Tag Archives: monitasoinen

Pauliina Susi: Takaikkuna

TakaikkunaPauliina Suden jännäri Takaikkuna sai viime vuonna Vuoden Johtolanka -palkinnon. Ansaitusti saikin. Takaikkuna kieputtaa vihapuheesta ja nettivakoilusta tiukan vyyhdin, jossa lukija on mukavasti koko ajan viisi senttiä päähahmojen edellä punaisen langan nyhtämisessä.

Teoksen keskushenkilö on sosiaalityöntekijä Leia Laine. Hän pyrkii saattamaan jaloilleen Pro-Men -yhdistystä, jonka tarkoitus on tukea prostituoitujen asiakkaita. Esiinnyttyään yhdistyksen edustajana televisiossa Leia alkaa saada kaikenlaista vihapostia niskaansa. Samaan aikaan toisaalla eräs ministeri harjoittaa nettiseksiä. Skandaalin välttääkseen hän yrittää saada tallenteen haltuunsa mahdollisimman nopeasti tuntemattoman nörtin avustuksella. Digijäljet johtavat Leia Laineeseen, mutta pitävätkö digijäljet paikkansa? Alkaa bittiavusteinen kujanjuoksu maalla, jäällä ja merellä.

Takaikkunassa Susi luottaa vahvuuksiinsa:  mestarilliseen näkökulmatekniikkaan, juonten napakkaan rytmittämiseen ja vankkaan taustatyöhön. Nettivakoilun mahdollisuudet ja uhkat avautuvat romaanissa elävästi ja arkikielisesti. Uhkaa ja mahdollisuuksia luotaavat myös prostituutiota, politiikkaa, yksinäisyyttä ja moraalia käsittelevät juonet, joita Susi peilauttaa usean näkökulman kautta. Teoksen polveilevuus näkökulmien ja teemojen välillä syventää niin juonia, eläytymistä kuin teemojen käsittelyäkin.

Pieniä vikoja komiassakin löytyy, vaikka ei montaa. Yksi olennainen juonenkohta jää selittämättä ja näkökulmahahmoista yksi kärsii selittävien elementtien ylitsepursuavasta runsaudesta. Lisäksi lempparielokuvasarjaani Star Warsia on käytetty eräänlaisena naivistisena kokoomareferenssinä, eikä vitsi kanna loppuun saakka. (Myös Boba Fettin nimi on kirjoitettu väärin, mitä suuresti paheksun.)  Sen sijaan viitteet Hitchcockin Takaikkunaan osuvat päivitettyyn maaliinsa.

Kokonaisuudessaan Takaikkuna on kuitenkin kansainvälisen tason dekkari-jännäri. Juoni imaisee mukaansa heti alettuaan ja Susi saa teemoistaan irti lähes jokaisen lukijan pahimpia pelkoja näppäileviä juonenkäänteitä. Minua ihmetyttääkin suuresti, ettei kustantamo ole vienyt Suden jännäreitä ulkomaille. Takaikkunan lisäksi kuvittelisi Suden Pyramidin (2009) näyttävän myyntihitiltä myöhemmin ilmestyneiden Gillian Flynnin Kiltin tytön ja Paula Higginsin Nainen junassa -teosten malliin.

PS. Parhaillaan on menossa Kirjakauppaliiton vuotuinen Dekkariviikko.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioniKaroliina Timosen toinen teos Kesäinen illuusioni sekoittaa perinteisen  kesäromanssin suomalaisen kirjallisuuskaanonin perinteisen misogynian kanssa alitajuntaan jumiutuvaksi pienoisromaaniksi. Siinä keski-ikäinen nainen etsii itseään, mutta löytääkin vain miehiä.

Klarissa Laine on paennut hajoavaa avioliittoaan Saimaan rannalle. Suomifilmimäisen saari-idyllin kesäkuumasta haetaan ratkaisuja ja itsetuntemusta perinteisen suomalaisen mökkiretriitin kautta. Eheytymisprosessi katkeaa kuitenkin vastarannan naapuriin: salskea herrasmies tarjoaa kulturellia seuraa ja eroottisia värinöitä. Ilmanpaine nousee kuitenkin muiden näyttelijöiden ilmaantuessa lavalle. Miten käy avioliiton?

