Tag Archives: näppärä

Vieraskynä: Elizabeth Labaun Karkintekijän käsikirja

Pian eletään taas sitä aikaa vuodesta, kun keltainen lehdistö hukuttaa kansakunnan laihdutusvinkkeihin joulukilojen karistamiseksi. Minulla on kuitenkin hallussani salainen ase tuon katalan salajuonen vesittämiseksi! Sain näet haltuuni opuksen, jonka ohjeilla varmistan vatsamakkarat myös juhlasesongin ulkopuolella.

Vuosikymmenen kestäneen kokkiurani aikana haaveilin kerran jos toisenkin sokerileipurin urasta. Haave kuitenkin hautautui sinne kymmenien muiden toteutumattomien haaveiden romukoppaan. Viimeiset kaksi viikkoa olen kuitenkin tehtaillut nameja jos jonkinmoisia, sillä iteljooni kantoi postilaatikkooni palan taivasta.

Elizabeth Labau: Karkintekijän käsikirja

Elizabeth Labau: Karkintekijän käsikirja (Tammi 2013)

Perusteellista perusreseptiikkaa

Vaikuttaako karkkien kotitehtailu jotenkin tavattoman hankalalta ja työläältä? Ei ole, vakuuttaa Elisabeth Labaun Karkintekijän käsikirja. Kirja esittelee perustekniikat, raaka-aineet ja tarvittavat työvälineet perusteellisesti niin sanoin kuin kuvinkin.

Reseptit ovat varsin perinteisiä, mutta sitäkin tarkempia. Ja tarkkuushan karkinteossa ratkaisee: raaka-aineiden suhteet ja oikeat valmistuslämpötilat ratkaisevat tuleeko herkusta pehmeän tahmeaa nannaa – vai jotain ihan muuta. Nyt tiedän, miksi olen aikaisemmin aina kompastunut likipitäen kaikessa, mikä liittyy makeisten valmistamiseen ja miksi jokajouluiset kotikutoiset suklaakonvehtini ovat olleet rumia ja lötköisiä kikkareita. Tiedän nyt prikulleen miksi sillä on väliä, kuumentaako sokerin 113-asteiseksi, vai 133-asteiseksi.

Ja ennen kaikkea tiedän miten suklaa temperoidaan oikein ja osaan myös tehdä sen. Tänä vuonna minun ei siis tarvitse hankkia hätävaraksi laatikkoa tai viittä Juhlapöydän Konvehteja, sillä voin häkellyttää jouluaaton illallisvieraat maagisilla kirsikkakonvehdeilla, joiden kovan suklaakuoren alla lymyää sokeriliemessä köllöttelevä hapankirsikka. Tai minttufondantilla täytetyillä suklaarakeilla, joita ei tarvitse säilytellä jääkaapissa, saati kaapia kipon pohjalta lusikalla siksi, että sulavat penteleet tahmaiseksi mönjäksi jo huoneenlämmössä. Up yours, Panda!

Oma maku, paras maku

Ehdotonta hyvää kirjassa on yleisimpien mokien esittely. Teknisesti hyvä resepti antaa amatöörillekin mahdollisuuden tulkita lopputulosta ja huomata mahdolliset virheet. Karkintekijän käsikirjan reseptit ovat tällaisia. Siksi tämä kirja on mielestäni myös oivallinen perusteos kaikkeen sokerileivontaan.

Kirjan ohjeita voisi helposti soveltaa myös nykyään niin kovin muodikkaaseen kakkutehtailuun. Miksi ostaa kakkuluomuksiaan varten geneeristä, tehdasvalmisteista ja säilöntäaineilla kyllästettyä fondanttia, jos sen voi pienellä vaivalla vaivata omin tahmatassuin itsekin?

Harmillista Karkintekijän käsikirjassa on reseptien ehkä hieman liiallinenkin perinteisyys. Maut eivät yllätä. Rohkeimmillaankin toffeeta maustetaan neilikalla, kanelilla ja maustepippurilla, eli siis kotoisammin ilmaistuna piparkakkumausteella. Vaahtokarkkiin ujutetaan piparminttua tai passionhedelmää, vaikka pieniotantainen makuraatimme päätyi testausvaiheessa liputtamaan hatusta repäistyn ja semianarkistisen mustapippuri-vaniljakombon puolesta.

Lisäksi olin tyrmistynyt (tyr-mis-ty-nyt), ettei kirjassa ole ohjetta lakritsin valmistamiseen. Laku on pyhä asia ja sen sivuuttaminen rikos kulinarismia kohtaan. Ei perinteisyys tietysti pahasta ole, mutta olisin toivonut muuten niin oivalliselta perusteokselta hieman jazzimpaa rock’n’rollia makumaailman suhteen.

