Tag Archives: mysteerillinen

Katariina Souri: Valkoinen varjo

Postiluukusta tipahti yllättäen ja pyytämättä Katariina Sourin Valkoinen varjo, Musta mandala -sarjan ensimmäinen osa ennakkona. Ajattelin, että no siinähän tipahdit. Pressitilaisuudessa itse kirjailija vaikutti niin symppikseltä, että siirsin teoksen kierrätyspinosta lukupinoon. Ajattelin, että no miksei jotain kevyttä ja snadisti yliluonnollista dekkarimeininkiä vähän suljetun huoneen mysteerin tyyliin.

Katariina Souri: Valkoinen varjoValkoinen varjo on young adult -dekkari aikuisen naisen ikään ehtineille. Se miksaa paranormaalia romanssia ja kauhua agathachristiemäiseen dekkariin. Tämä olisi tosi jees, jolleivät kerrontatyyli ja kirjailijan ääni kaartelisi epämääräisesti annipolvamaisilla metsäpoluilla. Niinpä teos jää kaiken kaikkiaan mahdollisuuksiaan vaatimattomammaksi. Selitän.

Valkoinen varjo marssittaa framille laajan hahmokaartin. Näistä kaksi paljastuu päähenkilöiksi heti alussa, kaksi on isomman juonen keskushahmoja, kaksi sivujuonen keskushahmoja ja loput ovat paperinmakuisia statisteja, jotka olisi joko pitänyt heivata teoksesta ensimmäisellä editointikerralla tai kehitellä pidemmälle. Suljetun huoneen mysteeri ei salli paikalle täysiä sivuhahmoja, joista lukija ei tiedä mitään, koska on välittömästi selvää, että he eivät kuulu juoneen mukaan.

Valkoinen varjo ei osaa päättää, mitä se on. Sourin kertojanlahjat ovat teoksen perusteella selvästi enemmän ajan ilmiöiden suhteen relevantin psykologisen ja sosiologisen pohdinnan kuin juonenkuljetuksen puolella, enemmän mystisen kuin dekkarin puolella. Teoksessa yritetään vähän kaikkea, mikä tarkoittaa, että parhaat puolet jäävät heikkojen varjoon. Mystisen kokemuksen pohdinnat ovat mielenkiintoisia, mutta jäävät etenkin kirjan loppupuolella hätäisiksi ja latteiksi, koska juonta on 200. sivun jälkeen vietävä eteenpäin, että kirjan saa loppuun.

Lisäksi teoksessa on runsaasti kirjoitusvirheitä, ja esimerkiksi yhden päähenkilön nimi kirjoitettu väärin olennaisessa kohdassa. Ei pitäisi olla. Kaikista teoksen vioista huolimatta nimittäin näkee, että mikäli editointi- ja kustannustoimitus olisi tehty huolella, tässä olisi käsillä teos, joka käsittelee mystisen kokemuksen kaipuuta maailman selittämisessä ja ymmärtämisessä nykyaikanakin. Se olisi itse asiassa raikas tuulahdus psykologisoivan inhorealistisen nykydekkarin joukkoon.

Hatuttaa tämä tämmöinen mahdollisuuksien hukkaaminen.

Katariina Souri: Valkoinen varjo (Musta mandala 1)
Kansi: Mika Tuominen
Tammi 2015
347 s.

Juhani Karila: Gorilla

Juhani Karila: Gorilla

Juhani Karila: Gorilla (Otava 2013)

Juhani Karilan esikoisnovellikokoelma Gorilla hyökkää suomalaiskansallisella maagisella realismilla. Jälki muistuttaa Julio Cortázarin hengentuotteita, sikäli mikäli Cortázar olisi isketty keskelle suota seuranaan leijonapullo, lenkkimakkara ja Arto Paasilinna. Kokoelman 12 vaihtelevanlaatuista novellia pitävät otteessaan hengästyttävän vauhdikkailla hypähtelyillään arkipäiväisestä uskomattomaan, sotakertomuksista pornoon, hupaisasta haikeaan.

