Tag Archives: nokkela

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Eeva Joenpelto. Nimi tuo mieleen isoäidin kirjahyllyn, jossa Joenpellon ei tarvinnut etsiä kaimaansa kovinkaan kaukaa. Mahdollisesti samasta syystä en ole itse tullut koskaan tarttuneeksi yhteenkään. Viime viikolla Joenpelto-haasteen innoittamana tartuin kuitenkin Uskomattomia uhrauksia -teokseen. Koska se nyt sattui löytymään kirjahyllystä.

Teos ei vakuuttanut. Ensimmäiset 30 sivua olin, että en tajua, ja lisäksi tylsää. Sinnittelin sadannelle sivulle ja sitten tuli stoppi. Teos oli täynnä masentunutta pikkusievää. Ihailtavan pikkutarkkaa kuvailua, mutta en vain saanut kiinni, että mitä sillä haettiin.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva GladKirjahyllystä sattui kuitenkin löytymään myös Elämän rouva, rouva Glad, jolle päätin antaa mahdollisuuden siltä varalta, että pikkutarkkuus olisi jotenkin jalostuneemmin juonessa mukana.

Ja hyvä, että otin. Elämän rouvassa Joenpelto kuorii henkilöhahmoistaan kerroksen kerrokselta, kunnes jäljellä on raaka sisin. Joenpellon kuvauksen pikkutarkkuus on hämmästyttävää. Ihailen tapaa, jolla Joenpelto asettelee yksityiskohdat toistensa perään luonnollista tahtia, vatuloimatta tai kiirehtimättä.

Elämän rouva, rouva Glad on tarina siitä, miten keski-ikäisestä naishenkilöstä tuli keski-ikäinen ja mihin hän on seuraavaksi menossa. Rouva Gladin tarinan vastapainona toimii nimismies Järvisen tarina, tarina keski-ikäisen miehen edesottamuksista. Glad on tekijäihmisiä, Järvinen puhujaihmisiä. Kauhea kiire on kummallakin. Näyttämönä toimivat 1930-luvun nimetön pikkukaupunki ja Helsinki, joissa rouva Glad hoitaa bisneksiään ja elämäänsä.

Teoksen epäluotettava kertoja vaikuttaa sitä luotettavammalta, mitä syvemmälle psykologisiin kerroksiin ja rehellisiin muistoihin teoksen edetessä päästään. Epäilys kuitenkin jää: rehellisen itseymmärryksen saavuttaminen on rouva Gladille vaikeaa. Suhdetoiminnassa on toki pakkokin valehdella, liike-elämä vaatii veronsa tässäkin mielessä. Ikävien muistojen kohtaaminen ei myöskään edesauta elämää tässä ja nyt.

Kokonaisvaltaisesta inhimillisyydestä ammentava teos nousee pienistä ihmiskohtaloista itseään suuremmaksi allegoriaksi elämästä. Hiotut yksityiskohdat paljastavat lukijalle sen, mistä päähenkilöt valehtelevat. Kuvauksen runsaus tekee teoksesta miltei elokuvallisen.

Juonet tuntuvat tässäkin teoksessa olevan Joenpellon heikko kohta, ainakin nopeiden leikkausten ja vauhdikkaan kerronnan ystävän mielestä. Kun juonta on teoksessa ollut pakko elävöittää, Joenpelto tuntuu ymppäävän omituisia tapahtumisen hypähtelyjä soljuvan kuvauksensa sekaan.

Keskeisten henkilöhahmojen syvyys paljastaa myös sivuhahmojen ohuuden. Toisinaan ohuudella on merkitys, toisinaan ei.  Toki me kaikki olemme omien elämiemme päätähtiä. Joenpelto oli oman näkemyksensä mukaan ennen kaikkea ihmiskuvaaja ja se näkyy tässä romaanissa.

Elämän rouva, rouva Glad on niitä kirjoja, joita sietää miettiä hieman pidempäänkin, jotta ne alkavat aukeamaan. Monikerrokselliseen tematiikkaan mahtuu monta näkökulmaa, jotka puhuttelevat myös nykylukijaa.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad
WSOY 1982 (1984)
374 s.

