Tag Archives: mielipide

Kirjaläppää: Miksi pitää olla kirjahylly?

Kouvolan Sanomat uutisoi edellispäivänä, että kirjahyllyt ovat sisustuksessa niin passé ettei niihin rupea kukaan Teuvo Lomanin tai jonkun haastatellun kaverikaan. Artikkeli toki liittyy tämän kolumnin aiheeseen vain kiertokautta, sillä tämä kolumni käsittelee erään FB-toverini hyvää kysymystä: mikä siinä kirjaihmisiä niin suututtaa, että Teuvo Loman sanoo sen niinkuin se on, isot kirjahyllyt eivät (juuri nyt) ole valtavirran sisustusmuotia?

© Lightgrapher @deviantartYleisesti ottaen, ei kirjahyllyjen väheksyminen oikeastaan suututa. Mutta surettaa. Koska kirjat nyt ovat parasta parhautta ikinä.

Itse rakastan kirjoja ihan esineinä. Meillä ei ole kristalleja, valokuvia, kynttilöitä. sisustustauluja, sisustusesineitä tai mitä ne nyt on. Meillä on kirjoja. Hyllymetreittäin, kasatolkulla. Se on ihanaa. Kuka tahansa varmaankin haluaa kotiinsa rakastamiaan asioita. Purjeveneilijöillä on tässä suhteessa huomattavasti hankalampaa.

© PublicDomainPictures @ PixabayVielä hienompaa kuin kirjojen esineellinen ulkokuori ovat niiden sisällökkäät sisuskalut. Kirjat ovat sellainen mahdollisuuksien multiversumi, jossa asuu kaikenlaista vanhoista kamuista tosi outoihin tyyppeihin. Kamut ja tyypit laukkaavat nykypäivästä menneisyyteen ja tulevaisuuteen, Helsingistä Oublietteen ja Maailmanlopun kahvilasta Alkumetsään. Kirjat vievät tunnetun mielikuvituksen rajoille ja niiden yli. Sekin on ihanaa.

Siksi pitää olla kirjahylly, jossa on sellaisia kirjoja, jotka haluaisi lukea uudelleen, lainata kaverille tai lukea joskus. Paperikirjat ovat siinä suhteessa hyviä, että niitä on helppo lainailla ympäriämpäri, sähkökirjatkin mahdollisesti vielä jonain päivänä yleisesti ovat, ilman että täytyy lainata koko sähkökirjahyllynsä kerralla.

© CC library_mistress @flickr

Alicia Martin: Biografias – Cascade of Books

Niin että siksi surettaa ja ahdistaa, kun joku ehdottaa, että eikö vain poltettais koko setti. Siinä menisi hukkaan niin paljon seikkailua, hetkiä, oivalluksia ja rakkautta. Jollain ne löytyvät Maailmankuulun Designgurun maljakosta, minä löydän ne kirjoista.

PS. Muutto edessä.

 

Kirjaläppää: Amazon-Hachette, kolmas eräpallo

Jean HachetteKoko kevään kansainvälistä kirjamaailmaa piinannut hinta- ja sopimussodasta Amazonin ja Hachette-kustantamon välillä on kiepsahtanut viikonlopun aikana uusiin sfääreihin.

Tilanne ennen

Lyhyt mutta suurpiirteinen referaatti: Amazon haluaa myydä e-kirjoja sillä hinnalla, jolla se katsoo e-kirjojen myyvän, Hachette puolestaan haluaa e-kirjoistaan sellaisen tukkuhinnan, jonka se niistä haluaa. Koska kiistaan ei ole saatu ratkaisua, Amazon on teknisten ratkaisujen avulla pyrkinyt estämään Hachetten kirjojen myyntiä sivuillaan. Ks. lisää täältä.

Tilanne nyt

Kiista eskaloitui viikonlopun aikana, kun pieni, mutta vaikutusvaltainen joukko bestselleristejä osti koko sivun mainoksen Amazonia vastaan New York Timesista (raportti The Guardianissa). Mainoksessa lähes tuhannen kirjailijan joukko huomauttaa Amazonin toimivan epäeettisesti ja toimivan omaa liiketoimintaideologiaansa vastaan.

Allekirjoittajien joukko on bestselleristi Douglas Prestonin kokoama: hän julkaisi vetoomuksensa Publisher’s Weeklyssä, joka on kustannusalan suurin uutislehti. Vetoomuksessa lukijoita (kustannusalan ammattilaisia) pyydettiin osoittamaan mieltään kirjeitse Amazonin toimitusjohtajalle Jeff Bezosille. Amazon syyttää kirjailijoita omien etujensa vastaan taistelemisesta ja kirja-alan vanhentuneiden rakenteiden ylläpidosta, sekä Hachettea kirjailijoiden käyttämisenä ihmiskilpenä kahden korporaation välisessä kiistassa.

