Tag Archives: nokkela

Niina With: Joko taas, Stella

Niina With: Joko taas, StellaLuin Niina Within uusimman chick lit -romaanin Joko taas, Stella yhdessä perjantai-illassa. Tällaiseen epäilyttävään hurvitteluun oli useita syitä:

  1. Tykkäsin ekasta Stella-kirjasta.
  2. Kirja tuli postitse Myllylahti-kustantamon lähettämänä arvostelukappaleena.
  3. Aloitan ylihuomenna työt Myllylahdessa, joten on asiallista tutustua kustantamon syksyn tarjontaan.

Kaikista kolmesta edellä mainitusta syystä on lukijan syytä kiinnittää huomiota tämän postauksen käsittämättömän valtavaan korruptoituneisuuspotentiaaliin, jota tuskin kenenkään inhimillisen ihmisen moraalinen selkäranka voi katkeamatta kantaa. Voinkin tässä heti postauksen aluksi paljastaa, että kirjan loppuun päästyäni nieleskelin kyyneleitä.

Toisen kirjan kirous (ei koske Stellaa)

Monissa kirjasarjoissa ja monille kirjailijoille nimenomaan toinen teos on se vaikea, etenkin jos ensimmäistä on kiitelty. Trilogioissa toinen kirja jää helposti kehitteleväksi välivaiheeksi, esikoiskirjailijat hermoilevat tai hutiloivat toisen teoksensa b-luokkaan. Joko taas, Stella aloittaa suurin piirtein siitä, mihin Taisit narrata, Stella jäi: uusi ihmissuhde komean lentokapteenin kanssa on jossain määrin vakiintunut, työrintamalla puolestaan sakkaa. Stella kaipaa uutta harrastusta, ja valitsee bloggaamisen. (Kukapa ei? toim. huom.)

Blogi oli ollut auki ja kaikkien nähtävillä parin tunnin ajan, mutta yhtään kommenttia ei ollut tullut. Ei vaikka Stella oli linkittänyt sivuilleen laajan listan tägejä, hakusanoja, joihin hakukoneiden pitäisi tarttua, kuten “parhaimmat leivonnaiset”ja “hyvää ruokaa kaikille”. (s. 10)

Kommelluksiin taipuvainen Stella ei kuitenkaan selviä ilman melkomoista valheiden verkkoa edes bloggaamisesta. Saati sitten töistään. Edes rakkauselämästään. Onko valheet kuitenkin mahdollista saada anteeksi?

Diag. vaativuus, Dunning-Kruger, huijarisyndrooma

Stellan henkilöhahmo jatkaa edellisestä teoksesta totutulla linjalla. Kirja perustuu chick lit-kirjallisuuden pyhälle kolminaisuudelle, työ- ja rakkauselämän luotaamiselle päähenkilön persoonallisuuden kautta. Koska sosiaalinen media ja työelämän pyrinnöt ovat kirjan keskiössä, Stella näyttää kärsivän ajallemme tyypillisesti sekä omien kykyjensä yli- että aliarvioinnista. Tämä kirvoittaa tarkkanäköistä inhimillistä komediaa, jossa kuitenkin keikutaan herkullisesti aivan tragedian reunalla.

– Kuka se Molli muuten on, kenestä sä just postasit? Miten sä osuit sen blogiin just nyt kun se on ihan vasta avattu? Tärkeää asiaa, mutta vähän kyllä liiankin telaketjufemakko-tyyliä. Jos on kerran maannut pomonsa kanssa, niin kai sitä nyt tyhmempikin tajuaa, että… Markus jäi tuijottamaan Stellaa miettivästi. (s. 30)

Joko taas, Stella kuvaa miten erilaiset arkipäivän roolit voivat karata käsistä sosiaalisen median tultua mukaan kuvioihin. Teflon-identiteettiä ja erityisesti Teflon-tunne-elämää markkinoidaan yleisesti tapana selviytyä erityisesti työelämässä: haavoittuvuutta ei missään nimessä tule paljastaa. Toisaalta teos ottaa kantaa tarinoitumiseen: kaikella täytyy olla nyky-yhteiskunnassa tarina, mutta kuinka kaikkia tarinoita voi hallita?

Niina Within teos muistuttaa, että oman itsen kaivaminen roolien alta on tärkeää sekä itsen että muiden kannalta. Kirja kysyy, löytyykö minä tarvittaessa? Uskaltaako sen esittää tarpeen tullen? Voiko luottaa siihen, että kelpaa ihan omana itsenään?

Niina With: Joko taas, Stella
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2014
219 s.

Janet Evanovich: Ensin rahat

Janet Evanovich: Ensin rahat (Bon 2014)

Janet Evanovich: Ensin rahat (Bon 2014)

Aloitin dekkariviikon Janet Evanovichin Ensin rahat –dekkarichikkerillä, jossa rahaton kolmikymppinen friidu ryhtyy palkkionmetsästäjäksi. Asetelma on herkullinen, vähän niin kuin Nti Marple, mutta ikää miinus 40 vuotta ja aikaa plus 40. Päähenkilö on ottanut runsaasti vaikutteita muista chick lit -sankarittarista, mutta keskeinen rakastettavuustekijä on tällä kertaa raha-asioiden täydellinen mokaaminen, ja tästä johtuva uuden ammatin opettelu. Evanovich kuljettaa tarinaa vauhdikkaasti ja hauskasti, mikä johtaa satunnaisiin sortumiin detaljipuolella. Tämä Stephanie Plum -sarjan ensimmäisen osan raivostuttava ominaisuus on onneksi korjautunut jo sarjan seuraavaan osaan mennessä (tarkistin).

