Tag Archives: monitasoinen

Sami Liuhto: Viromaani (Tusinaromaanit III)

Sami Liuhto: ViromaaniMinä ja Nietzche olemme sitä mieltä, että joka on akateeminen ei vain sielultaan, vaan myös koulutustaustaltaan, eikä ole lukenut Sami Liuhdon Viromaania, on tietämättään menettänyt paljon hauskaa. Sellainen hauskan menetys ei ole kustannustehokasta, etenkään näin marraskuussa. Kehitysnäkymistänne voitte ottaa kopin tekemällä yksinkertaisen resurssinhankintatoimenpiteen.

Viromaani Neromaanin ja Puuromaanin perillisenä

Omassa lukukokemuskentässäni Viromaania ei ole ollut nähtävä Neromaanin ja Puuromaanin välittömänä jatkumona, vaan itsenäisenä, omalakisena kokonaisuutena vailla subjektiivisperusteista odotushorisonttia. Sen runsaat mutta avoimet intertekstuaaliset viittaukset, ludus verbalis, imaginääriset ja ei, sekä räävittömän alatyylinen kuittailu akateemiselle nykyelämälle muodostavat yhdessä plastisten henkilöhahmojen kanssa nerokkaan huumoripläjäyksen, jossa saattaa metatason aspiraatioitakin piillä. Kirjailijankin ääni onnistuu teokseen itsensä muutaman kerran pilkahtamaan.

Tietäisivätpä nämä epelit, miten samalla tavalla käyttäytyivät halveksimiensa ihmisten kanssa ja ehkä heillä, epeleillä, aavistus asiasta olikin, ja siksi olivat tarkkana etteivät huomaisi milloinkaan missään yhtään mitään. (s. 18)

Elikkäs tosissaan kuitenkin

Liuhto heilimöi teoksessaan äärettömän miellyttävästi humorismin, kielellisen leikittelyn, modernista tutun kokeellisen rakenteen ja kaikenkarvaisen epämääräisyyden välillä sortumatta lainkaan tylsään tai tekotaiteelliseen. Tai jos sortuu, se on joko ironiaa tai sarkasmia, pastissi, kommentaari tai muuta mukavaa, tositarkoituksella. FL Oksa-Reikäsen seikkailut apurahakauden loppupuoleisen Kallion ja Tallinnan välimaastossa kuvaavat paitsi synkkää akateemista todellisuutta että proosallista nykytilannetta.

Teoksen loppumisen aiheuttamaan tuskaan suo helpotusta tieto, että vielä kymmenisen romaania on Tusinaromaanit-sarjaan tulossa. Toivotan Neromaani-teokselle mitä parhainta onnea Mahdollisen kirjallisuuden seuran palkintomittelöön, sillä Viromaani-teoksesta päätellen sekin on palkinnon ansainnut.

Lisäksi haluan kiittää painotyöskentelyä. Viromaanin lukeminen on erityisen aistirikas kokemus, sillä painojälki tuntuu sormenpäissä ihan niin kuin ennen vanhaan. <3 Jos teos ei ole vielä ehtinyt kivijalka- tai nettikirjakaupassa lähelle sinua, kustantamon nettikaupasta löytyy. (Ei maksettu mainos, vain kylmää realismia.)

***

Sami Liuhto: Viromaani (Tusinaromaanit III)
turbator 2014
137 s.

 

Gone Girl – Elokuvaversio

Gillian Flynnin Kiltin tytön elokuva-adaptaation nimeä ei ole suomennettu. Niinpä joudun tässä vähän nolosti engelskoimaan eilen Suomen ensi-iltansa saaneesta Gone Girlistä sitä sun tätä. Mutta oma vika, kun menee korruptoimimaan Finnkinon yllytyksestä. Eli arvio on elokuvan levittäjän Finnkinon sponsoroima. Yritän tästä huolimatta puhua niin totta kuin osaan.

Gone GirlLähestulkoon kuin kirja, mutta päinvastoin

Tykkäsin kirjasta (ks. todistusaineisto tästä bloggauksesta). Innostuin elokuvasta, koska Rosamund Pike on ollut yksi lempinäyttelijöistäni jo vuoden 1999 Vaimoja ja tyttäriä -filmatisoinnista saakka (sekin rokkaa myös kirjana).

En pettynyt. Elokuvan castaus toimii erinomaisesti. Rosin lähestulkoon täydellinen, vivahteikas elekieli yhditettynä Ben Affleckin lähes täydelliseen, jähmeään puunaamaan luo samanlaista jännitettä, joka tuli ilmi kirjassakin.

