Tag Archives: mielipide

Kymmenen kysymyksen haaste

Tarukirjan Margit paiskasi kymmenellä kysymyksellä, joihin aion nyt vastata niin rehellisesti kuin osaan.

1. Muistatko jonkun voimakkaan kirjakokemuksen lapsuudestasi?

Muistan useitakin, koska lapsuuteeni liittyvät kirjat aika lailla joka kohtaan. Elämänpolkuni määräävimpiä kirjakokemuksia on kuitenkin ollut se, kun viidennellä luokalla pidin kirjaesitelmä Louisa May Alcottin Pikku naisista, josta luin ääneen papukaijakohtauksen. Itseäni nauratti niin, että repeilin useamman kerran joka lauseen aikana. Kukaan muu ei nauranut.

2. Millainen oli ensimmäinen kirjasto, jonka asiakas olit?

Ensimmäinen kirjasto oli silloisen kotikuntani punatiilinen kirjastorakennus, joka sijaitsi yläasteen sivurakennuksessa. Kirjastokäynnit olivat aika pelottavia, koska yläastelaiset olivat välillä välitunnilla, kun osuin paikalle. Mutta kirjastotäti oli paras ikinä ja hyllyt korkeita ja täynnä kirjoja.

Pasilan kirjasto, Helsinki © Taika Dahlbom

3. Luetko muilla kielillä kuin suomeksi?

Luen kaunokirjallisuutta pääasiassa suomeksi, mutta myös englanniksi ja satunnaisesti ruotsiksi tai saksaksi. Lisäksi luen työkirjallisuutta tanskaksi, ruotsiksi, norjaksi, latinaksi ja ranskaksi.

Library at Mafra Monastery

Mafran palatsin kirjasto, Mafra, Portugali © Taika Dahlbom

4. Voitko suositella jotakin kirjallista matkakohdetta (kirjasto, kirjailijamuseo tms.)?

Bathin Jane Austen -museo on hieno. Lisäksi Portugalissa käydessään kannattaa harkita matkailua Mafraan ihan vain palatsin kirjaston takia tai Coimbraan yliopiston kirjaston takia.

Myös lähes minkä tahansa maan pääkaupungeissa tai muissa suurissa kaupungeissa käydessään kannattaa käydä paikallisen keskuskirjaston lukusalissa selailemassa vanhoja kirjoja – lähestulkoon mikään ei ole niin hauskaa kuin monen sadan vuoden ikäisten kirjojen selailu, etenkin luonnontieteellisten kirjojen ja yleensä ne keskuskirjastot ovat itsessään aika vinkeitä paikkoja. Huom. tämä tämmöinen kirjaturisteilu vaatii etukäteissuunnittelua, koska kirjat pitää yleensä tilata varastosta lukusaliin 1 h- 1 vrk etukäteen.

5. Mihin kirjoihin liittyvään kohteeseen haluaisit matkustaa?

Kaikkiin. Minua eivät ehkä kuitenkaan kiinnosta kirjailijoiden kodit yhtä paljon kuin kirjojen tapahtumapaikat. Haaveilen esimerkiksi kuuluisien kirjallisten linnojen kiertoretkestä.

Mikä kirja on tehnyt sinuun säväyksen seuraavissa genreissä:

6. klassikko?              Daniel Defoen Ruttovuosi
7. dekkari/jännitys?  Jyrki Heinon Kellari
8. scifi?                      Stanislav Lemin Solaris
9. fantasia?               Roger Zelaznyn Amberin kronikat (Chronicles of Amber)
10. runous?               William Blaken Taivaan ja Helvetin avioliitto

Haasteeseen kuuluu 10 uuden kysymyksen keksaiseminen ja jakaminen eteenpäin. Jaan asiaankuuluvasti kirjabloggaajille Marile, Stazzy, Siina, Minna ja Jane seuraavat kysymykset:

  1. Minkä runon tai romaanin lauseen muistat ulkoa?
  2. Mitä kirjaa suosittelet yleensä, kun joku pyytää suosittelemaan jotain kirjaa?
  3. Sorrutko ostamaan kirjan pelkän nimekkeen tai kansikuvan perusteella?
  4. Mikä oikolukuvirhe ärsyttää eniten?
  5. Mikä kirja istuu kirjahyllyssäsi lukematta aina vaan?
  6. Mikä on (oli) salainen lukupaheesi?
  7. Mikä on paras kirjan pituus sivumäärissä laskettuna?
  8. Epilogit, puolesta vai vastaan?
  9. Kartta kirjan tapahtumapaikoista, hot or not?
  10. Mikä on paras humoristinen kirja?
Turun kaupunginkirjasto

Pääkirjasto, Turku, © Taika Dahlbom

Kirjaläppää: Ohjeet blogimainonnasta, uhka vai mahdollisuus?

© Taika DahlbomVirpi Kotro otti blogissaan esille kysymyksen Kilpailu- ja kuluttajaviraston blogimainontasäännösten epäillyn epiksen: Oikeiden Journalistien (esim. painetussa mediassa julkaisevat) ei tarvitse merkitä teksteihinsä, mikäli ne on tehty yhteistyössä yritysten kanssa, mutta kaikenkarvaisten bloggaajien pitää.

Onko tämä epistä?

Heitän vastakysymyksellä, että miltä kannalta epistä? Siltäkö kannalta, että yritykset voidaan saattaa edesvastuuseen, mikäli he pyrkivät lahjomaan, kiristämään tai painostamaan bloggaajia tekemään suosittelevia juttuja myynninedistämismielessä? Vai siltä kannalta, että bloggaajat eivät ohjeistuksen valossa ehkäpä suolla epämääräisiä mahdollisia piilomainontapostauksia tulevaisuudessa(kaan)?

