Tag Archives: New York

Klassikkohaaste: Aamiainen Tiffanylla

Olen sillä tavalla audiovisuaalisesti haasteellinen ihminen, että koen kirjat mieluiten kirjoina, en elokuvina.

Kirjabloggaajien kesän klassikkohaasteekseni valitsin Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, koska tämä kesä innoitti lukemaan erityisesti chick littiä ja dekkareita. Suureksi yllätyksekseni havaitsin, että Aamiainen Tiffanylla on molempia, siitä huolimatta ettei ole kumpaakaan.

Truman Capote: Aamiainen TiffanyllaAamiainen Tiffanylla on monella tasolla kulkeva pienoisromaani, hieman yli sata sivua. Kirjan päähenkilö Holly Golightly on korkeintaan yhdeksäntoistavuotias elämäntapavalehtelija. Hänestä kertoo Fred, joka oli toisen maailmansodan paikkeilla Hollyyn rakastunut kirjailijanplanttu. Tarina kulkee Hollya seuraten, mutta se ei villeimpiä anekdoottejakaan laajalti kertoessa kerro oikeastaan yhtään mitään. Kuka Holly oikeastaan oli ja mitä hänelle tapahtui? Voiko Fredin muisteloihin luottaa?

Holly Golightly on nainen ilman menneisyyttä, jonka tulevaisuus on joka hetki vaakalaudalla. Kertoja muistelee Hollya sellaisena kuin hän oli aikanaan, koska hänen nykyisestä tilastaan ei tiedetä juuri mitään. Hollylla on omalakinen arvomaailma, joka käy niin kutsuttua maalaisjärkeä vastaan. Puolet Hollyn tarinasta on Pygmalionia, loput mielikuvituksen tuotetta. Tai niin kuin eräs hahmo Hollysta todistaa: “Voitte miettiä päänne puhki päästäksenne hänestä perille ja hän antaa teille hevonpaskaa lautasella.”

Koko teoksen läpi kulkee punaisena lankana kysymys kirjallisista illuusioista. Onko Hollyn tarina vain kirjailijan sepitelmää? Erittäin proosallinen vastaus on, että onhan se. Capote onnistuu kuitenkin Hollyllaan, Fredillään ja newyorkilaisella kerrostalollaan luomaan todellisuuden, johon haluaisimme uskoa, joka tuntuu uskottavalta, joka mieluummin voisi olla enemmän kuin tarinaa. Aamiainen Tiffanylla keikuttelee lukijaa inhorealismin ja romantiikan välimaastossa tiedostuttamalla luomansa kirjallisen illuusion ja toisaalta viekoittelemalla illuusion sisälle.

Aamiainen Tiffanylla laittaa aivot tanssimaan sekä monitulkintaisella kielellään että vielä vähän monitulkintaisemmalla tarinallaan. Se on traaginen tapainkomedia, joka laittaa lukijan nauramaan myös itselleen.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
suom. Inkeri Hämäläinen
Tammi 1967
112 s.

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan

New Yorkiin sijoittuvaa chick littiä

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan. Kansi: Nick Dewar (Kustannusosakeyhtiö Nemo 2006) ja tuntematon BookCrossaaja.

Lauren Weisbergerin esikoisromaanin Paholainen pukeutuu Pradaan on huhuttu olevan avainromaani, jonka painostavan työympäristön ja vastenmielisen pomon esikuvina olisivat muotiraamattu Vogue ja sen päätoimittaja Anna Wintour. Tässäpä ovatkin sitten ainekset, joiden avulla teoksesta on tullut chick lit -klassikko. Työpaikkakuvausta on huomattavasti tavanomaista enemmän ja biletystä vähemmän, mutta juonet ovat ehtaa peruschikkeriä ja henkilöhahmot herkullisen luotaantyöntäviä.

Valehtelisin, jos väittäisin, että tämä chick lit-klassikko roikkui vuosikausia lukulistallani. Kohtalon sormella oli osansa asiaan, sillä löysin BookCrossing-version kirjasta vieraillessani jälleen kerran kirjaston vaihtohyllyllä. Olen ajatellut joskus testailla krossausta, mutta aiemmin se ei ole edennyt käytännön teoiksi saakka.