Mikä on Amazonin jännittävä vastalaukaus?

Mrs. ReaganAmazonin vastalaukaus tilanteen kärjistämiseksi on, että tämä maailman suurin kirjakauppa pyytää asiakkaitaan, lukijoita, pyytämään Hachetten johdolta, että herkeäisivät olemassa tollasia ja ajattelisivat lukijan etua. Oikeasti: ks. täällä.

Suurpiirteinen lyhennelmä: Amazon valittaa kirjelmässään, että Hachette ei kertakaikkiaan suostu Amazonin ehtoihin. Amazon väittää haluavansa vain lukijoidensa parasta tarjoamalla netin halvimmat e-kirjat. Sitä paitsi e-kirjamarkkinat ovat muutenkin niin pieni murunen Hachetten liikevaihdosta, että on pikkumaista vääntää näin tyhmistä sivuseikoista.

Amazon kääntää tällä vetoomuksellaan kätevästi katseet omasta liiketoimintamallistaan (hei myydään e-kirjat halvimmalla, niin myydään eniten JA myydään ne tälle meidän omalle laitteelle!) ja samalla sälyttää vastuun liikeneuvotteluistaan lukijoille. Helppoa, kätevää, ja ennen kaikkea hyvää liiketoimintaa!

Menee viestintäosaston aika sitten siihen, mistä heille maksetaan, eli “no comment”in toistamiseen puhelimessa.

Fantastinen tarjous juuri sinulle, Lukijamme! Haluatko juuri sinä ruveta maailman suurimman kirjakauppiaan tussarin hauliksi? Ks. osallistumisohjeet yllä.

Elämyksellinen kamaridekkari

Herra Karhu © InsideOut co

Herra Karhu © InsideOut co

*Tämän elämyksen bloggaajalle sponsoroi InsideOut co.*

Prologi

Minua korpeaa vallan julmetusti, että en voi tässä sen enempää HEHKUTTAA kaikkia niitä übersiistejä juttuja, joita tuon tunnin aikana kohtasimme, koska en halua spoilata tätä juttua keltään. Mutta niitä oli! Paljon! Ja ne olivat übersiistejä! Myös überhauskoja!

Mistä on kyse?

Minulle ja muutamalle bloggaajakollegalle ilmaantui mahdollisuus testata pieniä harmaita aivosolujamme aivan erityislaatuisella tavalla, kun Helsinkiin huhtikuussa avautunut InsideOut Escape Game kutsui meidät herra Karhun yllätyssyntymäpäiville. Ja sitten kävikin niin hassusti, että odotellessamme Herra Karhua eräässä toimistohuoneessa ovi meni takalukkoon!

Onneksi ovesta pääsee ulos koodilla – ja bilehuoneeseen on ripoteltu kaikenlaisia vinkkejä oikean koodin ratkaisemiseksi. (Ehkäpä toimiston omistaja pelkää itsekin unohtavansa, miten toimistosta pääsee ulos?)

Paha vaan, että toimiston omistaja on unohtelevaisuutensa lisäksi mitä ilmeisimmin jossain määrin vainoharhainen – ja kaikki koodin selvittämistä helpottavat vinkit ovat lukkojen ja muiden jekkujen takana. Aina joku pieni juttu jossain kuitenkin vinkkaa, mistä sille jollekin jossain ehkä pitää tehdä, jotta jokin lukoista aukeaa. Tunnissa pitäisi koko setti selvittää, tai herra Karhu ei pääse synttäreilleen, ja pelaajat ovat hävinneet pelin.

Mitä tapahtui?

Tunti hulahti kuin leikiten, paitsi että oli tietysti tosi kyseessä. Vähän kuin olisi hypännyt sisään johonkin novellimittaiseen salapoliisitarinaan, joka jännittää, naurattaa ja laittaa oivaltamaan. Fyysinen kokemus löytämisen riemusta oli yllättävän voimakas, sillä pelitilan suunnittelu äänimaisemaa myöden auttoi hyppäämään normitaviselämästä dekkariksi.