Vieraskynä: Kati G.

***

Elizabeth Labau: Karkintekijän käsikirja
Suom. Rita Oksanen engl. alkup. The Sweet Book of Candy Making
Tammi 2013
160 s.

Douglas Adams: Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto

Douglas Adams: Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto

Douglas Adams: Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto (WSOY 2001)

Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto on nostalginen spefipläjäys Linnunradan käsikirja liftareille -scifiklassikon kirjoittajalta Douglas Adamsilta. Dirk Gentlyä saa lähes henkilökohtaisesti syyttää niistä lähestulkoon kymmenistä maagisesti ja/tai vast. uskomuksellisesti vinksallaan olevista enemmän tai vähemmän yksityisesti etsivistä etsivistä, joilla nykydekkaristo on raskautettu.

Omin silmin luin tämän teoksen ensimmäistä kertaa noin parisenkymmentä vuotta sitten. Luin sen vielä useampaan otteeseen, koska se oli yksi lemppareistani. Ja miksei olisi ollutkin, kun vaihtoehtoja oli nk. “rajattu määrä”, vaikka meidän valistuneessa kirjastossamme oli jopa niitä Tiikeri-sarjan kirjoja. Miltäpä se täältä tulevaisuudesta käsin näyttää?

No aika ihqulta, oikeesti. Tällä kertaa tiesin jopa, kuka Samuel Taylor Coleridge on ihan ilman tietosanakirjaan tukeutumatta. (Luin myöskin runokohdat kokonaisuudessaan.) Ajan kulun huomaa mm. siitä, miten paljon sketsikkyyttä ja juonellisia kohokohtia lanka- ja yleisöpuhelimista saa irti – jos tietää, mitä lankapuhelimet ovat ja miten yleisöpuhelimet eivät toimi. Toisaalta Adamsin vitsit rokkaavat edelleen *snirk*.

Niin minä sitten taistelin päiväkausia sen 16K-koneen kanssa aineita kirjoittaessani vaikka olisin voinut saada ne valmiiksi muutamassa tunnissa kirjoituskoneella. Minusta oli kuitenkin kiehtovaa yrittää selittää koneelle mitä halusin sen tekevän. Itse asiassa tein oman tekstinkäsittelyohjelman BASICilla. Yksinkertainen etsi ja korvaa -rutiini kesti kolmisen tuntia. (s. 28)

Adams kirjoittaa samaan aikaan toisaalla -tekniikalla (joka hämmensi esim. Aikakoneen aikalaisarvostelijaa, ks. täällä), joten näemme saman tarinan murhaajan, uhrin ja pääepäillyn silmin. Yksityisetsivä Dirk Gently tulee mukaan kuvioihin, kun ohjelmoija Richard tajuaa, että hänen tyttöystävänsä Susanin veli Gordon Way (joka on samalla hähen pomonsa Gordon Way), on mitä murhatuin Gordon Way ja jäljet viittaavat etupäässä juuri häneen, Richardiin. Dirk Gentlyn holistinen etsivämetodi vaikuttaa epämääräiseltä kiristyshuijaukselta, mutta parempaakaan ei tähän hätään löydy. Murhaajan jäljille päästessään on Dirkillä, Richardilla ja Susanilla vain yksi mahdollisuus pelastaa maanpäällinen elämä.

Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto perustuu Linnunradan käsikirjan tavoin yllättäville juonenkäänteille, erittäin hupaisille vitseille ja sympaattisille hahmoille. Keskikevyttä ihmissatiiria on ilmassa läpi teoksen.

“Niin”, Dirk sanoi, “vain harvinaiset aivot kykenevät muuntamaan aikaisemmin olemattoman tyrmistyttävän ilmiselväksi. Huudahdus ‘minäkin olisin voinut sen keksiä’ on hyvin suosittu ja harhaanjohtava, sillä huudahtajat eivät koskaan ole keksineet mitään.” (s. 200)

Kokonaisuus on Adamsin teoksessa kuitenkin enemmän kuin osiensa summa. Näennäisesti sattumanvaraisten tapahtumat yhdistyvät hämmentävän yksioikoiseksi kokonaiskuvaksi, mikä puolestaan tipauttaa lukijan takaisin maan päälle. Sen, onko tämä sähkömunkkimaisesti nostalgisoituneen lukijan onni vai epäonni, voinee luotettavasti arvioida vain toinen lukija.

***

Douglas Adams: Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto Kansi: Lionel Jeans
WSOY (Loisto) 2001 (1. painos 1989)
260 s.

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus?

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus?