Paholainen pukeutuu Pradaan (Kustannusosakeyhtiö Nemo 2006, suom. Tiina Talvitie engl. alkup. The Devil wears Prada, 2003) on tarina juuri valmistuneesta Andreasta, joka pääsee pitkänä ja laihana tyttönä itsensä Runway-lehden päätoimittajan Miranda Priestlyn kakkosassistentiksi. Eli paskahalpisduuniin, joka sisältää lähinnä käskytettävänä olemista, mutta sentään työympäristö on glamoröösi ja kirsikkana kakussa keikkuu mahdollisuus päästä joskus kirjoittamaan jotain lehteen. Ehkä. Urahissin nakkulat silmissä vilkkuen yliopistosta vastavalmistunut Andrea ajautuu nopeasti elämään työlleen, eli pukeutumaan ilmaisiin merkkivaatteisiin ja hylkäämään ystävänsä, poikaystävänsä ja perheensä.

Mitään ihmeempiä paljastuksia kirjassa ei ole kellekään, joka on joskus katsonut jakson tai pari New Yorkiin ja/tai lehti- tai muotiympyröihin sijoittuvaa televisioviihdettä. Kaikki päähenkilöt ovat jotenkin vastenmielisiä. Andrea selviytyy työelämänsä ensimmäisestä vuodesta lähinnä ylemmyydentuntonsa ansiosta. Hänen poikaystävänsä puolestaan on laupias ylimoralisti, jonka pointti koko stoorissa on lähinnä toimia Andrean Samu-sirkkana. Andrean paras kamu on alkoholisti, hänen vanhempansa poissaolevia, ja päätoimittaja töykeä narsisti. Sympaattisimpia olivat lehden toimituksessa työskentelevät kliseiset homostylistit. Sitä kuvittelisi, että tällaisesta tasapainottomasta hahmopaletista saisi aikaan reippaasti hersyvää huumoria.

Suomennos oli muuten mukiinmenevä, mutta oikolukuvaiheessa useiden muotimerkkien nimet ovat jääneet väärinkirjoitetuiksi (esim. BadgleyMischka -duosta löytyi Baadgley ja eräskin Rodriguez oli kastettu uudelleen Narciscoksi). Koska chikkerikirjallisuus perustuu vahvasti merkkien tiputteluun, niiden nimien mokaaminen luo halvan haisun koko teokselle. Eikö muka riitä, että sisällön olemassaolo joudutaan feikkaamaan? Voiko muka merkkituoteväärennöksillä kehuskella muissakin kuin ruotsalaisissa chikkereissä? (Ks. Sofi Fahrmanin Elsas mode, jonka eräs suuri juoni liittyy väärennettyyn Chanelin laukkuun…)

Näennäisesti Paholainen pukeutuu Pradaan kysyy, onko muotibisneksessä mitään järkeä. Käytännössä kuitenkin Weisberger hakkaa lukijaa Manololla päähän koko matkan kotiin asti. Kirjan vapauttaminen takaisin kiertolaiselämään tuntuukin vapauttavalta: pääsen eroon ylemmyyydentuntoisen moralismin kierteestä.

***

BookCrossing puolestaan osoittautui näin ensiyrittämällä suunnattoman helpoksi. Hankkiudutaan kotisivulle, lykätään löytökirjan koodi oikeisiin laatikoihin ja voilà: kirjan matkahistoria maailmankaikkeudessa paljastuu. Omat kommenttinsa voi jättää perään jopa hankkimatta tiliä BookCrossingiin. Ilmeisesti todelliset bookcrossaajat jopa näkevät toisiaan ja jakavat paitsi mielipiteitään, myös kirjahyllyjensä sisältöä, varailevat toistensa kirjoja ja stalkkaavat vapautuneita kirjoja. Kuulostaa hauskalta, mutta melko työläältä. Onneksi on kirjaston kierrätyshylly meitä laiskempia varten.

***
Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan
suom. Tiina Talvitie
kansi: Nick Dewar
Kustannusosakeyhtiö Nemo 2006
engl. alkup. The Devil Wears Prada (2003)
490 s.
***

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Seuraelämän säännöt - Towlesin tyttöromaani

© Kirjakko. Amor Towles: Seuraelämän säännöt. Määrättömän tyylikäs kansi: Martti Ruokonen. WSOY 2012.

Amor Towlesin Seuraelämän säännöt on lainannut nimensä suoraan George Washingtonin teini-ikäisenä kynäilemästä tapakirjasesta, joten luvassa oli oletusarvoisesti naiivin ja säännönmukaisen sekä kokeneen ja satunnaisen ristiriidoista ja tasapainottelusta ponkaiseva älykäs ja historiallinen lukuromaani. Näyttämö ja juonikin kuulostavat hyvältä paperilla: 1930-luvun New York, kolmiodraamaa, älykäs mutta varaton sankaritar, joka puskee tietään eliittiin. Seuraelämän säännöt ei kuitenkaan nouse keskivertoviihderomaania ikimuistettavammaksi tapaukseksi: edes runsas intertekstuaalisuudella kikkailu, nokkela(hko)t sanaleikit, lähes historiallisessa pysyttelevä ajankuvaus ja dialogi, tai oikeasti erinomainen miljöön kuvaus eivät kosketa. Lukukokemus jäi latteaksi (niinkin latteaksi, etten kertakaikkiaan saanut luettua muutamaa viimeistä lukua).