Ihan parasta oli, että tässä pelissä pelattiin samalla puolella tovereiden kanssa. Tiimityössä oli nimittäin selvästi voimaa: mitä enemmän pieniä harmaita aivosoluja, silmä- ja käsipareja, sitä helpompaa arvoitusten ratkaisu oli. Tiimityö oli myös älyttömän hauskaa, erittäin paljon hauskempaa kuin tyky- ja tiimiytyspäivät ovat antaneet ymmärtää, vaikka yhtään kaloria ei nautittu koko aikana.

Annan herra Karhun synttäreille douze (12) poäng. Evidenssistä päätellen myös muut ovat tykänneet, ks. InsideOutin FB-sivut.

PS. Me voitettiin! Me voitettiin! Me päästiin ulos minuuttia ennen dedistä!

 

Kirjaläppää: Kirja, joka myy?

Nythän on niin, että useimmat ihmiset ostavat vuodessa noin yhden kirjan – ja sekin menee lahjaksi. Jos se ei ole papalle hankittu isänpäivä-Päätalo tai mummille hankittu joulu-Hirvisaari, se on täysin ennustamaton mielenhäiriö, joka napattiin matkaan, kun ei muutakaan päivänsankarille keksitty. Siiis mikä tahansa dekkari, chikkeri tai lastenkirja, joka sattui siinä paikallisen esittelypöydällä notkumaan ja vaikutti paitsi tarkoitukseen sopivalta, myös luotettavalta valinnalta, koska kansi oli tuttu jostain. Mikäli kirjan ostoon tässä vaiheessa pystyy vielä vaikuttamaan kirjaan itseensä liittyvillä tekijöillä, ovat ne seuraavat.

Kirjanostamisen Kultakutri-teoria

Kirja ei saa olla liian ohut.
Liian ohut kirja ei ostajan mielestä anna vastinetta rahalle.

Kirja ei saa olla liian paksu.
Liian paksu kirja ei anna lukijalle kuin kasan syyllisyyttä siitä, ettei sitä kuitenkaan ehdi koskaan lukea.

Kannet eivät saa olla liian pliisut.
Liian valjut kannet eivät houkuta tarttumaan kirjaan.

Kannet eivät saa olla liian värikkäät.
Liian värikkäät kannet eivät sovi kirjahyllyyn.

Takakansiteksti ei saa olla liian kryptinen.
Käsittämätön takakansiteksti ei kosketa lukijaa.

Takakansiteksti ei saa olla liian selittävä.
Jos kansi kertoo kaiken, ei kirjaa tarvitse enää lukea.

Liepeessä ei saa olla kirjailijan koko elämäkertaa.
Fiktiohan se lukijaa kiinnostaa.

Liepeestä ei saa puuttua kirjailijan elämäkertatietoja.
Onhan se kuitenkin kiva jotain tietää tekijän ja teoksen taustoista.

Fontti ei saa olla liian pieni.
Liian pienellä kirjoitettua ei jaksa tihrustaa edes selailun verran.

Fontti ei saa olla liian suuri.
Liian suuri fontti kertoo asian vähyydestä suhteessa käytettyyn sivumäärään.

Paperi ei saa olla liian ohutta.
Kirja osoittautuu tarpeettoman vaikealukuiseksi, jos teksti kuultaa läpi.

Paperi ei saa olla liian karkeaa.
Kirja on ruma ja vaikealukuinen, jos paperi ei solju helposti.

Näin!

Vaikeuskertoimena toimii niin kutsuttu ostajakohtainen makukysymys, jonka mukaan jokainen on oman kirjallisen elämänsä Kultakutri ja määrittelee itse, mikä on juuri sopiva.

Kirjaläppää: Metakritiikkiä, tarvitaanko sitä?

Teatteriohjaaja ja kirjailija Ari Wahlsten peräänkuulutti metakritiikkiä Helsingin Sanomien Mielipideosiossa tänään. Julkaistut (eikä vain lähipiirissä jupistut) arviot kirjallisuuskritiikeistä voisivat parhaimmillaan nostaa julkaistun kirjallisuuskritiikin tasoa, arvioi Wahlsten.

Tämä on tietysti jossain määrin idealistinen näkemys tilanteessa, jossa harvoin julkaistaan edes vastineita kritiikkiin, saati sitten saavutetaan hedelmällinen (tai muu) dialogi kriitikon ja kirjailijan välille. Harvinainen vastinetilanne saatiin kokea Hesarissa viime lokakuussa, kun kriitikko Matti Mäkelä kyseli Saasta-teoksen kirjoittamisen oikeutusta ja kyseenalaisti kirjailijan moraalin. Hesari ja julkaisi myös kirjailija Marko Leinon vastineen kritiikkiin. Onko vastine kuitenkaan metakritiikkiä, vai onko se vain taiteilijan itsekorostusta?