Pauliina Susi: Takaikkuna

TakaikkunaPauliina Suden jännäri Takaikkuna sai viime vuonna Vuoden Johtolanka -palkinnon. Ansaitusti saikin. Takaikkuna kieputtaa vihapuheesta ja nettivakoilusta tiukan vyyhdin, jossa lukija on mukavasti koko ajan viisi senttiä päähahmojen edellä punaisen langan nyhtämisessä.

Teoksen keskushenkilö on sosiaalityöntekijä Leia Laine. Hän pyrkii saattamaan jaloilleen Pro-Men -yhdistystä, jonka tarkoitus on tukea prostituoitujen asiakkaita. Esiinnyttyään yhdistyksen edustajana televisiossa Leia alkaa saada kaikenlaista vihapostia niskaansa. Samaan aikaan toisaalla eräs ministeri harjoittaa nettiseksiä. Skandaalin välttääkseen hän yrittää saada tallenteen haltuunsa mahdollisimman nopeasti tuntemattoman nörtin avustuksella. Digijäljet johtavat Leia Laineeseen, mutta pitävätkö digijäljet paikkansa? Alkaa bittiavusteinen kujanjuoksu maalla, jäällä ja merellä.

Takaikkunassa Susi luottaa vahvuuksiinsa:  mestarilliseen näkökulmatekniikkaan, juonten napakkaan rytmittämiseen ja vankkaan taustatyöhön. Nettivakoilun mahdollisuudet ja uhkat avautuvat romaanissa elävästi ja arkikielisesti. Uhkaa ja mahdollisuuksia luotaavat myös prostituutiota, politiikkaa, yksinäisyyttä ja moraalia käsittelevät juonet, joita Susi peilauttaa usean näkökulman kautta. Teoksen polveilevuus näkökulmien ja teemojen välillä syventää niin juonia, eläytymistä kuin teemojen käsittelyäkin.

Pieniä vikoja komiassakin löytyy, vaikka ei montaa. Yksi olennainen juonenkohta jää selittämättä ja näkökulmahahmoista yksi kärsii selittävien elementtien ylitsepursuavasta runsaudesta. Lisäksi lempparielokuvasarjaani Star Warsia on käytetty eräänlaisena naivistisena kokoomareferenssinä, eikä vitsi kanna loppuun saakka. (Myös Boba Fettin nimi on kirjoitettu väärin, mitä suuresti paheksun.)  Sen sijaan viitteet Hitchcockin Takaikkunaan osuvat päivitettyyn maaliinsa.

Kokonaisuudessaan Takaikkuna on kuitenkin kansainvälisen tason dekkari-jännäri. Juoni imaisee mukaansa heti alettuaan ja Susi saa teemoistaan irti lähes jokaisen lukijan pahimpia pelkoja näppäileviä juonenkäänteitä. Minua ihmetyttääkin suuresti, ettei kustantamo ole vienyt Suden jännäreitä ulkomaille. Takaikkunan lisäksi kuvittelisi Suden Pyramidin (2009) näyttävän myyntihitiltä myöhemmin ilmestyneiden Gillian Flynnin Kiltin tytön ja Paula Higginsin Nainen junassa -teosten malliin.

PS. Parhaillaan on menossa Kirjakauppaliiton vuotuinen Dekkariviikko.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioniKaroliina Timosen toinen teos Kesäinen illuusioni sekoittaa perinteisen  kesäromanssin suomalaisen kirjallisuuskaanonin perinteisen misogynian kanssa alitajuntaan jumiutuvaksi pienoisromaaniksi. Siinä keski-ikäinen nainen etsii itseään, mutta löytääkin vain miehiä.