Uistelussa venekunnan työnjako oli seuraava: Teppo ohjasi venettä ja valvoi potkurivirtaan kiinnitettyä vapaa. Kivi piti Tepon olemassa ja tappoi haukia. Jalkapalloilija valvoi oikealle ja vasemmalle viritettyjä vapoja.                                                                  Haukien työ oli tarttua uistimiin. Hauet eivät työskennelleet hyvin. (s. 41)

Gorillan 12 novellissa liikutaan hyvin erilaisissa ympyröissä. Osa novelleista sijoittuu maalais-, jopa erämaisemiin, osalla on tutuntuntuisia akateemisia kokemuksia taustallaan ja jotkut ottavat kantaa taidekokemukseen. Myös absurdin taso vaihtelee kevyestä toden ja epätoden välisellä viivalla hypähtelystä täyteen absurdismiin. Novelleja yhdistää lähinnä Karilan tyyli, napakoiden päälauseiden kuumeinen vyöryttäminen onnettomaan loppuun saakka. Loppujen kaavamainen onnettomuus onkin Karilan suurin heikkous, sillä yksi maagisen realismin suurin ilon aihe lukijalle on täydellinen arvaamattomuus.

Juuri muita heikkouksia ei tässä novellikokoelmassa olekaan. Riippumatta siitä, arvottaako tappajakanan eksistentialistisen järkytyksen korkeammalle kuin pianonsoitonopettajan uudelleensyntymisen sadomasokistisen seksin kautta tai akateemisen Platonin luolan, Gorilla villitsee alitajuntaa koettelemalla etuaivolohkon tavanomaisia kytkentöjä. Gorilla vaatii astumaan epämukavuusalueelle ja hyppäämään käsittämättömän kyytiin.

***

Julkaisimme muuten Kirjanurkan Kirsin kanssa arvostelumme yhtä aikaa. Miten Kirsi arvosti?

***

Juhani Karila: Gorilla 
Kansi: Safa Hovinen
Otava 2013
140 s.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalon Finlandia-palkittu esikoisromaani

© Kirjakko. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000).

Johanna Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi on hurmaava urbaani fantasiaromaani, jossa normaali nykypäivä voimautuu suomalaisesta mytologiasta uhkuvan alkukantaisuuden kanssa synkähköksi romanssiksi. Myös teoksen kokeileva, postmodernista kirjallisuudesta tuttu rakenne, joka yhdistää eri kirjallisuudenlajeja, toimii Sinisalon taitavassa kudelmassa erinomaisesti. Ei olekaan ihme, että tälle suomalaisen kirjallisuuden nykyklassikolle myönnettiin Finlandia-palkinto ilmestymisvuonnaan 2000.

Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000) elävöittää suomalaisen mytologian peikon tamperelaisella esikaupunkialueella. Enkeli löytää sairaan peikonpoikasen yösydännä takapihaltaan ja ottaa sen kotiinsa toipumaan, ikäänkuin kotieläimeksi. Peikon toipumisprosessin aikana Sinisalo välähdyttää suomalaista kerrostaloelämää ja varhaiskeski-ikäisten seurustelu- ja työelämän kiemuroita värikkäiden ja hyvin eläväisten henkilöhahmojensa kautta. Kaikilla on agenda, mielipide ja henkilökohtainen näkökulmansa, niin peikkoon kuin Enkeliinkin. Kirjan henkilöhahmojen näkökulmista kirjoitetut luvut kuljettavat tuokiokuvinakin tarinaa sujuvasti eteenpäin. Vahva psykologinen paine ja eroottinen lataus tuovat repiviä jännitteitä tarinaan.

Nämä lataukset pitävät tarinaa koossa silloinkin, kun kirjailija yllättää lukijan rakenteellisilla kokeiluilla. Ennen päivänlaskua ei voi sisältää runsaasti tyylillisiä kokeiluja: joissain luvuissa peikoista kerrotaan tieto- tai oppikirjamaisin ottein, joissain puolestaan annetaan vuoro suomalaiskansallisille peikoista kertoville runoille tai ajankohtaisille uutisille peikkohavainnoista. Tällaista kirjallisuudenlajit ylittävää ja toisaalta niitä hyväksikäyttävää kirjallisuutta julkaistiin aikamoinen määrä kokeellisella 1980-luvulla. Jos postmoderni kikkailu kiinnostaa, voin lämpimästi suositella Julian Barnesin Flaubert’s Parrotia (1984, suom. Flaubertin papukaija, WSOY 1994).