Toisin kuin kirjassa, elokuvassa tulee esiin ensin Nickin ja vasta myöhemmin Amyn näkökulma. Koska Gillian Flynn on vastuussa myös elokuvakäsikirjoituksesta, ei valitettavasti voida sysätä tätä valintaa kenenkään muun niskoille. Niinpä kirjan näkökulmatekniikan avulla mehevästi hallitsema yllätyksellisyys liukenee jo leffan alussa henkilöhistorian esittelyyn ja Nickin näkökulman vatvomiseen.

Gone GirlTämä ei kuitenkaan ole yksinomaan huono asia.

Nupit kaakkoon ja popparit kurkkuun

Gone Girl on nimittäin Kiltti tyttö, joka on vetänyt kuppikakkujen sijaan steroideja. Kaikki on kirjaan verrattuna kohotettu seuraavaan potenssiin. Vanhemmat ovat hirvittävämpiä, naapurit pöljempiä, poliisit stereotyyppisempiä, lakimies lakimiesmäisempi, exä sekopäisempi – ja Amy amymäisempi, sikäli kun se on mahdollista.

Ainoastaan Nick on jätetty näistä hormonihoidoista ulos. Niinpä hän onkin hahmo, johon katsoja samastuu ja jonka kautta hän koko showta seuraa. Ymmärrän, että kuvallisen kerronnan lait sanelevat ison osan näistä ratkaisuista, mutta en voi tätä pitää täysin perusteltuna, etenkään feministisestä näkökulmasta. Miksi tavallinen (amerikkalainen) mies saa jälleen kerran olla se normi, johon kaikkia muita verrataan? Ja ennen kaikkea, todetaan epänormaaliksi. Vain siksikö, että hän on hahmo, joka ei kiinnosta ketään?

Sivuosista voisi sanoa sen verran, että Neil Patrick Harris suorittaa sivuosansa Amyn entisenä poikaystävänä erittäin vahvasti. Kamera tuppaa murhaamaan Rosin kasvot säännöllisin väliajoin, mutta Neil laittaa iloisesti kampoihin omissa kohtauksisaan.

Yleensä kuvallisuus ja elokuvan musiikki eivät tee minuun mitään erityistä vaikutusta, mutta tässä elokuvassa äänisuunnittelu tuki erittäin hyvin tarinaa ja auttoi katsojaa tulkitsemaan häiriintyneitä ja häiritseviä vivahteita. Se on yllättävän vaikeaa, vaikka nupit kuinka kaakossa.

Gone GirlTuomio

Viran ja naisasian puolesta olen sitä mieltä, että kirja on parempi. Menisin kuitenkin mielelläni katsomaan elokuvan uudestaankin. Se ei pelkästään kerro Kiltin tytön tarinaan, vaan tuo siihen syvyyttä niin ennen kuin jälkeen kirjan tapahtumien. Romaanifilmatisointina ehdottomasti kärkikastia, aivan parhaiden Jane Austen -filmatisointien tasoa.

Kirjakaksikko: Liikuntoa Kiekkomaailmassa

Tänä kesänä luin Terry-sedän riimejä jossain määrin urakkatyönä. Vastuullisia ovat kolea juhannussää ja potkupallon MM-kisat, joiden johdosta paikallinen kirjastoni oli nostanut esille jalkapalloaiheista kirjallisuutta. Olen alkanut huomata itsessäni sellaista ikävänsorttista henkistä kalkkiintumista, että jokainen Kiekkomaailma-kirja ei enää ole parasta parhautta. Onneksi jotkut kuitenkin ovat. Vaikuttaako aihe asiaan? Tai Rincewind?

Valon tanssiTerry Pratchett: Valon tanssi

Valon tanssi on kautta aikain toinen (2.) Kiekkomaailma-romaani ja ainoa, joka on suoraa jatkoa edelliselle. Tämän jälkeen Pratchett päätti (kenties), että on turhan vaivalloista yrittää kirjoittaa pitkää sarjaa jatkuvilla juonikuvioilla. George R. R. Martin saattaa nykyään olla samaa mieltä, mutta jokaisenhan on opittava oman kantapään kautta.