Klarissa Laine on paennut hajoavaa avioliittoaan Saimaan rannalle. Suomifilmimäisen saari-idyllin kesäkuumasta haetaan ratkaisuja ja itsetuntemusta perinteisen suomalaisen mökkiretriitin kautta. Eheytymisprosessi katkeaa kuitenkin vastarannan naapuriin: salskea herrasmies tarjoaa kulturellia seuraa ja eroottisia värinöitä. Ilmanpaine nousee kuitenkin muiden näyttelijöiden ilmaantuessa lavalle. Miten käy avioliiton?

Kesäinen illuusioni on rakenteellisesti eheä ja napakka teos, vaikka sitä vaivaavat erityisesti alkupuolella hieman hapuileva lause ja väärien asioiden selittämiset adverbien avulla.  Minäkertoja vie tarinaa, mutta lukijalle raotetaan ajoittain todellisuuden verhoa. Harhakuvan näkyväksi tekeminen kyseenalaistaa kesäromanssin lajia samalla kuin toisintaa sitä. Timosen pastissimainen käsittely tuoreuttaa kulunutta genreä.

Toisaalta teos ei läpäisisi Bechdelin testiä. Teoksen minäkertoja on olemassa lähinnä miesten kautta ja miehiä varten, pohtiakseen miehiä ja miesten toimia.

Kesäinen illuusioni kertoo suomalaisen kirjallisuuden perinteisestä naisongelmasta, etenkin mitä seksuaalisuuteen ja moraaliin tulee. Naisen kuuluu saada tuomio. Näin etenkin, mikäli nainen pyristelee irti perinteisestä naisen asemasta. Tuomio lätkäistään yliluonnollisin keinoin, mikäli ei ole mitään maallista kättäpidempää käsillä.

Vaikka kirjailija nostaa ongelman esille, moraalisia arvioita tai ratkaisuja suuntaan tai toiseen hän ei tarjoa. Kesäisen illuusionin voikin tulkita monella tavalla ja siksi teos jää lillimään lukijan mieleen. Tässä suhteessa se eroaa edukseen esikuvistaan ja tavanomaisista kesäromanssiromaaneista.

*Huom. Kirjoittaja tuntee kirjailijan kirja- ja bloggaajapiireistä.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015
165 s.

Harri Nykänen: Likainen Harri: 20 vuotta Erkon renkinä

Harri Nykänen: Likainen HarriNykyisen dekkarikirjailijan, entisen Hesarin rikostoimittajan Harri Nykäsen toimittajaelämäkerta Likainen Harri: 20 vuotta Erkon renkinä vetää kuin Raid, vaikka Nykänen itse muistuttaa lukijaa koko ajan siitä, että kyseessä on vain hänen puolensa tarinasta. Lukija pääsee  katsomaan Suomen suurimman päivälehden kulissien taakse toimituksen kahinoita,  rikosjuttujen tekoa ja Suomen eliitin monimutkaisia verkostoja.

Sattumalta tunnen Nykäsen aikoihin Hesarin kotimaan toimituksen toimituspäällikkönä työskennelleen henkilön. Hän totesi, ettei Nykäsen kanssa paljon joutunut neuvottelemaan, sillä hän asioi aina ylempien kanssa. Tämä käy myös ilmi teoksesta, jossa päähenkilö sovittaa itsensä sujuvasti rakastettavan pahiksen rooliin. Duunariperheen ja alkoholisti-isän poikana Nykänen näki olevansa eri kastia kuin yliopistotaustaiset toimittajat monella tavalla.

“Jos tämä julkaistaan, me ollaan varmasti oikeudessa, pomminvarmasti.” [s. 69]

Rötöspuolella työskentely ei suinkaan hälventänyt eroa Nykäsen ja muun toimituksen välillä, pikemminkin päinvastoin. Skuuppien jahtaaminen vaati sitoutumista työhön työaikojen ulkopuolellakin, eikä valmiiden tulenarkojen juttujen saaminen julkaistuiksi asti ollut helppoa. Kun päätoimittaja Virkkunen kielsi jutun julkaisemisen, livautti Nykänen juttunsa Ilta-Sanomiin työsopimuksensa vastaisesti. Hän katsoi olevansa loppujen lopuksi vastuussa vain lukijoilleen.