Olin ilmoittautunut kaikkiin mahdollisiin työvoimatoimistoihin Suur-Trentonin alueella ja luin hartaasti joka ikisen työpaikkailmoituksen. En ollut erityisen nirso, vedin rajan puhelinmyynnin ja kennelin hoitamisen kohdalle, mutta tulevaisuuteni ei näyttänyt kovin ruusuiselta. Olin aloittelijatasolle liian hyvin koulutettu ja esimieheksi liian kokematon.
(s. 19)

Stephanie Plum on New Jerseyn satunnaisessa pikkukaupungissa asustava, juuri työttömäksi jäänyt rahaton sinkku. Äiti ratkaisisi rahahuolet tyrkkäämällä tyttärensä naimisiin ihan kenen kanssa tahansa, mikäli vain saisi ahdingosta tietää. Jotain on tehtävä, ennen kuin katastrofin laajuus paljastuu. Ratkaisuksi löytyy vahingossa ja luonnollisesti serkun kautta palkkionmetsästäjäkeikka. Jonka kohteena on entinen hoito. Kivaa ja helppoa! Aika pian kuitenkin paljastuu, että kohteen äidin luona vierailu jakkupuvussa ja helmikorvakoruissa ei ehkä kuitenkaan ole se oikea lähestymistapa…

Ensin rahat äityy välillä oikeinkin hauskaksi, välillä mukavasti jännäksi, sillä kutkuttavasta asetelmasta on aineksia moneen. Romantiikassa edetään säästöliekillä, mikä sekin on virkistävää vaihtelua – ja epäilemättä petaa sarjan seuraavia osia. Kirjan ikä alkaa näkyä teknisten asioiden, lähinnä puhelinten, kuvauksessa. Toisaalta aihe ja lähestymiskulma ovat edelleen tuoreita.

Kimmotusta aiheuttaa se, että kirjaan on turmeltu kirjailijan toimesta täysin tyhjänpäiväinen klaffivirhe ja kääntäjän toimesta paikallisten peruselintarvikkeiden nimiä. Olen ehkä nyt turhankin detaljiorientoitunut, mutta jos sivulla 20 käydään yksityiskohtaisesti läpi päähenkilön jääkaapin sisältö aamupala-aikaan (lähinnä hometta), jotta päästään näyttämään, miten epätoivoisesti asiat ovat, niin ei toki sieltä jääkaapista tule seuraavana aamuna löytyä kokispulloa sivulla 51. Kääntäjä puolestaan on kääntänyt Fig Newtonit* viikunatäytteisiksi pikkuleiviksi (s.51), Wonderbread-paahtoleivän* Wonder-leiväksi (s.71), ja skimmed milkin* kuorituksi maidoksi (s.125). Viikunatäytteiset pikkuleivät vielä menettelevät, mutta kuorittu maito rasvattoman sijaan? Historiallisissa romaaneissa oikein hyvä, dystopiassa tapauksesta riippuen, ei nyky-chick litissä.

Raivostuttavista detaljiongelmista huolimatta Ensin rahat on vähintään keskitasoista keskikevyttä action-chick littiä, joka ottaa päähenkilöityneen aiheensa avulla kantaa myös nuorten naisten asemaan työ- ja perhe-elämässä. Emme elä sitä elämää, joka meille koulussa luvattiin. Miten nykytilanteeseen sopeudutaan?

***

* Alkuperäiset ovat oletuksia, tehty heikon käännöksen perusteella. Voin olla arvioissani väärässäkin.

Janet Evanovich: Ensin rahat
Suom. Hanna Tarkka engl. alkup. One for the Money
Kansi: ?
WSOY 2008 (Bon 2014)
294 s.

 

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta (Siltala 2014)

Tämän kertomuksen aiheena ovat nämä hirvittävät kuilut ajatuksen ja sanan, tahdon ja sen ilmauksen, todellisuuden ja epätodellisuuden välillä sekä se mitä näissä kuiluissa kasvaa.  (s. 8)

Ruotsalaisen Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta on saanut vuoden 2013 August-palkinnon. En ihmettele lainkaan: Andersson kirjoittaa tiiviisti mutta kuvaavasti ohirakastamisesta ja ohipuhumisesta, olipa puhe sitten taiteesta tai ihmisistä. Romaani keinahtelee yllättävästi sarkasmin vaahtopäiltä naturalismin kärjille ja kommentoi samalla viihdeteollisuuden (myös naisten viihdekirjallisuuden) perinteisiä nais- ja miesrooleja. Kaipuun sininen kukka näyttää tässä romaanissa pikemminkin jättiputkelta, jonka elonnesteet polttomerkitsevät uhrinsa.

Ester on keski-ikäinen, keskiluokkainen avioliitossa elävä kriitikko, joka ihastuu palvottuun taiteilijaneroon, Hugo Raskiin, haastateltuaan tätä artikkelia varten. Se, mitä sitten tapahtuu, on mielenkiintoisempaa kuin rakkausromaaneissa yleensä. Ester ei ehkä ole yhtä älyllinen esteetikko kuin on ajatellut olevansa. Hugo ei ehkä ole yhtä nerokas nero, kuin Ester on ajatellut hänen olevan, Mutta onko sillä väliä? Ehkä sillä kuitenkin pitäisi olla väliä? Voiko sillä olla väliä?