Rincewind(-kultaseni) jatkaa tässä teoksessa seikkailujaan siitä, mihin ensimmäisessä teoksessa jäi. Lainaan alkuperäistä:

Jonkinlainen osviitta siitä, mitä todella oli tapahtunut, saattaa ehkä löytyä siitä tosiasiasta, että Rincewind, jonka elämä oli juuri ehtinyt kohtalaisen kiinnostavaan ajanjanksoon hänen ollessaan viidentoista, löysi itsensä yllättäen kuoleman tekemisen sijaan roikkumasta ylösalaisin männystä. (s. 17)

Kiekkomaailma, sen sijaan, jatkaa matkaansa kohti varmaa tuhoa Suuren Kaksosen suunnatessa kurssinsa suoraan päin tähteä. Mutta ei hätää! Jumalat eivät ehdi kiinnittämään tilanteeseen huomiota ja Näkymätön yliopisto on valmistautunut pelastamaan maailman.

Valon tanssi oli itselleni nostalginen trippi aikaan, jolloin Pratchett oli vasta luomassa maailmaa: joka nurkasta löytyy jotain uutta, hahmot taistelevat ansiokkaasti fantasiakirjallisuuden stereotyyppeja vastaan,  juoni on suoraviivainen ja vitsit monikerroksisia. Tämä oli kirja, joka sedimentoi niin kirjailijan kuin lukijat Kiekkomaailmaan. Ja katso, se oli hyvä!

FC AkateemisetTerry Pratchett: FC Akateemiset

FC Akateemiset kertoo potkupallosta. Toki Kiekkomaailmassa, joten ihan tavallisesta urheilumeiningistä ei ole kyse.

“nykytilanteessa saamme nähdä rotevien miesten muodostamien joukkueiden työntävän, survovan, potkivan ja purevan toisiaan nähtävästi siinä toivossa, että saisivat ohjattua jonkin surkean esineen johonkin kaukaiseen määränpäähän. Minua ei vaivaa se, että he yrittävät tappaa toisensa, sillä asialla ei ole paljonkaan suoranaisia huonoja puolia, mutta pelistä on tullut taas kerran niin suosittu, että omaisuutta vahingoitetaan jatkuvasti ja sitä ei voi sietää.” (s. 59, Vetinari jalkapallosta)

Vai onko?

Ehkä kirjan teema vaikuttaa jossain määrin pettyneisiin tunnelmiini: jalkapallo ei vain ole erityisen kiinnostavaa, edes Kiekkomaailmassa, jossa kaikki toimii hieman totutusta poikkeavasti. Toisaalta kyse saattoi olla myöhemmän Kiekkomaailman yleisessä trendissä, jossa pyritään kuljettamaan monta juonta yhtä aikaa kiinnittämättä liikaa huomiota siihen, missä kohtaa mitäkin juonta eteenpäin nakellaan. Tai ehkä kyseessä on perustavanlaatuinen lukijalähtöinen ongelma: teokseen ei ole sellaista nostalgista yhteyttä, joka sarjan alkupään teoksiin on muodostunut vuosikymmeniä sitten, eikä se kanna mukanaan menneisyyden sydänsydänsydänlastia.

Ehkä joka kirjaan ei vain voi ihastua, vaikka kuinka haluaisi. Sentään yhteiskuntakritiikki ja ihmiselämäsketsit ovat paikoillaan myös tässä teoksessa ja hahmot sympaattisia. Ja hei, naishenkilö jalkapallokirjan pääosassa!

Terry Pratchett: Valon tanssi
Suom. Marja Sinkkonen engl. alkup. The Light Fantastic
Karisto 2001
232 s.
Terry Pratchett: FC Akateemiset
Suom. Mika Kivimäki engl. Unseen Academicals
Karisto 2014
447 s.

 

 

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta (Siltala 2014)

Tämän kertomuksen aiheena ovat nämä hirvittävät kuilut ajatuksen ja sanan, tahdon ja sen ilmauksen, todellisuuden ja epätodellisuuden välillä sekä se mitä näissä kuiluissa kasvaa.  (s. 8)

Ruotsalaisen Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta on saanut vuoden 2013 August-palkinnon. En ihmettele lainkaan: Andersson kirjoittaa tiiviisti mutta kuvaavasti ohirakastamisesta ja ohipuhumisesta, olipa puhe sitten taiteesta tai ihmisistä. Romaani keinahtelee yllättävästi sarkasmin vaahtopäiltä naturalismin kärjille ja kommentoi samalla viihdeteollisuuden (myös naisten viihdekirjallisuuden) perinteisiä nais- ja miesrooleja. Kaipuun sininen kukka näyttää tässä romaanissa pikemminkin jättiputkelta, jonka elonnesteet polttomerkitsevät uhrinsa.