Kiusanteon mittasuhteet olivat niin suuret ja tavat niin kekseliäät ja moninaiset, että näin tapauksessa hyvän dekkaritarinan. […] En kuitenkaan ollut yksin apajilla. Myös Matti Yrjänä Joensuu tiesi tapauksesta ja kirjoitti sen innoittamana kirjan nimeltä Kiusantekijä. [s. 188]

Likainen Harri -teos on täynnä meheviä juttuja Nykäsen toimittaja-ajoilta, Urho Kekkosen viimeisten päivien stalkkaamisesta Matti Ahteen seksuaalihäirintäjuttuun saakka. Nykänen ei jaarittele, vaan on valinnut teokseensa parhaat palat.

Teokseen on jäänyt oikolukuvaiheessa jonkin verran kirjoitus- ja pilkkuvirheitä, joita ilman teos olisi pärjännyt varsin mainiosti. Teoksen alkupuolella kerronnan jouhevuutta häiritsee omaelämäkerroille tyypillinen nimien tulva, jonka onneksi laantuu tarinan kiihdytellessä läpi suomettuneen Suomen, poliisikorruption, talousrikosbuumin, kirjailijanuran alun ja lopulta moottoripyöräjengit, poliisisurmat ja 2000-luvun alun eliittirötökset.

Nykäsen toimittajaelämäkertaa voi lukea eräänä kulttuurihistoriana Suomen kansaa kuohuttaneista rikostapauksista ja julkisista skandaaleista. Juttujen taustoja penkoessaan kirjailija näyttää paitsi rikoksen anatomian, myös sen inhimillisen laskun, joka lankeaa maksettavaksi, mikäli onnistuu tilaamaan suuntaansa median huomion – eikä ole riittävästi verkostoitunut media-alan pomojen kanssa sitä ennen.

Tavallaan sitä toivoisi, että Likainen Harri on likainen lähinnä mielikuvituksensa osalta, ja suomalainen media toimisi vähemmän yhteiskunnan päättäjien ehdoilla. Litmus-testinä voi käyttää lähestulkoon minkä tahansa päivän päivän lehteä.

Harri Nykänen: Likainen Harri: 20 vuotta Erkon renkinä
Crimetime & Docendo 2015
318 s.

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjaltaEsikoiskirjailija, kustannustoimittaja Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta on oivaltava havaintokokoelma kohtuullisen tavallisen keski-ikäisen naisen arjesta. Sen lukeminen saattaa aiheuttaa käsittämätöntä keskivartalon hötkyntää, mahdollisesti ajoittain myös hallitsemattomia äänimerkkejä ja selittämätöntä silmähikeä.

Teosta mainostetaan takakannessa viihderomaaniksi aikuiselle naiselle, mikä on kyllä vale. Kyseessä on pikemminkin teemoittain järjestetty kolumnikokoelma (vaikka kolumnikokoelma ei takakannessa varmaankaan ole markkinointiviestinnällisesti järkevä valinta), jossa puidaan keski-ikäisen kypsymisen aiheuttamia vaikutuksia yksinpuheluna.

Meikkipussin pohjalta on varsin blogimainen, sillä kolumnit ovat lyhyitä, napakoita ja henkilökohtaisia. Tytti -nimisen päähenkilön ajatukset avaavat naistenlehdistä jossain määrin tutun näkymän kirjallisuudessa lähestulkoon tuntemattoman elämänmuodon, lähes viisikymppisen naisihmisen, elämään. Näkökulma kuitenkin poikkeaa naistenlehdistä, sillä kyseistä eläjää ei tarkastella kuluttajana, äitinä, sairastajana tai julkisuuden henkilönä, vaan kokonaisena ihmisenä.

Tuore näkökulma hämmentäisi lukijan, ellei hän voisi viihtyä teoksen vetävässä kerronnassa ja helmeilevässä katsannossa, vaikka aiheet ovat välillä karujakin. Teos ei kuitenkaan ole tekopirteä tai pakkopositiivinen, eikä se työkseen jakele elämänohjeita lukijalle. Muutaman kuitenkin.