Kyynikon esimerkkejä elävästä elämästä

Nythän on niin, että jos ihmisen blogi sattuu jonkun epämääräisen markkinointi-, SEO- tai vast. henkilön* silmään, kys. henkilö heittää ihmiselle meilin, jossa ehdotetaan yhteistyötä – jonka useimmiten uskotaan “hyödyttävän meitä molempia”. Kokemukseni mukaan noin 95% ehdotuksista sisältää jossain neuvotteluvaiheessa pyynnön siitä, että “postauksessa ei saa mainita kyseessä olevan yhteistyö tämän tahon kanssa”.

Tästä helposti tunnistaa, että ehdotus on piilomainontaa. Etenkin nyt, kun KKV valistaa bloggaajia asiasta.

On myös julkinen salaisuus (jonka tässä paljastan, mikäli joku ei sitä jo tiennyt), että joissain sanomalehdissä (ja JSN:n päätöksiä seuraamalla arvioisin, että myös aikakauslehdissä) on huomattavasti helpompi saada juttu firmasta tai firman tuotteesta, mikäli kys. firma mainostaa ko. lehdessä eli tuo lehdelle rahaa. Joskus päätoimittaja saattaa jopa ehdottaa, että julkaisee jutun firmasta, mikäli lehdestä ostetaan vastineeksi mainoksia.***

Kaikki tunnistavat tällaisen epäeettisen journalismin jotenkin vähän ikäväntuntuiseksi, ellei jopa epäeettiseksi ja mahdollisesti kuluttajaa harhaanjohtavaksi.

Naiivi some-utopia

Maalailenpa tässä nyt kuvan tästä tulevaisuuteen, sanotaanko 10 vuoden aikajanalla. Jossa e-sanoma- ja aikakauslehdet jatkavat yllä esitetyllä linjalla (markkinatilannepaineet, levikkilaalaa, mainostulot, kyllähän kaikki ymmärtävät miten vaikea tilanne on…) ja bloggaajat siirtyvät massoittain KKV:n ohjeistuksen linjalle, joka ei oikeasti vaadi sen ihmeempää, kuin mainostustilanteessa mainostustarkoituksen julki tuominen.

Mitä tapahtuu? Kenen tekstiin, kuviin tai puheeseen lukija voi luottaa?

Edelleenkään ei voi tietää, kenen mediatuotteista kuluttajat maksaisivat.** Mutta toiveissani siintää, että pätevät markkinointi- ja tiedotusihmiset edelleen pitävät mediakanaviensa luotettavuutta erittäin tärkeänä asiana.

Melko varmana puolestaan pidän, että yhä medialukutaitoisemmat lukijat tunnistavat yhä varmemmin, koska heille pyritään tarjoamaan piilomainontaa ehtana sisältönä. Ja seuraavat luotettavina pitämiensä ihmisten blogeja, artsuja, lehtiä, twiittejä, instagrammeja ja muita someja.

Ja täysin varmana pidän, etten ole ainoa bloggaaja, jonka sisältöä ei pysty ostamaan, lahjomaan tai painostamaan mieleisekseen.

***

* Ja käytän tässä sanaa henkilö erittäin lavealti, sis. myös spämmibotit.

** Toisaalta, tälläkin hetkellä kaikki marisevat, että kukaan ei kuitenkaan maksa, joten kysymys on ehkäpä turha.

*** Truu stoori viestintäkonsulttiajaltani. Kyllä minä en saanut sanaa suustani.

Kirjaläppää: Suomikirjallisuuden nykykriisi

Suomen kuvalehti vaahdotti keskikevyen foamin suomikirjallisuuden lattekuppiin juuri sopivasti Helsingin kirjamessuille tarjottavaksi. Oliko aihe myyvä? Kyllä oli. Oliko aihe ajankohtaisuuden terävimmällä aallonharjalla? Ei ollut. Ja minäpä esitän, miksi.

No siksi kun tätä suomikirjallisuuden tilaa on voivoteltu hamasta Suomen kirjakielen keksimisestä saakka. “Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica”, totesi jo Mikael Agricola. Joka siis henkilökohtaisesti keksi sen kirjakielen – ja tuhosi samalla rikkaan ja monipolvisen suullisen perintömme. Eivät kyllä miespolvet ole muistaneet sen jälkeen montaa värssyä per naama.

Omaksi häpeäkseni on tunnustettava, että vielä vuosituhannen alussa olin täysin samaa mieltä kuin artikkelissa esitetään: suomalainen kirjallisuus on tylsää ja epäkiinnostavaa, eivätkä sitä lue kuin tylsät ja epäkiinnostavat keski-ikäiset. Norsunluutornikuplassani en tuntenut ketään, joka olisi sitä tunnustanut lukevansa, enkä minäkään siihen tarttunut, joten mielipide oli erittäin helppo ja nopea muodostaa.

Sittemmin tylsästi keski-ikäistyttyäni suomalaisen kirjallisuuden otettua yhtäkkiä täydellisen suunnanmuutoksen juuri niihin aikoihin kuin aloin sitä lukea… Havaitsin, mistä näköharhani  suomalaisen kirjallisuuden luvattomasta huonoudesta oli peräisin.

1. Ulkomaalaisesta kirjallisuudesta paikallisen lukijan näkyville tulevat vain ehdottomat huiput. Huonoa ulkomaalaista kirjallisuutta ei kannata kääntää, sen sijaan oivaltavat nykyklassikot saavat paljon näkyvyyttä klassikkokäännösten ja bestsellerbulkin ohella.

2. Ulkomaalaisella alkuperäiskielellä tulee hankittua ja luettua lähinnä takuuvarmoja hittejä. Siis kirjoja, joista voi jo etukäteen arvella innostuvansa.

