Tag Archives: mielipide

Kirjaläppää: “Liian kiire lukea kirjoja”

Franz Ludwig Catel: Chateaubriandin "Renén" loppukohtaus (1802 jälkeen)

Franz Ludwig Catel: Chateaubriandin “Renén” loppukohtaus (1802 jälkeen)

Lainatakseni Frasier-sarjan kirjakaupansulkemisjakson nimiösanontaa omintakeisesti väärin, “kun meno yltyy raskaaksi, kirjat käyvät kevyiksi”. Olen ollut kuukausien ajan kummallisessa tilanteessa. On ollut liian kiire lukea kirjoja. Siis toki luin jotain kirjoja, mutten sillain oikeasti lukenutlukenut. En myöskään lukenut Oikeita Kirjoja, vaan ihan vain kirjojakirjoja.

Lukuintohimolle ei ollut aikaa, vaikka joka ilta kuitenkin vähintään muutamia sivuja luin, ihan vain aivojen kytkemiseksi pois päiväurilta. Tällaiseen tilaan näemmä pääsee myös lukemiseen innostuneesti suhtautuva ihminen, jos harjoittaa yhtä aikaa a) normaalia työviikkotyötä, b) sivutoimista osa-aikatyötä ja c) opiskeluihin liittyvää opinnäytetyötä. Ei vain jaksa lukea siihen päälle, ainakaan mitään kovin monimutkaista ja uusia ajatuksia herättävää.

Niinpä luin hömppää ja dekkareita. Kaavamaiset, huolettomat laurenweisbergerit ja Marian Keyesin vain hieman masentunut alkupään tuotanto toimivat erityisen hyvin. Ja kukapa ei heittäytyisi mielellään Agatha Christien nostalgiseen, etäisen utuiseen hyrräykseen, jossa lukijan ei ole edes mahdollista päättelemällä selvittää, kuka sen teki? Edellisissä voi heittäytyä varmuuteen, että ensimmäisen päähenkilöä ärsyttävän mieshahmo tullessa framille lopputulos on jo selvä. Jälkimmäisissä voi luopua kaikesta älyllisestä vastuusta ja luottaa siihen, että kaikki ratkeaa.

Kun tosielämä vaatii ponnistelua, sitkeyttä ja sinnikkyttä, kirjallisen elämän ei onneksi tarvitse. Se voi vain antaa juttuja. Silti sitä on lukijana jotenkin juonessa mukana, luomassa mielikuvia, kehittelemässä ajatusta. Siis silloin, kun sellaista kaipaa. Joskus mieluiten vain seuraa luotuja polkuja, antaa kaavan viedä ja ihmettelee, miten tätäkin perusromanssin mallia on voitu jälleen muokata yksityiskohdilla ihan uudella tavalla vetäväksi.

Lopetin Oikean Kirjallisuuden lukutauon Riikka Pulkkisen Rajaan. Vakavastiotettava kirjallisuus hyökkäsi sen sivuilta melkein tympeästi. Uutuudenviehätyksen sijaan tuli uutuudenahdistus.

Teos tuntui niin mekanistiselta, laskelmoivalta. On otettu tällainen rajanylityksen teema, ja ympätty siihen mahdollisimman monta sentimentaalista katsantokantaa, joiden avulla herätellä lukijaa ajattelemaan sitä rajanylitystä. Näkökulmatekniikkaa, kaikki liittyvät kaikkiin, monen eri ikäpolven rajakokemukset… Teoksella on niin vahva sanomisen tarve, että se yltyy saarnaksi elämän rajallisuudesta. Toisaalta sen pitää samalla sohaista taiteen rajallisuuteen osoittamalla oma rajallisuutensa, särkemällä silloin tällöin oma elämänluonnin illuusionsa.

Käteen jää ei-hömpähtävän, ei-dekkarimaisen eli toisin sanoen vakavastiotettavan kirjallisuuden kaava, jossa kahta koivuklapilausetta seuraa aina monisivulauseinen selvityksen kiihko. Teoksen sanomasta ei sovi rimpuilla irti omille poluilleen, tulkinnan rajattomuuteen. Rajansa kaikella.

Hömpässä ja dekkareissa on se hassu juttu, että ne näitä samoja rajoja käyvät. Juonten kaavamaisuus antaa tilaa eettisille pohdinnoille, jos lukija tilaisuuteen haluaa tarttua. Sanoman väljyys tai kliseisyys antaa tilaa sekä ajatusten vastaanottamiselle että vastustamiselle. Raja kahlehtii analyysillaan ja järjettömillä, kirjallisuusviittausten ryyydittämillä keskusteluillaan.

Luultavasti olisin Rajasta toista mieltä, mikäli minulle ei olisi ollut liian kiire lukea kirjoja viime aikoina. Vähän jopa arveluttaa ottaa sitä tälla tavalla antisankarilliseen vertailuun, koska kyseessä on kuitenkin kaikin tavoin pohdittu kokonaistaideteos, joka kiertyy taitavasti johtoteemansa ympärille ja innostaa lukemaan jälleen lisääkin vakavansorttista kirjallisuutta. Sellaista, jota kehtaa pitää kirjahyllynsä eturivillä tai joka kestää useammankin lukukerran.

Tavanomaisesti vahva temaattisuus näyttäytyy minulle hyvänä, lukukokemusta täydentävänä seikkana, milloin ei ole halolla päähän lyömistä. Mutta jos on liian kiire lukea, keveät teemojen häivähdykset antavat mahdollisuuden johonkin, eivätkä pakota mihinkään. Häivetila on hyvä tila eikä hömppä ole häpeä.