Ensinnäkin, jos virtsankarkailua kohdunpoiston jälkeen esiintyy, kannattaa hommata sohvalle samaa sävyä oleva puutarhatuolityyny, jonka voi pestä vahingon sattuessa. Ja toisekseen, “Always ottimista, never pessimista” (s. 170).

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga, 2015
170 s.

Klassikkohaaste: Aamiainen Tiffanylla

Olen sillä tavalla audiovisuaalisesti haasteellinen ihminen, että koen kirjat mieluiten kirjoina, en elokuvina.

Kirjabloggaajien kesän klassikkohaasteekseni valitsin Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, koska tämä kesä innoitti lukemaan erityisesti chick littiä ja dekkareita. Suureksi yllätyksekseni havaitsin, että Aamiainen Tiffanylla on molempia, siitä huolimatta ettei ole kumpaakaan.

Truman Capote: Aamiainen TiffanyllaAamiainen Tiffanylla on monella tasolla kulkeva pienoisromaani, hieman yli sata sivua. Kirjan päähenkilö Holly Golightly on korkeintaan yhdeksäntoistavuotias elämäntapavalehtelija. Hänestä kertoo Fred, joka oli toisen maailmansodan paikkeilla Hollyyn rakastunut kirjailijanplanttu. Tarina kulkee Hollya seuraten, mutta se ei villeimpiä anekdoottejakaan laajalti kertoessa kerro oikeastaan yhtään mitään. Kuka Holly oikeastaan oli ja mitä hänelle tapahtui? Voiko Fredin muisteloihin luottaa?

Holly Golightly on nainen ilman menneisyyttä, jonka tulevaisuus on joka hetki vaakalaudalla. Kertoja muistelee Hollya sellaisena kuin hän oli aikanaan, koska hänen nykyisestä tilastaan ei tiedetä juuri mitään. Hollylla on omalakinen arvomaailma, joka käy niin kutsuttua maalaisjärkeä vastaan. Puolet Hollyn tarinasta on Pygmalionia, loput mielikuvituksen tuotetta. Tai niin kuin eräs hahmo Hollysta todistaa: “Voitte miettiä päänne puhki päästäksenne hänestä perille ja hän antaa teille hevonpaskaa lautasella.”

Koko teoksen läpi kulkee punaisena lankana kysymys kirjallisista illuusioista. Onko Hollyn tarina vain kirjailijan sepitelmää? Erittäin proosallinen vastaus on, että onhan se. Capote onnistuu kuitenkin Hollyllaan, Fredillään ja newyorkilaisella kerrostalollaan luomaan todellisuuden, johon haluaisimme uskoa, joka tuntuu uskottavalta, joka mieluummin voisi olla enemmän kuin tarinaa. Aamiainen Tiffanylla keikuttelee lukijaa inhorealismin ja romantiikan välimaastossa tiedostuttamalla luomansa kirjallisen illuusion ja toisaalta viekoittelemalla illuusion sisälle.

Aamiainen Tiffanylla laittaa aivot tanssimaan sekä monitulkintaisella kielellään että vielä vähän monitulkintaisemmalla tarinallaan. Se on traaginen tapainkomedia, joka laittaa lukijan nauramaan myös itselleen.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
suom. Inkeri Hämäläinen
Tammi 1967
112 s.

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Britt-Marie kävi täällä -teoksen takakannessa verrataan kirjailija Fredrik Backmanin Britt-Marieta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan. Kyllä ei pitäisi. Britt-Marie on hauska.

20150601_152540Britt-Marie, 63, on erittäin mielikuvituksekas ihminen. Vaatii hyvää mielikuvitusta kuvitella vuosikausia, että aviomiehen paita ei haise vieraalta parfyymilta. Kun mielikuvituksen venymisen rajat saavutetaan, Britt-Marie hankkii itselleen työpaikan työvoimatoimiston parhaista pyrkimyksistä huolimatta. Työpaikka sijaitsee Borgissa, pikkukaupungissa, jonka paras piirre on sen ohittava tie. Borgissa eivät asu kuin laitimmaiset luuserit, eli ne, jotka ovat liian nuoria, vanhoja, köyhiä, sairaita, rikollisia tai toivottomia muuttaakseen pois. Britt-Marie ei ole ensinkään sellainen ihminen, joka arvostelisi muiden elämäntapaa, mutta miten ihmiset pystyvät elämään kuin siat pellossa?

