Tag Archives: nostalgiaa

Douglas Adams: Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto

Douglas Adams: Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto

Douglas Adams: Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto (WSOY 2001)

Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto on nostalginen spefipläjäys Linnunradan käsikirja liftareille -scifiklassikon kirjoittajalta Douglas Adamsilta. Dirk Gentlyä saa lähes henkilökohtaisesti syyttää niistä lähestulkoon kymmenistä maagisesti ja/tai vast. uskomuksellisesti vinksallaan olevista enemmän tai vähemmän yksityisesti etsivistä etsivistä, joilla nykydekkaristo on raskautettu.

Omin silmin luin tämän teoksen ensimmäistä kertaa noin parisenkymmentä vuotta sitten. Luin sen vielä useampaan otteeseen, koska se oli yksi lemppareistani. Ja miksei olisi ollutkin, kun vaihtoehtoja oli nk. “rajattu määrä”, vaikka meidän valistuneessa kirjastossamme oli jopa niitä Tiikeri-sarjan kirjoja. Miltäpä se täältä tulevaisuudesta käsin näyttää?

No aika ihqulta, oikeesti. Tällä kertaa tiesin jopa, kuka Samuel Taylor Coleridge on ihan ilman tietosanakirjaan tukeutumatta. (Luin myöskin runokohdat kokonaisuudessaan.) Ajan kulun huomaa mm. siitä, miten paljon sketsikkyyttä ja juonellisia kohokohtia lanka- ja yleisöpuhelimista saa irti – jos tietää, mitä lankapuhelimet ovat ja miten yleisöpuhelimet eivät toimi. Toisaalta Adamsin vitsit rokkaavat edelleen *snirk*.

Niin minä sitten taistelin päiväkausia sen 16K-koneen kanssa aineita kirjoittaessani vaikka olisin voinut saada ne valmiiksi muutamassa tunnissa kirjoituskoneella. Minusta oli kuitenkin kiehtovaa yrittää selittää koneelle mitä halusin sen tekevän. Itse asiassa tein oman tekstinkäsittelyohjelman BASICilla. Yksinkertainen etsi ja korvaa -rutiini kesti kolmisen tuntia. (s. 28)

Adams kirjoittaa samaan aikaan toisaalla -tekniikalla (joka hämmensi esim. Aikakoneen aikalaisarvostelijaa, ks. täällä), joten näemme saman tarinan murhaajan, uhrin ja pääepäillyn silmin. Yksityisetsivä Dirk Gently tulee mukaan kuvioihin, kun ohjelmoija Richard tajuaa, että hänen tyttöystävänsä Susanin veli Gordon Way (joka on samalla hähen pomonsa Gordon Way), on mitä murhatuin Gordon Way ja jäljet viittaavat etupäässä juuri häneen, Richardiin. Dirk Gentlyn holistinen etsivämetodi vaikuttaa epämääräiseltä kiristyshuijaukselta, mutta parempaakaan ei tähän hätään löydy. Murhaajan jäljille päästessään on Dirkillä, Richardilla ja Susanilla vain yksi mahdollisuus pelastaa maanpäällinen elämä.

Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto perustuu Linnunradan käsikirjan tavoin yllättäville juonenkäänteille, erittäin hupaisille vitseille ja sympaattisille hahmoille. Keskikevyttä ihmissatiiria on ilmassa läpi teoksen.

“Niin”, Dirk sanoi, “vain harvinaiset aivot kykenevät muuntamaan aikaisemmin olemattoman tyrmistyttävän ilmiselväksi. Huudahdus ‘minäkin olisin voinut sen keksiä’ on hyvin suosittu ja harhaanjohtava, sillä huudahtajat eivät koskaan ole keksineet mitään.” (s. 200)

Kokonaisuus on Adamsin teoksessa kuitenkin enemmän kuin osiensa summa. Näennäisesti sattumanvaraisten tapahtumat yhdistyvät hämmentävän yksioikoiseksi kokonaiskuvaksi, mikä puolestaan tipauttaa lukijan takaisin maan päälle. Sen, onko tämä sähkömunkkimaisesti nostalgisoituneen lukijan onni vai epäonni, voinee luotettavasti arvioida vain toinen lukija.

***

Douglas Adams: Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto Kansi: Lionel Jeans
WSOY (Loisto) 2001 (1. painos 1989)
260 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Olen ehkäpä viimeinen suomalainen, joka luki Ulla-Lena Lundbergin viime vuoden Finlandia-palkinnon voittaneen saaristolaistarinan Jää. Tiivistunnelmainen ja -kerrontainen Jää on ensiluokkainen romaani, joka koskettaa ja jakaa elämänviisautta. Saarelaisyhteisö on Lundbergille kuin englantilainen maalaiskylä George Eliotille – linssi, jonka läpi kohdennetaan katse tulkitsemaan ihmiselämää.

Lundbergin käsissä vahvasti naisnäkökulmainen perheromaani kasvaa monitasoiseksi saaristolaisyhteisön ja -elämän kuvaukseksi, jonka punaisena lankana kulkee ajatus maalaisuuden ja saaristolaisuuden sisäsyntyisyydestä, mutta toisaalta omien juurten ja luonteen vaikutuksesta elämänkulkuun. Jää jännittyy taidokkaasi ahdistavuuden ja hurmaavuuden välille, affektit kasautuvat katarsista silmällä pitäen.

