Tag Archives: näkökulmatekniikkaa

Pauliina Susi: Takaikkuna

TakaikkunaPauliina Suden jännäri Takaikkuna sai viime vuonna Vuoden Johtolanka -palkinnon. Ansaitusti saikin. Takaikkuna kieputtaa vihapuheesta ja nettivakoilusta tiukan vyyhdin, jossa lukija on mukavasti koko ajan viisi senttiä päähahmojen edellä punaisen langan nyhtämisessä.

Teoksen keskushenkilö on sosiaalityöntekijä Leia Laine. Hän pyrkii saattamaan jaloilleen Pro-Men -yhdistystä, jonka tarkoitus on tukea prostituoitujen asiakkaita. Esiinnyttyään yhdistyksen edustajana televisiossa Leia alkaa saada kaikenlaista vihapostia niskaansa. Samaan aikaan toisaalla eräs ministeri harjoittaa nettiseksiä. Skandaalin välttääkseen hän yrittää saada tallenteen haltuunsa mahdollisimman nopeasti tuntemattoman nörtin avustuksella. Digijäljet johtavat Leia Laineeseen, mutta pitävätkö digijäljet paikkansa? Alkaa bittiavusteinen kujanjuoksu maalla, jäällä ja merellä.

Takaikkunassa Susi luottaa vahvuuksiinsa:  mestarilliseen näkökulmatekniikkaan, juonten napakkaan rytmittämiseen ja vankkaan taustatyöhön. Nettivakoilun mahdollisuudet ja uhkat avautuvat romaanissa elävästi ja arkikielisesti. Uhkaa ja mahdollisuuksia luotaavat myös prostituutiota, politiikkaa, yksinäisyyttä ja moraalia käsittelevät juonet, joita Susi peilauttaa usean näkökulman kautta. Teoksen polveilevuus näkökulmien ja teemojen välillä syventää niin juonia, eläytymistä kuin teemojen käsittelyäkin.

Pieniä vikoja komiassakin löytyy, vaikka ei montaa. Yksi olennainen juonenkohta jää selittämättä ja näkökulmahahmoista yksi kärsii selittävien elementtien ylitsepursuavasta runsaudesta. Lisäksi lempparielokuvasarjaani Star Warsia on käytetty eräänlaisena naivistisena kokoomareferenssinä, eikä vitsi kanna loppuun saakka. (Myös Boba Fettin nimi on kirjoitettu väärin, mitä suuresti paheksun.)  Sen sijaan viitteet Hitchcockin Takaikkunaan osuvat päivitettyyn maaliinsa.

Kokonaisuudessaan Takaikkuna on kuitenkin kansainvälisen tason dekkari-jännäri. Juoni imaisee mukaansa heti alettuaan ja Susi saa teemoistaan irti lähes jokaisen lukijan pahimpia pelkoja näppäileviä juonenkäänteitä. Minua ihmetyttääkin suuresti, ettei kustantamo ole vienyt Suden jännäreitä ulkomaille. Takaikkunan lisäksi kuvittelisi Suden Pyramidin (2009) näyttävän myyntihitiltä myöhemmin ilmestyneiden Gillian Flynnin Kiltin tytön ja Paula Higginsin Nainen junassa -teosten malliin.

PS. Parhaillaan on menossa Kirjakauppaliiton vuotuinen Dekkariviikko.

Eleanor Catton: Harjoitukset

Eleanor Catton: HarjoituksetEleanor Cattonin Harjoitukset on ihmisyyden pintakerroksia syväluotaava näkökulmaromaani 2013 teoksestaan The Luminaries Booker-palkitulta kirjailijalta. Harjoitukset sijoittuu taidekoulumaailmaan. Se kertoo nuoruuden ja aikuisuuden välissä tempoilevista taiteilijanuorista, jotka samalla vääntyilevät rooliensa, roolitustensa ja minuuksiensa plastisessa peilisalissa. Cattonin taidokas kerronta sekoittaa ajat ja hahmot tutkiessaan minimaalisten yksityiskohtien vuossa, mikä tarina on ehkä totta. Onko stereotypia todempi kuin uniikki lumihiutale?

Minä kuvittelen kaikenlaista kun katson ihmisiä”, niin Julia sanoo. (s. 20)

Cattonin teoksen vahvimpia avainsanoja on ‘kuvittelu’. Kuvittelu humahtaa niin skandaalinkäryisen juoniston kuin Cattonin henkilöhahmojen ja teemojen läpi. Harjoitusten henkilöhahmot muotoutuvat tilanteen ja narratiivisenkin tarpeen mukaan. Kuvittelun itsetietoisuus on jopa itsetuhoisuuteen saakka: Catton haluaa tiputtaa säännöllisesti myös lukijan kuvittelustaan musteen ja paperin tasolle.