Onko dialogista kritiikin vahtikoiraksi?

Internetin syövereissä taiteen vastaanottojen ja kritiikin vastaanottojen dialogi olisi periaatteessa mahdollista. Käytännössä se kuitenkin on jäänyt useimmiten selkääntaputtelun tai ohipuhumisen tasolle.

Itselleni on jäänyt mieleen erityisesti tämä Antiaikalaisen tapaus, jossa kirjailija otti kantaa kritiikkiin ja keskustelu korisi henkitoreissaan keskustelunomaisuuteen satunnaisesti pyristellen kommenteissa. Toisaalta esimerkiksi Kiiltomadossa käy näin, silloin harvoin kun arvosteluja kommentoidaan. Kirjailija (tässä tapauksessa suomentaja) pyrkii kertomaan oman näkemyksensä, mutta keskustelu tyrehtyy siihen. Kriitikko on heittänyt pyyhkeen kehään ensi-iskunsa jälkeen.

Kirjailijat tapaavat enenevässä määrin heitellä selkäydinreaktioita kritiikkejään kohtaan esim. Facebookissa tai Twitterissä. Dialogia ei kuitenkaan tahdo syntyä, ei ainakaan kirjailijan ja kriitikon välille. Kirjailija saa kyllä usein kaipaamaansa tukea ja kannustusta kollegoiltaan, mikä ehdottomasti positiivisena vaikutuksena otettakoon (vaikka kesän kirjallisuuskohu tietysti rakentuisi mukavasti jonkin mehevän augustahlqvistmaisuuden ympärille).

Tarvitaanko metakritiikkiä?

Kaikki kuitenkin tietävät, että kriitikot ovat useimmiten väärässä, paitsi ne kriitikot, joilla on hyvä maku – ja hyvällä tarkoitan tietysti, että sama kuin itselläni. Niinpä voidaan ajatella, että metakritiikki loistaa poissaolollaan lähinnä siksi, ettei sille ole suurta tarvetta. Näin lukijanäkökulmasta heikkolaatuinenkin kritiikki auttaa lukijaa täsmentämään omaa näkemystään teoksesta – teoksen lukemisen jälkeen.

Ala-arvoiset kritiikit ovat sitten asia erikseen. Kuka oikeasti kaipaa lukea lehdestä teoksen juonireferaattia?* Kuka oikeasti kaipaa oikean kritiikin sijaan listausta kirjan huippukohdista?* Kuka oikeasti kaipaa kritiikissä kuulla journalistin henkilökohtaisesta elämästä, moraalisista näkemyksistä tai muusta subjektiivisesta substanssista esim. käsiteltävän teoksen substanssin sijaan?

Samalla vaivalla voisi lukea kirjablogeja…**

***

*Hyvä on, ne ovat suuri palvelus koululaisille ja opiskelijoille, jotka voivat niiden avulla luistaa jälleen kerran kirjan lukemisesta.

** Vitsi, vitsi, itseironinen metavitsi.

Uutinen: Suomalaiset kirjat myyntiin Google Playhin

WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan kirjat löytyvät tästä päivästä lähtien myös Google Playstä. Uutuuksien lisäksi kerrotaan palvelusta löytyvän myös suosituimmat klassikot.

Tämä on erittäin mielenkiintoista monella tavalla. Ja erittäin mielenkiintoisella tarkoitan, etten osaa päättää, soittaisinko tässä tuomion pasuunaa vai oodia ilolle.

  • Toistaiseksi Elisa Kirja on myynyt lähestulkoon kaikki suomalaiset e-kirjat.
  • Suomalaiset viihdekuluttajat osaavat jo käyttää Google Playtä.
  • Suomalaisen e-kirjamyynnin kasvu katkesi viime vuonna.
  • Kotimaiset nettikirjakaupat ovat järjestään käytettävyydeltään surkeita.
  • Kotimaisessa nettikirjakaupassa alv on 24%.

Tämä käy ilmi myös toimitusjohtaja Timo Julkusen kommentista: “Suomessa e-kirjojen osuus kirjojen kokonaismyynnistä on vielä verraten pieni. Tavoitteenamme on helpottaa suomenkielisten sähkökirjojen osto- ja käyttökokemusta sekä vahvistaa markkinoiden kehittymistä.”