Ester on keski-ikäinen, keskiluokkainen avioliitossa elävä kriitikko, joka ihastuu palvottuun taiteilijaneroon, Hugo Raskiin, haastateltuaan tätä artikkelia varten. Se, mitä sitten tapahtuu, on mielenkiintoisempaa kuin rakkausromaaneissa yleensä. Ester ei ehkä ole yhtä älyllinen esteetikko kuin on ajatellut olevansa. Hugo ei ehkä ole yhtä nerokas nero, kuin Ester on ajatellut hänen olevan, Mutta onko sillä väliä? Ehkä sillä kuitenkin pitäisi olla väliä? Voiko sillä olla väliä?

– Tunteiden kuvaamista pitää varoa, Hugo sanoi.
– Tarkoitushan on manipuloida vastaanottaja tuntemaan halutut tunteet. Se ei onnistu näyttämällä tunteet vaan herättämällä ne. Ja siihen tarvitaan aivan eri keinot. (s. 49)

Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta  ei ole perinteisimmän sorttinen rakkausromaani. Teoksen alaotsikolla selkeästi halutaan painottaa rakkautta, ja rakkaus esiintyykin tässä teoksessa niin ihmisen rakkautena toiseen, kuin rakkautena taiteeseen. Yhtä hyvin teoksen alaotsikkona olisi voinut olla Romaani obsessiosta. Andersson käsittelee teoksessaan taidetta ja taiteen vastaanottoa, taidefilosofiaakin niin roisilla itseironialla, että teoksen on pakko epäillä syyllistyneen vähintään keskiraskaaseen sarkasmiin. Ei sillä, etteikö myös ihmisten välinen (tai ainakin ihmisen toiseen kohdistama) intohimo saisi saman käsittelyn.

Ajatukset Hugon vähäpätöisyydestä ryöppysivät esiin hämmästyttävän kostonhimoisina. Ester ajatteli olevansa jalomielinen, kun rakasti Hugoa näistä puutteista huolimatta, Hugon pitäisi olla kiitollinen. (s.94)

Ei silläkään, etteikö julma totuus ihmiselosta kuultaisi fiktion läpi. Missä määrin olemme omia taideteoksiamme, imagoita, jotka paljastuvat vain suhteessa toisiin? Estääkö juuri paljastumisen pelko todellisen yhteyden toisiin ihmisiin? Olemmeko lopulta edes kiinnostuneita siitä toisesta(kaan), joka sieltä imagon alta saattaa esiin kaivautua?

***

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta
Suom. Sanna Manninen ruots. alkup.
Egenmäktigt förfarande – En kärleksroman
Kansi: Elina Warsta
Siltala 2014
214 s.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos 2012)

Jenny Kangasvuon suomikummaromaani Sudenveri pohtii ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä marginaaliin joutuneiden kautta. Kirjailija hahmottaa teemojaan spekulatiivisesta fiktiosta tuttujen ihmissusien avulla, ja luo monitasoisuutta sekä sukuromaanimaisella tarinankehittelyllä että luomalla ihmissusille uskottavaa muodonmuuttajien mythosta ja genetiikkaa, jotka poikkeavat viihdekirjallisuuden tutummista poluista. Taitava tarinankerronta kärsii jonkin verran tarpeettomasta selittelystä silloin kun näyttäminen olisi riittänyt.

Sudenveri on näkökulmaromaani, jossa kertojahenkilöinä toimivat vahvat naiset: yksinäinen susi Varga, laumasielu Marraskuu ja oman laumansa johtaja Martta. Lauman yhtenäisyys on syrjäkylän sivusyrjällä laumansa reviirillä elävälle Martalle kaikki kaikessa. Varga on osoittanut elävänsä ihan onnistuneesti yksin kaupungissa ihmisen vaatteissa. Nykypäivässä tarina kuitenkin kietoutuu kietoutuu Rasmuksen, laumastaan karanneen suden ja ihmisen välimuodossa elävän teinipojan, ympärille. Kun Rasmus saapuu Martan mökiltä Vargan kerrostaloasunnolle, Vargan ja Martan täytyy molempien kohdata menneisyytensä ja asemansa ihmissusina ihmisten ja susien maailmassa.