Kirjasfääri: Kahtiajaon aika on ohi

Tuntematon italialainen maalari: Vanitas (1766)

Tuntematon italialainen maalari: Vanitas (1766)

On yleisesti tunnettu tosiasia, etteivät brittilehti Guardianin kirjajutut ole koskaan väärässä. Nyt ovat. Tai on. Kolumnisti Simon Jenkins länkyttää, että e-kirjat eivät enää kiinnosta ketään ja olivat alunperinkin pienen ja hysteerisen teknofiilivähemmistön uutuusleluprojekti, joka kuoli elämyksellisyyden puutteeseen.

Hävettää tunnustaa, että alussa koin nimenomaan fyysisen kirja-elämyksen puutteen e-kirjan ongelmaksi. Kun ei ollut sitä kirjan tuoksua, selailun sensuaalisuutta. Lisäksi painoi pdf:n taakka. Kun opiskeluaikana luettiin kirjoja tenttiin yliopiston e-kirjastosta, eli kirjastossa sijaitsevan monitorin ruudulta välkkyviä pdf:iä, jäi elämyspuoli hieman ohueksi.

Mutta kaikkeen tottuu. Ja onhan se ihan todella kätevää, että kun mökkimatkalla paperikirja loppuu, niin kännykästä löytyy rajattomasti lisää. Elämyksellisyys on vähintään lapsuusnostalgian luokkaa, kun lukee salaa peiton alla kännykällä romaania samalla kun nukuttaa skidejä. Tietoteokset luen järjestään e-kirjoina, koska muuten takerrun epäolennaisiin yksityiskohtiin kokonaisuuden arvioinnin sijasta. Teknologia-avusteinen uusi lukutapa voi siis olla myös hyödyllinen, ei vain huono.

Tuttavapiirissäni e-kirjasta ovat hyötyneet erityisesti ne, joiden olisi pitänyt muuten luopua lukemisesta. Ystäväni, joka ei pystyisi kääntämään paperisivua, pystyy kääntämään e-sivua. Mieheni 90-vuotias mummi, joka ei jaksa pitää paperikirjaa kauaa kädessä, jaksaa kääntää e-sivua niin kauan kuin jaksaa lukea.

Useimmat e-kirjoja lukevat tuttavani ovat lopettaneet minkäänlaisten teknologisten jakojen tekemisen. Kirja on kirja, ja sitä luetaan siinä formaatissa, joka on kulloiseenkin lukuelämyskertaan sopivin.

Eniten kummastuttaa kolumnistin ajatus, että lukuelämys olisi suoraan johdettavissa lukemiselämyksestä. Että e-kirja jotenkin estäisi kirjallisen keskustelun, kirjoista puhumisen. Omien havaintojeni mukaan sähköinen tiedonvälitys vain lisää kirjallisuuskeskustelujen mahdollisuuksia kaikille. Nytkin ehtisi vielä e-kirjan hankkimaan ja lukemaan ennen päivän Helsinki Lit -taltion (ks. Yle Teema) alkamista, jos kävisi e-kirjakaupassa.

Onko pikemminkin niin, että hysteerisiä tässä kahtiajaossa ovat olleet lähinnä kirjan kuoleman julistajat?

Kirjaläppää: Kauhun tasapaino kirjallisessa hiekkalaatikossa

Heinrich Füssli (1741-1825): Der Feuerkönig, n. 1801-1810

Heinrich Füssli (1741-1825): Der Feuerkönig, n. 1801-1810

On jälleen tuotu julkiseen keskusteluun, että pyrkivätkö kirjailijat ja/tai kustantamot jujuttamaan kirjabloggaajia kirjoittamaan teoksistaan.

Ensin olin, että mehän käytiin tämä keskustelu kirjabloggaajien ja kirjailijoiden ja kustantamoiden suhteista jo. Mutta sitten olin, että kyllä etiikan fiilistely on aina tärkeää. Etiikka nyt on vähän niin kuin ihmisarvot: rapautumia alkaa tulla sillä sekunnilla, kun itsetyytyväisesti toteaa, että kaikki kunnossa, eiköhän keskitytä johonkin muuhun vaihteeksi.

“Tietoisuus siitä, että kirjailija mahdollisesti lukee tekstisi, saattaa vaikuttaa siihen, mitä kirjoitat”, arvioi Omppu, ja jatkaa

“Someaktiivisten suomalaiskirjailijoiden ja kirjabloggarien välillä on eräänlainen kissahiirileikki, jossa bloggari kirjoittaa kirjailijan kirjasta ja kirjailija tykkää bloggarin kirjoituksesta. Ehkä hän tykkää siksi, että oman teoksen esiin pääseminen ilahduttaa. En kuitenkaan pääse eroon ajatuksesta, että kirjailijan tarkoitusperät saattavat olla myös vähemmän jalot. Ehkä hän tykkäilee, koska kustantaja on kehottanut häntä tekemään niin ja/tai hän uskoo, että tykkäämällä hän saa kirjabloggarin kirjoittamaan muistakin teoksistaan. Ei tunnu mukavalta. Tuntuu manipulaatiolta.”

Vastaan ensimmäiseen lauseeseen kertomalla kauhun tasapainosta, joka bloggaajien ja kirjailijoiden välillä vallitsee. Toiseen vastaan paljastamalla kirjallisuusteollisuuden toiminnan salatuimpia lainalaisuuksia.