Britt-Marie kävi täällä törmäyttää herkullisesti suurten ikäpolvien keskiluokkaiset ennakkoluulot ja asenteet huono-osaisemman kansanosan todellisuuden kanssa. Backmanin teos luotaa nykypäivän yhteiskunnallisia tragedioita myötätuntoisesti, ihmisen tasolla. Kuusikymppisen kympin tytön elämättömäksi jäänyttä elämää peilataan lähiöteiniterroristien arjen kautta. Inhimilliset suojakilvet läpäisee jalkapallo, puoli ja toisin.

Backman pelaa taitavasti stereotyypeilla ja ennakkoluuloilla kuten Mies, joka rakasti järjestystä -teoksessaankin. Järjestys ja järjestymättömyys on myös tämän teoksen perusjännite. Britt-Marie on kuin naispuolinen Ove, ja humoristiseen sävyyn kerrottu tarinakin etenee aika lailla samaan malliin. Se ei ole huono tarina, vaan ehkä jopa niin hyvä tarina, että ansaitsee tulle kerrotuksi toiseen kertaan, samankaltaisesta, mutta kuitenkin erilaisesta näkökulmasta.

Romaanin parasta antia on sen inhimillinen ymmärtäväisyys, joka ei vaikuta liian psykologisoivalta tai edes elämänohjeistavalta. Eletty elämä vaikuttaa valintoihimme ja asenteisiimme, oli elämää takana kuusikymmentä tai kolmetoista vuotta. Backman huomauttaa teoksillaan, että yksilö ei tee kaikkia omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, vaan muiden ihmisten ja yhteiskunnan toiminta vaikuttaa siiheen, millaiseksi kenenkin elämä muodostuu. Hän kysyykin, kuka ottaa kopin silloin, kun tapahtunut ei ole kenenkään vika?

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä
suom. Riie Heikkilä
Otava 2015
376 s.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetäänKuinka sydän pysäytetään on vähintään yhtä hyvä sotaromaani kuin Väinö Linnan Tuntematon sotilas.

Useita teoksia vuodessa julkaiseva JP Koskinen oli edellisvuonna Ystäväni, Rasputin –teoksellaan Finlandia-palkintoehdokkaana. Luin teoksen, se jäi kesken. Historiallisiin tositapahtumiin perustuvia romaaneja kirjoittavan Koskisen romaani oli omaan makuuni liian hidastempoinen ja ehkä myös vähän koulukirjamainen, vaikka pidin hänen tavastaan kertoa historiallisesta suurhenkilöstä toisen hahmon näkökulmasta. 

Myös Kuinka sydän pysäytetään näyttää sivujuonteena suurmiehiä, vilahduksen Mannerheimia ja kenraali Airoa, Saharan kauhua Aarne Juutilaista. Keskushenkilönä on kuitenkin punikin poika, vänrikki Juho Kivilaakso (os Stendahl), joka toimii ennen sotaa Saksassa ja Neuvostoliitossa salaisena agenttina, sodan aikana rivimiehenä rintamalla.

Kivilaakson  – ja Suomen – kohtalonhetkiä vyöryttävä romaani etenee kuin luoti. Koskisen sotaromaani yhdistää agenttiromaanin toiminnallisuuden ja salamyhkäisyyden ja sotaromaanin vääjäämättömyyden yksilön kasvukertomukseen ja rakkaustarinaan. Lopputuloksena on koskettava ja tuore kuva talvisodasta kansainvälisenä skandaalina. Se peilaa myös nykyistä maailmanpoliittista tilannetta.