Tarinan keskiössä on klassinen tarina oppilaansa viettelevävästä opettajasta. Tai yhtä klassinen tarina opettajansa viettelevästä oppilaasta. Oppilas ja opettaja ovat pääsiassa äänettömiä ja näkymättömiä, mutta kaikilla on mielipide, varmaa tietoa tai vähintään kuulopuheita tapauksesta. Koulussa asiaa käsitellään oppilaanohjaajan johdolla. Teatterikoulun ensimmäisen luokan opiskelijat valmistelevat siitä näytelmää. Kun hahmot ja hahmot kohtaavat toisiaan jatkuvasti kuvitelman ja toden tasoilla ja puhuvat niin repliikkejään kuin puhettaan, muistojaan ja ajatuksiaan, tarina fragmentoituu antidekkariksi kuin sirpalekranaatti.

Julia katsoo pahasti eikä sano mitään. Hetken päästä hän heilauttaa päätä ja sanoo: “Sinä varmaan tiedät jo kaiken, jonkun toisen kautta.” (s. 296)

Cattonin taidokkuus näkyy erityisesti siinä, miten fragmentaarinen kerrotaan: tarina pysyy luettavana joskin polveilevana. Eräät kääntäjän terminologiset valinnat pistävät silmään ikävällä tavalla: ‘opinto-ohjaaja’ (alkup. ehkä “councellor”) olisi ollut parempi kuraattorina, ‘vesilista’ olisi luullakseni pitänyt kääntää mineriittilevyksi (alkup. ehkä “weatherboard”) ja ‘juustokankaan’ (alkup. luult “cheese cloth”) käännöksen olisi tullut olla harsokangas. Näistä pienistä fiboista huolimatta kääntäjää täytyy onnitella: Cattonin fragmentaarisessa kerronnassa uiminen onnistuu suomalaiselta lukijalta nimenomaan soljuvan käännöksen ansiosta.

Kuvitelman käsittely romaanissa on ollut vähintään Shakespearen ajoista saakka herkullinen idea, ja Catton käsittelee sitä tuoreesti, pikemminkin tempoilevan innostuksen kuin elähtäneen ennuin kautta. Catton pyrkii pikemminkin näyttämään kuin filosofoimaan, mikä on teokselle ehdottomasti eduksi: plastisuus valuu teoksen reunojen yli ja saavuttaa (jonkun) todellisuuden.

Eleanor Catton: Harjoitukset
Suom. Tero Valkonen engl. alkup. The Rehearsal
Siltala 2010
330 s.

Kirjahaastattelu: Ihmisläheisen scifin puolesta

J. Pekka Mäkelä

J. Pekka Mäkelä: Alas (Like 2013)

J. Pekka Mäkelän katastrofiromaani Alas kertoo yhden avaruushissin romahtamisesta viiden paikallisen silmin. Alas on toinen Mäkelän Alshain-maailmaan sijoittuva romaani, joka jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. En ole edellistä lukenut, eikä tämä pieni puute haitannut lainkaan Alas-teoksen lukukokemusta. Joka vain petrasi loppua kohden.

Mäkelä aloittaa romaaninsa science fiction -kirjallisuudessa (tai ylipäätään kirjallisuudessa) suhteellisen harvinaisen otuksen, nimittäin yksinäisen keski-ikäisen eronneen naisen näkökulmalla. Kirjailija kertoi haastattelussa, että häntä “ylipäänsä kiehtovat kirjallisuuden hylkiöt tai sivustakatsojat, sekä yksittäisen ihmisen kokemus”. Mafalda on avaruushissituristien opas, joka kuljettaa ryhmäänsä kahdenkymmenen kilometrin korkeudessa, kun hissi alkaa huojua ja kaatua. Mafaldasta tulee sankaritar, joka yllätyksekseen pelastuu itsekin.

Kaikki hississä olleet tai kaatuvan hissin alle jääneet eivät pelastuneet. Mitä tapahtui? Sekä lukija että kirjan hahmot pyrkivät käsittämään, ymmärtämään tai kulkemaan läpi tapahtunutta katastrofia omien kokemustensa perusteella tilanteen juuri selvittyä. Romaania voisikin luonnehtia mysteeriksi tai dekkariksi.