Sinisalon romaanissa mytologia ja todellisuus liudentuvat toisiinsa, kun kirjassa luodaan pikku hiljaa yhä todentuntuisemmaksi kuvaa rinnakkaistodellisuudesta, jossa peikot ovat edelleen läsnä -jos ei nyt arkitodellisuudessa, niin samalla tavalla kuin sudet ja muut suurpedot ovat läsnä lukijan todellisuudessa. Tarinan sisäisesti otteet selittyvät Enkelin pyrkimyksillä selvittää, mitä peikot ovat, miten ne elävät ja miten niitä hoidetaan. Lukija puolestaan saa niiden ja Enkelin ja peikon tarinan kautta mahdollisuuden uudelleentulkita omassa mielessään asuvaa käsitystä peikoista.

Käsitys peikosta tuotetaan ja muokataan Ennen päivänlaskua ei voi -teoksessa konkreettisesti pääjuonen Tapio Rautavaaran Päivänsädettä ja menninkäistä kevyesti pastissoivalla tasolla. Kuitenkin myös jokaisella kirjan ihmishahmolla on omat peikkonsa – pimeät puolensa, pelkonsa tai painolastinsa – joita kirjailija tuo voimakkaasti esille heidän teoissaan ja tuokioissaan, jopa kirjan sisäisissä kohtaloissaan. Ennen päivän laskua ei voi onkin yleissävyltään synkähkö – alakuloistavasti, voisi sanoa, tai ehkäpä haaveellisesti, samaan tapaan kuin kaipuun kauneutta korostavassa 1800-lukulaisessa romantiikassa. Lukija jää kirjan luettuaan kaipaamaan lisää jotain, eikä edes tältä kirjalta, vaan maailmalta.

Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi onnistuukin sekä hämärtämään kirjallista toden ja fantasian välistä rajaa, myös läikäyttämään lukijan kokemaa fiktion ja faktan välistä rajaa. Kaikkihan tietävät, ettei peikkoja ole olemassa, mutta jos… Millaisessa maailmassa me parhaillaan eläisimme?

 ***

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

(omassa versiossani ei ole kansipapereita jäljellä)

Tammi 2000

268 s.

Paulo Coelho: Alkemisti

Paulo Coelhon romaanimuotoinen itseapuopas "Alkemisti"

© Kirjakko. Paulo Coelho: Alkemisti; kansi: Lene Stangebye Geving/Marius Renberg. Bazar Kustannus Oy, 2005)

Paulo Coelhon Alkemisti on sadunomainen itseapuopas tai itseapuopasmainen satu aikuisille. Sen kirjavaliomainen tiivistelmä voisi kuulua: “tyyppi kulkee Saharan autiomaassa”, sillä Alkemistin päähenkilö Santiago on andalusialainen lammaspaimen, joka lähtiessään seuraamaan elämänpolkuaan päätyy elämänsä seikkailuun.

Alkemistia (Bazar Forlag, 2005, suomennos Sanna Pernu, portugalinkielinen alkup. O Alquimista) on myyty maailmanlaajuisesti kymmeniä miljoonia kappaleita, mistä voidaan arvioida, että Coelhon romaanimuodossa esitetty elämänfilosofinen, jopa snadisti uskonnollinen sanoma on laajan lukijakunnan mieleen. Itse en lämmennyt sanomalle, vaikka tarina sinänsä oli ihan mukiinmenevä.

Pääasiallinen kivi kengässäni tällä kertaa on, että luen mieluiten historiallisen fantasiakirjallisuuteni (tai edes historiallisen fiktioni, jos Alkemisti sellaiseksi voidaan laskea, vaikka se ei määrity selvästi mihinkään aikakauteen*) ihan omintakeisena itsenään ja itseapukirjallisuuteni rehellisenä itseapukirjallisuutena. Coelhon tapa lyödä lukijaa jatkuvasti halolla päähän sanomansa läpimenon varmistaakseen oli vaivaannuttavaa – unelmiensa seuraaminen, sydämensä kuunteleminen, elämäntiensä valitseminen ja sen määrätietoinen seuraaminen, jatkuva oppiminen ja elämän eläminen ovat tietysti tärkeitä vinkkejä kelle tahansa.