– Tunteiden kuvaamista pitää varoa, Hugo sanoi.
– Tarkoitushan on manipuloida vastaanottaja tuntemaan halutut tunteet. Se ei onnistu näyttämällä tunteet vaan herättämällä ne. Ja siihen tarvitaan aivan eri keinot. (s. 49)

Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta  ei ole perinteisimmän sorttinen rakkausromaani. Teoksen alaotsikolla selkeästi halutaan painottaa rakkautta, ja rakkaus esiintyykin tässä teoksessa niin ihmisen rakkautena toiseen, kuin rakkautena taiteeseen. Yhtä hyvin teoksen alaotsikkona olisi voinut olla Romaani obsessiosta. Andersson käsittelee teoksessaan taidetta ja taiteen vastaanottoa, taidefilosofiaakin niin roisilla itseironialla, että teoksen on pakko epäillä syyllistyneen vähintään keskiraskaaseen sarkasmiin. Ei sillä, etteikö myös ihmisten välinen (tai ainakin ihmisen toiseen kohdistama) intohimo saisi saman käsittelyn.

Ajatukset Hugon vähäpätöisyydestä ryöppysivät esiin hämmästyttävän kostonhimoisina. Ester ajatteli olevansa jalomielinen, kun rakasti Hugoa näistä puutteista huolimatta, Hugon pitäisi olla kiitollinen. (s.94)

Ei silläkään, etteikö julma totuus ihmiselosta kuultaisi fiktion läpi. Missä määrin olemme omia taideteoksiamme, imagoita, jotka paljastuvat vain suhteessa toisiin? Estääkö juuri paljastumisen pelko todellisen yhteyden toisiin ihmisiin? Olemmeko lopulta edes kiinnostuneita siitä toisesta(kaan), joka sieltä imagon alta saattaa esiin kaivautua?

***

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta
Suom. Sanna Manninen ruots. alkup.
Egenmäktigt förfarande – En kärleksroman
Kansi: Elina Warsta
Siltala 2014
214 s.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä novellikokoelma

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena 2014)

Sari Pöyliön esikoisteos Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on novellikokoelma, jonka keskiössä ovat äitien ja tyttärien suhteet, jollain tavalla nyrjähtäneet. Joskus on kyse luonteiden yhteensopimattomuudesta, joskus sairaudesta, mutta kohtalon iva tuntuu aina osuvan tyttäreen, silloinkin kuin se osuu kaikkiin muihinkin. Pöyliön käsissä ihmiskohtaloiden kutominen on kuitenkin lämminhenkisesti kaksiteräinen miekka: toisella terällä kukkii huumori, toisella myötätunto. Kukapa lapsi ei olisi joskus hävennyt vanhempiaan, jopa äitiään? Kenellepä ei olisi tullut yllätyksenä se, että aina äiti ei vain kouppaa – ja jälkien siivoaminen jää lapsen harteille?

Olen viihtynyt kanssasi aina, hän sanoi, – kun olet ollut kotona ja tavallisesti.
– Silloin, kun olen ollut onneton, äiti sanoi tyynesti.
(s. 25)

Pölynimurikauppiaan kahdeksan novellia kertovat tytärten ja äitien monikerroksisista suhteista. Henkilöhahmot toistavat samaa asetelmaa, mutta monin eri tavoin. Vastuuton, poissaoleva tai muuten vain täydellisen äidin mielikuvaa toteuttamaton äiti on tavalla tai toisella tyttärensä niskoilla. Perusasetelman toisteisuus liimaa novellit yhteen, samoin kirpaiseva huumori. Mitään muuta yhteistä novelleilla ei sitten olekaan.

Tämä on hyvä kahdesta syystä: ensinnäkin on mielenkiintoista lukea, millä kaikilla tavoin äitien ja tyttärien suhteet voivat olla enemmän tai vähemmän rempallaan. Ja toisekseen on kaikkien vauvapalstojen ja neuvolan virallisten äitiysideaalipuheiden ristipaineissa painiessaan helpottavaa havaita, että juuri minun tapani mokata äitiys on vain yksi monista. Sari Pöyliö sohaisee teoksellaan äitimyyttiä monella rintamalla yhtä aikaa. Siksi novellikokoelma on kiinnostava kaikkien Vuoden mutsien ja Äitikorttien kyllästämälle lukijallekin.

Olisikohan jopa niin, että äidit ovat useammin epätäydellisiä kuin täydellisiä olentoja, harvemmin niin hyviä tai huonoja kuin faktassa tai fiktiossa esitetään?

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Kansi: Elina Warsta
Atena 2014
166 s.

Näytelmä: Järki ja tunteet Helsingin kaupunginteatterissa

Helsingin kaupunginteatteri lahjoi kirjabloggaajan vapaalipulla ja skumppalasilla kertomaan Järki ja tunteet -näytelmästä internetissä. Kyllä ei voi kukaan Austen-fani jättää tätä näytelmää väliin. Havaintojeni mukaan eivät voineet presidentti Tarja Halonen ja näyttelijätär Sinikka Sokkakaan.

Kuinka te uskallatte?

Helsingin kaupunginteatteri on tarttunut uhkarohkeasti yhteen maailmankirjallisuuden tunnetuimmista klassikoista. Uhkarohkeaksi tartunnan tekee se, että lähestulkoon kaikki katsojat ovat taatusti nähneet jonkin elokuva- tai televisioadaptaation tästä samasta teoksesta. Itse olen jopa kuullut useamman radioteatteriesityksen. Niinpä voisi kuvitella, että vaikka Suomen kantaesitystä puoltaa vahvasti taloudellinen järki – näytelmää ei tarvitse myymällä myydä yleisölle – toteutusta piinaa tunteiden pyörremyrsky niin näyttelijöiden kuin katsomon puolella, sillä jokaisella katsojalla on joku, useimmiten lämmin suhde alkuperäisteokseen.