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus? (Atena 2013)

Anne Taintor tekee sarkastista kollaasikitchiä vintage-kuvista. Onhan tässä palautusoikeus?: Joka naisen opas äitiyden iloihin on aikuisten kuvakirja, joka pureutuu äitiyteen lakatuin kynsin ja säihkyvin hampain. Yhden kuvan teokset paljastavat armotta niin äitiyden yhtäaikaisen ilahduttavuuden ja ahdistavuuden, myös amerikkalaisen ja suomalaisen äitiyskulttuurin yhtäläisyyden ja eroavaisuuden. Kulttuurierot vaikuttavat myös käännöksen epätasalaatuisuuteen: jotkut jutut eivät vain käänny luontevasti. Taintorin teoksissa parasta kun on sekä tekstin että kuvan rajat ylittävä tarinallisuus.

AnneTaintor: Nautin...hiljaisuudesta

AnneTaintor: Nautin…hiljaisuudesta (Atena 2013)

Anne Taintor, alkusanojen mukaan itsekin äiti, ymmärtää äitiyden haasteiden päälle. Suurin haaste on äitiyden skitsofreeninen luonne, joka nykykulttuurissa sisältää vaatimuksen lasten huoltamisesta ja hoivasta täydellisesti 24/7, kun toisaalta sitä pitäisi panostaa itseensä, omiin lempiharrastuksiinsa ja parisuhteeseenkin. Satunnaisesti näiden vaatimusten tangentit risteävät: esimerkiksi ruuanlaitto ja sisustaminen ovat täydellisiä, kaikkien osapuolten onnellistamista palvelevia toimia. Äidit, joille ne eivät ole, voivat kihistä omissa epäonnistumisen ja syyllisyydentunnon liemissään, joista Taintorin teokset tuovat hetkellistä helpotusta. Joku sentään ymmärtää, olkoonkin että se on amerikkalainen kitchtavarafirma.

Tämä läpeensä ironinen sarkastinen konstruktio on niin monisävyinen, että ehkä on parasta jättää tarkemmat analyysit sikseen ja heittäytyä ankaraan nyökyttelyyn, helpotuksen huokauksiin ja satunnaisiin epänaisellisiin röhönauruihin. Ja jos amerikkalainen äitiyssarkasmi ei taivukaan aina suomeksi, voi sekin olla hyvä juttu. Onneksi niillä menee  vielä heikommin kuin meillä.

Oikein hyvää alkanutta Lukuviikkoa kaikille!

AnneTaintor: Ei...ruokaa

AnneTaintor: Ei…ruokaa (Atena 2013)

***

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus?: Joka naisen opas äitiyden iloihin
Atena 2013
112 s.

 

Pauliina Susi: Pyramidi

Pauliina Susi: Pyramidi

Pauliina Susi: Pyramidi Kansi: Pentti Camilla (Tammi 2009)

Pauliina Suden Pyramidi avaa oven verkostomarkkinoinnin maailmaan huoneteatterimaisen farssijännärin avulla. Huijauksen maku tirisee niin tarinasta kuin kerronnasta, mutta vauhdikas romaani pitää otteessaan alusta loppuun. Pyramidin peruskysymys on edelleen ajankohtainen, mahdollisesti jopa ajankohtaisempi kuin kirjoitusaikana. Jos samaa viestiä toistaa jatkuvasti riittävän vaikein sanankääntein esittäen viestinsä itsestäänselvyytenä, ostavatko ihmiset sen?

Pyramidi alkaa sinisilmäisestä Sinistä, jonka arkipäivän tyhjyys ja ankeus kiteytyy päivisin klaustrofobisessa kassatyössä ja iltaisin yksinäisessä yksiössä. Kun vanha tuttava Janita ottaa yhteyttä kahvittelun merkeissä, Sini ilahtuu edes jostain vaihtelusta. Tyylikäs, kalliiseen pukuun pukeutunut Janita ylipuhuu Sinin kokeilemaan verkostomarkkinointia. Ja yhtäkkiä Sini on huijattu viimeisillä rahoillaan kiinni laajaan verkostomarkkinointiverkostoon, josta pääsee irti vain huijaamalla huijaajia. Tai näin Sinille vakuuttaa apuun leiskauttanut prinssi Uljas. Kuinka Sinin käy?