3. Kokeellisempi uusi suomalainen kirjallisuus jää julkisuudessa tuttujen viihdekirjailijoiden kodinsisustus- tai pullanleipomisvinkkien varjoon.

Kohdat 1 ja 2. Nämä ymmärrän. Kohta 3. Tuottaa syvän pettymyksen.

Kirjailijakolumnit ovat mielestäni hauskoja, mutta kirjailijahaastattelua lukiessani haluaisin kuulla mistään, joka millään tavalla liittyy kirjailijan kirjoihin, kirjailijuuteen, kirjailijan työhön tai kirjalliseen elämään. Tai jos niissä artikkeleissa edes esiteltäisiin kirjailijan tuotantoa.

Olen tasan samaa mieltä SK:n artikkelin kanssa, että julkinen kirjallisuuskeskustelu Suomessa on usein todella heikkoa – mutta en nyt ensimmäisenä keksi, miten tämä olisi kirjailijoiden tai kirjojen vika. Ja suoraan sanoen mieluummin niin päin, että kirjailijat keskittyvät tasokkaan kirjallisuuden, ei kirjallisuuskeskustelun tuotantoon, jos nyt on pakko valita. Kirjailijablogeista päätellen ei ole, vaikka perinteisistä medioista päätellen on.

Suomikirjallisuuden nykykriisikohun skandaalikeskustelussa julkisina sattumina toistaiseksi mm:

  • (Viihde)kirjailija J. S. Meresmaan vastineessa kuulutetaan paluuta 2010-luvulle täällä.
  • Kirjailija Laura Honkasalo ei blogivastineessaan pidä perusteltuna, että oikeaksi kirjallisuuskeskusteluksi lasketaan ainoastaan negatiivinen kritiikki.
  • Otavan kustannuspäällikkö piti SK:n kantta “vääränä viestinä” ja poistatti lehdet messuilta. Uutinen esim. täällä.
  • Kirjailija Joonas Konstig paheksuu SK:n ryhtymistä klikkaushuoraamiseen omassa blogissaan.
  • Kirjallisuudentutkija ja kriitikko Lasse Koskela pitää SK:n artikkelia virheellisenä täällä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sivuilla julkaistavassa blogissa.
  • Kriitikko Vesa Sisättö tiivistää käydyn keskustelun ansiokkaasti fiktiivisen satiirin muodossa Vihreässä langassa.
  • Hesarin kolumnisti, kirjailija ja dokumenttiohjaaja Elina Hirvonen kiittää (?) mm. kirjailijoita ja kirjabloggaajia julkisesta kirjallisuuskeskustelusta Hesarin kolumnissaan.
  • Kyösti Salovaara pohtii kirjallisuuskeskusteluhistorian syklisyyttä blogissaan täällä.
  • SK:n artikkelissa haastateltu kirjailija-toimittaja Tommi Melender jatkaa keskustelua blogissaan. 
  • Tuomas Tolonen ennakoi keskustelun jo lähes kaksi vuotta sitten, ja muistuttaa Tylkkärin haastattelussaan siitä, mikä on todella olennaista kaikessa kirjallisuudessa. “Lukeminen tuntuu ruumissa, se on kuin aivot tanssisivat. Sen kautta maailma valkenee mukavasti”

Kirjaläppää: Valekirja-arvio-flashmobin vuosipäivä

Valekirja-arvio-flashmob* järjestettiin kirjablogeissa vuosi sitten. Tarkoituksena oli herätellä googlaajia huomioimaan niin plagioinnin laittomuus kuin internetin epäluotettavuus lähteenä. Siteeraanpa tässä vuodentakaista itseäni:

Plagiointi eli copypastaaminen eli internetistä kopiointi (ja kopioinnilla tarkoitetaan nyt toisen henkilön tekstin esittäminen omana tuotoksena), on aina vähintään moraalisesti väärin, ellei jopa laitonta, mikäli plagiaatilla tavoitellaan taloudellista hyötyä. Sen sijaan toisen tekstiä saa siteerata, viitata ja lainata. Lainatessa kannattaa kuitenkin aina tarkastaa faktat, etenkin internettiä hyödyntäessään. Onko lähde luotettava? (Kirjasfääri, 1.10.2012)

Miltä tempaus näyttää jälkikäteen?

Häräntappoase edelleen luetuimpien joukossaErittäin tarpeelliselta. Hesarin linkkauksen takia valekirja-arvioni Häräntappoaseesta nousi vuoden luetuimmaksi kahdessa päivässä. Mutta mikä vielä mielenkiintoisempaa, juttu on edelleen luetuimpien joukossa.

Häräntappoasetta nimittäin googlaillaan päivittäin. Suosituimpia yhdistelmiä ovat:

  • Häräntappoase + juoni
  • Häräntappoase + essee
  • Häräntappoase + hahmot
  • Häräntappoase + loppu
  • Häräntappoase + juoniselostus
  • Häräntappoase + kirjaesitelmä

Välillä myös lukutehtävän antaneet opettajat googlailevat:

  • Häräntappoase + kissanpentu
  • Häräntappoase + kirous
  • Häräntappoase + rituaali

Ja satunnaisesti googlailut ovat itsessään älyttömän hauskoja. Vai mitä sanotte seuraavasta parista, jonka on mitä ilmeisimmin tehtaillut yksi ja sama salahumoristi:

  • Härän tappo ase
  • Härän tappo ase hahmot

Siltä varalta, että joku nyt googlailleessaan löytäisi tämän tekstin kaipaamansa Häräntappoaseen juoniselostuksen sijaan, tiivistän tällaiset helpot ja yksinkertaiset juoniselostusohjeet:

  1. Lue se kirja.
  2. Kirjoita siitä kirjasta.

Yksityiskohtaisempia ohjeita tarvittaessa (sis. myös ohjeet siitä, miten internetiä voi käyttää hyödykseen: http://kirjasfaari.fi/2012/09/kirjalappaa-kirja-arvostelu-kouluun/.