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri. Kreeta Salminen (Elinor),  Sara Melleri (Marianne).

Dashwoodin sisarusten edesottamuksista paikallisilla miesmarkkinoilla on tällä kertaa sovittanut näyttämölle amerikkalainen Jon Jory. Näytelmä poikkeaa alkuperäiselle varsin uskollisista tv-sarja- ja elokuva-adaptaatioista. Joryn tulkinta pyrkii pitäytymään uskollisena Austenin henkilöhahmoille ja nostamaan esille juonelliset solmukohdat.

Tämä on johtanut jossain määrin epätasaiseen kerrontaan ja monien nerokkaiden alkuperäisten repliikkien poistumaan. Ensimmäisessä näytöksessä alkuperäistä kunnioittava, tuttuuden tunnetta ja katsojan hyväksyntää hakeva toteutus ei saavuta sellaista irtonaista, iloista komiikkaa ja lohdullista sentimentaalisuutta kuin toisen näytöksen enemmän inspiroitunut ja vähemmän uskollinen tulkinta. Vai liekö ensimmäisen näytöksen hienoiseen jäykkyyteen vaikuttaneet ensi-illan paineet?

Tässä nämä tytöt nyt ovat

Järjen ja tunteiden järjen ja tunteiden ylitsevuotavaiseen Niagaraan Järjessä ja tunteissa puskivat erityisesti (ja alkuperäisteokseen vedoten sanon, että odotetusti) Sara Melleri (Marianne Dashwood) täysvallattomalla fyysisellä heittäytymisellään, sekä Leena Uotila (Rouva Jennings) ja Ursula Salo (Fanny Dashwood), jotka uhkuvat hupia milloin tahansa avaavat suunsa.

1800-lukulaista sensibiliteettiä orjallisemmin seuraavat naishahmot, Kreeta Salmisen esittämä Elinor Dashwood ja Heidi Heralan Rouva Dashwood etunenässä, toivat näytelmään sen kaipaamaa moniulotteisuutta ja vastapainoa koomis-emotiivisille teineille ja leideille.

Jane Austenin teoksissa mieshahmot ovat ylipäätään hiukan sivussa tarinan valokeilasta, eikä heillä tuntunut olevan sinne tälläkään kerralla asiaa kuin  romanttisesta erityisvaatimuksesta tai jostain muusta erittäin painavasta syystä. Erityistä kiitosta on annettava Kari Hevossaaren Robert Ferrars -tulkinnasta, joka nosti tämän lähestulkoon täydellisen sivuhahmon yllättävästi elämään.

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri. Jussi Puhakka (John Dashwood), Ursula Salo (Rouva Fanny Dashwood), Kari Hevossaari (Robert Ferrars) ja Kreeta Salminen (Elinor Daswood)

Koominen järki, vakavasti otettavat tunteet?

Teoksessa korostuvat kokemattomuuden ja kokemuksen, nuoruuden ja kypsyyden, sekä miehen ja naisen roolien väliset jännitteet. Yhteiskunnallisten ja kulttuurillisten rooliodotusten pettäminen kriittisellä hetkellä syöksee onnea tavoittelevat onnettomuuteen tai vähintään ongelmiin – ja pettyä voi yhtä lailla kaikkien taiteen sääntöjen mukaan toiminut kuin niistä piittaamatonkin. Onneksi kyseessä on klassinen komedia, joka polkee tarinan tuttuun loppuunsa.

Näytelmäversio Järjestä ja tunteista korostaa aiemmin näkemiäni enemmän avioliittoa ensi kädessä taloudellisena diilinä – tunteiden syntymä vaikuttaa kivalta bonukselta, milloin ei ole epämiellyttävä vahinko. Kuinka paljon olemme tekemässä paluuta viktoriaaniseen avioliittokäsitykseen nykyisessä yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa tilanteessa? Vai olemmeko siellä jo? Kysymys on ehkäpä toistaiseksi vielä ajankohtaisempi USA:ssa kuin Suomessa.

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri. Jouko Klemettilä (Sir John Middleton), Aino Seppo (Lady Middleton), Heidi Herala (Rouva Dashwood), Leena Uotila (Rouva Jennings)

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014)

Riikka Pulkkisen  Iiris Lempivaaran* levoton ja painava sydän on parodinen chick-lit pastissi. Sympaattinen Iiris on Bridgetin tapaan oman elämänsä sivupolkujen seikkailijatar, joka on jäänyt täydellisemmin elämää suorittavan sisarensa ja omien elämänodotuksiensa varjoon. Hän kuitenkin antaa parhaansa mukaan neuvoja elämästä selviytymisessä niin ystävilleen kuin ammatikseen, vieläpä teini-ikäisille. Ironisesti naistenlehden jatkokertomuksesta kasvanut romaani on ihqua, kevyttä, erittäin hyvin kirjoitettua viihdekirjallisuutta, joka terapoi lukijansa hyvälle tuulelle.