Pyramidiin luo karmaisevan todentunnun kirjailijan paneutuminen verkostomarkkinoinnin saloihin. Lipevä amerikkalaistyylinen markkinointikieli iljettää riemastuttavasti läpi romaanin. Verkostomarkkinoinnin taustalla näkyy oksettava, mutta myyvä yksinkertaistus ihmissuhteista vain yhtenä bisnesmuotona:

“Ajattele elämääsi bisneksenä, ajattele itseäsi bisneksenä. Ystävänä myyt ystävyyttäsi ja lisäät ystäväsi elämänlaatua. Perheenjäsenenä… myyt itseäsi ja merkitystäsi, vastapainoksi saat rakkautta ja tunnet itsesi tärkeäksi. Älä arastele tätä ajatusta. Kun ymmärrät ja uskot tämän totuuden, se tekee sinusta yksilöllisen ja voimakkaan ja elämästäsi täyteläisen ja rikkaan.” (s. 56)

Verkostomarkkinoinnin huijausluonteesta useimmat lukijat ovat varmaankin samaa mieltä jo romaania aloittaessaan. Ihmetyttää, että miten ne ihmiset nyt tuolla tavalla antavat itseään huijata. Kirjailija pyrkii kuitenkin romaanin edetessä näyttämään lukijalle omakohtaisen kokemuksen kautta, miten helppoa on ihmisen omien odotusten manipulointi niin, että valtavista logiikka-aukoista huolimatta lukija tempautuu mukaan kirjailijan vauhdikkaaseen tarinaan.

***

Pauliina Susi: Pyramidi
Kansi: Pentti Camilla
Tammi, 2009
255 s.

Patricia Moyes: Muotimurha

Patricia Moyes: Muotimurha

Patricia Moyes: Muotimurha, kansi: Ahtiala

Patricia Moyesin Muotimurha on hurmaavan charmantti dekkari, jossa yltiömiehekäs Scotland Yardin tarkastaja Henry Tibbett joutuu ottamaan mittaa taiteellis-naisellisesta muotilehden toimituksesta. Dekkarimuotoista Mad Meniä tarjolla täysin purjein, siis.

Muotimurha (WSOY 1964, suom. Anna-Liisa Laine, alkup. Murder à la Mode 1963) on jälleen kerran yksi näitä kirjaston vaihtohyllystä kansitaiteen perusteella valitsemiani ilahduttavan viihdyttäväksi osoittautuneita vähäverisiä murharomaaneja. Tällä kertaa murhan kohteena on muotilehti Stylen toimittaja Helen – hän tulee nauttineeksi toimistossaan teetä syanidilla aamukolmen pintaan kirjoittaessaan kuvatekstejä Pariisin kevätmuotia käsittelevään numeroon. Murhaa selvittelevä komisarius joutuu useampaan otteeseen umpikujasta toiseen selvitellessään toimituksen sisäisiä kähinöitä, romanttisia kuvioita ja taiteellisten henkilöiden temperamentteja.

Muotimurha on näppärä romanttissävytteinen dekkari, jonka kerronnallinen jännite pysyy kasassa miehisen poliisimaailman ja naisellisen muotimaailman välissä. Kirjailija vihjaa mukavasti loppuratkaisuun jo varhaisessa vaiheessa ja lukija voi paistatella vähintään puolet kirjasta oman nokkeluutensa paisteessa.

Nykylukijalle elämyksellistä on myös seurailla Moyesin kuvauksia 1960-lukulaisesta muotilehden toimittamisesta ja muotihuoneiden toiminnasta. Malleja arvosteltiin langanlaihoiksi silloinkin (siitä huolimatta, että he itse väittivät syövänsä ihan mitä sattuu). Muotilehden muotihuoneessa ommellaan kuvauksia varten malleja Pariisin näytösten valokuvien perusteella – ja samaa tapahtuu varsinaisten muotihuoneiden puolella. Ei tarvinnut lontoolaisten lainkaan häpeillä jälkeenjääneisyyttä muotiasioissa. Muotimaailmassa ei myöskään näytä keksityn mitään erityisen uutta stten -60-luvun, sillä jo silloin nimekkäät huippusuunnittelijat diilasivat tyyliä halpisvaatemerkeille erityismallistojen avulla.

Muotimurhan kerronta on soljuvaa ja tarina pysyy enimmäkseen kasassa. Vasta kirjan lopuksi kirjailija sotkeutuu hiukan sotkuisasti kahden kertojan paljastukseen. Vähän niinkuin Poiroteissa Hastingskin olisi saanut puhua loppunäytöksen aikana. Loppupaljastuksessa Moyes herkuttelee myös niillä yksityiskohdilla, joita lukija ei ole tarinan perusteella kyennyt arvaamaan. Tämä kirjailijalle sallittakoon lievästä brassailunmausta huolimatta.

Muotimurhan suomennoksessa näkyy, ettei toimitus- tai vaateala ehkä ollut suomentajille ominta alaa, sillä kirjassa käytetty alan erikoistermistö (jota ei ole erityisen paljon, mutta riittävästi tuomaan oikeanlaista tunnelmaa) on ajoittain outoa. Kirjassa tapahtuu paljon “pimeässä huoneessa”  ja mallien päälle kokeillaan “toilé:ita” ennen lopullisen vaatteen leikkausta ja ompelua. Muuten suomennos on varsin sujuva.