Kesäinen illuusioni on rakenteellisesti eheä ja napakka teos, vaikka sitä vaivaavat erityisesti alkupuolella hieman hapuileva lause ja väärien asioiden selittämiset adverbien avulla.  Minäkertoja vie tarinaa, mutta lukijalle raotetaan ajoittain todellisuuden verhoa. Harhakuvan näkyväksi tekeminen kyseenalaistaa kesäromanssin lajia samalla kuin toisintaa sitä. Timosen pastissimainen käsittely tuoreuttaa kulunutta genreä.

Toisaalta teos ei läpäisisi Bechdelin testiä. Teoksen minäkertoja on olemassa lähinnä miesten kautta ja miehiä varten, pohtiakseen miehiä ja miesten toimia.

Kesäinen illuusioni kertoo suomalaisen kirjallisuuden perinteisestä naisongelmasta, etenkin mitä seksuaalisuuteen ja moraaliin tulee. Naisen kuuluu saada tuomio. Näin etenkin, mikäli nainen pyristelee irti perinteisestä naisen asemasta. Tuomio lätkäistään yliluonnollisin keinoin, mikäli ei ole mitään maallista kättäpidempää käsillä.

Vaikka kirjailija nostaa ongelman esille, moraalisia arvioita tai ratkaisuja suuntaan tai toiseen hän ei tarjoa. Kesäisen illuusionin voikin tulkita monella tavalla ja siksi teos jää lillimään lukijan mieleen. Tässä suhteessa se eroaa edukseen esikuvistaan ja tavanomaisista kesäromanssiromaaneista.

*Huom. Kirjoittaja tuntee kirjailijan kirja- ja bloggaajapiireistä.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015
165 s.

Tutkimusmatka norsunluutornin kellareihin

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteetDare Talvitien esikoisteos Epäsoinnun periaatteet on romaanin mittainen metafora yliopistoelämästä ja hauska aikuisten seikkailukirja. Se kuvaa akateemista kuplaa kaikella rakkaudella.

Tähän alkuun on todettava, että kirjailija on kaverini oman akateemisen seikkailuni alkuajoilta. Tästä huolimatta kirja on erinomaisen hyvä. Talvitie on onnistunut Sami Liuhdon ja Jussi Valtosen tavoin saavuttamaan tämänhetkisen suomalaisen sivistysyliopistomaailman hengenahdingon, mutta edellisistä poiketen opiskelijan ja uransa aloittelevan tutkijan näkökulmasta.

Epäsoinnun periaatteissa otetaan ahdingon lisäksi käsittelyyn ne piirteet, jotka yliopistoelämässä kaikkia sinne päin kallellaan olevia viehättävät: arvaamaton tutkimus puolivilleine sivupolkuineen, tuntemattomaan hyökkääminen, se, että voi nakertaa pienen loven maailman loputtomaan selittämättömyyteen. Yliopisto näyttäytyy elävänä organismina, jonka purkamattomia rakenteita on mahdollista käyttää jopa tutkimuksen tukemiseen.

Miten käy kun akateemisen tutkimuksen kohteeksi alistetaan vaihteeksi yliopisto? Teoksen pääosissa seikkailevat humanistiopiskelija Krista ja matemaatikko Eikka. Kvalitatiivisten ja kvantitatiivisten tutkimusmetodien törmäyttäminen tuo teokseen runsaasti juonellisia jännitteitä, mutta parasta teoksessa on yliopiston omalakisen maailmankaikkeuden kuvaus, joka kutsuu lukemaan seikkailukirjamaista romaania metaforisellakin tasolla. Talvitie onnistuu hämäävän yksinkertaisen kerronnan avulla välittämään tarkkanäköisiä kokemuskuvia akateemisen elämän menosta.

Krista uskoi olevansa jonkinlaisessa metafyysisessä loukussa. Hän oli sanonut, että Eikka oli samassa loukussa, että heitä ajoi nyt takaa sama voima, sama hirviö. Tämä oli lähtökohtaisesti älytöntä. Eikka ei uskonut hirviöihin. Sen sijaan hän uskoi mielenhäiriöihin, itsesuggestioon ja ryhmäajatteluun. Kristan henkilökohtainen pieni psykoosi oli tarttumassa häneen, ja mikä pahinta, hän ei tuntunut osaavan taistella vastaan. Ainakin ulkoisesti hän käyttäytyi kuin hän uskoisi kaiken mitä Krista sanoi, mutta pinnan alla hän oli yhä enemmän ja enemmän vakuuttunut siitä, että hänen täytyisi vain häipyä täältä.