Toisin sanoen, Bonnierilla on herätty ajatukseen, että e-kirjojen surkea myynti ei ehkä ole riippuvaista vain suomalaisten lukijoiden käsittämättömästä e-kirjojen vastustuksesta, vaan kyseessä saattaa todella olla infrastruktuurin heikkous. Jengihän ostaa pilvin pimein ulkomaankielisiä kirjoja Amazonista, Kobolta, iBooksista ja Googlesta. Miksei siis myös suomenkielisiä?

Amazon Nordicin saapumisella on spekuloitu yhä kiihtyvällä tahdilla viimeiset pari vuotta. Onko ruotsalaisomisteisen suurkustantamoryppään hyppy ylikansallisen toimijan kelkkaan alkusoittoa suomalaisen e-kirjabisneksen kasvulle nimenomaan kirjamaailman pääpahisten kautta? Onko ulkomaalaisten toimijoiden mahdollista kiertää käsittämättömän järjetöntä arvonlisäveroa? Ja jos on, alkaako valtiovarainministeriö (tai kuka ikinä tästä katastrofista on vastuussa) nähdä järjen valoa, jotta kotimaiset kirjat voitaisiin edelleen myydä kotimaisten kirjakauppojen kautta? Ettei tarvitsisi tässäkin maassa näivettää lopullisesti tätäkin kirjakauppamuotoa?

Seuraan tilanteen kehittymistä varovaisella pakko-optimismilla. Kauan eläköön kirja-ala! Mitä tuntoja tämä teissä muissa herättää?

Kirjaläppää: Alku aina hankalaa

On kirjoja, jotka loistavat legendaarisen nerokkailla alkulauseillaan.

“It was a bright cold day in April, and the clocks were striking thirteen.”
George Orwell, 1984
“Oli kirkas kylmä huhtikuun päivä, ja kello löi 13:00.”*

“It is a truth universally acknowledged, that a single man in possession of a good fortune, must be in want of a wife.”
Jane Austen, Pride and Prejudice
“On yleismaailmallisesti tunnettu tosiasia, että varakkaan poikamiehen täytyy kaivata  vaimoa.”*

“Ships at a distance have every man’s wish on board.”
Zora Neale Hurston, Their Eyes Were Watching God”
“Kaukaiset laivat kuljettavat jokaisen toiveita.”*

Ja on kirjoja, jotka eivät millään lähde liikkeelle.

Legendaarisiin ei vielä, eikä vielä, eikä vieläkään –aloituksiin kuuluu mm. Mary Shelleyn Frankenstein, joka alkaa noin viisi kertaa, ennen kuin pääsee kunnolla alkuun. Ei sillä, etteikö tätä vastaavaa ongelmaa olisi havaittavissa muissakin klassisissa kirjeromaaneissa, se ikäänkuin kuuluu kirjallisuuslajin ihastuttaviin tai vihastuttaviin ominaispiirteisiin.

Ja sitten on vielä kirjoja, joissa pitää sietää 10-80 sivua huonoa kirjaa, ennen kuin pääsee lukemaan hyvää kirjaa.

Jollain kirjailijoilla vain on vaikeuksia aloittaa. Ehkä he kirjoittavat trilogiaa, jopa 17-osaiseksi paisunutta trilogiaa, joissa joka kirjan pitää kuitenkin olla ymmärrettävissä omana yksikkönään, joten samat asiat on pakko selittää joka kirjassa ja siihen tuhrautuu ensimmäiset 50 sivua. Viittaan tässä erityisesti Jim Butcheriin, jonka kirjat ovat erinomaisia. Sen 50 sivun alkupyristelyn jälkeen.

Ehkä he eivät vain osaa aloittaa. Pitkäpiimäinen prologi ei kuitenkaan ole ikinä oikea ratkaisu. Jos nyt on kuitenkin pakko valita pienempi paha, niin edellä mainitun voi sentään jättää suosiolla lukematta, mutta minkäs tekee lukija, jos päähenkilö a) herää, b) herää krapulassa, c) herää krapulassa omasta sängystään, d) herää krapulassa omasta sängystään herätyskellon soittoon?

Sitten on vielä näitä aloituksia, joissa kirjoitetaan trendikkyyteen pyrkivää chick-littiä kasaripohojaalaisin sanonnoin, kuvataan pää- tai sivuhenkilöitä ulkopuolelta ja erityisesti kuvataan tapahtumaympäristöä, josta poistutaan välittömästi palaamatta sinne enää koskaan. Kyllä siinä on sellaista junaonnettomuusmaista herkkyyttä, että kertakaikkiaan saa taistella tiensä sinne viidenkympin tienoille, jossa kirjailija on joko päässyt vauhtiin tai ei ole.