Kauhun tasapaino, osa 1: bloggaaja vs kirjailija

Lähtökohtaisestihan on niin, että julkinen blogi on kenen tahansa luettavissa, vaikka siihen kirjoittelisi muistiinpanoja vain omaan käyttöönsä. Kuitenkin sitä on bloggaajana eräänlaisessa valtakuplassa: kirjabloggaajan julkinen toiminta voi vaikuttaa enemmän yksittäisen kirjailijan uraan kuin yksittäisen kirjailijan toiminta kirjabloggaajan toimintaan. Some on vielä siitä kätevä kirjabloggaajan kannalta, että kirjailijan mahdolliset julkiset arviot kirjabloggaajan tai -bloggaajien toiminnasta vaikuttavat julkiselta kitinältä. Bloggaajan omat kitinät katoavat kätevästi somekohinaan.

Tosielämä iskee säröä tähän miellyttävään järjestelyyn.

Olen kehittänyt itselleni muutamien viime vuosien saatossa niin kutsumani kirjabloggauspokerinaaman. Se aktivoituu joka kerta, kun joudun tekemisiin jonkin kirjailijan kanssa, jonka teoksen olen lukenut ja joudun miettimään, tuliko se lytättyä julkisesti vai vaikeninko sen kuoliaaksi.

Vastaavasti kirjailijat eivät koskaan kysy naamakkain tavatessa, mitä tykkäsit kirjastani. Kutsun sitä kirjailijapokerinaamaksi. Se varmaan aktivoituu joka kerta, kun vastassa on henkilö, joka ei aloita kertomalla kirjailijalle, että luin sun edellisen teoksen ja se oli tosi hyvä.

Tällainen kauhun tasapainon ylläpitäminen on erittäin ammattimaista molemmilta osapuolilta. Ollaan ikäänkuin yleisellä tasolla samalla puolella, koska kirjallisuus on kaikkien mielestä lähtökohtaisesti hieno juttu. Useimmat kirjailijat ja ihan kaikki tapaamani kustantamohenkilöt osaavat myös erottaa teoksen arvon teoksen yksittäisestä arviosta. Ihmisinä voidaan toisemme kohdata, vaikka taiteelliset näkemykset eroaisivat toisistaan huomattavastikin.

Kauhun tasapaino, osa 2: bloggaaja vs kustantamo

Mitä kustantamojen salaliittoihin tulee, niin kustantamohan on ihan perusliiketoiminnaltaan suuri salaliitto. Se pyrkii tekemään niin sairaan hyviä kirjoja, että jengi viskoo kaikki rahansa kustantamolle. Kirjailija on suuressa kustannussalaliitossa mukana ikäänkuin houkutuslintuna ja liittolaisena ja saa siitä hyvästä osan voitoista.

Maailma vain laittaa hanttiin. Ei nimittäin ihan harvoin ole kirjallisuussalaliiton onnistumisen ongelmana se, että kirjasta ei ole kukaan kuullut. Jos kirjasta ilmestyy sadantuhannen kappaleen painos, joka homehtuu varastossa, jonka ovea kukaan ei koskaan avaa, onko se kirja hyvä vai huono? Ei voi tietää, ei voi lukea. Kirjailija ei voi onnistua tai epäonnistua.

Niinpä kustantamon ja kirjailijan on jotenkin hommattava se kirja lukijoiden tietoisuuteen. Tämä on myös omakustannekirjailijoiden suurin ongelma: hoksataan liian myöhään, että ketään ei kiinnosta, eikä ole mitään keinoa herättää sitä kiinnostusta.

Kirjablogit ovat yksi kanava kiinnostuksen herättämiseksi. Iso ongelma on, että vaikka kirjabloggaajia kirjat noin yleisesti ottaen kiinnostavat kovasti, yksittäiseen kirjaan tämä kiinnostus ei välttämättä kanavoidu. Vaikka ne kirjat sieltä varastosta oikein näytille noukittaisiin, ihan vaikka kirjabloggaajan postiluukkuun asti, niin ei se kirja silti välttämättä tule luetuksi. Ja jos tuleekin, ei se välttämättä johda julkisuuteen.

Jos se kuitenkin johtaa blogijulkisuuteen, ei kustantamossa välttämättä edes huomata, koska on liian kiire säätää muun maailman kanssa.

Kirjailija usein huomaa, koska kyllähän se kiinnostaa ketä tahansa, että mitä mieltä muut ovat omasta duunista. Tuskin on kuitenkaan yhtään kirjailijaa, joka ei tiedosta riskejä omalla nimellään googlatessa: että kaikki ei ehkä tykkää. Ei se silti tarkoita, etteikö tunnu synkältä, jos ei tykätä. Tai kivalta, jos tykätään.

Kauhun tasapaino, osa 3: Mitä Terry-setä tähän sanoisi?

Harjoitin viime viikolla ruumiillisia toimintoja à la adenovirus. Harhautin itseäni pois liian lähelle tulevasta todellisuudesta lukemalla Terry Pratchettin Aikavarkaan. Hieno kirja, jossa tarkastellaan ihmiselämän lainalaisuuksia ja etiikan ja sääntöjen suhdetta varsinaiseen toteutuneeseen toimintaan ikäänkuin ulkopuolisen näkökulmasta. Ulkopuolinen näkökulma syntyy siitä, että kirjailijan laboratoriona toimii mielikuvitusmaailma ja koe-eläiminä mielikuvitusoliot. Teoreettista metafyysistä filosofiaa, siis.