Siltä varalta, että joku haluaisi kuolla nauruun tässä ja nyt, tempaukseen osallistuneet valekirjabloggaukset kätevänä linkkilistana
:

Lupaukseni mukaisesti olen sittemmin blogannut niin oikeita kirja-arvioita kuin osaan.

* Valekirja-arvio-flashmobista tuli kertaheitoilla yksi lempparisanoistani.

Kirjaläppää: Plagioija, #ei näin

Helppoa, tehokasta ja huomaamatonta. Internetissä on parhaat plagiaatit tehty. Alla tekstinvarastelun taidonnäyte Oulun seudun Ammattikorkeakoulusta.

OAMK: plagiaatti

OAMK: plagiaatti (teksti Laura Similä, julk. 26.2.2013 )

Koko teksti luettavissa osoitteessa: http://blogit.oamk.fi/kirjavinkit/d-h-lawrence-lady-chatterleyn. tai saatavilla kuvana minulta, mikäli teksti jostain syystä ammattikorkeakoulun kotisivuilta häviää.

Kyseinen teksti plagioi Morren maailmassa 28.5.2011 ilmestynyttä kirja-arviota Lady Chatterleyn rakastajasta.

Kirja-arvio: Lady Chatterleyn rakastaja

Kirja-arvio: Lady Chatterleyn rakastaja (teksti: Hanna Morre Matilainen, julk. 28.5.2011)

Hölmöä tämä tällainen plagiointi on siksi, että toisen tekstin varastaminen ja omissa nimissään esittäminen on laitonta, mutta lainaaminen ei ole. Jos ylläolevaan “kirjavinkkiin” olisi reilusti merkitty lainauksen lähde, kaikki lukijat tietäisivät, että kyseessä on joltain toiselta lainattu teksti. Mitkähän mahtavat olla Oulun seudun ammattikoulun sanktiot plagioinnista, tuosta kaikkein suurimmasta akateemisesta rikoksesta?

LISÄYS 9.8.2013: Plagiaattiteksti on poistettu OAMK:n kirjavinkeistä.

Kirjaläppää: Kirjastoon kaipaisin enemmän

Vantaan kirjaston kesäkisa kehottaa unelmoimaan parasta kirjastoa ikinä. Jos minä saisin valita, kirjastossa olisi aivan sairaasti KIRJOJA!

Viimeksi tällä viikolla on nimittäin käynyt niin, että sitä on ikäänkuin kaivannut jotain luettavaa. Mutta mitä? Epämääräinen kaiherrus ei kerro tekijän tai kirjan nimeä, se vain vaatii… Jotain. Hyvää. Ja eikun kaiherruksen flowssa kirjastoon.

Visioni oli, että pienen metkan iltapäiväseikkailun merkeissä kirjahyllyjen seassa käyskentelisin. Tekisin ihania löytöjä: tuntemattomia suuruuksia, pieniä tarinoita, ällistyttäviä kertomuksia, huikeita visioita, lämpimiä sanoja, viileitä tuulahduksia, avartavia mielenmaisemia.

Käytännössä kuitenkin löysin vähän kirjoja, siis ihan niitä hypisteltäviä, luettavia esineitä. Ihan kuin Jari Tervo Jarrusukassa sivaltaa, kirjasto tuntuu myyvän kirjoja ulos kilohinnalla hankkiakseen…

Tyhjien hyllyjen lisäksi kirjasto loisti avaraa tilaa, itsepalvelupisteitä, tietokonepisteitä, ryhmätyöpöytiä, lukupaikkoja… Mutta ennen kaikkea arkkitehtonisesti miellyttävää tyhjää lattiaa ja kattoa. Tämän tyhjentymisen ilmiön olen havainnut monissa paikallisissa kirjastoremonteissa: hyllyistä pätkäistään yläpuolikas pois. Tämä on varmasti erinomaista esteettömyyttä ajatellen, mutta mihin ne kaikki kirjat häviävät? Pois. “Tyhjä pöytä, tyhjä mieli” sanottiin ennen vanhaan. Mitä se tyhjä kirjasto mahtaa meinata?

Lapsuuteni kirjastoista muistan parhaimpana parhautena juurikin kirjojen ylettömän runsauden. Onko mitään hienompaa, kuin viettää tuntikausia kirjojen selkiä silmäillen, hipelöiden, pläräten, makustellen? Jos on vähän kirjoja esillä, mahdollisuudet löytää sattumalta kiinnostavia teoksia pienevät dramaattisesti. Pitäisi tietää etukäteen, mitä hakee. Tietokantahaut ja luotettavat vinkkaukset nousevat arvoon arvaamattomaan, tai sitten sitä vain jumiutuu siihen tavalliselle hyllylleen. Siinä jää monikin ihastuminen väliin, jos tarjolla on vain sitä samaa kuin aina ennenkin. Jos paikalliset kirjastot edes vaihtelisivat peruskokoelmiaan keskenään…

Keskustakirjasto: havainnekuva

Keskustakirjasto: havainnekuva tulevan keskustakirjaston interiööristä. Kirjahyllyjenkin päällä voi istua! (ALA architects)

Uudesta keskustakirjastostakin on tulossa joku kansalaisten olohuone. Kuka laittais pydeen kansalaisten kirjaston?