Muotimurha on hyvä dekkari ja ennenkaikkea aiheeltaan ja aikalaiskuvaukseltaan herkullista tyttöilyhömppää. Tästä on otettu uusintapainos vuonna 1993, joten Muotimurha saattaa hyvinkin löytyä esimerkiksi paikallisesta kirjastosta.

Taina Uimonen: Taitoa tekijälle, tehoa teksteihin: opas tiedottavaan kirjoittamiseen

Taina Uimosen Taitoa tekijälle, tehoa teksteihin: opas tiedottavaan kirjoittamiseen (Infor, 2003) on varsin kelpoisa kirjoitusopas. Uimonen ottaa esille tiedottavan kirjoittamisen yleisimmät sudenkuopat mukavan yleistajuisesti. Teksti on kepeää, nopealukuista, havainnollista ja satunnaisesti jopa hauskaa – välillä ilmeisesti tahattomastikin Uimosen sortuessa juuri niihin virheisiin, joista muutama sivu sitten varoitteli. Ehkäpä juuri tällainen inhimillisyys kuitenkin kertoo kirjoittamisesta enemmän kuin tiukat ohjeistukset.

Nappasin Taitoa tekijälle, tehoa teksteihin: opas tiedottavaan kirjoittamiseen -opuksen kirjastosta mukaani Uimosen uudemman kirjoitusoppaan luettuani. Nämä oppaat ovat ulkoasultaan hyvin samannäköisiä, ja niinpä kääntelin kirjasen (Uimosen sanoin kirjahkon) kantta esiin useampaan otteeseen ensimmäisten sivujen ajan. Olin nimittäin ihmeissäni siitä, että teksti tuntui niin tutulta ja ihmettelin, että oliko hyppysissäni sittenkin väärä kirja. Kävi kuitenkin ilmi, että Uimosen aiemman ja myöhemmän oppaan johdannot ovat lähes identtiset. Uimonen seurannee tässä omia ohjeitaan, joiden mukaan tiedottava kirjoittaja voi hyvin hyödyntää omia tekstejään (s.72), sillä tuttua materiaalia löytyi läpi kirjan. Näkökulma on tässä aiemmassa oppaassa valittu erilaisten perustiedotustekstien mukaiseksi, ja Uimonen käsittelee eri tekstilajien (tiedote, lehtijuttu, verkkokirjoitus, asiantuntijateksti) ominaispiirteitä selkeästi ja ja havainnollisesti.

Taina Uimosen Taitoa tekijälle, tehoa teksteihin: opas tiedottavaan kirjoittamiseen latelee tottuneesti yleisohjeita kirjoittajalle: tietty määrä toistoa selkeyttää viestiä lukijalle, mieluummin lyhyt kuin pitkä teksti, älä ihastu kielellisiin keksintöihisi liikaa, selkeässä otsikossa on aina verbi… Uimosen kevyttä tyyliä sekä syvempää sanomaa siitä, että kirjoittamisen tulisi olla kivaa, alleviivaavat välivitsit. Se, miten tämä sopii yhteen Uimosen toisen perussanoman kanssa, jonka mukaan kirjoittaminen tulee aina harjoittaa lukija mielessä, riippuu siitä jakaako Uimosen kanssa saman huumorintajun vai ei.

Itselleni Uimosen satasivuiset kirjoitusoppaat ovat olleet kivoja välipaloja siitä huolimatta, että ne ovat ammattikirjallisuutta, jota yleensä lähestyn varovaisesti ja erittäin syvän huokauksen jälkeen. Taitoa tekijälle, tehoa teksteihin: opas tiedottavaan kirjoittamiseen ansaitsee erityiskiitoksen siitä, että se ottaa esille verkkokirjoittamisen sekä tekniseltä että lukijareseptionkin kannalta pitäytyen käytännön vinkeissä. Uimonen kehottaa pysymään konkretiassa. Ja näyttää tässä suhteessa itse erinomaista esimerkkiä.

Agatha Christie: Tio små negerpojkar

© Kirjakko

Teetä ja kuivakakkua syanidilla, kuinka hurmaavaa murhaavaa. Agatha Christie on yksi maailman käännetyimmistä kirjailijoista, eikä suotta. Christien dekkarit ovat edelleen lähes parasta parhautta lukijalle, joka kaipaa elämäänsä pientä, ei liian pelottavaa murhamysteeriä sivistyneessä vintage-ympäristössä harrastettuna.  Yksi Christie-suosikeistani on ehdottomasti Eikä yksikään pelastunut (alkup. Ten Little Niggers, 1936), jonka pääjuoni on teknisesti ottaen perinteinen Christie-who-dunnit, mutta jonka tarina kuitenkin poikkeaa tavanomaisesta Poirotista tai neiti Marplesta.