Sudenveren erittäin mielenkiintoinen sukutrauman kuljetus käy läpi suomalaisten suhdetta susiin 1800-luvulta lähtien. Historiallinen aines on vahvaa, nykytilannetta ei kommentoida lainkaan. Spekulatiivinen ihmissusien elämänmuodon käsittely hipoo nerokasta, vaikka välillä sortuu liikaan selittelyyn: monien selittelyiden sijaan olisi varmaankin ollut mahdollista näyttää, miten sudet ja ihmissudet toimivat. Kangasvuon ihmissudet eivät ole perinteisiä täysikuulla susiksi muuttuvia ihmisiä, jotka jakavat kirousta pureman kautta. Niiden mielenkiintoisin piirre on yksilöllisyys ja Mendelin sääntöjä mukailevat perintötekijät, joiden vaikutuksesta ihmissusien, susien ja ihmisten jälkeläiset voivat edustaa mitä tahansa lajia tai olla jotain siltä väliltä. Niinpä myös marginaaliryhmässä on hyljeksitty marginaali, jonka problematisointi luo romaaniin mielenkiintoisen perusjännitteen.

Kangasvuo käsittelee tätä jännitettä ja teemojaan monipuolisesti ja empaattisesti. Spekulatiivinen fiktio tarjoaa Sudenveressä mahdollisuuden tarkkailla ihan tavallisista ihmisyhteisöistä tuttuja ongelmia. Kirjailija tuntuukin pohtivan, missä määrin yksinäisyys ja yhteyden puute on yhteisön yksilön niskaan sälyttämä kohtalo ja missä määrin yksilö voi omaan tilanteeseensa vaikuttaa? Missä määrin sosiaalisesti periytyvät vaatimukset ja käsitykset vaikuttavat yksinäisyyteen ja hyljeksittyyteen?

***

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
288 s.

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar 2013)

Eowyn Iveyn Lumilapsi on suruisensuloinen, katarttinen kertomus menetyksestä – ja sukelluksesta pinnalle menetyksen jälkeen. Ivey onnistui nostattamaan kyyneleet silmiini toisella (2.!) sivulla – mitä ei todellakaan ole tapahtunut ikinä aiemmin*. Eikä kyynelehtiminen suinkaan päättynyt tähän, joskin ilon ja onnen kyyneleitäkin joukkoon mahtui.

Lumilapsi on aikuisten faabeli, yhtä lailla vanhoista kansansaduista ja antiikin taruista kuin Jack Londoniltakin lainaava romaani. Se kaiuttaa myös juuri menehtyneen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden maagista realismia – tosin nykyaikaistettuna uuskummana. Lumilapsessa ihmeen tuntu hohkaa niin tavanomaisen kuin tavattoman läpi kuin talvinen sumu.

Vanhemmalla iälläni käsitän, että elämä itse on monesti satumaisempi ja kauhistuttavampi kuin tarinat, joihin me lapsina uskoimme. Ehkei siitä ole mitään haittaa, jos löytää puiden lomasta jotain taianomaista. (s. 273)

Mabel ja Jack ovat lähteneet asuttamaan Alaskaa aloittaakseen uuden elämän – jättääkseen taakseen elämää suuremman surun, jota on haudottu pitkään ja hartaasti, kukin omassa yksinäisyydessään. Alaskan karun uudisraivaajaelämän on tarkoitus yhdistää jo keski-ikää käyvä aviopari, mutta yksinäisyydessä laastitut murtuneet sydämet eivät löydä yhteistä tahtia ennen kuin mukaan liittyy kolmas. Mistä tulee Lumilapsi, minne hän menee? Tuleeko hän takaisin?

Ivey kertoo suuria, ymmärryksen tuolla puolen tapahtuvia asioita koskettavasti yksittäisten, pienten ihmiskohtaloiden kautta. Luontokuvauksen ja -suhteen naturalismi ankkuroi tarinan vahvasti tunnettuun todellisuuteen talvisten yksityiskohtien kautta, jotka ovat suomalaisten lukijoiden helposti hahmotettavissa omien kokemusten kautta. Lumilapsen sadunomaisuus on mukavasti moniselitteistä, mutta selittämätöntä – sen voi ymmärtää haluamallaan tavalla.

Suomentaja Marja Helasen koruttoman kaunis käännös antaa tarinan loistaa ja soljua oman tuulensa mukaan. Niinpä se onkin ansaitusti vuoden 2014 Tähtifantasia-palkintoehdokkaana.

Ihmeitä ei tarvinnut ymmärtää, jotta niihin voi uskoa. Mabel olikin alkanut uumoilla päinvastaista. Jotta voi uskoa, ehkä piti lakata etsimästä selityksiä ja sen sijaan pidellä käsissään jotain pienen pientä niin kauan kuin kykeni, ennen kuin se valui sormien läpi kuin vesi. (s. 223)

Elämän ihme laittaa ihmiset polvilleen. Myös lukijan.