Teoksen johtolankana on kysymys siitä, onko täydellisen järjestelmän ja järjestyksen luominen mahdollista. Itse asiassa teoksessa esitetään teoria siitä, että täydelliseen järjestykseen pyrkiminen on paitsi mahdotonsa, todennäköisesti myös epäeettistä. Täydellinen järjestys vaatii sääntöjä ja sääntöjen noudattamisen asettamiseksi ylimmäiseksi arvoksi. Jos kuitenkin sääntöjen noudattaminen nostetaan ylimmäiseksi arvoksi, etiikka romahtaa välittömästi. Tämä johtuu ihmisluonnosta, joka on monin tavoin suunniteltu varmistamaan oma fyysinen selviytyminen ja hyvän olon saavuttaminen.

Toisin sanoen, jokainen sääntö löytää porsaanreiän. Etiikka, pyrkimys toimia oikein, on ainoa asia, joka estää meitä jokaista venyttämästä sääntöjä liikaa.

Kauhun tasapaino on siksi tärkeää. Se pitää etiikan mielessä silloinkin, kun haluamme tehdä mieliksi kivalle kaverille, vihaamme syvästi jotain teosta tai kirja tulee postiluukusta yllättäen ja pyytämättä. Se on ainoa asia, jolla voi luoda luottamusta yleisön, kirjabloggaajien ja kirjailijoiden ja kustantamoiden välillä.

Etiikka on ainoa mihin voi vedota siinä vaiheessa, kun makuasioista kiistellään, pahastutaan tai ilostustaan. Jos on itse toiminut eettisesti voi sanoa, että tämä on rehellinen mielipiteeni ja perustelen sen näin. Silloin voi katsoa kirjailijaa silmiin tosielämässä, vaikka taiteelliset näkemykset eroavaisivat.

Kirjaläppää: netti-Akateemisessa ei kirjoja myynnissä

Kuvankaappaus 2016-3-31 kello 10.42.55 AMBonnierin lokakuussa omistukseensa hankkima Akateeminen kirjakauppa avautui tänään. Erittäin positiivista tässä on, että Stockmann sai myytyä perinteisen ja maineikkaan suomalaisen kivijalkakirjakaupan jollekin kustannusalan toimijalle.

Nettisivujenkin ilme uudistui tänään aiempaa raikkaammaksi ja selkeämmäksi. Se on hyvä. Sivuilta näkee ketjun tapahtumia, historiaa ja myydyimpien kirjojen listan. Myös tarjouksia on.

Mutta miksei netti-Akateemisesta voi edelleenkään ostaa kirjoja?

Stockmannin Akateemisen nettikauppa kosahti törkeän ostajaepäystävälliseen käyttöliittymään. Siinä oli kirjojen ostamismahdollisuus periaatteessa, mutta käytännössä prosessi oli niin h-i-d-a-s ja monipolvinen, että ainakin minä luovutin koko kaupan kanssa parin ensimmäisen yrittämän jälkeen.

Toivon, että netti-Akateemiseen on tulossa myös nettikirjakauppa ennen pitkää. Jos tulisi edes joku liitännäinen Adlibrikseen, Bonnierin varsinaiseen nettikirjakauppaan. Ihan vaikka joku hakuikkuna, josta voi hakea ihan mitä kirjaa huvittaa, ei vain niitä, joita kirjakaupan muut asiakkaat haluavat ostaa, joita kirjakauppa haluaa myydä tai joita kustantamo haluaa myydä.

Koska aikuisten oikeasti toisella maan suurimmista kirjakauppaketjuista ei voi olla nettikaupatonta sivua aikana, jolloin  parin neliömetrin antikvariaattien kirjoja voi ostaa sujuvasti intterwebsistä.

Toki on kivaa, että kustantamon omistamalla kirjakaupalla on kaikkia lukemiseen innostavia kampanjoita ja että kirjakaupalla on pitkä historia. Näistä ensimmäinen liittyy vahvasti sekä kustantamon että kirjakaupan liiketoiminnan ydinosaamisalueeseen, markkinointiin ja brändinrakentamiseen ja toinen kirjakaupan brändin koossa pitämiseen omistajanvaihdoksen jälkeen. Mutta näyttää hieman omituiselta, ettei lukemiseen kehottava kampanja tarjoa tapaa hankkia luettavaa.

Mielelläni luen tietysti vaikka maitopurkin kylkeä. Tavanomaisin syyni hankkiutua kirjakauppaan netissäkin on halu ostaa kirjoja. Ajattelisin, että kirjojen ostamisen mahdollisuuskin siihen liiketoimintaan ja markkinointiin liittyisi. Ja hyvää markkinointia olisikin, jos olisi lukijalle vaivatonta. Sellaisia nettikirjakauppoja ei nimittäin Suomessa ole monta. Vieläkään.

Ks. aiempi avautumiseni nettikirjakauppashoppailusta täällä.

Kirjaläppää: Hesarin pääkirjoituksessa faktat pielessä

Kuvankaappaus 2015-12-10 kello 2.21.13 PMTänään ilmestyi Hesarin pääkirjoitus kolumni (muokattu 14:15*), jossa Saska Saarikoski ruotii suomalaisen kulttuurielämän syvää henkistä lamaa. Vasemmistolaisia ovat kirjailijat kaikki vähintään julkisuudessa, koska heistä vain 16% käy oikeissa töissä, päättelee kirjoittaja Kirjailijaliiton tutkimuksesta. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus.

Yli puolet kirjailijoista elättää itsensä muulla työllä

Kyseisen tutkimuksen mukaan 52% eli yli puolet kirjailijoista kirjailijoista tekee jotain muuta työtä kuin kirjailijan työtä voidakseen toimia kirjailijana (ks. s. 20). Toisin sanoen, suomalainen kirjailija ei revi elantoaan veronmaksajien selkänahasta, vaan omastaan. Kyseessä on samanlainen tilanne kuin jos paperityömies mahdollistaisi sellukoneen pyörittämisensä sillä, että tekee toista vuoroa siivoojana.