– Mitä olisit ajatellut, jos olisit tiennyt silloin päiväkodin kuraeteisessä, kun me tutustuimme, että tähän me päädymme, vakoilemaan mun entistä poikaystävää? minä kysyin.
– Olisin sanonut, että Neiti Etsivä on paras leikki, Elina sanoi kursailematta. 
(s. 27)

Iiris Lempivaaran elämä heittää uudelle vaihteelle (näinhän tämä kuuluu ilmaista?), kun avomies kosinnan sijasta lähtee lätkimään/päästää Iiriksen uusien haasteiden pariin. Iiris ei kuitenkaan jää vatuloimaan murtunutta sydäntään (kuin satunnaisesti), vaan lähtee päättäväisesti ongelman ratkaisua kohti. Katso, mikä terapia toimii!

Olen etsinyt miestä, rauhaa, onnea, paratiisisaarta, sukkiani, avaimiani, puhelintani ja maailman ydinolemusta kaksikymmentäkahdeksan vuotta. (s. 81)

Pulkkisella on hento mutta vahva ote parodiaan. Se perustuu todellisen elämän tarkkailuun ja chick-lit -kliseiden lämminhenkiseen uudelleenlämmittelyyn. Uudelleenlämmittely ja intertekstuaaliset viittaukset vaikuttavat vaivaannuttavilta vain juonta koskiessaan. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän käy läpi päähenkilön lisäksi myös useiden muiden, vauva-, teini- tai mummoikäisten naisten sydämiä, josta kaikista löytyy niin painavia kuin levottomia kulmia. Jokainen on oman elämänsä itseapukirjailja, tv-evankelista tai keittiöpsykologi.

Vaan sitäpä ei tässä teoksessa murehdita. Ilon** kautta kohdataan niin murheen alhot, nöyryyden laaksot kuin ihanat linnatkin. Jos pidät Bridget Jonesista (alkup.), pidät Iiris Lempivaarasta.

***

* Jostain syystä alitajuntani ei millään usko Iiriksen olevan mitään muuta kuin Vaattovaara. Jos tekstissä esiintyy lapsuksia, syytämme freudilaista syöksykierrettä.

** Myös suklaan, shampanjan, viskin, korkokenkien, hiihtomonojen ja voimalaulujen kautta. Ei oo niin justiinsa.

***

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Kansi: Sanna Mander
Otava 2014
174 s.

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Roope Lipasti: Rajanaapuri (Atena 2012)

Roope Lipastin Rajanaapuri on humoristinen kertomus kitkerästä keski-ikäisestä miehestä, joka täyttää elämänsä tyhjyyden naapurin toimien tiiviillä seurailulla ja kommentoinnilla. Naapurikyylä on varmaankin kaikille ihmisille tuttu ilmiö, mutta Lipasti pyrkii kertomaan kyyläyksestä suorittajan itsensä näkökulmasta. Kerronta ei silti kohtele kyylää silkkihansikkain, edes empaattisesti, kuin hetkittäin. Huumori syntyykin jännitteestä – ylittämättömästä kuilusta, suorastaan – joka syntyy päähenkilön toiminnan ja hänen itseymmärryksensä välille.

Jälkiruuaksi juotiin kahvit ja siinä vaiheessa lapset katosivat omille teilleen, mikä oli helpotus. En olisi kestänyt enää yhtään lausetta, joka alkaa sanalla äiti. Eikö lainsäätäjä voisi tehdä jotain asialle, elleivät vanhemmat siihen pysty? Suomi voisi luopua ydinvoimasta, jos kaikki se energia, mikä menee äiti-sanan hokemiseen, siirrettäisiin kantaverkkoon. (s. 26)

Rajanaapuri on keski-ikäinen usean lapsen isä ja tee-se-itse-tyypin renessanssimies, joka varastoi pihallaan kaikkea hyödyllistä, jota voi vielä joskus käyttää. Vaikka ei sitten kuitenkaan käytä. Kertoja puolestaan on keski-ikäinen lapseton mies, joka pitää pihansa kunnossa ja päivittelee rajanaapurin rakennusprojekteja, ihastuu hänen vaimoonsa ja syö hänen tukkisavottaeväänsä. Tavallista suomalaisen perähikiän pussinperän elämää siis vietetään. Paitsi sikäli, että rajanaapuri on erittäin sopuisa mies, ja tulee toimeen elämäänsä stalkkaavan, kritisoivan, jopa osittain havittelevan, leskimiesnaapurinsa kanssa.

– Kun sitten on saanut sen kaiken, kun on rahaa, ikää ja mahdollisuuksia, ei enää huvita mennä mihinkään. Keski-ikäiselle riittää, että saa kekkuloida pihalla ja huutaa vapauttaan omassa pikku universumissa. Ei maailmalta sen kummempia ole löydettävissä.
      Siitä olin naapurin kanssa eri mieltä. Syksyllä aioin nimittäin matkustaa Thaimaahan. Minua kiehtoo sen maan kulttuuri. (s. 23)

Lipastin tarina on arkisessa jouhevuudessaan valloittava. Kerronnassa viuhuvat yleiset keski-ikäisiin miehiin kokemusperäisesti kohdistuvat yleiset ennakkoluulot, mutta näkökulman valinnasta johtuen äkkiväärästi nyrjähtäneinä. Lauseiden vaihteleva rytmitys tukee humoristisuutta: polveilevien virkkeiden nostatus läjäytetään huumorielimille lyhyin päälausein. Paitsi silloin, kun toimitaan päinvastoin. Tämä on erittäin oikein.

Mitä teemapuoleen tulee, Rajanaapuri väittää, että ihminen ei oikein selviydy yksin, sellainenkaan ihminen, jolla on huomattavasti vaikeuksia tulla toimeen kenenkään, edes lähimmäisensä, saati sitten naapurinsa kanssa. Toisaalta Rajanaapurissa paketoidaan viisi viimeistä käskyä nykymaailmassa varsin relevanttiin, helposti lähestyttävään muotoon. On vaikeaa olla ihmisiksi, mikäli oma käsitys ihmisiksi olemisesta ei täysin vastaa keskiarvotaviksen käsitystä. Erittäin hauskaa seurattavaa on se. Näin fiktiivisessä muodossa.