Kirjaläppää: Väärin blogattu, kätyri

Kirjabloggaajat ovat joukkio naiiveja, mutta oudosti vaikutusvaltaisia kustantamoiden markkinointikoneistojen kätyreitä, tiivistää toimittaja Antti Berg Hesarin NYT-liitteen artikkelissa (7.6.2013).

Artikkelissa käy ilmi, että kirjabloggaajien suhteissa kirja-alan toimijoihin, erityisesti kustantamoihin, on pääasiassa ongelmia:

1) Blogeissa kirjoitetaan vain kivoista kirjoista, ihan tyhmistä ei ollenkaan.

Kyllä, kirjabloggaaja tyypillisesti vaikenee kuoliaaksi kirjan, josta ei välittänyt. Eroaako tämä käytäntö kovin paljon sellaisten kriitikoiden käytännöstä, joilla on vara valita, mitä lukevat? (Lue lisää kirjabloggaajien pimityksistä täällä!)

2) Kustantamot lähettävät kirjabloggaajille ennakko- ja arvostelukappaleita sekä kutsuja tilaisuuksiin. Tuttua on oletettavasti vaikeampi haukkua kuin vierasta.

Kyllä, monet kirjabloggaajat saavat ennakko- ja arvostelukappaleita, sekä käyvät kutsuilla. Kuten toimittajat ja kriitikot. Toimittajat ja kriitikot eivät vain kerro lukijoilleen, että käyvät kutsuilla tai saavat arvostelukappaleita. Se kuuluu työnkuvaan, ilmainen kirja on työväline ja sitäpaitsi toimittajan haukuntakykyä suojelee toimittajan etiikka.

Sen sijaan kirjabloggaajalle ilmainen kirja ei ole työväline, vaan ilmaisuudessaan sielua korruptoivaa bensiiniä, jonka huumaavissa liekeissä unohtuvat kirjabloggaajalta kuin kirjabloggaajalta arvostelukyvyn ja käytöstapojen lisäksi terve järki ja etenkin etiikka, hyvä jos ei lukutaito. Journalistin ohjeita kun ei voi kuka tahansa omaksua, ovathan ne sentään netissä luettavissa… Ja kirjabloggaajalta sitä paitsi meni lukutaitokin jo.

Lukijathan eivät luonnollisesti myöskään ikinä pääse hajulle, mikäli epärehellistä toimintaa kohtaavat, koska oletusarvoisesti juuri kirjablogien lukijat ovat keskittymiskyvytöntä, seuraavaa viihdefiksiään kuumeisesti netistä troolaavaa karjaa. Ovathan he valinneet lukea mieluiten kirjablogeja, eivät oikeita kirjoja, kuten Kangasniemi kolumnissaan oivasti näpäyttää (HS NYT-liite, 7.6.2013).

3) Suuret kustantamot pystyvät markkinoimaan kirjansa ja toimintansa paremmin bloggaajille kuin pienet.

Oho, budjetin voimalla jylläävää epistä epäillään tapahtuvaksi kirja-alallakin! Bloggaajien suhteen isoilla markkinointibudjeteilla on tietysti erityisen paljon väliä, koska samoista markkinointibudjeteista ei makseta toimittajien sidosryhmätapahtumia. Sitäpaitsi em. toimittajien etiikka.

Henkilökohtaisesti pidän holhoavana ajatusta, että kirjabloggaajalla ei voi olla eettistä selkärankaa ilman ulkoa annettuja erityisohjeita tai -ohjausta. Toisaalta artikkelissa tehdään oletus, että ei toimittajallakaan voi olla. Rehellisyydestä propsit toimittaja Bergille, mutta palataan toki asiaan, eli kirjabloggaajiin.

Inhimillisiä tekijöitähän tässä kaikki ollaan ja runsaasti kirjoja lukevat ja lukukokemuksiaan laajaltikin analysoivat ihmiset ovat oletusarvoisesti erityisen naiiveja ja ajattelemattomia ulkoaohjautujia. Näkeehän sen siitä, miten ne pyrkivät ylevöittämään salakavalan toimintansa “kulttuurin asialla” -ihqutuksella.

Siltä varalta, että oletus on oikea, Asiakkuusmarkkinointiliitto on luomassa säännöstöä blogimarkkinointiin. Laatijoille voi lähettää lausuntonsa tai kysymyksiä asiaan liittyen 19.6. saakka. Yhtenäiset säännöt epäilemättä yhtenäistävät nykyisiä kirjavia käytäntöjä. Kirjabloggaajien (kuten muidenkin bloggaajien) toimintaa ohjaavat jo nyt vähintään Kuluttajansuojalaki ja Tekijänoikeuslaki. Eikun ilmoitusta viranomaisille aina tarpeen vaatiessa! Käräyttäkää ne!

4) Vaarana toimittaja Berg näkee erityisesti, että toisiltaan kirjallisuusvinkkejä saavat bloggaajat bloggaavat vain samoista kirjoista.

Haluaisinpa nähdä sen lukukokemuksistaan kirjoittavan lukijan, joka ei ikinä ota vaikutteita toisten lukijoiden lukukokemuksista. Kriitikothan eivät varmasti ikinä kirjoita samoista kirjoista kuin toiset kriitikot.

Käytännössä on kuitenkin niin, että koska kirjabloggaajat lukevat, mitä huvittaa, kirjablogeissa pääsevät esille monet sellaiset kirjat, kustantamot ja kirjailijat, joista ei ole juuri perinteisissä medioissa tai kritiikeissä mainittu sekä myös vanhat kirjat, joista kukaan ei ole kuullutkaan pitkään aikaan. Ks. esim. esimerkit 1) Lazarillo de Tormes, 2) Kaikki elämän aamut ja 3) The Listening Eye tästä blogista.