Luin ensimmäiset Christieni ala-asteella. Sittemmin olen eri kieliä opetellessani havainnut, että nämähän ovat erinomaisia kielenopettelu- ja kielitaidonfreesausvälineitä. Kun juonesta on jo joku haisu suomenkielisen laitoksen perusteella, niin voi kiinnittää huomiota puheenparteen ja kielenkäyttöön. Erityisen käteviä nämä ovat siksi, että keskustelu on usein kevyttä jutustelua tuntemattomia kesken. Tokikin sanastoa varten joutuu sittemmin lukemaan esimerkiksi sanomalehtiä, koska Blausäurella ei särdeles pärjää dans un salon de thé, for eksempel.  Ruotsin freesailuni sai mukavasti potkua kirjaston vaihtohyllystä löytämästäni Tio små negerpojkarista (BonnierPocket 1986).

Dame Agatha Christien Tio små negerpojkar on hänen kirjallisella kultakaudellaan syntynyt tarina yhden mielipuolen suorittamasta joukkomurhasta, jolla on itse asiassa yksitoista uhria. Onnistuttuaan huijaamaan kymmenen uhria tekaistuilla kutsuilla eristyksissä olevalle lomasaarelle, hän alkaa murhaleikin, josta yksikään ei selviydy hengissä. Ensimmäinen kuolonuhri menee lomalaisten silmissä vahingon piikkiin, mutta pakokauhu alkaa nousta toisen selittämättömän kuoleman tapahtuessa kaikkien silmien edessä. Lopulta itse murhaajan ei edes tarvitse vaivautua tappamaan kaikkia – paniikki ja itsesuojeluvaisto saavat myös erään lomalaisen tarttumaan aseeseen. Christie käyttääkin tyypilliseen tapaansa kaikkitietävää kertojaa, joka on erityisesti viehtynyt tarkastelemaan muutamien päähahmojen toimia ja ajatuksia.

Tio små negerpojkar (suom. Kymmenen pientä neekeripoikaa 1968 sekä Eikä yksikään pelastunut 1940, viimeksi WSOY 2003) perustuu samanlaiselle psykologiselle juonikudelmalle kuin Christien Poirotit ja neiti Marpletkin – murhaajan persoonallisuus yhdistettynä hänen elämäntilanteeseensa selittää murhan. Tässä romaanissa ei kuitenkaan perinteisen salapoliisihahmon toimesta, vaan  kaikki kuolonhetkeään odottavat hahmot pyrkivät keskenään selvittämään, missä murhaaja piilee. Murhaajan paljastamiseen ei kuitenkaan pystytä edes Scotland Yardin tutkijoiden toimesta, ennen kuin hänen tunnustuskirjeensä toimitetaan tapauksen ymmällään oleville tutkijoille.

Tässä dekkarissa Christie flirttaileekin lukijan odotushorisontin pettämisen kanssa tavanomaista enemmän. Useamman murhaajan esiintyminen on ennen kuulumatonta Christieltä. Uhrien suuri määrä järkyttää lukijaa vielä nykyäänkin. Tio små negerpojkar lähestulkoon käyttää useampaa minäkertojaa ja lisäksi loppu on hilkulla jäädä avoimeksi. Turvallista jännitystä kaipaavan lukijan odotukset kuitenkin täytetään, sillä kaikki selviää aikanaan.

Tio små negerpojkar on ehkäpä juuri erilaisuutensa takia myös varsin haavoittuvainen kriittisen lukijan silmissä. Murhaajan on nimittäin täytynyt olla  lähes uskomattoman onnekas saadakseen suunnitelmansa onnistumaan käytännössä. Hetkenkään pohtiessa juonikudelman aukot repeytyvät ikävän suuriksi. Toisaalta loppuratkaisun johdosta lukija joutuu myös pohtimaan omaa moraaliaan: onko tappaminen koskaan oikein ja kellä (jos kellään) on oikeus päättää toisen elämä(stä).

Tio små negerpojkar on Christien tuotannolle sikäli epätyypillinen, että parempana  ensikontaktina Agatha Christien tuotantoon toimii vaikka Murha maalaiskylässä, jossa neiti Marple esiintyy ensimmäisen kerran. Sen sijaan jotain vähän erilaista, mutta kuitenkin luotettavaa nostalgista ja veretöntä jännitysviihdettä kaipaavalle dekkareiden nautiskelijalle Tio små negerpojkar toimii, jos näin nyt voi sanoa, kuin syankaliumi (cyankalium på svenska).

Kehtaako joku muu tunnustaa Christie -lempparinsa?