Usein on. Jos ei ole, sitä on kuitenkin antanut reilun mahdollisuuden ja voi hyvillä mielin** jatkaa eteenpäin hyvää kirjaa lukemalla.

***

* Oma suomennokseni. Varmasti huonompi kuin aito ja oikea suomenkielinen käännös, paitsi Zora Neale Hurstonia ei jostain täysin käsittämättömästä syystä ole suomennettu.
** Yleensä ehkä vähemmän hyvillä mielin, jos rehellisiä ollaan. Saatetaan jopa vannoa, että tältä kirjailijalta ei ikinä enää lueta mitään (toim. huom.).

Kirjaläppää: Kirjailijoiden kastijako

Viikonloppuna on kohistu kirjailijoiden kastijaosta. Kun toisia arvostetaan enemmän kuin toisia. Se näkyy siinä, miten kustantamo sisällöntuottajaansa kohtelee: toiset saavat enemmän markkinointia kuin toiset. Se näkyy siinä, miten lehdistö kirjailijaa kohtelee: toiset saavat suitsutusta, toiset vaietaan kuoliaiksi. Se näkyy siinä, miten kirjailijat toisiaan kohtelevat (ja en nyt lähde juoruilemaan, mutta olen joskus jonkun jutun kuullut). Näkyykö se siinä, miten lukijat kirjailijoita kohtelevat?

WSOY:n kirjakauppa

No todellakin näkyy

Haluaisin väittää, että kirjailijan persoona ei vaikuta lainkaan kirjan lukemiseen. Jälkistrukturalismi teki kirjailijoista selvää jälkeä jo viime vuosituhannella, joten mitäpä sitä enää kirjailijaa kirjaan sotkemaan, olisi sellainen mukavan neutraali lähtökohta kaikelle lukemiselle.

Eipä vain onnistu. Tällainen rivikirjabloggaaja tietysti mutuhuttuilee tiensä somejulkisuuteen joka tapauksessa. Tiedän kuitenkin ihan oikean ammattikriitikonkin luopuneen kokonaan oman erityisalansa suomalaisten kirjailijoiden teosten kritiikeistä, sillä hän katsoi tutustuneensa uransa aikana liian hyvin niin suureen osaan paikallisista kirjailijoista, että neutraali ote vaarantui. Suoraselkäisyyttä pitää jälkimmässä tapauksessa kunnioittaa ja ensimmäisessä tapauksessa… Ensimmäisessä tapauksessa on luultavasti parasta pitää yllä omaa kriittistä medialukutaitoaan.

WSOY:n kirjakauppaPaikallinen kirjailijakastijako

Kysymys kirjailijakastijaosta on kuitenkin niin herkullinen, että ansaitsee lievää köökkianalyysia. Jokaisella lukijalla mahtanee olla oman kahtia-, kolmia- tai enempiäjakonsa. Mutta sitten kuitenkin ne perskohtaiset mutuilut jossain määrin toisensa kohtaavat, jos ei muualla niin myyntitilastoissa ja kirjaston varausjonoissa. Selkeitä kastijakotrendejä on havaittavissa vähintään:

1. Tutut kirjailijanimet – tuntemattomat suuruudet

Koko kansan tutut kirjailijanimet löytyvät useammin kivijalkakirjakauppojen hyllyiltä ja harvemmin kirjaston hyllyiltä ilman varausjonon kautta käymistä. Tuttu nimi löytää tiensä kotiin(i) helpommin kuin nevörhöörd.

2.  Trendikkäät nimet – tunkkaiset nimet

Kyllähän se heti nostaa kirjailijan kiinnostavuutta, kun Hesarissa suitsutetaan. Tai kirjablogeissa, työpaikalla, paikallislehdessä tai leikkipuistossa. Henkilökohtaisella listallani Hilkka Ravilo tai Kalle Päätalo esimerkiksi nousivat nollasta kiinnostavuuden aallonharjalle, kun nimeä alkoi nousta esiin kirjablogeissa.

3. Oikea laji – väärä laji

Kirjailija on heti suuremmalla todennäköisyydellä tutkalla, jos kirjoittaa oikeassa kirjallisuuslajissa. Pienenkin vähemmistön superpienen sivulokeron kirjoittaja voi olla kaikista parasta a-luokkaa ikinä, jos se sattuu olemaan lempparini. Joskus myös kaikki muut lukijat näkevät valon, ja paranormaalin romanssin kirjoittaja nousee verotilastoissa korkeammalle kuin ruotsalainen dekkaristi.