 ***

* Kyllä olisi pitänyt ottaa kyynelehtivä lukija junassa -selfie, kun oli kerrankin tilaisuus.

***

Lumilapsi on luettu myös Saran, Katjan, Leena Lumin, Katrin, Arjan, Jennin, Lauran, Raijan, Elegian, Varjelumin, Main, Sannan, Susan, Maijan, Jonnan, Marian, Sonjan, Marian, Lillin, Morren ja Joanan blogeissa.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Suom. Marja Helanen engl. alkup. The Snow Child
Kansi: Alessandro Gottardo / Susanna Appel
Bazar Kustannus 2013
415 s.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Blogien lastenkirjaviikkoBlogien lastenkirjaviikkoon havahtuminen johti välittömään Pikku Prinssi -huumaan. Nauruun, koska se on niin hauska. Ja kyyneliin, koska ihminen ei kerta kaikkiaan kykene lukemaan Pikku Prinssiä loppuun ilman. Ei pysty viisivuotiaana, viisitoistavuotiaana, saati sitten 35-vuotiaana. Ei pysty kyllä Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltäkään. Mutta Pikku Prinssi on sellainen sielukirja, jonka soisi jokaisen lapsen lukevan, mahdollisesti useampaan otteeseen. Olen antanut itseni ymmärtää, etten suinkaan ole ainoa.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi (WSOY, 1998)

Parhaat lastenkirjat on aina kirjoitettu niin, että ne antavat ajatusten ja tunteiden siemeniä niin lapsille kuin aikuisille. Laadukas pieruhuumori puree toki kaikenikäisiin (vähintään salaa), mutta Pikku Prinssi on siitä erikoinen parhaiden lastenkirjojen edustaja, että se tarjoaa huumorin ohessa myös elämänohjeita osoittaessaan, miten sekä synkän painavat että iloisen keveätkin tunteet kuuluvat elämään. Mikä ällistyttävintä, Pikku Prinssin elämänohjeilu tarjoilaan niin mukavalla, koskettavalla meiningillä, ettei se ärsytä lainkaan.

– Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä on itse kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä niitä enää ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän! (s. 69)

De Saint-Exupéry paitsi kertoo hyvän tarinan ja jakaa elämänviisautta, myös toisintaa sitä tekstissään. Huippukohtia ei voi huomata, ellei välillä ole tasaista tai matalaa -filosofia toteutuu kerronnan virratessa arkipäiväisen ja filosofisen välillä. Kirjailijan oma kuvitus tuo ilmaa kerrontaan, mutta kertoo sekin omaa tarinaansa. Pikku Prinssi onkin valloittava kokonaistaideteos, johon palaa uudelleen ja uudelleen – ja jolla on tuttuudestaan huolimatta aina jotain uutta tarjottavaa.

On vaikea sanoa, kesyttääkö kirja lukijan vai lukija kirjan. Elinikäisiä ystäviä silti ollaan.

***

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi 
Kansi: Antoine de Saint-Exupéry
Suom. Irma Packalén
WSOY 1998
95 s.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos 2012)

Emmi Itärannan Teemestarin kirja on kokonaistaideteos, joka yhdistää totalitaarisen ekokatastrofidystopian wabi-sabi -filosofiaan teeseremonian merkeissä. Toimii.

  “Maista sitä”, hän sanoi.
Työnsin sormeni veteen ja tunsin sen voiman. Se liikahteli kättäni vasten kuin hengitys, kuin eläin, kuin toisen ihmisen iho. Vesi oli kylmää, paljon kylmempää kuin mikään, mihin olin tottunut. Nuolaisin sormiani varovasti, niin kuin minulle oli aivan pienestä asti opetettu: älä koskaan juo vettä, jota et ole ensin maistanut.
“Se on makeaa”, sanoin.

(s. 16)

Noria täyttää 17 ja tulee täysi-ikäiseksi maailmassa, jossa juomavesi on suolavedestä puhdistettua ja tarkasti säännösteltyä. Hän asuu valtion länsipäädyssä tunturin juurella, pienen kylän ulkopuolella, Kuusamon suurkaupungin lähellä Uudessa Qianissa, jonka pääkaupunkiin on monen viikon junamatka, mikäli saa sotilashallinnolta tarvittavat matkustusasiakirjat. Harvat saavat. Hän on muovihaudan kaivaja, teemestarin tytär, teemestari – ja vesirikollinen. Kykeneekö Noria varjelemaan teemestarien ikiaikaisia salaisuuksia, vai murtuvatko hiljaisuuden padot hänen vahtivuorollaan?