Mike Pohjola: Ihmisen poika

Lähde: http://mikepohjola.wordpress.com/2011/08/08/ihmisen-poika-se-on-taytetty/

Mike Pohjolan uutuusromaani Ihmisen poika on puolivallaton, elämänmakuinen seikkailukertomus pienen pojan kasvusta mieheksi elävän elämän ja ideaalisen ihmiskuvan ristipaineissa. Tältä näyttää ja tuntuu kiltin tytön syndrooma pojan sisuskaluissa elettynä. Ihmisen poika ikäänkuin päivittää John Irvingin Ystävämme Owen Meanyn Tsernobylin jälkeiseen Suomeen, jossa nostalgia säteilee Turun tautina, ahdistus maalautuu kynsilakassa ja kohtalo on ohjelmoitu sisäistettyihin suuruudenhulluihin odotuksiin. Se onkin sukupolviromaani, jossa yleisesti haukutun pullamössösukupolven nörtimmän neljännesosan sielunelämä ja kasvuhaasteet näyttäytyvät kerrankin lämpöisen ymmärtäväisessä valossa.

Mike Pohjolan Ihmisen poika (Gummerus 2011) kertoo Juliuksesta, joka putoaa puusta. Juliuksen uskovainen äiti tulkitsee suojelusenkelin pelastaneen lapsen varmalta kuolemalta – ja Julius pyrkii siitä lähtien elämään tuon pelastuksen arvoista elämää. Sillä miksipä Jumala olisi pelastanut juuri hänet, jos Hänellä ei olisi Juliuksen varalle jotain suurta suunnitelmaa?

Kantaessaan maailman pelastamisen taakkaa harteillaan Julius elää päivittäin kuitenkin tavanomaista 1980-luvun lapsen ja 1990-luvun nörttinuoren elämää: valitaan vikana joukkueeseen liikuntatunnilla, pelataan roolipelejä seurakuntakerhossa, lähetellään ekoja sähköposteja ja tekstareita ikinä, pohditaan jengillä filosofisia, mokataan kaikki orastavat ihmissuhteet, hankkiudutaan sivariin perheen paheksunnan saattelemana. Yksi romaanin parhaimpia puolia onkin taviselämän kuvaus, johon Juliuksen jeesustelu antaa nostetta jopa spekulatiiviseen fiktioon, maagiseen realismiin ja iloiseen salahuumoriin saakka.

Ihmisen poika kertoo myös Juliuksen rippipapista pastori Farforsista, joka haluaa uudistaa kirkkoa, mutta tulee kikkailleeksi itsensä kuntapolitiikan kautta eduskuntaan saakka ja samalla itsensä moraaliselle tärviölle. Farforsin avulla romaanissa päästään tutkailemaan myös 1900-luvun loppukymmenien poliittista ja yhteiskunnallista ilmapiiriä, sekä ilahduttavasti myös käytännön kähmintää. Tämä luo kaivattua jännitettä isojen kuvioiden ja yksityisten ahdistusten, laajojen linjojen ja satunnaisten sattumien välille.

Muut henkilöhahmot jäävät ohuemmiksi, mutta eivät siltikään pahvisiksi, sillä Pohjolalla on kyky luoda myös uskottavia sivuhahmoja. Kirja on silti poikien kirja: naisten sielunelämä jää jokseenkin tuntemattomaksi mantereeksi, vaikka lihallista tutkimusmatkailua pyritään harjoittamaan. Julius & nörttikumpp. eivät silti ole kiinni missään ATM-diskurssissa. Sitoutuminen vaan on kaikille vähän vaikeaa, eikä se siis suinkaan johdu susta, vaan musta.

Ihmisen pojan temaattisen buffetin sinfoniaa häiritsivät harvoin tekniset viat. Joskus tuntui siltä, että kappaleiden järjestystä tai lukujakoa olisi voinut harkita uudelleen. Kohtauksesta toiseen siirtyminen oli myös satunnaisesti hiukan töksähtelevää –  kolmen tähden käyttäminen olisi voinut toimia hyvinkin, sillä töksäyttely ei ollut tarpeen ainakaan lukijan herättelemiseksi. Juonet nimittäin olivat varsin kiinnostavia ja niiden eteneminen tervehenkisen reipastahtista. Myös yksikön toisen pronominin satunnainen käyttö lukijan herättely- ja etäännyttämiskeinona oli minusta henkilökohtaisesti ihan yhtä häiritsevää kuin missä tahansa kirjassa, sillä minä lukijana haluan eläytyä, en herätä aamukahvin tuoksuun.