Havainnekuva taiteen ja kriitiikin suhteista nyt

© Taika Dahlbom. “Valekriitikkojen kokkarit”

Summa summarum (HUOM. plagioitu jostain kirjasta!), tässä sitä ollaan piikit pystyssä puolustamassa omaa toimintaa, joten juttu luonnollisesti haisee. Maria Pääjärven bloggauksessa, erityisesti sen kommenteissa tuleekin ilmi suurin osa vajavaisuuksistani, joista listaan tässä nyt ihan keskeisimmät.

En kestä keskustelua epäilyttävästä toiminnastani, kiistän oman valtani kirja-alalla, vien leivän kriitikkojen suusta, vuodan salaa juttujani laajempaan tietoisuuteen, merkkailen työharrastusvälineideni alkuperän, nautin ansaitsematonta statusta, yksipuolistan kirjallisuutta, en ymmärrä yhteiskunnallista vastuutani, en ole ottanut selvää velvoitteistani, otan vastaan kirjoja, luen samoja kirjoja kuin muut, pinnallistan taidetta, en vastaa vastuullisen asemani vaatimuksiin, en edistä oikeita arvoja, en käsittele oikeita asioita, olen tiedostamattani osa infrastruktuuria, jossa olen valjastanut itseni markkinointikoneistoon, enkä edes tiedosta tätä kaikkea itse. Ja ennen kaikkea, pelastakaa edes nuoret.

Vaikka tokikaan kaikki nämä hyvässä hengessä esitetyt yleisluonteiset pohdinnat eivät tietenkään koske kaikkia kirjabloggaajia. Ainakaan niitä, jotka käyvät kyseisen bloggauksen kommentteihin kommentoimassa. Sillä yleinen ei ole yksityistä, vaikka yksityinen onkin yleistä. Ihan kirjaläpällä suosittelenkin kaikille kirjabloggaajille jotain kehittävää harrastusta, mieluiten ylhäisessä yksinäisyydessä suoritettuna.

***

Kirjabloggaajien pöyristyttävästä laumasieluisuudesta ja turhasta henkilökohtaisesti ottamisesta osoituksena: Morre, Nafisan, Karoliina, Amma ja Salla, jotka eivät muka myöskään tunnista itseään alkuperäisestä kuvauksesta. Siis kuka olisi uskonut… Varmaan keskustelun tyrehdyttääkseen bloggasivat, julkiseen keskusteluun osallistuminen kun ei ole kirjabloggaajille ominaista.

MUOKS. 10.6.2013 klo 17.30: Kirjablogikeskustelua pyritään tyrehdyttämään nyt myös Hyönteisdokumentissa ja Preivissä. Tilastollisesti tämä tarkoittaa sitä, että vähintään 189 suomalaisesta kirjablogista (Ks. lähde) yli 4% on pyrkinyt osallistumaan hiljentämään julkisen keskustelun kirjabloggaajien puuhailusta suomalaisen kirjallisuuden kentillä.

MUOKS. 10.6.2013 klo 19.30: Juuri tulleen tiedon mukaan myös Katja ja Kirsi lopettavat keskustelun tähän. Piste. (Alle 95% kirjabloggaajista ei ole osallistunut keskusteluun.)

MUOKS. 10.6.2013 klo 21.10: Liina sulkee keskustelun ihan toisenlaisella välimerkillä. Hyvä Liina!

MUOKS. 10.6.2013 klo 10.40: Kisastudio sulkee tältä päivältä Mari A.:n ja Maukan loppukaneetteihin. Tilastollisesti olemme pikku hiljaa saavuttamassa 10% kattavuutta kuuluvuusalueellamme. Kuka tarjoo skumpat?

MUOKS: 11.6.2013 klo 16.30: Keskustelua tappamassa myös kirjailijat Shimo ja Teemu sekä J.S. Meresmaa. Eritoten kirjabloggaajat Elegia ja Stazzy lopettavat keskustelun nyt tähän.

MUOKS: 12.6.2013 klo 19.30: Keskustelun kuolleeksi ja kuopatuksi julistavat Varjelum, Sanna ja Booksy.

Hesarin 2000-luvun parhaat -listaukseni

Hesari haluaa tietää, mitkä ovat 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit. Viittä sai äänestää, ainoastaan kolmesta löysin skumpanhuuruisista aivoistani heittämällä. Loput menivät sitten lähes arpapelillä, vaihtoehtoja olisi ollut monia.

Cinque poäng goes to: Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, joka on yhtä aikaa sekä kokeellinen että viihteellinen romaani, joka tyrkkäsi sf-kirjallisuuden kriitikoiden nenuuksiin ja post-modernin kerronnan rivilukijoiden hollille. Nerokas.

Quatre poäng goes to: Jyrki Heino: Kellari, joka on erinomainen historiallinen esikoisdekkari, parempi kuin monet saman vuonna ilmestyneet tunnettujen kansainvälisten kirjailijoiden teokset.

Tres poäng goes to: Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie, koska se on erittäin hieno julma pieni tarina nykyelämänmenosta.

Dos poäng goes to: Satu Taskinen: Täydellinen paisti, joka sekoitti perinteiset mamuasetelmat ja jätti pitkän, piinaavan muistijäljen.

And finally, uno poäng goes to: Eve Hietamies: Yösyöttö, koska se on yhtä aikaa räävittömän hauska ja feministinen puheenvuoro vanhemmuudesta.

Huomenna luvassa raportti skumpanhuuruisesta sidosryhmämarkkinointi-illasta, jossa oli tyrkyllä eniten ilmaisia kirjoja ikinä!

Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverberg: Äitikortti (Teos 2013)

Anu Silfverberg kierrättää Äitikortissa Helsingin Sanomien kolumnejaan ja henkilökohtaisia kokemuksiaan äitiydestä normatiiviseksi yhteiskunnallisen äitiyskeskustelun normatiivisuuden vastalauseeksi. Nimensä mukaisesti Äitikortti kritisoi yhteiskunnallisia keskustelijoita, jotka perustelevat näkemyksensä asiasta kuin asiasta vetoamalla omaan asemaansa äitinä. Silverberg pyrkii asettamaan äitikorttijengin naurunalaiseksi, mutta joko ironisesti tai huomaamattaan käyttelee äitikorttia sujuvasti itsekin. Punaisena lankana kulkee pyrkimys liputtaa erilaiset äitiyden tavat hyväksyvän moniäänisen tai -arvoisen yhteiskunnallisen keskustelun puolesta. Nostaa kissa pöydälle.

On traagista, kun täysin vailla merkittävää työkokemusta olevat ihmiset pyrkivät työmarkkinoille valittaen, että heidän kokemuksellaan [kotiäitinä] ei ole arvoa. Se on pohjattoman murheellista. Sillä totuus on, että heidän kokemuksellaan ei olekaan arvoa sillä tavalla, jolla he toivoivat sitä olevan. Heitä on huijattu. Tämä petos on samaa luokkaa kuin se valhe, jota isovanhemmille syötettiin: että uhrautuminen lasten puolesta johtaisi laajan suvun ikuiseen kiitollisuuteen ja siihen, että vanhoilla päivillä joku pitäisi kädestä kiinni, kiitollisena pelkästä syntymästään. (s. 198)
Äitikortti kuitenkin valahtaa ylevästä päämäärästään Silfverbergin ja hänen toveriensa omasta äitiydestä kumpuavaksi, monenlaisia muita äitiyksiä kritisoivaksi monologiksi. Tämä ei tarkoita, etteivätkö Silfverbergin jutut olisi samalla älykkäitä tai hauskoja kannanottoja äitiyteen, etenkin niihin normatiivisiin seikkoihin, joihin jokaisen äidin on ollut pakko ottaa kantaa jossain vaiheessa: ehkäisyyn, lisääntymiseen, synnytykseen, imetykseen. Se osoittaa, että on hurjan vaikea käydä kokemuspohjalla kokemuspohjaista vastaan vaikuttamatta tekopyhältä.

 [S]ynnytysharrastamisesta selviää melko nopeasti kaksi pääpiirrettä. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että mitä innokkaampi harrastaja, sitä kriittisemmin hän suhtautuu kivunlievitykseen. Kukaan ei nimittäin harrasta epiduraalisynnytyksiä. Ne käydään suorittamassa, ja sitten unohdetaan se aihe. (s. 152)

Äitikortti lähtee äitiyssotiin olettaen, että tavisäitiyden, tai äitiyden kohtuullisen suorittamisen puolesta ei Suomessa ole kirjoitettu aiemmin. Olettamus on väärä (ks. esim. Vuoden mutsi), mutta kuvaa hyvin useimpien äitiyskirjoittajien lähtökohtia. Oma kokemus tai jopa oman lähipiirin kokemus on paitsi ainutlaatuinen, myös riittävän syvä kuvatakseen kaikenlaista nykyhetken äitiyttä.

Sanotaan, että raskaus ei ole sairaus, mutta se kyllä muistuttaa enemmän sairautta kuin mikään muu ei-sairaus, jonka olen elämässäni kokenut. (s. 106)

Tutkimusta tehdään oman position vahvistamiseksi. Muiden neuvot lähinnä ärsyttävät, mutta omia jaellaan auliisti (joskin varmuuden vuoksi ironisesti). Omasta kokemuksesta poikkeava äitiys, neuvolan tarjoama yhteiskunnan määrittelemä tilastollinen haave ja historialliset havinat toimivat peilikuvana, johon omaa toimintaa vertaillaan. Vertailusta syntyy enimmäkseen ahdistusta joko omasta tai muiden puolesta, niin toimittajalle itselleen kuin hänen tarkkaavaisen katseensa kohteillekin.

Imetysaktivisteilla on kuitenkin käsitys, että myös toisten naisten imettäminen on tärkeää. Ja taistelu tämän asian puolesta on ensisijaisen tärkeää, sillä yhteiskuntamme on “imetyskielteinen”. (s. 165)

En silti mene sanomaan, etteikö Silfverbergin käsitys äitiydestä ja etenkin yhteiskunnallisesta äitiysdiskurssista ja sen jälkipyykistä olisi melko lähellä omaani. Näin äitinä.

***

Anu Silfverberg: Äitikortti
Kansi: Satu Kontinen
Teos 2013
251 s.

Kirjaläppää: Mitä kirjabloggaajat pimittävät?

Sinisen linnan kirjaston Maria listasi 10 yleistä harhaluuloa kirjablogeista. Asiaatuntemattomiksi peukuttajiksi on kirjabloggaajia luonnehdittu vähintään Kirjailijaliiton puheenjohtajan toimesta (Kansanuutiset 18.6.2012). Vahva epäily on ollut myös siitä, että kirjabloggaajat ovat osa kustantantamoiden markkinointikoneistoa, joka suoltaa ulos sitä, mitä kustantamo käskee. Kirjablogiskeptiset uskovat, että kirjabloggaajat pimittävät jotain, mitä?

Henry Hetherington Emerson: The Critiques

Henry Hetherington Emerson: The Critiques (1863) (York Museums Trust)

Eivät ainakaan arvostelukappaleita.