Paitsi sitten hän joutuisi kohtaamaan viimeisten tuntien älyttömyyden, selittämään jollekulle fysiikan laitoksen kellarissa käyneen onnettomuuden, Kristan turpaan saaneen ulkomuodon ja teekkareiden kiltahuoneelta varastetut kamat. Eikalla ei ollut valmiita sosiaalisia malleja mihinkään tällaiseen. (s. 109)

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet
Myllylahti 2015
277 s.

Christiane F.: Huumeasema Zoo

Christiane F.: Huumeasema ZooHuumeasema Zoo, Christiane F.:n muistelmat heroiinihuoranuoruudestaan Berliinissä 1970-luvulla on huumekirjallisuuden klassikko. Christiane poltti hasista ensi kertaa 13-vuotiaana ja alkoi käyttämään heroiinia ja myymään itseään 14-vuotiaana. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään porttiteoriaopus. Christianen elämäkerran kautta selviää, miksi huumeet ylipäänsä kiinnostivat ja mitä niiden käytöstä seurasi.

Lehdissä kerrotaan aina, miten paha narkkari tai diileri tieten tahtoen houkutteli kiltin tyttörukan käyttämään heroiinia, mutta minulle ei käynyt niin. En tunne ketään, jota olisi piikitetty vasten hänen omaa tahtoaan. Useimmat nuoret löytävät heroiinin ihan itse, kun ovat kypsyneet asiaan, kuten minä olin. (s. 79)

Teos on paitsi Christianen tarina, myös tarkkapiirtoinen ajankuva Länsi-Berliinin lähiöistä ja huumepiireistä 1970-luvun lopulla. Kun puistot rakennetaan täyteen ja samaan aikaan kovat huumeet saapuvat lähettyville, jo valmiiksi rikkinäisten ihmisten, lastenkin, valinnanmahdollisuudet tuntuvat kaventuvan ja ohjautuvan kuin automaatilla huonoon suuntaan. Huonojen valintojen jälkeen ei ole tarjolla apua tai tukea: huumeneuvontaan ja vieroitukseen on lähes mahdotonta päästä, ellei osu viranomaisten tarkoin määrittelemään autettavien lohkoon.

Huumeasema Zoo välittää onnistuneesti heroiinin vaikutuksen käyttäjän ajatuksiin ja toimintaan. Kuva näyttää aika erilaiselta kuin perinteisen huumevalistuksen yksioikoinen versio, jossa yhtenä päivänä poltetaan jointtia, seuraavana piikitetään suoraan suoneen ja kolmantena maataan arkussa.

Christianen tarinassa halutaan tuntea yhteenkuuluvuutta, olla jotain edes omissa porukoissa. Seuraavaksi ollaan yhtä suurta perhettä, sitten elämä pitää rahoittaa jotenkin ja lopuksi myös fyysinen riippuvuus alkaa pyörittää elämää. Riippuvuuden edetessä säännöt alkavat karista ja elimistö prakata.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Tässä teoksessa ihminen näyttäytyy niin sutena, koirana kuin lampaanakin. Babyhuoria metsästävät miehet, torjuvat lääkärit, luovuttanut äiti ja toisaalta aina vain kavereiden seurassa uudelleen retkahtava Christiane kuvataan useimmiten monitahoisina, inhimillisinä ihmisinä.

Ehkä juuri siksi se on kulunut erityisesti teinilukijoiden kädessä yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Anneli Vilkko-Riihelän uusi suomennos on erittäin sujuva entiseen verrattuna, joten kirjalle on luvassa runsaasti lisäaikaa.

Christiane F.: Huumeasema Zoo
Suom. Anneli Vilkko-Riihelä
Sammakko 2015
343 s.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassaRanskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa on pienuudessaan vaikuttava aikuisten seikkailukertomus siitä, miten elämä kääntyy raiteilleen pienten sattumien kautta. Se on oodi kirjallisuuden eheyttävälle vaikutukselle ihmiselämässä silloin, kun muista ihmisistä ei ole apua. Erityisen ihastunut olin teoksen kerrontaan, joka oli läsnä hetkessä, muttei kuitenkaan vatuloinut lainkaan.

Täydellinen mitta romaanille on noin 225 sivua, olen usein väittänyt. Olen ehkä ollut väärässä, ja täydellinen mitta onkin 189 sivua. Tämän teoksen mittaan on tiivistetty kaikki olennainen Guylainin tarinasta, joka alkaa merkityksettömän pysähtyneisyyden tilasta ja päätyy seikkailun alkuun.