Teemestarin kirja on kaunis dystopia. Se ei sorru spekulatiivisen fiktion yleiseen suonsilmäkkeeseen, selittämiseen, vaan näyttää millaista elämä on yleisen vesipulan iskettyä. Vedettömyys on muuttanut kaiken maisemia ja ilmastoa, ruokavaliota ja tapakultuuria sekä sanontoja myöden. Vähävetisyys on johtanut myös totalitarismiin: ihmisiä hallitaan aseita tehokkaammin vähäistäkin vesiannosta niukentamalla. Vesirikollisia, omaa vesiannostaan millä tahansa keinolla suurentamaan pyrkiviä, kohdellaan ankarasti. Mutta mitä voi ihminen tehdä, kun lapset kuivuvat? Mihin säännöstelyn ankaruus todella perustuu?

Kyläläiset olivat ennen enimmäkseen välttäneet puroa, mutta nykyisin näin jonkun nostamassa vettä siitä joka kerta kun tulin muovihaudalle. Olin kerran sanonut vanhemmanpuoleiselle naiselle, ettei puron vesi kelvannut juotavaksi.
“Mitä minun sitten pitäisi juoda?” oli nainen sanonut. “Ilmaako, vai ehkä hiekkaa?”
Se oli viimeinen kerta, kun olin puhunut kenellekään purolla.
(s. 139)

Itärannan teksti soljuu lyyrisesti, vaikka tyylilaji on varsin proosallinen. Vaivaton virtaus johtuu enemmänkin kaikki tasot läpäisevästä wabi-sabi -estetiikasta, jonka on omaksunut myös päähenkilö Noria. Kirjailijan herkkyys asioiden edessä näkyy hänen luomassaan jännitteessä katoavaisten ja pysyvien asioiden välillä. Jännite on kääntynyt päälaelleen siitä, minkä yleensä havainnoimme: Norian maailmassa vesi on äärimmäisen katoavaista, muovi erittäin pysyvää. Se on maailma, jota kohti olemme matkaamassa vauhdikkaammin kuin itse ymmärrämme tai haluamme nähdä. Tämä tarina on tosi tavalla, jolla World Watch Instituten numerojentäyteiset raportit eivät voi koskaan olla.

Teemestarin kirja on spekulatiivisen fiktion mestariteos, joka tulee elämään vielä pitkään.

***

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
256 s.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä novellikokoelma

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena 2014)

Sari Pöyliön esikoisteos Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on novellikokoelma, jonka keskiössä ovat äitien ja tyttärien suhteet, jollain tavalla nyrjähtäneet. Joskus on kyse luonteiden yhteensopimattomuudesta, joskus sairaudesta, mutta kohtalon iva tuntuu aina osuvan tyttäreen, silloinkin kuin se osuu kaikkiin muihinkin. Pöyliön käsissä ihmiskohtaloiden kutominen on kuitenkin lämminhenkisesti kaksiteräinen miekka: toisella terällä kukkii huumori, toisella myötätunto. Kukapa lapsi ei olisi joskus hävennyt vanhempiaan, jopa äitiään? Kenellepä ei olisi tullut yllätyksenä se, että aina äiti ei vain kouppaa – ja jälkien siivoaminen jää lapsen harteille?

Olen viihtynyt kanssasi aina, hän sanoi, – kun olet ollut kotona ja tavallisesti.
– Silloin, kun olen ollut onneton, äiti sanoi tyynesti.
(s. 25)

Pölynimurikauppiaan kahdeksan novellia kertovat tytärten ja äitien monikerroksisista suhteista. Henkilöhahmot toistavat samaa asetelmaa, mutta monin eri tavoin. Vastuuton, poissaoleva tai muuten vain täydellisen äidin mielikuvaa toteuttamaton äiti on tavalla tai toisella tyttärensä niskoilla. Perusasetelman toisteisuus liimaa novellit yhteen, samoin kirpaiseva huumori. Mitään muuta yhteistä novelleilla ei sitten olekaan.

Tämä on hyvä kahdesta syystä: ensinnäkin on mielenkiintoista lukea, millä kaikilla tavoin äitien ja tyttärien suhteet voivat olla enemmän tai vähemmän rempallaan. Ja toisekseen on kaikkien vauvapalstojen ja neuvolan virallisten äitiysideaalipuheiden ristipaineissa painiessaan helpottavaa havaita, että juuri minun tapani mokata äitiys on vain yksi monista. Sari Pöyliö sohaisee teoksellaan äitimyyttiä monella rintamalla yhtä aikaa. Siksi novellikokoelma on kiinnostava kaikkien Vuoden mutsien ja Äitikorttien kyllästämälle lukijallekin.