WSOY:n kirjakauppa

Lukija, uhka vai mahdollisuus?

Lukija on onneksi varmaankin kaikkein luutumattomin tekijä kirjailijoiden kastijaossa. Sen kun ottaa hyllystä tuntemattoman kirjailijan teoksen, tai ainakin sellaisen kirjailijan, jota ei ole ennen lukenut. Vaikkapa aiemmin tuntemattomasta lajista. Voilà! Heti on uusi tekijä, joka saattaa sekoittaa koko jaon.

Ei ole kyllä pakko. Joskus on kuulemani mukaan käynyt jopa niin, että tutun ja pidetyn kirjallisuudenlajin kirjailija on tipahtanut arvostusasteikossa kirjan lukemisen jälkeen.

Kyllä ei ole helppoa tällä kirjallisuusalalla. Seikkailuhengettömämpi harrastaisi vaikka saksia. Siellä sentään voi tietää, kuka on ollut kingi jo vuosikymmenien ajan ihan pelkkien paperitestien perusteella.

Oikeasti kirjallisuusalaa tuntevien avaukset:

Kirjailija JP Koskinen: http://kirjailijoidensalaseura.wordpress.com/2014/03/10/kirjailijan-tyohyvinvointi/

Kirjallisuustoimittaja Antti Majander: http://www.hs.fi/kulttuuri/Kustantajaa+kuristaa+kirjailijaa+hirvittää/a1394189659344?sivu=1

Kirjailija Karo Hämäläinen: http://suomenkuvalehti.fi/kirjailijanpaivakirja/kaunokirjailijoiden-kastijako/?shared=93-e5a7b83a-999

Kirjailija Laura Honkasalo: http://sininenkirjahylly.blogspot.fi/2014/03/kirjailijan-tyohyvinvoinnista.html

Kirjailija Tiina Raevaara: http://kirjailijoidensalaseura.wordpress.com/2014/03/08/kahden-kastin-kirjailijat-ja-hukatut-mahdollisuudet/

Kirjailija Joonas Konstig: http://joonaskonstig.com/2014/03/08/mita-kirjailijat-voisivat-tehda-paremmin/

Kirjailija J.S. Meresmaa: http://jsmeresmaa.blogspot.fi/2014/03/kastiton-kirjailija-marginaalissa.html

Kriitikko Maaria Pääjärvi: http://www.luutii.ma-pe.net/epaonnistuneen-puotipuksun-murheita-tai-kirjojen-myymisen-vaikeudesta/

Kirjaläppää: (takakansiteksti ei liity romaaniin)*

Satunnaisesti tai useammin tulee kirjan takakansitekstiä lukiessa sellainen lattea fiilis, ettei tämä kirja taida juuri minua varten olla. “Se ei johdu sinusta, se johtuu minusta”, jolla tietysti tarkoitan, etteivät kaikki voi olla kaikkia varten.

Mutta sitten joskus tulee sellaiselle jo kertaalleen hylätylle kirjalle annettua toinen mahdollisuus esimerkiksi anopin yllytyksestä, lukupiiriläisten vaatimuksesta tai yleisestä kirjabloggaajien peukutuspaineen kasautumasta johtuen. Ja käy ilmi, että kyseinen kirja onkin aivan älyttömän hyvä. Siis ihan kertakaikkiaan erilainen kuin takakansiteksti väitti.

Miksi takakansiteksti valehteli? Kuka on vastuussa? #mitentällaistavoitapahtuanykysuomessa #firstworldproblems #selvitin

TakakansiKävi ilmi, että syyllinen löytyy tiimistä, jonka jäsenet vaihtelevat tapauskohtaisesti, ajan kanssa sekä viime tingassa. Takakansitekstit syntyvät harvoin kenenkään yksittäisen kirjailijan, kustannustoimittajan tai markkinointi- tai viestintähenkilön käsistä, vaan pikemminkin muotoutuvat monien versioiden kautta ennen painokoneen ahnaaseen kitaan joutumistaan. Onko se ihmekään, jos samanaikaista houkuttelevuutta ja informatiivisuutta haettaessa tekstistä unohtuu tai poistetaan esimerkiksi

  • “filosofinen kokonaistaideteos”
  • “uudistaa romaanikerrontaa”
  • “lyyrinen ote”
  • “viipyilevä”

Ja mitä muita näitä potentiaaliselle lukijalle erittäin kuvaavia kuvailuja nyt onkaan, jotka joko houkuttelevat tai työntävät luotaan, mutta eivät taatusti jätä mitäänsanomatonta jälkimakua.