***

Roope Lipasti: Rajanaapuri
Kansi: Elina Warsta
Atena kustannus 2013 (2012)
247 s.

Kirjakaksikko: Julmailevaa aikalaiskomiikkaa

Jos lukee paikallisia tai valtakunnallisia lehtiä, silmille lävähtävät niin “Varo!”, “Vakava puute” kuin “Synkät näkymät” ja “Karu uhkakin”. Ihan kuin lehtien otsikoita kirjoittaisi joku krooniseen ahdistuspaniikkihäiriöön sairastunut elämäntapakurjistelija. Ehkä kirjoittaakin.

Pauliina Suden Nostalgia ja Petri Tammisen Rikosromaani valottavat tätä mysteeriä sen molemmilta puolilta. Jälkimmäisessä kerrotaan, kenen on vika. Ensin mainittu kertoo, miksi siitä lehdissä kirjoitetaan niin kuin kirjoitetaan. Kummassakaan ei luvata asiaintilaan mitään parannusta, ellei sellaiseksi lasketa suupielten kevyttä tai vakavampaa nykimistä teoksen lukemisen aikana.

Pauliina Susi: Nostalgia

Pauliina Susi: Nostalgia (Tammi 2011)

Kuin konsulttia haastattelisi…

Pauliina Suden Nostalgia kertoo siitä, miten ihan pätevä toimittaja voi freelancerina. Kun freelancer Anni joutuu yhtäkkiä tavanomaisessa päätoimittajan tapaamisessa allekirjoittamaan kovasti Sanoma Newsin ja Sanoma Magazinesin tosimaailmallista avustajasopimusta* vastaavat klausuulit, ja aviomiehen työpaikalla on menossa yt:t, jännitys elämässä kohoaa yllättäen ja pyytämättä sfääreihin, joissa aletaan pääasiassa pärjäämään.

Toisin sanoen, elämään lähinnä välittömästä hengissäpysymistoimenpiteestä seuraavaan. Tragikomedian aineksiin lisätään vielä hyppysellinen vastahankaista haastateltavaa, josta on saatava aikaan nopealla tahdilla laaja kuva lehtitalon henkilöstölehteen.

Hän kertoi nauttivansa työstään, olevansa ihminen, joka ei työtuntejaan laske. Nautin aidosti tiimityöstä ja pyrin koko työyhteisön kasvavaan hyvinvointiin. Hän asui eteläisessä Helsingissä ja harrasti lukemista ja liikuntaa.

Nostalgia on työelämäromaani, joka kertoo nykyaikaisesta journalismista. Synkkiä näkymiä se tarjoilee ja karua kieltä, myöskin hersyvää huumoria, mikäli kirjailijatar Suden huumori puree lukijaan. Nostalgia jää innovatiivisuudessa Pyramidista, muttei lainkaan raadollisen työelämäarjen kuvauksessa Ruuhkavuodesta. Tätä älköön kukaan freelanceriksi yrittävä jättäkö lukematta.

[P]ikku hiljaa jopa minulle alkoi valjeta, mitä palvelusijoitusviestintä merkitsi. Sitä tietenkin, että firma X palkkaa tiedotusfirman Y tekemään mainontaa uutuustuotteestaan Z siten, että Z pyritään ujuttamaan a) pahaa-aavistamattomien  tai juonessa mukana olevien toimittajien Å, Ä ja Ö juttuihin muun journalistisen tekstin sisään, mieluiten tarkalla kauppanimellä, ja luonnollisesti mahdollisimman positiivisessa valossa. Vastikkeeksi tästä toimittajat eivät saa rahaa – eivät tietenkään, sehän olisi lahjontaa – vaan ainoastaan ennen muita toimittajia lisää hienoja uutisaiheita firman X loistavista uutuustuotteista. Toki miellyttävässä ympäristössä, hyvän ruoan, normaalien ruokajuomien ja kotiin lähtiessä käteen ojennettavan, yltäkylläisen tuotenäytepussukan kera. (s. 115)

Petri Tamminen: Rikosromaani

Petri Tamminen: Rikosromaani (Otava 2012)

Otetaan ankeuttaja kiinni

Petri Tammisen Rikosromaani esittää teorian, jonka mukaan ankeutuksen herra on suomalainen mies nimeltä Ångström. Ångström iskee yhä kiihtyvällä tahdilla ympäri Suomea ujuttaen huolia ja häpeää ihan tavallisten ihmisten elämiin – mutta komisario Vehmas on aivan hänen kannoillaan.

Raportin reunaan Immonen oli kirjoittanut lyijykynällä: “Murheellinen tapaus, Ångström edesvastuuseen”. Vehmas alleviivasi sanat. Kirjakauppojen ja kirjastojen hyllyt notkuivat kukkakantisia oppaita hyvästä elämästä ja siitä kuinka ihminen tämän hyvän elämän saavuttaisi, mutta jos Vehmakselta kysyttiin, hyvä elämä oli sitä, että Ångström saatiin telkien taakse. (s. 96)

Rikosromaani tarttuu ahdistukseen, aiheeseen, josta yksikään päivälehti ei revi “Varo!” -skandaalikohuotsikoita, vaan pikemminkin pyrkii pitämään huolta siitä, että ahdistusta löytyy jossain muodossa jokaisesta jutusta. Negatiivisuus myy. Työelämäromaani on tämäkin.  Rikosromaani tarttuu abstraktia aihettaan kraivelista, ja muotoilee siitä käsitettäväksi antropomorfisen Ångströmin. Vehmaalle jää jokamies-dekkarin osa: miten saada kiinni ihmiskuntaa vastaan rikkova kauhio, joka tuntuu ehtivät joka paikkaan yhtä aikaa?