Olisikohan jopa niin, että äidit ovat useammin epätäydellisiä kuin täydellisiä olentoja, harvemmin niin hyviä tai huonoja kuin faktassa tai fiktiossa esitetään?

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Kansi: Elina Warsta
Atena 2014
166 s.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus 2013)

“Kotiäiti ratkaisi murhan! Katso kuvat!” voisi iltapäivälehti uutisoida Camilla Läckbergin dekkarista. Enkelintekijä kertoo arkisen pinnan alla kuohuvista, sukupolvien ketjussa siirtyvistä pahuuden teoista ja laiminlyönneistä. Kyllä ruotsalaisenkin merenrantaidyllin kesäpäivään voi kerrostua tuskan, ahdistuksen ja salaisuuksien synkkiä pilviä.* Neiti (tai tässä tapauksessa Rouva) Etsivänä häärii höpsäkäs kotiäitikirjailija Erica, joka muodikkaasti joukkoistaa etsiväntyötään poliisiaviomies Patrikille, tämän työtovereille, sekä sisarelleen Annalle.

“Annikan mukaan palomiehet epäilevät tuhopolttoa. Siinä kaikki mitä me tiedämme, eikä sen tarvitse tarkoittaa että kyseessä todellakin oli tuhopoltto.”
“Ei niin, mutta silti”, Erica intti. “Omituista, että jotain sellaista tapahtuu juuri nyt. Enkö voisi tulla mukaan? Olin joka tapauksessa ajatellut käydä jututtamassa Ebbaa.”
“Ja kukahan sitten hoitaa lapsia, miten olet ajatellut sen?
” (s. 20)

Fjällbackan traaginen menneisyyden murhamysteeri nousee jälleen kaikkien huulille, kun Ebban perintötaloon vastamuuttaneet Ebba ja Mårten yritetään savustaa ulos. Kirjaimellisesti. Talosta Ebba lähti yksivuotiaana, kun koko muu perhe löytyy teurastettuna ruokasalista. Erica, joka on  kiinnostunut tästä mysteeristä ihan ammatilliseltakin kannalta, alkaa selvittää, mitä oikein tapahtui silloin, jotta pääsisi käsiksi siihen, mitä tapahtui nyt. Kohtalo näyttää uittaneen Ebban perhettä synkemmissä vesissä jo sukupolvia sitten. Mikä on merkittävää nykyhetken kannalta?

Enkelintekijän takakannessa mainitaan, että Läckberg parantaa juoksuaan kirja kirjalta. Niinpä olikin varmasti oikein otollista liittyä seuraan juuri nyt. Enkelintekijässä historiallinen kerronta ja nykyaika lomittuvat keskenään vallan mainiosti. Ainakin itseäni historialliset juonet vetivät siihen malliin, etten malttanut olla ahmaisematta niitä kerralla. Luin kirjan toki myös oikeassa järjestyksessä.

Hyllyt ammottivat tyhjyyttään lukuun ottamatta lääkespriipulloa, jonka hän oli saanut maksuksi apteekkarilta, ja hän otti sen ja meni takaisin sänkyyn. Tyttö kiljui yhä ja naapuri hakkasi seinää vielä kerran, mutta Dagmar ei antanut sen häiritä itseään. Hän kiersi korkin auki, pyyhkäisi yöpaidan hihalla pullonsuuhun takertuneet leivänmurut ja nosti pullon huulilleen. Jos hän vain joi riittävästi, kaikki äänet vaikenivat hänen ympäriltään. (s. 132)

Läckberg kertoo jouhevasti monikerroksista tarinaa, jossa vanhempien pahat teot kostetaan tai ne kostautuvat kolmanteen ja neljänteen polveen. Laiminlyönnit ovat vain toisenlaisia lyöntejä, jotka kasvattavat luonnetta kieroon ja syrjäyttävät ihmisen yhteydestä toisiin. Mihin tämä looginen, mutta karmiva, äärimmäisen epäreilu, mutta niin tavanomainen koston kierre lakkaa? Voiko sen noin vain lakkauttaa?

***

* Suomalaisen merenrantaidyllin pinnanalusista voi lukea vaikka Leena Parkkisen Galtbysta länteen -teoksesta. Kyllä se on merivesi suolaista Suomessakin.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä
Suom. Outi Menna ruots. alkup. Änglamakerskan
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
482 s.