Tilanne on toki nuorilla kirjailijoilla vielä dramaattisempi. Apurahoja ei myönnetä, ellei ole näyttöjä. Nuorille ei ole kerääntynyt näyttöjä, eikä edes eläkettä muusta työstä. Niinpä alle 45-vuotiaista kirjailijoista yli 70 prosenttia teki muuta työtä rahoittaakseen kirjallisen toimintansa. Jos suomalainen kirjallisuus vaikuttaa ukkoutuvan ja akkautuvan, syy mahtanee olla tässä.

Noin joka kuudennella (tämä on se Saarikosken mainitsema 16%) kirjailijoista oli jatkuva työ- tai virkasuhde. Muut “oikeaa” työtä kirjallisen työn ohella tekevät sinnittelevät erilaisissa pätkätöissä, silppuduuneissa, määräaikaisuuksissa, osa-aikaisuuksissa, freelancerhommissa tai muuten epätyypillisissä työsuhteissa. Kirjailijat ovat muiden taiteilijoiden ohella nautiskelleet sellaista työelämää, johon hallitus yrittää muita suomalaisia tällä hetkellä tunkea. Tutkimus ei tätä kerro, mutta ehkä kirjailijoiden vasemmistolaisuus saattaa jostain tällaisesta kuviosta nousta?

Kirjailjat ovat myös tuottavuusloikan edelläkävijöitä. Lähes kymmenellä prosentilla yli 65-vuotiaista kirjailijoista on vakituinen työ- tai virkasuhde. Joko kahden työn tekeminen on heistä niin kivaa, ettei millään malta jättää edes toista työtä. Tai sitten siihen ei ole varaa.

MUOKKAUS 11.12.2015 klo 7:20: Saarikosken kolumniin on laitettu oikaisu koskien 16% kirjailijoista ilmoittamaa työnkuvaa.

Kuvankaappaus 2015-12-10 kello 11.39.50 PM*Olen informoitu, että paperilehdessä Saarikosken teksti on kolumni, vaikka netissä teksti on ilmestynyt pääkirjoituksena. Olen korjannut virheeni tekstiin 10.12.2015 kello 14.15, pahoittelut lukijoille virheestä, pyrin vastaisuudessa suurempaan tarkkuuteen käyttämässäni terminologiassa.

Kuvankaappaus 2015-12-10 kello 2.18.02 PM

Kirjaläppää: FinlandiaGate

Frans van Mieris (I), Kirjettä kirjoittava nainen (1680)
Finlandia-voittaja Laura Lindstedt käytti voittopuheensa voittopuolisesti puhuakseen yhteiskunnallisista asioista taiteellisten sijaan. Tämä ennenkuulumaton teko on aiheuttanut internetissä runsaasti moraalista paheksuntaa.

Että kehtasi joku kirjailija ottaa kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ei mitään asiaa ole kirjailijalla ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, paitsi Jari Tervolla, joka kirjoittaa kivoja kolumneja. Ja Kari Hotakaisella, joka kirjoittaa niin hauskasti. Ja Miika Nousiaisella ja Juha Itkosella ja onhan noita muitakin, joilla on jotain oikeaa asiaa. Mikko Rimmisellä, esimerkiksi. Antti Holmankin yhteiskunnalliset huomiot kelpaavat, mutta kuka on edes ikinä kuullut tästä Lindstedtin blondiinista?

Jos nyt sallitaan jollekin kirjailijanaiselle ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, niin ainakin täytyy laittaa sille jotkut rajat. Ajankohtaisia aiheita ei pidä käsitellä, eikä poliittisia tai taloudellisia. Kulttuurisia aiheita voi halutessaan sivuta. Ei näitä asioita voi käsitellä, jos ei ole kompetenssia. Eikä ainakaan julkisuudessa.

Ja täysin mahdotonta on kirjailijailijan käsitellä yhteiskunnallisia aiheita, jos saa apurahaa. Ei suinkaan ole verovapaata säätiöjärjestelmää kehitetty siksi, että joku kiittämätön menee ja julkisesti kritisoi valtiovallan toimia. Ei voi nauttia systeemistä ja kritisoida sitä yhtä aikaa. Vähän niinkuin ei voi kritisoida kouluruokaa, vaikka se olisi kuinka pohjaanpalanutta.

Keskustelun pohjat vetää Tere Sammallahti Uuden Suomen kolumnissaan vaatiessaan kirjailijalta kiitollisuutta työskentelyapurahansa maksaneita veronmaksajia kohtaan, sen sijaan että suomii hallituksen veronkierto- ja tulonpimittämislakeja. Kolumnistin närkästys on vahvaa, mutta olkiukko hatara, sillä kirjailija juuri oli huolissaan siitä, että verotuloja kertyy vähemmän, mikäli hallituksen kaavailut menevät läpi. Onhan se sairaan itsekästä olla huolissaan verokertymistä ja kestävyysvajeesta, jos ei ole Juha Sipilä.

Kolumnisti ei myöskään tunnu tietävän, etteivät säätiöt odota kuuliaisuutta tai vastiketta tuilleen, vaan itse asiassa tällaiset vaatimukset aiheuttavat verovapauden menetyksen. Lisäksi apurahansaaja maksaa veroja, mikäli nauttii apurahoja valtion taiteilija-apurahan ylittävän määrän vuodessa. Apurahansaajan täytyy myös olla nauttimatta muuta tuloa apuraha-aikana, eli keskittyä siihen tekemiseen, jota on luvannut tehdä apurahahakemuksessaan. Se on harvemmin soffalla makoilua tai muuta laiskottelua, koska tuskin koskaan mikään säätiö myöntää tällaiseen toimintaan rahaa.