Tamminen pohtii teoksessaan kansakunnallisesti yleistynyttä yleisahdistusta ja -ahdistumista. Rikosromaani tuntuu matalalentoilevan jossain romaanin ja kolumnin välimaastossa. Oma lukukokemukseni ei missään vaiheessa lähtenyt kunnolla nousukiitoon, vaikka pystyin toteamaan, missä kohtaa oli tarkoitus hymähdellä. Ahdistusta on epäilemättä vaikea pohtia vaikuttamatta alavireiseltä.

– Minulta on jäänyt isän syyllisyys kokematta kun lapsia ei ole. Mutta muuten tunne on tuttu. Se tunne että tämmöinen olen ja tuommoinen pitäisi olla ja välissä aukeaa kanjoni, niin iso kanjoni että koko tähän maailmaan ei mahdu yhtä isoa mutta päähänpä vain mahtuu. Ihmisen pää on merkillinen laitos. Sinne mahtuu hyvin isoja asioita. Se on hieno juttu jos suunnittelee satelliittia mutta murehtiessa siitä on pelkkää haittaa. (s. 140)

 ***

* http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2012/5-2012/artikkelit/tekijanoikeuskonkari-tyrmaa-sano/

***

Pauliina Susi: Nostalgia
Kansi: Laura Noponen
Tammi 2010
262 s.
Petri Tamminen: Rikosromaani
Kansi: Piia Aho
Otava 2012
173 s.

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat 2013)

Scifipiireistä tutun Shimo Suntilan esikoisteoksessa Sata kummaa kertomusta on todellakin sata spefisti oivaltavaa sadan sanan mininovellia eli raapaletta. Novellin lukaisee sekunneissa, mutta vaikutusaika on useimmiten lukuaikaa pidempi, mikä kertoo kirjoittajan onnistuneen ujuttamaan hyvin pieniin tarinoihin hyvinkin suuria ajatuksia. Onnellisesti ne kuitenkin purkautuvat useimmiten yhtäkkisessä oivalluksessa, 1600-lukulaisen metafyysisen runouden parhaimmiston tapaan.*

Sataan kummaan kertomukseen mahtuu paljon kaikenlaista. Useimmiten humoristisilla tarinoilla on kuitenkin yhteisiäkin teemoja ja tarinat ovat useimmiten hahmolähtöisiä. Suntila pohtii usein spekulatiivisen fiktion stereotyypillisen hahmokuvaston ongelmia epätavanomaisista, arkisista suunnista: millaista on olla klooni, universumin prinssi, telekineettisesti taitavien lasten isä. Toisaalta Suntilaa ihastuttavat sanaleikit, jotka räjäyttävät potin näin lyhyessä ilmaisumuodossa. Ja kolmatta yhteyttä haetaan harkitusta toistosta, jonka avulla teokseen saadaan miellyttävää, yllättävääkin, kertomuksellisuutta, toteutuipa tämä kertomuksellisuus perättäisissä tai ympäri teosta hajautetuissa raapaleissa.

Sain Shimolta ja Kuoriaiskirjoilta luvan läjäyttää tähän lempparini. Seuraa Shimo Suntilan “Oman elämänsä antisankari”, olkaa niin ystävällisiä.

Nuorempana leikittiin kavereiden kanssa tulitikuilla ja autiotalohan siinä paloi. Kahden vuoden kohkaamisen jälkeen sain sovittua treffit ensi-ihastukseni kanssa. Join liikaa pohjia ja leffassa oksensin popcornipussiin. Reaalin nukuin pommiin ja jäi koko valkolakki lopulta saamatta. Sitten ihmissusi puri minua. Oli toisaalta helpotus paeta ihmiselämääni, mutta jouduin huomaamaan, ettei ihmissusiklaanin jäsenenä ollut yhtään sen helpompaa. Tänään joudun jälleen neuvoston nuhdeltavaksi.
“Sinun oli määrä purra ihmistä ja tehdä hänestä ihmissusi. Kun siitä ei tullut mitään, sait luvan purra mitä tahansa eläintä. Minkä eläimen kimppuun kävit?”                            “Suden”, uikutan.                                                                                                             “Ja mikä siitä tulee täydenkuun aikaan?”                                                                   “Susisusi?” Heilutan häntääni varovasti.                                                                              Koko lauma ulvoo naurusta.                                                                                             Taas hävettää. (s. 46)

Kyllä me mieheni kanssa huutonauroimme vedet silmissä tälle kertomukselle edellisiltana niin, että lapset heräsivät ja jouduimme nukutuspuuhiin erittäin typerästi virnistellen ja henkeä haukkoen. “Oman elämänsä antisankari” edustaa oivaltavaa, humoristista spefiä parhaimmillaan – eikä Suntila ole heikoimmillaankaan tylsä, lattea tai epämielenkiintoinen.

Testatkaa vaikka itse. Sata kummaa kertomusta saa ladata sähkökirjana Aavetaajuuden nettikirjakaupasta ilmaiseksi 15.12. saakka. Hyvää matkaa!