Pohjola on sisällyttänyt romaaniinsa roolipelit paitsi käsiteltävänä teemana, myös postmodernia kirjallisuutta kaiuttavissa teknisissä ratkaisuissa. Ihmisen poika sisältää paljon murteellista puhetta, jonka oikeellisuudesta voidaan turkulaisten kesken vääntää vähintään yhtä paljon kui Laaksose flika runoure. Se sisältää myös paljon roolipelien taustamateriaalia muistuttavaa faktaa, sillä Jeesuksen toisen tulemisen teemaa pidetään Ihmisen pojassa yllä tietoiskumaisilla väliluvuilla, joissa kerrotaan maailmanhistorian jeesuksista. Romaani myös alkaa ehkä tarpeettomankin seikkaperäisellä selostuksella Jeesuksen ensimmäisen tulemisen historiallisista reunaehdoista. Vaikka tällainen maailmankuvaus tukee toisaalta romaanin pääteemaa, lukija voinee jättää sen väliinkin, mikäli pitää sukeltavista aluista. Kirjan loppu on sen sijaan übersiisti roolipelimäinen veto, jota ei yhdenkään tulisi missään tapauksessa jättää väliin.

Ihmisen poika on puhutteleva, niin fantastisia aineksia kuin tietokirjafaktaakin sisältävä tarina yhdestä oman elämänsä jeesuksesta. Jäin miettimään, kuinkahan läheltä tämän fiktiivisen hyvisnörtin peruspsykologia mahtaa liipata niiden teinien sielunelämää, jotka ovat päättäneet päivänsä käänteisesti pahiksina, räjäyttäen sisäisen ahdistuksensa kirjaimellisesti yhteiskunnan silmille.

Taina Uimonen: Kirjoita kiinnostavasti

Taina Uimosen Kirjoita kiinnostavasti (Infor 2010) osui hyppysiini kuukkeloidessani jotain verkkotekstejäkin käsittelevää kirjoitusopasta. Ette uskoisi, miten paljon maailmassa on kirjoitusoppaita, ja miten pieni osa niistä käsittelee sähköisiä medioita! Edes sitä neljää (4!) sivua (s), jonka Uimosen kepeän kompakti yleiskirjoitusopas verkkokirjoittamiselle suo.

Uimonen on kirjan perusteella arvioiden tekstuaalisen sisällöntuotantoalan ammattilaiskouluttaja, joka lienee koonnut tämän kirjan luentokäsikirjoitustensa perusteella. Tyyli on puhekielimäisen yksinkertaista, neuvoja ja ohjeita satelee tiuhaan, vatulointi on pannassa, pääsisältöä ryydittävät henkilökohtaiset kertomukset elävästä elämästä.

Uimonen kehuu kirjoittaneensa kirjan 33 päivässä, mikä tietysti sapettaa tällaista lukijaa, jonka ensimmäisen romaanin kirjoittaminen jäi kesken viitisentoista (15) vuotta sitten noin kolmannenkymmenennen (30. ?) sivun kohdalle. Nopsa tuotantotahti näkyy (onneksi) Uimosen kirjassa: lainaukset ovat valtaosin viitteettömiä, kirjoitusvirheitä löytyy. Pyrkimys näyttää, miten tiettyä neuvoa sovelletaan juuri sen antamisen jälkeen tuo tietysti konkretiaa tekstiin, mutta tuntui ainakin tästä lukijasta usein kiusallisesti pakonomaisen alleviivaavalta. Uimonen esimerkiksi mainitsee sananlaskujen käytön rikastavan tekstiä mielenkiintoisella tavalla, mutta unohtaa noudattaa omaa ohjettaan: “[V]aroituksen sana: Älä (sic) ihastu liikaa kielellisiin keksintöihisi. Ota silmä käteen ja katso, jaksaako teksti kantaa kieli-iloitteluasi.”

Kokonaisuudessaan Kirjoita kiinnostavasti on kuitenkin lajityypissään varsin onnistunut pikku opus. Se on nopea luettava, niin että kirjoitusohjeita pääsee pian testailemaan käytännössä. Se ei myöskään kärsi tämän lajityypin edustajien tyypillisistä rotuvioista, eli raskassoutuisuudesta, tekotaiteellisuudesta tai -tieteellisyydestä. Siksi se sopii niin aloittavan kirjoittajan perusoppaaksi kuin muistuttamaan perusasioista pätevöityneemmällekin ammattilaiselle. Erinomainen myös lukiolaiselle.

Ajattelin itse painaa sydämeeni Uimosen oppaasta kolme (3) ohjetta oman kirjoittamiseni kehittämiseksi:

1) Vältä lauseenvastikkeita,

2) Kirjoita ensimmäinen tekstiversiosi rennosti,

3) Kirjoita paljon.

Mitkä ovat teidän mielestänne parhaita kirjoitusneuvoja?