Seuraelämän säännöt kertovat päähenkilö Katey Kontentin elämän käännepisteestä, vuodesta 1938. Vuonna 1938 Katey hummailee rahattomana parhaan kamunsa kanssa, rakastuu ketkuun, heittäytyy töihin, heittäytyy vielä parempiin töihin, menettää rakkautensa, pinnaa töistä, muuttaa omilleen, seurapiireilee ja salasuhteilee, patikoi vuorilla ja hengaa jazz-klubeilla, ravintoloissa ja hotellihuoneissa hyvässä seurassa. Toki kaikkea hengailua ja sen semmoista kahlitsevat seuraelämän säännöt: pitää tehdä niin, että näyttää oikealta ja sanoa niin, että kuulostaa oikealta. Kateyn ja hänen tuttaviensa irtiotot säännöistä ovat kuitenkin pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kunhan kulissit pysyvät yllä, oikeastaan kaikki on sallittua. Niinpä Seuraelämän sääntöjen pitäisi olla varsin mehevä ja mehukas pakkaus. Jälkimakuna jää kielelle asumaan kuitenkin kolme päivää jääkaapissa marinoitunut mansikkakermakakku.

Seuraelämän sääntöjen latteus johtuu monesta seikasta. Ensimmäiseksi historiallinen ajankuva rikkoutuu lukuisten virheiden takia – kirja kuulostaa siltä kuin kirjailija olisi hankkinut ison osan erityisesti naisen elämään liittyvistä tiedoistaan wikipediasta, ja käännös tapaa tipahdella ajankuvasta tasaisin väliajoin. Löytyy push up -liivejä (s. 70), sisällissodan soturi (s. 143), Schiaperellin kolttu (s. 265),  ja äkäisen naispäähenkilön kiivas tokaisu “Pää poikki!” (s. 320), muiden muassa.

Kielellistä kompurointia enemmän häiritsi kuitenkin jumalaton juonellinen laskelmointi. Seuraelämän sääntöjen jokainen juonenmutka on aseteltu paikalleen huipputasapainoisesti ja päälle päätteeksi vielä hiottu niin siloiseksi, että rosoisimpiakin elämänmutkia kuvaavat kohtaukset liukuvat läpi käsien kuin vesi. Periaatteessa tätä muodottomuutta voisi varmaankin perustella juuri seuraelämän sääntöjen noudattamisella, mutta käytännössä se johtaa siihen, ettei juuri mikään kirjassa esitetty kosketa tai liikuta lainkaan.

Seuraelämän sääntöjen ehdottomia huippukohtia ovat miljöiden kuvailut – 1930-luvun New York, sen kadut, hotellit, klubit, lehtien toimitukset ja jopa Adirondack-vuoristo sykkivät elämää. Mikä on ehkä hiukan paradoksaalista hahmojen luisevuuden huomioon ottaen. Tosin seuraelämässä taitaa olla alkuperäistenkin Seuraelämän sääntöjen mukaan pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että kaikki feikkaavat jotain. Towlesin Seuraelämän säännöt feikkaavat historiallista romaania. Ehkäpä tämän voi lukea jonkinlaisena kommenttina historiallisten romaanien yleiseen suosioon tai koko genreen…

Jos pitää nykychick litistä  siirrettynä historialliseen, hyvinkuvailtuun miljööseen, tämä romaani kannattaa laittaa lukulistalle. Autenttisemmasta historiallisesta jazz-ajan kerronnasta pitäville suosittelen F. Scott Fitzgeraldia (älykästä kerrontaa) P.G. Wodehousea (nokkelaa viihdekirjallisuutta) tai vaikka Evelyn Waugh’ta (lähihistoriallista fiktiota).

***

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Suom. Hanna Tarkka

Kansi: Martti Ruokonen

WSOY, 2012

445 s.

engl. alkup. Rules of Civility

Cetology, Inc. 2011

***

Kirjabloggareista kirjaa ovat arvioineet ainakin Tuulia, Karoliina ja Maria.