Kuinka sydän pysäytetään kulkee rytmikkäästi talvisotaa edeltävän ajan ja rintaman välillä. Kahden aikatason tarinankuljetus jämäköittää fiktion faktalla. Faktan osuutta Koskisen teoksessa korostetaan myös tuomalla teokseen aitoja uutisia ja sähkeitä, vaikka joukossa on keksittyjäkin. Juhon hahmoon on tuotu syvyyttä romanttisella juonella, joka on teoksen juonikudoksessa välttämätön, mutta samalla sen epäuskottavin ja tylsin suoni.

Koskinen on romaaneissaan pyrkinyt yhdistämään vankan historiallisen tietämyksen ja tunnetason elämyksen. Kuinka sydän pysäytetään onnistuu tässä hänen teoksistaan parhaiten.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY 2015 
350 s.

 

Sami Liuhto: Viromaani (Tusinaromaanit III)

Sami Liuhto: ViromaaniMinä ja Nietzche olemme sitä mieltä, että joka on akateeminen ei vain sielultaan, vaan myös koulutustaustaltaan, eikä ole lukenut Sami Liuhdon Viromaania, on tietämättään menettänyt paljon hauskaa. Sellainen hauskan menetys ei ole kustannustehokasta, etenkään näin marraskuussa. Kehitysnäkymistänne voitte ottaa kopin tekemällä yksinkertaisen resurssinhankintatoimenpiteen.

Viromaani Neromaanin ja Puuromaanin perillisenä

Omassa lukukokemuskentässäni Viromaania ei ole ollut nähtävä Neromaanin ja Puuromaanin välittömänä jatkumona, vaan itsenäisenä, omalakisena kokonaisuutena vailla subjektiivisperusteista odotushorisonttia. Sen runsaat mutta avoimet intertekstuaaliset viittaukset, ludus verbalis, imaginääriset ja ei, sekä räävittömän alatyylinen kuittailu akateemiselle nykyelämälle muodostavat yhdessä plastisten henkilöhahmojen kanssa nerokkaan huumoripläjäyksen, jossa saattaa metatason aspiraatioitakin piillä. Kirjailijankin ääni onnistuu teokseen itsensä muutaman kerran pilkahtamaan.

Tietäisivätpä nämä epelit, miten samalla tavalla käyttäytyivät halveksimiensa ihmisten kanssa ja ehkä heillä, epeleillä, aavistus asiasta olikin, ja siksi olivat tarkkana etteivät huomaisi milloinkaan missään yhtään mitään. (s. 18)

Elikkäs tosissaan kuitenkin

Liuhto heilimöi teoksessaan äärettömän miellyttävästi humorismin, kielellisen leikittelyn, modernista tutun kokeellisen rakenteen ja kaikenkarvaisen epämääräisyyden välillä sortumatta lainkaan tylsään tai tekotaiteelliseen. Tai jos sortuu, se on joko ironiaa tai sarkasmia, pastissi, kommentaari tai muuta mukavaa, tositarkoituksella. FL Oksa-Reikäsen seikkailut apurahakauden loppupuoleisen Kallion ja Tallinnan välimaastossa kuvaavat paitsi synkkää akateemista todellisuutta että proosallista nykytilannetta.

Teoksen loppumisen aiheuttamaan tuskaan suo helpotusta tieto, että vielä kymmenisen romaania on Tusinaromaanit-sarjaan tulossa. Toivotan Neromaani-teokselle mitä parhainta onnea Mahdollisen kirjallisuuden seuran palkintomittelöön, sillä Viromaani-teoksesta päätellen sekin on palkinnon ansainnut.

Lisäksi haluan kiittää painotyöskentelyä. Viromaanin lukeminen on erityisen aistirikas kokemus, sillä painojälki tuntuu sormenpäissä ihan niin kuin ennen vanhaan. <3 Jos teos ei ole vielä ehtinyt kivijalka- tai nettikirjakaupassa lähelle sinua, kustantamon nettikaupasta löytyy. (Ei maksettu mainos, vain kylmää realismia.)

***

Sami Liuhto: Viromaani (Tusinaromaanit III)
turbator 2014
137 s.