydämentykytystä koettiin vähintään palkintolautakunnassa ja Helsingin Sanomissa, jossa pääsi jo valmiiksi kirjoitettu Finlandia Junior -juttu lirahtamaan julkisuuteen tänään kello 10.15.

Kuvankaappaus 2014-11-5 kello 11.11.34 AMAntti Majander pahoittelee

“Ihan selkeä mokahan tässä on tapahtunut. Pahoittelut”, aloittaa Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Antti Majander. “Online-toimituksessa on ollut valmiina sekä tänään että huomenna julkaistava Finlandia-juttu ja on tapahtunut inhimillinen virhe.”

Majander muistelee, ettei sähköisen median aikana ole Hesarissa vastaavaa sattunut. Printtimedian aikaan on käynyt joskus niin, että palkintouutinen on julkaistu aamun lehdessä, vaikka palkintojen jako on tapahtunut vasta illalla, muttei koskaan Finlandia-palkinnon kohdalla. Sähköisen median hyvänä puolena Majander pitää sitä, että uutinen voidaan vetää takaisin heti kun virhe huomataan.

Suomen kirjasäätiö pahoittelee

Finlandia-palkinnon jaosta vastaa Suomen kirjasäätiö. Säätiön asiamies Sakari Laiho pitää surullisena, ettei embargo* tällä kertaa pitänyt.

“Muistan tällaista käyneen joskus aiemminkin. Esimerkiksi joskus on julkaistu mainos niin, että voittaja selviää, tai kirjakaupoissa on tehty voittajakirjalle ikkunateippaukset etukäteen.”

Säätiö ilmoittaa palkinnoista kustantamoille muutamaa päivää ennen ehdokkaiden julkistamista. Niinpä tälläkään kertaa eivät palkintoehdokkaat saaneet tietää ehdokkuudestaan lehteä lukemalla. Ehdokasasettelu pysyykin salaisuutena h-hetkeen saakka vain heille, jotka eivät tällä kerralla voittaneet.

Finlandia-palkinnolla on säihkettä

“Yllätysmomentti on tärkeä osa Finlandia-palkintojen säihkettä”, kertoo Laiho. Yllätyksellisyys auttaa luomaan odotusta ja jännitystä kirjallisuutta kohtaan. Myös Majander katsoo, ettei palkintouutisista olisi missään määrin järkevää tehdä kilpajuoksua. Hesari vetikin uutisensa peiton alle vielä yhdeksi yöksi.

Finlandia Junior -palkintoehdokkaat julkaistaan huomenna 10.00.

***

* Embargo on herrasmiessopimus siitä, että tiedotettu uutinen julkaistaan vasta tiettynä ajankohtana.