Kustantamot toimittavat toimittajille, kriitikoille ja nykyään myös kirjabloggaajille yllättäen ja pyytämättä tai jopa pyynnöstä arvostelukappaleita. Eli kirjabloggaaja voi saada arvostelua varten ilmaisia kirjoja, jotka toimivat arviotoiminnan työkaluina. Paha kirjoittaa arviota kirjasta, jota ei ole lukenut.

Monien muiden kirjabloggaajien tavoin merkitsen saamani arvostelukappaleet Arvostelukappale -merkinnällä. Että lukija voi sitten arvioida, onko arvostelu puolueeton vai voiko ilmainen kirja houkutella myötämielisyyteen.

Merkitsen toki myös lahjakirjat, kirjaston kierrätyshyllystä löytyneet ja ostamani kirjat. Lukija voi sitten tykönään mietiskellä, että onko lahjakirja mahdollisesti saatu anopilta ja onko arvostelu anopin jatkuvan avokätisyyden ja hyvien sukulaisuussuhteiden ylläpitämiseksi lainkaan todellista näkemystäni vastaava…

Tai vaikuttaako ilmiselvä kirjastoyhteistyö kirja-arvioihin? Sieltäkin nimittäin saa kirjoja ilmaiseksi, juuri niin paljon kuin jaksaa kotiin kantaa. Kirjaston tarjoomukset huomioon ottaen tyypillinen kirjabloggaaja laskeneekin kustantamon lähettämän arvostelukappaleen henkilökohtaiseksi taloudelliseksi arvoksi 0 €. Arvostelukappaleen valtti onkin lähinnä ajallinen: uutuuskirjasta voi blogata vähän nopeammin, kun ei tarvitse kirjastossa jonotella tai kirjakauppaan ennättää.

François Guérin: Young Man and Woman Discussing the Sciences in a Library

François Guérin: Young Man and Woman Discussing the Sciences in a Library (1769) (National Trust)

Kirjabloggaajat eivät myöskään tyypillisesti vaikene kustantajien suhdetoimintamielessä tarjoamasta kestityksestä.

Päinvastoin, useat kirjabloggaajat kirjoittavat hienoja kuvallisia reportaaseja tiedotustilaisuuksista, julkkareista, kirjallisista aamiaisista ja pikkujouluista. Tosin kirjabloggaajat tuppaavat näissä tilaisuuksissa jäämään vähemmistöön, sillä osallistujakunta koostuu enimmäkseen toimittajista ja kriitikoista. Heidät kuitenkin pelastaa mahdolliselta kestityksen aiheuttamalta myötämielisyydeltä journalistinen etiikka, jonka ansiosta minkäänsorttiset vaikutusyritykset eivät heidän kynäänsä liikuta suuntaan tai toiseen.

Kirjabloggaajilla puolestaan ei ole muuta moraalista selkärankaa kuin se ikioma, jonka ohjautuvuus on itse kunkin blogista havaittavissa. Toki samoja lakeja on bloggaajien noudatettava kuin toimittajienkin: piilomainonta ei ole sallittua (ks. Kuluttajansuojalaki 2. luku 4 §*) ja tekijänoikeuksia on kunnioitettava (Ks. erit. Tekijänoikeuslaki 1. luku  1-8 §, 22 § (Sitaattioikeus) ja 25 §, myös luku 4).

William Etty: A Girl Reading (n. 1842)

William Etty: A Girl Reading (n. 1842) (York Museums Trust)

Mistä kirjabloggaajat sitten vaikenevat?

Itse vaikenen huonoista tai mitäänsanomattomista kirjoista. Tai sellaisista, jotka jäivät kesken. Että minun blogistani ette tule lukemaan Yli-Juonikkaan Neuromaanista, joka tyssäsi yhteen alaviitteeseen. Siitä ei enää päässyt eteenpäin, joten suljin kirjan luettuani siitä alle 20%. Tai Agatha Christien De sju urens mysteriumista, jota en jaksanut lukea loppuun suomeksi, englanniksi tai ruotsiksi. Kirjasfäärin sijaan niistä voi taatusti lukea nyt tai tulevaisuudessa jostain muusta kirjablogista, sillä onneksi minun kirjamakuni ei ohjaa yhdenkään toisen kirjabloggaajan toimintaa.

Tämä heikoista lukukokemuksista vaikeneminen on kenties syynä mielikuvaan kirjabloggaajien ylenpalttisesta peukuttamisesta. Toisaalta se kertoo myös siitä, että useimmat kirjabloggaajat bloggaavat harrastuksekseen: kuka nyt haluaa tuhlata vapaa-aikaansa huonoista kirjoista märisemiseen. Jos kirja on bloggaamiseen käytetyn ajan ja vaivan arvoinen ja myös lukijan blogin lukemiseen käyttämän ajan arvoinen, se ansaitsee yleensä edes peukalonkynnen verran peukuttamista. Ammattikriitikoiden tilanne on eri: heille maksetaan sentään joku palkkio käytetystä ajasta, vaivasta ja hermoista, joten jotain tulosta on paperille tultava surkeimmastakin kynäilystä.

Moraalisista syistä vaikenen myös kirpeimmistä esikoiskirjailijoiden kirjojen kirvoittamista kommenteista. Muotoilen esikoiskirja-arviot huolellisemmin kuin kokeneiden kirjailijoiden, ettei kenenkään kirjailijanura tyssää tai mieli tarpeettomasti pahoitu törkeän lyttäyksen takia. Konkarimmat saavat tarvittaessa täyslaidallisen.

Kuten tämänkin postauksen pituudesta näkee, vaikeneminen ei ole kyllä varsinainen ydinosaamisalueeni.

* 4 § (29.8.2008/561)
Markkinoinnin tunnistettavuus
Markkinoinnista on käytävä selkeästi ilmi sen kaupallinen tarkoitus sekä se, kenen lukuun markkinoidaan.