Kone oli syntynyt jauhamaan, litistämään, kasaamaan, murskaamaan, raatelemaan, vaivaamaan ja keittämään. Mutta parhaiten Konetta kuvasi vanha Giuseppe silloin, kun huono viini, jota hän päivät pitkät lipitti, ei ollut saanut vuosien kuluessa Zerstor 500 -konetta kohtaan kasaantunutta karmeaa vihaa laantumaan: tämä kone on kansanmurhaaja! (s. 21)

Guylain on keski-ikäinen mies, jonka ainoa merkitsevä piirre on, että hän lukee aamujunassa ääneen Zerstor 500 -makulaatiokoneen uumenista pelastamiaan muutamia lukukelpoisia kirjanlehtiä. Kun kaksi mummelia pyytää Guylainia lukemaan ääneen myös vanhainkodissa ja Guylain suostuu, alkaa hän murtautua ulos yksinäisyydestään.

Didierlaurentin teoksen yksinkertainen juoni muovautuu monimutkaiseksi merkitysten kerrostumaksi tarkkanäköisten pienten kohtausten vuossa. Teos on hauska ja kauhistuttava, jännittävä ja eloisa ilman kielellisiä kikkailuja tai muita temppuja. Guylainin tarinaan kietoutuvat hänen ääneen lukemansa tekstit. Tekstikerrokset sulautuvat yhteen niin metaforisella kuin tarinallisellakin tasolla.

Lukija aamujunassa herättelee lukijansa pohtimaan lukemisen ja tarinoiden merkitystä elämässään ja elämässä ylipäänsä. Mihin vedämme viivan kun pyrimme erottamaan toden epätodesta, fiktion faktasta? Miksi todellistamme lukemamme silloinkin, kun ymmärrämme, että kerrottu ei ole totta?

Didierlaurentin teos on kaikin tavoin sivumääräänsä suurempi romaani. Sen ainoa huono puoli on, että sen luettuaan on vaikea tarttua rividekkariin. Juonivetoinen romaani tuntuu niin lattealta tällaisen syvyyssuuntautuneen jälkeen.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Suom. Kira Poutanen alkup. Le Liseur du 6h27
Tammi 2015
189 s.

Klassikkohaaste: Aamiainen Tiffanylla

Olen sillä tavalla audiovisuaalisesti haasteellinen ihminen, että koen kirjat mieluiten kirjoina, en elokuvina.

Kirjabloggaajien kesän klassikkohaasteekseni valitsin Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, koska tämä kesä innoitti lukemaan erityisesti chick littiä ja dekkareita. Suureksi yllätyksekseni havaitsin, että Aamiainen Tiffanylla on molempia, siitä huolimatta ettei ole kumpaakaan.

Truman Capote: Aamiainen TiffanyllaAamiainen Tiffanylla on monella tasolla kulkeva pienoisromaani, hieman yli sata sivua. Kirjan päähenkilö Holly Golightly on korkeintaan yhdeksäntoistavuotias elämäntapavalehtelija. Hänestä kertoo Fred, joka oli toisen maailmansodan paikkeilla Hollyyn rakastunut kirjailijanplanttu. Tarina kulkee Hollya seuraten, mutta se ei villeimpiä anekdoottejakaan laajalti kertoessa kerro oikeastaan yhtään mitään. Kuka Holly oikeastaan oli ja mitä hänelle tapahtui? Voiko Fredin muisteloihin luottaa?

Holly Golightly on nainen ilman menneisyyttä, jonka tulevaisuus on joka hetki vaakalaudalla. Kertoja muistelee Hollya sellaisena kuin hän oli aikanaan, koska hänen nykyisestä tilastaan ei tiedetä juuri mitään. Hollylla on omalakinen arvomaailma, joka käy niin kutsuttua maalaisjärkeä vastaan. Puolet Hollyn tarinasta on Pygmalionia, loput mielikuvituksen tuotetta. Tai niin kuin eräs hahmo Hollysta todistaa: “Voitte miettiä päänne puhki päästäksenne hänestä perille ja hän antaa teille hevonpaskaa lautasella.”