Mutta palatakseni asiasisällöstä moraaliseen skandaaliin.

Kuvankaappaus 2015-11-27 kello 6.53.58 PM

Lopetetaan kuulkaa koko roska tuottamattomana.

Kirjaläppää: Kirjamarkkinoinnin taso tänään

Aina valitetaan, että Suomessa ei kirja myy, koska markkinointi ei osaa. Otan tässä esiin tuoreen tapauksen tältä aamulta.

Eräs nettikirjakauppa ei osaa

Aamulla meni poikkeuksellisesti kuppi nurin jonkin kuin muun somesta havaittujen hallituksen toimien takia. Sain nimittäin markkinointisähköpostia eräältä nettikirjakaupalta. Sisältö menee kutakuinkin näin. “Hei, tuore nobelisti. Kivaa! Meillä ei näitä kirjoja nyt ole suomeksi, mutta linkistä pääset muilla kielillä lukemaan. Linkki.”

Kuvankaappaus 2015-10-9 kello 6.11.26 AMMitä sieltä linkistä paljastuu?

No todellakin ei lainkaan minkään nobelistin kirjoja, vaan suomalaisia uutuuksia, joista osa on nostettu mainosvirtaan evästevakoilun avulla.

Kuvankaappaus 2015-10-9 kello 6.20.39 AMNobelisti kiinnostaa aina

Ymmärrän, että on todellinen ongelma kirjakaupalle myydä ei-oota. Kun maailman suurin ja arvostetuin kirjallisuuspalkinto menee toisena vuonna peräkkäin nevöhöördille, jonka suomennosten painokset ovat loppuneet jo kymmenen vuotta sitten, niin ainoastaan antikvariaateissa juhlitaan, jos sielläkään.

Mutta miten vaikeaa on koota vaikka kaikki menneiden vuosien nobelistien kirjat yhdelle verkkokaupan alasivulle, ja osata laittaa sinne toimiva linkki mainospostissa silloin kerran vuodessa, kun jengi kiinnostuu nobeleista jälleen? Ei ihan älyttömän vaikeaa, ei myöskään älyttömän kallista. Että jos nyt ei olekaan tarjolla juuri uusimman nobelistin teoksia, niin viime vuotinen tai edellisvuotinenkin on vielä aika tuore. Laatukirjat eivät vanhene.

Mutta ei vain onnistu. Mainoslinkin kirjat ovat sinällään kiinnostavia, koska olen niitä googlaillut. Mutta hei mikä on todennäköisyys, että olen jo lukenut tai vähintään ostanut pari viikkoa sitten googlailemani kirjat? Eikö olisi fiksumpaa tarjota siihen vääräänkin mainoslinkkiin jotain, mistä en ole vielä kuullut, mutta joka muistuttaa edes etäisesti nobelistin teoksia?

Ai ei vai? Minä menen jonon jatkoksi kirjastoon. Kirjastossa ne osaavat.

Kirjaläppää: Ihana kirja-ala, halipuspus!

Varoitus! Bloggaus sisältää typerää yleistämistä ja pyyhkeitä kirjailijoille, kustannustoimittajille, toimittajille ja muille ältsin käihille tyypeille, jotka hommaavat kirjoja maailmaan ja kertovat niistä kaikille.

via GIPHY

Kirjallisuustoimittajan perushomma on aika selkeä: löytää laajalle yleisölle tärkeitä uutisaiheita ja tehdä niistä juttuja. Aiheiden valinta on teoriassa aika helppoa: jotain kirjoihin ja lukemiseen liittyvää sen olisi hyvä olla, muuten ammutaan ohi. Vaikeudet iskevät vasta käytäntöön ryhtymisessä: todellisen kirjamaailman kohtaaminen tarkoittaa lukemattomia pieniä valintoja, joista isoimmat ovat eettisiä.

Kulttuurijournalismi ei aivotonta, mutta hampaatonta?

Kirjamaailma on nimittäin vähän samanlainen halipusikupla kuin urheilumaailma tai mikä vain liike-elämä tai muu ihmistoiminta. Kaikkea jännittävää, niin kivaa kuin ikävääkin, tapahtuu siellä kuplan sisäpuolella. Kivat jutut (esim. kirjat) haluttaisiin purskauttaa sieltä kuplasta ulos, mutta ikävät jutut pitää omissa piireissä, hyshysmeiningillä.

Kirjallisuustoimittaja tapaa ylipäänsä lähteä kirjallisuustoimittajaksi rakkaudesta kirjoihin, sivistyksellisestä missiosta ja/tai muista ylevistä syistä, ehdottomasti ei tonkiakseen kuraa. Kurantonginnalle on kirjallisuusjournalismissa oma ikiaikainen väylänsä, lyttäävät kritiikit. Niiden ulkopuolella kirjallisuustoimittaja mieluusti pitäisi yllä kirjamaailman itselleen määrittelemää halipusikuplaa, koska se on kirja-alan tapa, se vain tuntuu oikealta, sen voi jopa perustella sivistysmissiolla.

Miksi halipusijournalismi paha?