***

* John Donne, minä tarkoitan nyt sinua. John Donnen teoksia esillä Luminariumissa.

***

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta
Kansi: Arren Zherbin
Kuoriaiskirjat 2013
112 s.

Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma: Raksa (Gummerus 2011)

Raksa on Tuomas Vimman harvinaislaatuisen kolmiosaisen trilogian itsenäinen aloitusosa, näin trilogian keskimmäisen osan takakantta parafraseetakseni. Raksa on skidisti chick litiin kallellaan oleva itsensä lähestulkoon (mutta ei onneksi ihan) vakavasti ottava työelämäromaani, joka viihdyttää kympillä remppaproggistietouden jakamisen ohella. Itse asiassa, tämän ja trilogian kakkososan luettuani, olen jättänyt useampia aitoja naischick lit-romaaneja kesken tylsän ja vähintään keskinkertaisen laaduttomuuden takia.

Raksan luettuani voin todellakin vakuuttaa, että itsenäisiä ovat nämä trilogian osat. Ne voi jopa lukea väärässä järjestyksessä, eikä tämä haittaa lainkaan tarinan kulkua tai vimmaista viihtymystä. (Mielelläni väittäisin, että tämä oli harkittu testi, mutta ihan puhdas vahinko oli se.) Osissa esiintyvät samannimiset henkilöhahmot muistuttavat toisiaan riittävästi, jotta Raksan ja Ruutukympin voi kokea kertovan samoista hahmoista. Jälkimmäisessä esiintyvät viittaukset ensimmäiseen osaan antoivat kyllä mielikuvan hiukan erilaisesta tarinasta, mutta pääosin mielikuva oli riittävästi sinnepäin, jotta jatkumo vaikuttaa uskottavalta.

Raksa kertoo raksaprojari Samin uraputken urkenemisesta luksukkaan suomenruotsalaisen perheomisteisen remppafirman leivissä. Samalla tutustumme helsinkiläisen sinkkumiehen elämänmenoon niin työajalla kuin vapaallakin. Ei näytä hääviltä se – mutta ei näytä samanikäisten pyrkimys yhdistää työ- ja avioelämäkään. Vähiten hääviltä näyttää rakennusala, jonka käärmeenpesään Vimma lukijan tutustuttaa.

Käytännössä homma kuitenkin meni niin, että asiakkaille laskettin urakkatarjous, joka oli sopivan epämääräinen ja törkeän alihintainen. Kun urakka hintaa polkemalla sitten saatiin, pilkottiin se pienempiin osiin jotka ketjutettiin alihankkijoille, jotka puolestaan ketjuttivat sen eteenpäin, usein neljänteen polvee asti. Tähän ei rakennusalan kuluttajasopimusehtojen mukaan tarvinnut edes pyytää asiakkaan suostumusta. Osa hommista tehtiin itse, ja virolaisille työmiehille maksettiin seitsemän euroa tunnilta. Asiakkaalta laskutettiin 42 euroa ja alvit päälle. (s. 19-20)

Rakennusfirmojen asiakkaiden tragedioista lapioi Vimma erinomaista komediaa, sellaista selkäpiitä kylmäävän sorttista ja todentuntuista. Koska romaani on pääasiassa rakennettu raksaduunitotuuksista ja remppatoimintavinkeistä, jotka on sementoitu kasaan niin romanttisilla kuin jännärihköillä juonillakin, kokonaisuus pinteilee jatkuvan sortumauhan alla. Erittäin hauskaa on sekin.

Hilleri peitti ikkunasta paistavan auringon heitäen varjonsa päällemme. Minua kylmäsi ja näin kuinka Danikan käsivarsien karvat nousivat pystyyn. Ihmettelin vielä, miksen ollut nähnyt Hilleriä peilistä, kun Danika kuiskasi minulle:                                                              – Jos maailmassa on yksi ihminen, jota mä pelkään, niin se on toi. Siinä asuu oikeesti pahuus tavalla, joka saa Sauronin näyttämään siltä Pelastusarmeijan sedältä, joka seisoo keräyslippaan kanssa Stockan kemppariosaston ovensuussa. (s. 239-240)

Kaikkein hauskinta Raksassa on kuitenkin Vimman kieli-iloittelu, jossa on pelit, vehkeet ja kielikuvat paikoillaan. Vaikka henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että noin 225 sivua on romaanille paras mitta, niin tätä olisin hyvin voinut lukea vielä parisen sataa sivua (ja tavallaan luinkin, joskin etukäteen). On myös hyvällä tavalla hämmentävää, että romaanista voi oppia todellisessa maailmassa käyttökelpoisia asioita remontoinnista. Jos vaikuttaa siltä, että remppa iskee päälle ennen pitkää, mutta kuiva opasteksti ei maailman eniten kiinnosta, lue Raksa.

Laskutusperusteinen urakkasopimus ilman setattua kattohintaa on vihoviimeinen paperi, johon nimensä kannattaa lykätä, jos ei ole rakennusalan ammattilainen, joka valvoo aamusta iltaan itse paikan päällä työmaata. Se on käytännössä avoin valtakirja ketkulle urakoitsijalle löysäillä ja laskuttaa ilman minkäänlaista kattosummaa. (s. 128)

Voi sen lukea tietysti ilman rempanuhkaakin. On se siinä määrin erinomainen pläjäys. Trilogian kolmannen osion soisi tulevan pian, sillä Vimman aikaisempi tuotanto ei pitkään riitä.

***

Tuomas Vimma: Raksa
Kansi: ? (kirjastokirja)
Gummerus 2011
438 s.