Koko teoksen läpi kulkee punaisena lankana kysymys kirjallisista illuusioista. Onko Hollyn tarina vain kirjailijan sepitelmää? Erittäin proosallinen vastaus on, että onhan se. Capote onnistuu kuitenkin Hollyllaan, Fredillään ja newyorkilaisella kerrostalollaan luomaan todellisuuden, johon haluaisimme uskoa, joka tuntuu uskottavalta, joka mieluummin voisi olla enemmän kuin tarinaa. Aamiainen Tiffanylla keikuttelee lukijaa inhorealismin ja romantiikan välimaastossa tiedostuttamalla luomansa kirjallisen illuusion ja toisaalta viekoittelemalla illuusion sisälle.

Aamiainen Tiffanylla laittaa aivot tanssimaan sekä monitulkintaisella kielellään että vielä vähän monitulkintaisemmalla tarinallaan. Se on traaginen tapainkomedia, joka laittaa lukijan nauramaan myös itselleen.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
suom. Inkeri Hämäläinen
Tammi 1967
112 s.

Marian Keys: Mercy Closen mysteeri

Marian Keyes: Mercy Closen MysteeriIrlantilaisen Marian Keyesin Mercy Closen mysteeri on tragikoominen dekkari, jota lukiessa naurattaa ja karmii selkäpiissä yhtä aikaa. Teos  onnistuu lukijaa masentamatta kuvailemaan masennusta sortumatta voimautumispuheeseen tai yleistyksiin.

Helen Walsh on melkein kolmevitonen etsivä, joka joutuu rahapulassa muuttamaan ensimmäisestä omistusasunnostaan takaisin lapsuudenkotiinsa. Melkein tulee puheeksi, voisiko sitä muuttaa yhteen poikaystävän kanssa, mutta kolmen lapsen äitipuoleilu ei kiinnosta Heleniä riittävästi. Entinen poikaystävä ilmestyy kuvioihin ja tarjoaa Helenille keikkaa: comebackia yrittävältä poikabändiltä on kadonnut yksi jäsen teille tietämättömille. Helen tuntee kuitenkin masennuksen vetävän itseään toivottomaan voimattomuuteen. Onnistuuko Helen tehtävässään? Tai elämässään?

Varmaan jossain laissa luki, että irlantilaiset äidit joutuisivat syytteeseen, jos yksikään heidän tyttäristään osoittaisi normaalin itsetunnon merkkejä. Minulla tosin sattuu olemaan varsin hyvä itsetunto, mutta sen olen joutunut hankkimaan omin päin. Mikäli tietyt tahot saavat asian selville, äiti saattaa joutua vuokseni vakaviin vaikeuksiin. (s. 103)

Keyesin vahvuus on vahvojen henkilöhahmojen ja henkilöhahmojen välisten jännitteiden rakentamisessa, sekä kerronnallisten sävyjen keikuttelemisessa humoristisen ja traagisen välissä. Juuri kevyen, pirskahtelevan kerronnan ja teoksen tanniinisen, vakavan teeman yhdistäminen tuo tähän viihdekirjaan monitasoisuutta. Keyes onnistuu tuossa yhdistämisessä loistavammin kuin monet muut, mahdollisesti omasta masennuskokemuksestaan johtuen.

Mercy Closen mysteeri on myös pätevä dekkari, jossa on uskottava naisetsivä. Niinpä Helen Walsh liittyy Miss Marplejen, Maria Wernien, Maria Kallioiden ja Madame Ramotswejen jengiin, joskin enemmän Stephanie Plumin ja Lisbeth Salanderin kuin  Miss Marplen osastolle.

Tällä arviolla osallistun Kirjablogien naistenviikkoon. Kirjablogien naistenviikko

Marian Keyes: Mercy Closen mysteeri
Suom. Liisa Laaksonen The Mystery of Mercy Close
Tammi 2013
437 s.

 

Teos pelasti lintuaivon uhrin

Ihmisen elämässä on monta pahaa aikaa.

Yksi ärsyttävimmistä on se, kun aikainen lintuaivo herättää ihmisen noin kaksi tuntia ennen herätyskelloon merkittyä aikaa, eikä anna sen enää nukkua niitä kahta tuntia, joiden aikana se ihminen palautuisi edellisen päivän seikkailuista ja heräisi virkeänä. Jos sille lintuaivolle vihastuu, niin koko vartalo heittää heräämisvaihteen päälle. Mitä tehdä?

Ratkaisu on kirja. Mutta ei liian hyvä kirja. Jos lintuaivon yrittää sammuttaa liian hyvällä kirjalla, niin alitajunta kuitenkin innostuu, ja laittaa sellaiseksi polskaksi, ettei siinä menossa enää edes tee mieli nukkua. Juuri näin kävi nimittäin tänä aamuna.