Alkemisti kärsii kuitenkin itseapukirjallisuuden tyypillisistä kliseistä, joiden mukaan mm. maailmankaikkeus avustaa yksittäistä ihmistä pyrkimyksissään ikäänkuin jonkin teknisen tai fysikaalisen luonnonlain takia ja siksi on tärkeää ymmärtää, miten maailmankaikkeus tai Maailmansielu toimivat. Kirjan merkittävimmissä kohtauksissa kuvataan, miten yksittäinen ihminen voi Maailmansielua riittävästi sisäistettyään näitä luonnonlakeja halutessaan kiertää tai käyttää hyväkseen. Romaanikerronnalle tyypillisiä vetoamisen keinoja ei käytetä riittävästi kliseiden peittämiseksi, eikä kirjailija myöskään tunnu luottavan lainkaan lukijan omaan oivaltamisen kykyyn. Tai sitten en vain tajunnut…

Coelhon Alkemistissa esittämä menestyksen resepti on kaksiosainen. 1) Elämäntien oikeanlaisen kulkemisen alkukohtana on päämäärän keksiminen. Koko Alkemisti on matkaromaani, jonka aikana korostuu, kuinka 2)  tärkeää Maailmansieluun tutustumiseksi päähenkilön matkanteko ja sen aikana tapahtuva ympäristöön ja ihmisiin tutustuminen on. Tätä päämäärää väärin lähestyvä lammaspaimenen englantilainen matkakumppani toisintaa hyvinkin hauskasti  Phileas Foggin tapaa kulkea maailmalla nenä kirjassa päämääräänsä keskittyäkseen.  Matkaaminen on tärkeää, matkan päämäärä on tärkeä, mutta kotiinpaluumatka matkan aikana paljastuneeseen uuteen, lopulliseen päämäärään puolestaan ei ilmeisesti ole tärkeää tai opettavaista, koska sen voi kokonaan ohittaa paljastaakseen loppuratkaisun epilogissa…

Siinä, missä Coelho painottaa itse oman onnensa löytämiseksi tehtäviä ponnisteluja keinona saada maailmankaikkeus puolelleen, on  2000-luvulla on itseapukirjallisuudessa nähty runsain mitoin erilaisia salaisuuksien paljastajia (esim. Rhonda Byrne), jotka selittävät, että kvanttifysiikka hoitaa hommat puolestasi. Myöhempään maailmansieluiseen itseapukirjallisuuteen verrattuna Alkemisti ei ole ollenkaan huonoimmasta päästä. Se ei myöskään ole tarinana huono, vaan uskoakseni miellyttävää, kevyttä luettavaa viipyilevästä kerronnasta pitäville ja eksoottisten maisemien ystäville.

***

Paulo Coelho: Alkemisti (O Alquimista)

suom. Sanna Pernu

kansi: Lene Stangebye Geving/Marius Renberg

Bazar Kustannus Oy, 2005 (alkup. 1988)

181 s.

***

* Teoksessa mainitaan esperanton kieli, eli sen perusteella kirjan aikakausi määrittyy vuoden 1887 jälkeen.

China Miéville: Kraken

© Kirjakko, China Miéville: Kraken, kannen kuva: arcangel

China Miéville yhdistää Krakenissa modernin luonnontieteen arkipäiväisyydet yliluonnolliseen kauhumysteeriin säveltäen näin kiehtovan salapoliisisinfonian mitä kunnioittavimmassa lovecraftiaanisessa hengessä. Miéville keskittyy mysteeriin sortumatta pelotteluun, mikä on tärkeää tällaiselle vellihousulukijalle. Luonnontieteellisyyskään ei ole liian painavaa tai asiapitoista. Mikä riemastuttavinta, Kraken heräilee Lontoossa, joka näyttäytyy tässä romaanissa maagisen realismin valossa. Luonnontieteellistä museota lukuunottamatta emme juuri näe tunnettuja maamerkkejä, vaan romaanissa seikkaillaan pääasiassa Lontoon hämärillä sivukujilla ja -lähiöissä. Kraken: An Anatomy onkin ylistyslaulu Lontoolle, luonnontieteelle ja mysteereille.

Kraken on tietysti jo muinaisten norjalaisten tuntema jättiläiskalmari, joka nousi syvyyksistä upottamaan merenkulkijoita kylmään hautaan. Romantiikan ajan runoilija Tennyson (Alfred, Lord) julkaisi 1830 The Kraken -runon, joka on sittemmin toiminut lukuisten kirjailijoiden innoituksena meren tuntemattomia syvyyksiä kuvatessa. Jättiläiskalmareita on myös todella olemassa, niitä löytyy aina silloin tällöin rannalle huuhtoutuneina. Näin itse tällaisen Architeuthis Duxin Smithsonian Institutionissa jättiläismäisessä eläinnäytevarastossa vaatekomeron kokoisessa tankissa muutama vuosi sitten. Vaikuttava oli. Ihan pieni suloinen 50-kiloinen lajikumppani saatiin videoitua ensimmäisen kerran vuonna 2006. (Ja palataan asiaan…)