Takakansitekstien toisessa ääripäässä sitten ryllistävät ne liian informatiiviset:

  • “Nainen myrkyttää aviomiehensä, poliisi sählää tutkinnan kanssa 500 sivun ajan!”
  • “Nainen löytää mr. Darcynsä jo ensi metreillä, mutta vaikeilee kuitenkin varmuuden vuoksi tokavikalle sivulle saakka…”
  • “Mies murhaa tytön toisensa perään. Katso mikä lapsuuden trauma tämän aiheuttaa!”

Ehkä en vain osaa lukea takakansitekstejä. #fail #sokeapiste #enalamitään

Kiitokset Teoksen ja WSOYn edustajille tietolähteilystä. Ilmiantakaa inhokkikuvauksianne kommenteissa!

*Otsikko ei liity kolumniin kuin osittain.

Vuoden 2013 parhaat kirjat

Kirjabloggaajat äänestävät tänään kirjavuoden 2013 parhaat kirjat. Haluaisin tähän ensi alkuun kiittää kaikkia ihania ihmisiä, jotka kirjoittavat kirjoja. Ja suomia aikaa, jota on ihan liian vään kaikkien ihanien kirjojen lukemiseen, saati sitten niistä bloggaamiseen. Ankaran pohdinnan jälkeen henkilökohtaiset lempparini on valittu lähestulkoon selittämättömästi niin kutsutun muistijälki-intuition avulla.

Blogistanian Finlandia

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalo: Auringon ydin (Teos 2013)

Johanna Sinisalo – Auringon ydin (3 p.)

Auringon ydin on yhtä aikaa erittäin pelottava yhteiskuntakriittinen tulevaisuuskuva ja erittäin miellyttävälukuinen, trillerimäiseksi yltyvä kollaasitekniikan mestariteos.”

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle (Minerva 2013)

Siina Tiuraniemi – Kukkia Birgitalle (2 p.)

“Huumorin alla möyrivät kuitenkin yksinäisyys, vetäytyminen ja itsesuojelu. Miksi jotkut jäävät tai jättäytyvät elämän syrjään? Miten kohdata toinen ihminen? Etenkin silloin kun haluaisi?”

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali (LampLite Ltd 2013)

Olli Sarpo – Antipastoraali (1 p.)

Antipastoraali nauraa ja itkee urbaaniutta, yksinäisyyttä ja elämänmenoa. Novellit ovat harvoin yli sivun pituisia, mutta sisältävät moniakin käänteitä, jotka kurkottavat naturalistisesta yhteiskunnalliseen, arkipäiväisestä juhlalliseen ja tavanomaisesta erityiseen.”

Blogistanian Globalia

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari (Osuuskumma 2013)

Aliette de Bodard – Perhonen ja jaguaari  (3 p.)

“Harvoin törmää novelleihin, jotka ennen näkemättömiä maailmoja kuvatessaan vakuuttavat samalla emotionaalisesti ja intellektuaalisesti, jopa eettisesti.”

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY 2013)

Gillian Flynn – Kiltti tyttö (2 p.)

Kiltissä tytössä yhdistyvät naistenlehtien ja romanttisten komedioiden söpöimmät kliseet, snadisti elähtänyt näkökulmatekniikka ja vetävä dekkarijuoni ällistyttävän hersyvän karmivan viihdyttäväksi rakkaus- ja/tai kauhuromaaniksi.”

Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Egan: Sydäntorni (Tammi 2013)

Jennifer Egan – Sydäntorni (1 p.)

” Eganin teoksessa on ainesta tulevaisuuden klassikoksi, sillä se hehkuu tämän ajan suuria henkisiä tavoitteita, itsensä toteuttamista ja löytämistä, hetkessä elämistä, tietoisuutta – onnen portaita, joilla etenijöille elettävä elämä laittaa rajat. Vai laittaako?”

Kirjavuosi 2013 oli ristiriitojen repimä. Uutuuskirjat pursuilivat suuria tunteita, hyviä tarinoita ja ihmeellisiä oivalluksen hetkiä. Kirjauutisissa puolestaan toitotettiin suomikirjallisuuden surkeaa jamaa. Väärässä ovat ne toitottajat, ihan voin näin henkilökohtaisen lukukokemukseni perusteella luvata. Näytetään niille toitottajille, kirjavuosi 2014!