Petja Lähde: PoikaLuin Petja Lähteen romaanin Poika. Itsetainnutus epäonnistui täysin, mutta sain tilalle emotionaalisen katarsiksen. Ja nousin sängystä virkeänä ja rentoutuneena, joten lopputulema oli kuitenkin myönteinen.

Ihan ensiksi haluan kiittää paikallisen sivukirjastoni kierrätyshyllyä, josta tämä teos kulkeutui mukana yöpöydälle lojumaan. Toisekseen haluan kiittää teoksen takakansitekstiä, joka on lyhyt ja ytimekäs lyhennelmä teoksen alusta. Melkein parempi kuin kirjailijan pidempi, alkuperäinen versio. Ja kolmanneksi haluan kiittää kirjailijaa, joka yhdistää kliseisen genren (road-movie) raikkaasti yhteiskunnalliseen aiheeseen (isän rakkaus) ja pohtii pinnan alla, että miten oikeasti äärettömän surullista on se, että niin moni meistä estää itseään rakastamasta, koska pelkää haavoittuvansa ja/tai henkisiä voimavaroja ei ole kuin päivästä toiseen selviytymiseen.

Poika kertoo Jannesta, jonka  vaimo kertoo eräänä aamuna ottavansa kolmikuukautisen pojan ja jättävänsä Janne panikoi, lukitsee vaimon vessaan, ottaa pojan ja lähtee pakoon.

Teoksen nimi viiittaa sekä nimettömään poikavauvaan, että Janneen itseensä. Poika kertoo pakomatkasta, josta tulee samalla tutkimusmatka omaan perheeseen, elämään ja sieluun. Kirjailija näyttää nopein leikkauksin, miksi ja miten asiat menevät siihen pisteeseen, jossa nyt ollaan. Yhdessä yksinäisiä, toisiamme peläten ja syyttäen.

Poika osoittaa kirjailijan erinomaista kirjallisuustyypin tuntemusta – ja luottamusta lukijaan. Kun paukkuja ei laiteta pyörän keksimiseen uudelleen, ne laitetaan oikeisiin paikkoihin:  jännitteiden ja affektien ristiinkytkemiseen hahmokuvauksen ja teemojen kanssa. Lähde selittelee riittävästi, ei liikoja. Lukijan mielikuvitus hoitaa loput. Teoksen loppu jää avoimeksi: matka jatkuu, lukija saa päätellä minne.

Poika vie lukijan kesäkuumalle maantielle jonnekin Helsinki-Salo -välille. Mutta myös matkalle omaan itseen ja suomalaiseen mentaliteettiin, jossa mies ei itke, valita tai puhu. Eikä nainenkaan. Ellei mennä rajan yli. Sinne vie Poika.

Petja Lähde: Poika
Kansi: Ville Tiihonen
WSOY 2012
189 s.

Kirjaläppää: Intiaaninimi Taipuu-painostuksen-alla

KirjahyllyKirjabloggaajasta ei selvästikään ole sisustussuunnittelijaksi. Viimeviikkoinen innovaatio lainalaatikkokirjansäilytysratkaisusta osoittautui toimivaksi lähinnä edellisessä asunnossa. Nykyisessä päädyin vanhanaikaisesti varasto-Lundioihin, koska seinä sattui olemaan kätevästi Lundioilla jaollinen. 42 hyllymetriä ja risat näyttäisi paikalliseen kirjahyllyyn mahtuvan.

Eikä varmaan kestä kuin hetken, ennen kuin nämä on saatu järjesteltyä hyväksi havaitulla, lapsiperheeseenkin sopivalla metodilla. Nimittäin värin mukaan seuraaviin kategorioihin: spefi-, tieto- lasten- ja muut teokset. Lastenkirjahyllyt sopivan alas, eikä ole niin justiinsa, että säilyykö värijärjestys. Värikoodaus mahdollistaa sen, että vaikka setti menisi useiden käyttäjien takia muuten sekaisin, värin avulla on helppo lähteä arvailemaan, missä karkulainen mahtaa piilostella.

Tein hyllyttäessäni myös yllättävän havainnon. Nimittäin on mahdollista keljuuntua kirjahyllyjen täyttämiseen. Tällainen epäuskottava tapaus kävi noin 35. metrin kohdalla. Se meni ohi kupillisella teetä, joten on täysin mahdollista, että kyseessä oli joku fysiologinen ongelma.