Halipusikuplan ylläpito olla kuitenkin haitallista paitsi kirjailijoille, myös kustantamoille, lukijoille ja ylipäänsä lukemiselle. Halipusijournalismi vie uskottavuutta kirjallisuusjournalismilta yleisön silmissä, vaikka mistä tahansa yrityksestä on tietysti kiva lukea ihqutusjuttuja omasta toiminnastaan. Uskottavuuden menetys tarkoittaa, että koko ala lakkaa kiinnostamasta lukijoita. Ja silloin se saa yhä vähemmän palstatilaa.

Toisaalta halipusijournalismi luo virheellisen kuvan koko kirjallisuusmaailmasta. Tämä aiheuttaa ongelmia erityisesti aloitteleville kirjailijoille, jotka uskovat julkisuudessa luotuun kuvaan ja joutuvat kohtaamaan todellisuuden sen jälkeen, kun ovat jo henkilökohtaisesti investoineet siihen varsin paljon. Asetelma vaikuttaa epäreilulta.

Vaarallisinta on, jos ala alkaa uskoa halipusikuplan ylläpidon olevan keskeistä toiminnalleen ja toimintamahdollisuuksilleen. Todellisuuden peittely ja toisaalta mahdottomaan brändilupaukseen pyrkiminen vie rutkasti energiaa ja aiheuttaa pahoinvointia, josta ei voi puhua kuplassa, saati sitten sen ulkopuolella. Kun sieltä kuplasta joskus vahingossa purskahtaa jotain muuta kuin uutuuskirja, ollaan heti kohun ja skandaalin äärellä, moraalipaniikki iskee, eikä kukaan enää lue, lapset ainakaan.

Kirjoissa mielenkiintoisinta ei suinkaan ole kiiltokuvamainen kansi, vaan tarinan sävyt, oivallukset ja rosot. Yleisön kiinnostusta kirjallisuutta kohtaan on enenevässä määrin haettu kirjailijoista. Voisikohan sävykkäämpi ja rosokkaampi kirjallisuusjournalismikin olla yksi tapa nostattaa kiinnostusta kirjoja ja lukemista kohtaan?

via GIPHY

Kirjaläppää: Kirjankansibingo

Tämä on bingo lukijoille, jotka ovat joskus pettyneet kirjankansiin.

Kannethan ovat sillä lailla vallaton osa kirjaa, että eivät periaatteessa liity kirjalliseen teokseen yhtään mitenkään. Kirjallinen teos sijaitsee useimmiten enimmäkseen kansien sisäpuolella. Käytännössä kannet ovat kuitenkin lukijan esimmäinen kosketuspinta teokseen. Jos teos sisältää muuta kuin kannet lupaavat, lukija pettyy. Jos kannet ovat heikkolaatuiset, lukija ei edes tartu kirjaan. (Tämä erityisesti omakustantajille tiedoksi.)

Kansikuvabingo

© Taika Dahlbom

(Bingoon innoitti erityisesti sosiaalisessa mediassa käyty keskustelu omakustantamisen eduista suhteessa perinteiseen kustantamiseen.)

Kirjaläppää: Kirjallisuus suomettumassa?

Helsingin kirjamessut julkisti eilen vuoden 2015 teemamaan. Se on Venäjä.

Mikään aiempi teemamaavalinta tuskin on aiheuttanut yhtä paljon ristiriitaisia tunteita. Jos teemamaan valinnan oli tarkoitus aiheuttaa pöhinää ja keskustelua sosiaalisessa mediassa, Helsingin kirjamessut onnistuivat loistavasti.

Kirjasfääri lähetti lausuntopyyntöjä usealle Venäjän (kirjallisuuden) asiantuntijalle. Ainoastaan Johan Bäckman (dosentti, Venäjän strategisten tutkimusten instituutin (RISI) Pohjois-Euroopan edustaja) vastasi. Bäckman kertoo, että hänelle on myönnetty Venäjän kirjailijaliiton Pohjantähti-kirjallisuuspalkinto ja Pietarin kaupungin Marsalkka Govorovin kirjallisuuspalkinto.

Lermontov SanajevKlassikoista nykykirjallisuuteen

Kukaan tuskin kiistänee, että Venäjä on suuri kirjallisuusmaa. Venäläiset klassikot ovat Suomessa edelleen arvostettuja ja luettuja, esimerkiksi tänä vuonna ilmestyi Martti Anhavan suomentama Karamazovin veljekset.

Venäjän nykykirjallisuus on heikommin tunnettua. Itse olen tutustunut viimeisen vuoden aikana Sergei Lukjanenkon Yöpartio-vampyyrispefisarjaan ja Pavel Sanajevin ahdistavaan, mutta eläväiseen lähihistorialliseen kasvutarinaan Haudatkaa minut jalkalistan taakse. Molemmissa voisi tulkita niin poliittisia kannanottoja kuin yhteiskunnallista kritiikkiä.

Bäckman pitää kuitenkin suomalaista kirjallisuutta huomattavasti politisoituneempana kuin venäläistä.

“Suurin osa siitä, mikä meillä esitetään venäläisenä kirjallisuutena tai runoutena, on erityisten russofobisten asiamiesten väärentämää.[…] Monet venäläisen kirjallisuuden suomennokset ovat usein huonoja tai kummallisia, kömpelöitä tai epämiellyttäviä[…]”

Siksi hän ei mielellään suosittele venäläistä kirjallisuutta suomenkielisille lukijoille, vaan uskoo kirjallisuuden kyllä löytävän lukijansa.

“Kyllä ihmiset aina osaavat käyttää omia aivojaan ja etenkin nettiä. Mutta voisin mainita, että yksi omista lempikirjailijostani on neuvostolainen sotakirjailija Emanuel Kazakevich, jonka teoksia on suomennettukin paljon.”