Kraken: An Anatomy (Pan Books, 2010) -romaanin kaikki juonet lonkeroituvat Lontoon Luonnonhistoriallisen museon Architeuthis-näytteen ympärille. Sen sankari on Billy Harrow, nilviäisten kuraattori, joka on preservoinut Architeuthiksen formaliiniin. Kun Architeuthis tankkeineen varastetaan museosta kenenkään huomaamatta, ja katoamista tutkivat poliisit kyselevät omituisia, Billy imeytyy mukaan mysteerin selvittelyyn. Krakenin katoaminen on kuitenkin vain yksi lonkero suuresta mysteeriverkosta,  jonka pään löytäminen vaatii Billyltä ja hänen uusilta tuttaviltaan salaliittojen, uskonlahkojen ja rikollisten Lontooseen sukeltamista.

Mysteeriin sukeltaminen paljastaa yhä uskomattomampia piirteitä sekä Lontoosta että maailmankaikkeudesta. Billyllä ei ole aikaa jäädä pohtimaan näitä omituisuuksia, vaan kirjan juonet imaisevat hänet mukaan toimintaan. Samalla myös lukija imaistuu mukaan seuraamaan kummaa maailmaa, johon lähes jokainen hahmo tuntuu tuovan jotain uutta ja aiempaa uskomattomampaa, monesti jopa sairaan hauskaa.

Tämä palapeli kestää kaikki juonenkäänteet. Miéville on kuitenkin niin ihastunut mysteerillisillä paloilla ja Lontoon kartalla leikittelyyn, että osaa juonenkäänteistä on turhauttavaa lukea. Niistä ikäänkuin näkee jo varhaisessa vaiheessa, että tämä lonkero lentelee avaruudessa ilman päätä tai häntää, ja on olemassa pelkästään tietyn idean takia. Lähes 500-sivuisesta romaanista olisikin voinut leikata keskeltä ainakin sata sivua pois ilman erityisiä komplikaatioita.

Histioteuthis bonnellii, Oxfordin Luonnonhistoriallinen museo, © Kirjakko

Lisäksi minua vaivasi loppuratkaisu. Se paljastui aivan liian aikaisin, koska kirjailija aliarvioi lukijan kykyä pistellä palapeliä kokoon. Tai ehkäpä tämä oli tarkoituskin, jotta romaanin uuskummasta voi nauttia täysin rinnoin, mutta minulla tämä vahvisti sadan turhan sivun turhautumista. Lisäksi loppuratkaisun sivussa tarjoiltiin epämääräinen moraalisaarna, jonka tarkoituksena oli epäilemättä kohottaa Kraken uuskummasta sanomallisten romaanien joukkoon. Tällainen alleviivaaminen saattaa olla Miévillen tyyliä (en ole itse lukenut tuttavieni hehkuttamia Perdido Street Stationia tai Toisia), mutta itseäni liika ohjelmallisuus tai lukijan ohjaaminen häiritsee missä tahansa kirjallisuudessa luettuna. Miéville on saanut urallaan useita sf-kirjallisuuden palkintoja, joten olen varmasti väärässä kritiikkeineni, ja suurin osa lukijoista näkee tällaisten pikku kauneusvirheiden ohi. Itse saarnan aiheesta olin toki samaa mieltä, mutta eikö samanmielisten laumalle saarnaaminen ole vähän turhaa, kun vihjeestäkin ymmärrettäisiin.

Kaiken kaikkiaan Kraken: An Anatomy on valloittava, kekseliäs, jopa uuskumman lajissa tuoreelta tuntuva esitys luonnontieteen ja yliluonnollisen (lähes) loputtomasta flirttailusta keskenään ja toisistaan ohi. Kuka ei tykkäisi luonnontieteellisen ja kaunokirjallisen puolivallattomasta merensuolaisesta drinksusta? Kuka voi olla rakastamatta kirjoja, joissa sekä Luonnontieteellinen museo että koko Lontoo? Ja vieläpä mustekalanäyte päälle päätteeksi?  Sydänsydänsydän.

Enkä malta olla lisäämättä tunnelmamusiikkipläjäystä tähänkään. Blublub.