Viisi näkökulmaa katastrofiin

Mäkelän tapa rakentaa katastrofiromaaninsa näkökulmatekniikan avulla on mielenkiintoinen ja melko lailla poikkeuksellinen SF-kirjallisuudessa. Sankarittaren lisäksi näemme tapahtumat ja niiden seuraukset, jopa mahdolliset syyt, hissillä pelastautuneen Aamin, hissin omistajan ja diktaattorin Ursana Néngin, painottomuushotelliin jumiin jääneen luennoitsija Osiemin ja 15-vuotiaan planeetan syrjäytetyn johtajasuvun jälkeläisen Wolfamin silmin.

Näkökulmat Mäkelä myöntää valinneensa fiiliksen mukaan. Oma lempparini Osiem löytyi ensimmäisenä, vaikka kirjan hahmot onkin kirjoitettu siinä järjestyksessä, kun ne kirjassa esiintyvät. Ursana aloitti “parikymppisenä friiduna”, mutta muokkautui sittemmin diktaattorimaiseksi toimitusjohtajaksi. Pakko myöntää, että enpä olisi ikinä arvannut.

– Neiti Néng, suonette minun kertoa lyhyesti, mistä tässä niin sanotussa “yhteisössä” on oikein kyse.                                                                                                                         Sanoessaan “yhteisö” hän nostaa molempia käsiään ja tekee etu- ja keskisormillaan kummallisen heiluttelueleen, kuin missäkin halvassa historiallisessa pukudraamassa.           -Olkaa hyvä vain. Minä kuuntelen. (s. 211)

Humanistista scifiä ja älykkäitä merimatoja

Kirjailijan mukaan näkökulmatekniikka on hyvin harkittua, hän nimenomaan haluaa selittää maailmaa päähenkilön luontevan maailmantuntemuksen kautta. Tällöin teokset eivät muodostu lukijalta erityistä teknistä tai tieteellistä tietämystä vaativaksi tai knoppailulla ympätyksi scifisalaatiksi. Mäkelän tasapainottelu psykologisesti uskottavan ihmiskuvauksen ja tarvittavan maailmanselityksen välillä onkin onnistunutta, vaikka maailmankuvaus painottuu ajoittain inhimillisen kustannuksella. Tämän antaa lukiessaan helposti anteeksi, sillä maailmakuvaus on erittäin mielenkiintoista ja tarkoituksenmukaista.

Sali ei ole suurensuuri, mutta painottomuudessa liikkumiseen tarvittavat tukitangot ja istuinviritykset tekevät välillä hankalaksi hahmottaa kuulijoiden reaktioita, siitäkin huolimatta että heidät on voitu sijoittaa saliin päällekäin eikä peräkkäin. Puhuja on puolipallon keskipisteessä, kuulijat ovat puolipallo hänen yllään.                                                              Tai allaan. (s. 143)

Mäkelä itse kertoo lukevansa jonkin verran yleistajuista tietokirjallisuutta kirjojensa pohjaksi.  – Jos käsittelee avaruusalusta, on hyvä olla joku haju siitä, miten avaruusalus voisi toimia. Esimerkiksi avaruushissin toiminnasta olen kuitenkin osittain valistuneen arvauksen varassa. Vastapainon tarpeellisuus tuli itselleni yllätyksenä asiaa avaruushissin rakennetta selvitellessäni, mutta toisaalta vaijerikimpun onttous on omaa keksintöäni.

Eräs mielikuvitusta hivelevä osa Alshainin maailmaa on parviälyä ilmentävä merimatolaji, joka eleli enimmäkseen veden alla olevalla planeetalla jo ennen ihmisten saapumista.  Mäkelä toteaa parviälyn olevan oma idée fixénsä, josta kerrotaan enemmän ensimmäisessä Alshain-romaanissa. Parviälystä Alas-teoksessa kertoo Osiem, joka ei ole mitenkään tämän alan asiantuntija. Tällaiset inhimillisyyttä ja inhimillisyyden rajoja, puutteita ja yksilöllisyyden vahvuuksiakin kuvaavat keikaukset ovat tälle romaanille ominaisia – ja jännitteessä nimenomaan parviälykkyyden sekä kirjailijan voimakkaasti peräänkuuluttaman solidaarisuuden kanssa.

Kirjailija myöntää erityisen suureksi vaikuttimekseen Ursula K. Le Guinin tuotannon. Matka ja matkan teko ovat tärkeitä elementtejä ja tuntemattoman paikan potentiaali kiehtoo.         – Fantasiassakin usein tehdään matka. On osa ihmistä mennä toisaalle.

J. Pekka Mäkelä: Alas
Kansi: J. Pekka Mäkelä / Tommi Tukiainen
Like 2013
314 s.