Toiveissa onkin, että kirjamessuilla esiteltäisiin laaja kattaus nimenomaan nykykirjallisuutta ja ääneen pääsisivät itse kirjailijat. Vaikeus vain on arvioida, kuka on venäläinen.

Saammeko paikalle esimerkiksi moldovalaisen humoristin Vladimir Lortšenkovin, saksalaisen emigranttikirjailijan Wladimir Kamirerin tai venäläishallintoa kritisoivan Ljudmila Ulitskajan? Meneekö venäläisyyden raja maantieteessä, nykyisessä tai menneessä? Vai meneekö se myyttisessä henkisessä venäläisyydessä?

Teksti ei ole tulkinta

Suomessa on viime vuosina surtu julkisesti kotimaisen kirjallisuuden tilaa ja tasoa. Toisaalta Vanja-eno pyörii tällä hetkellä sekä Kansallis- että Helsingin kaupunginteatterissa. Kirjallisuus ei kuitenkaan ole pelkkää painettua tai esitettyä tekstiä, vaan siihen liittyy olennaisesti vastaanottajan tulkinta, joka kumpuaa arvoista ja kulttuurista.

Tässä suhteessa Venäjän valinta teemamaaksi puoltaa paikkansa erinomaisesti, kuten Bäckman esimerkeillään valottaa:

“Tänä vuonna Venäjällä on kovasti nostettu esiin Solzhenitsyniä, jota on esitelty paljon televisiossakin. Pietarin Dostojevski-museossa on meneillään näyttely Dostojevskin ja Solzhenitsynin tuotannon yhtäläisyyksistä.[…]

Solzhenitsyn on suosittu myös siksi, että hän katsoo ns. Ukrainan kuuluvan Venäjään.[…]

On hauskaa, että myös Suomessa on nyt korostettu Solzhenitsyniä, Sofi Oksanenhan kustansi “Vankileirien saariston” uudelleen[…]

Mutta samaan aikaan Venäjällä “Vankileirien saaristoa” siteerataan nyt todisteena siitä, että Ukraina on osa Venäjää. Venäjällä muuten Putinin aloitteesta julkaistiin hiljattain uusi oppikirjakäyttöön lyhennetty laitos “Vankileirien saaristosta”, Solzhenitsynin lesken hyväksymänä.[…]”

Näin erilaiset tulkinnat Vankileirien saaristosta yllättävät, sillä Oksanen ei ole tullut tunnetuksi nyky-Venäjän ystävänä. Epäilemättä uudistetun ja alkuperäisten teoksen vertailu veisi lähemmäksi paitsi venäläistä ajattelutapaa, myös kertoisi nykyvenäläisestä ajatuksenkulusta, näin Helsingin yliopiston Venäjän kielen ja kulttuurin professoria Tomi Huttusta parafraseeratakseni. (Ks. http://blogs.helsinki.fi/nykykielet/2014/12/01/venaja-kirjamessut-2015/)

Lermontov Sanajev 2Kohteena suomettuneisuus

Sosiaalisen median kirjallisuuskeskusteluissa on nähty suomettumisen uhkaavan, kun Venäjä on teemamaana. Toisaalta monet ovat muistuttaneet, että haluttaisiinko Venäjällä jo vaiennetut yhteiskuntakriittiset kirjailijat vaientaa myös Suomessa. Tätä perusristiriitaa on vaikea ratkaista mutuhutussa ansiotuneen kirjabloggaajankaan.

Bäckman pohtii tilannetta molemmista näkökulmista:

“[…] Venäjällä on valtava määrä erilaista kirjallisuutta, erilaisia lahjakkaita kirjailijoita, siellä julkaistaan paljon eri tyyppistä ja tyylistä laadukasta kirjallisuutta erilaisista näkökulmista. Tällainen moninaisuus ja sananvapaus on tietysti suomalaisille melko tuntematonta, mutta se on suuri rikkaus ja voisi rikastuttaa suomalaistakin kulttuuria.[…]

Venäjä kirjamessujen teemamaana kertoo varmasti Suomen ja Venäjän suhteiden lähentymisestä, onhan järjestelyissä mukana myös Venäjän suurlähetystö. Muutoinkin Ukrainan kriisi tuntuu lähentäneen Suomea Venäjään, koska meillä on aina ollut hyvät suhteet itänaapuriin sotien jälkeen. Olemme edelleen Paasikivi-Kekkosen hyväksi koetulla luottamuksen ja hyvän naapuruuden linjalla.

Tällainen Venäjän nostaminen Suomen suurimman kirjallisuustapahtuman teemamaaksi kertoo juuri tästä.[…]

Viimeksi eilen Niinistö radiossa piti hyviä suhteita Venäjään tärkeänä turvallisuutemme peruspilarina, ja heti sen jälkeen tuli tämä uutinen.”

Tuleekin olemaan huomattavasti tavanomaista mielenkiintoisempaa seurata, keitä kirjailijoita kirjamessujen lavalle asti pääsee. Onko havaittavissa hyvien suhteiden ylläpitoa enemmän kuin monipuolista, moniäänistä kauno- ja tietokirjallisuuden esiinmarssia?

Kirjallisuuden avulla voidaan tulkita maailmaa monin tavoin. Kirjamessujen tulkinta tulee näyttämään kävijöille erään tulkinnan venäläisestä kirjallisuudesta. Lisäksi sen avulla voidaan peilata, mitä ajattelemme oman kirjallisuutemme asemasta – omasta asemastamme – suhteessa venäläiseen kirjallisuuteen – ja Venäjään.