Koko ajan täytyy tietää miltä edessäpäin näyttää ettei porhalla ohuen jään alueelle jolta ei sitten pääsekään pois. Jää on siitä kiinnostavaa, että vaikka on kulkenut hyvän matkaa sellaisella alueella, jää ei ikinä kanna jos yrittää tulla samaa tietä takaisin. (s. 159)

Jää alkaa nostalgisena saaristolaissatuna Kummelin nuoresta pappisperheestä, joka muuttaa toisen toisen maailmansodan jälkeen mantereelta Luodoille, jotka sijaitsevat jossain Ahvenanmaan ulkosaaristossa, Kökarin lähellä, mutta kaikkien karttojen ulkopuolella. Mona ja Petter alkavat määrätietoisesti rakentaa omaa elämäänsä vetoisessa pappilassa tyttärensä Sannan kanssa. Petterille tärkeintä on päästä sisään saarelaisyhteisöön hengellisen hyvinvoinnin paimeneksi, Mona on enemmän kiinni kodin ja maallisen hyvinvoinnin luomisessa niin keittiössä, navetassa kuin puutarhassakin.

Se on pappispariskunnan tapa harjoittaa syntyvyyden säännöstelyä. Töitä on niin että niihin on hukkua, että sänkyyn pääsee aivan liian myöhään ja kaatuu kuin nuijittuna. Päiväsaikaan kuka tahansa voi milloin tahansa astua taloon, mikä edistää pidättyvyyttä ja siveyttä. (s. 111)

Jäissä luonto, jäissä ihmissydän…

Niin kesäisin kuin talvisin on arkinen puurtaminen taistelua aikaa ja luonnonvoimia vastaan  – mutta myös luonnonvoimien avulla, silloin kun niitä malttaa kuunnella ja ottaa avun vastaan. Saarelaisyhteisön monet iloiset kasvot ja täydet sydämet tulevat tutuksi kuin luonnonvoimat. Kun luonto kurittaa, on apu toisessa ihmisessä.

“Jotkut itäluotolaiset eivät vetäisi hukkumaisillaan olevaa länsiluotolaista avannosta” (s. 52)

Luodot erottaa kesällä meri, mutta yhdistää talvella jää. Ihmissydämen jää puolestaan erottaa ihmisen toisista, kohmettaa varmemmin kuin kylmä kylpy.

Lundberg kuvaa tyylikkään ronskisti elämänkohtaloiden vaikutusta ihmissydämiin. Mona ja moni menestynyt saarelainen näyttäytyvät toimeliaiden, ihailtavien ihmisten perikuvana – jaksetaan silloin kun jaksettava on, eikä jaksaminen ole saarelaisperimästä kiinni. Toisaalta saarilta löytyy muitakin, paremmin maalle sopivia, heikosti pärjääviä. Jää herkistää kuitenkin näkemään elämän monimutkaisen krakeliinin: kaikkia tarvitaan. Toisaalta kirjailija näyttää myös, ettei kukaan pärjää kaikessa: mistä ja keneltä hyvinvointia luova tehokas jaksaminen on pois?

Lundbergin anekdotaalinen, jopa lämminhenkisesti juoruileva, inhimillisiä heikkouksia ymmärtävä tyyli kirjoo saaristolaiselämän eläväisiä ihmis- ja luontokuvia toisiinsa taajaan. Tiivis tyyli on nautinnollista ja intuitiivista, melkein dokumenttimaista. Juoni on puolestaan dramaattinen, elämän surut ja ilot tuntuvat moninkertaistuvan luonnon armoilla elettäessä. Hetkistä otetaan kiinni niin kauan kuin niitä riittää. Sisäänpäinlämpiävä yhteisö päästää ja ei päästä sisälleen.

Jos odottaa toisilta avoimuutta, täytyy itse raottaa ovea. Jos haluaa vähentää maailman ennakkoluuloja, täytyy harventaa omiaan.” (s. 67)

Jää korventaa

Lundbergin teoksessa on periaatteessa kaikki kunnossa, ellei jopa erinomaisesti draaman kaaresta emotionaaliseen vuoristorataan, syvällisiin ajatuksiin ja tulvehtivaan elämänvoimaan. Epäilemättä romaani jättää myös pitkän jäljen, niin ymmärryksenä siitä, kuinka helppoa nykyelämä on ihan muutamien vuosikymmenten takaiseen verrattuna, kuin pyrkimyksenä nauttia joka hetkestä.

Omassa lukukokemuksessani korostui kuitenkin hurmaantumista vahvemmin ahdistus ja suru. On kylmäävää, kuinka jäätäviä ihmiset saattavat itselleen ja läheisilleen olla, vaikka ovat parhain tarkoituksin liikkeellä. Jään julmuus on sattuman ja päättäväisyyden julmuutta, sitä jossa tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Naturalistista lähentelevä sanoma ja kerronta ovat juuri niitä Lundbergin kirjailijana mestarillisesti hyödyntämiä avuja, jotka pistelevät sormia ja kalvavat ikeniä.

***

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suom. Leena Vallisaari ruots. käsikirjoituksesta Is
Kansi: Helena Kajander
Teos & Schildts & Söderströms 2012 
366 s.

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books, 2006)

Carlos María Domínguezin sävähdyttävä lyhytromaani Paperitalo kertoo obsessiivisten lukijoiden selviytymisestä kirjojentäyteisissä elämissään. Runsaasti intertekstuaalisia viitteitä sisältävä ja maagiseen realismiin, jopa kauhuun häivähtävä romaani on rujonkaunis esitys kirjahulluudesta. Mielenkiintoista on erityisesti Domínguezin tapa käsitellä kirjoja toisaalta henkisen tyyssijana, toisaalta fyysisinä esineinä.

Paperitalon tarina alkaa kuolemasta, kirjan aiheuttamasta. Kirjallisuustutkija Bluma kuolee tapaturmaisesti lukiessaan Emily Dickinsonin runoja. Hän saa kuolemansa jälkeen Argentiinasta omituisen kirjalähetyksen, jossa on sementinmuruilla sotkettu Joseph Conradin Varjolinja. Sen alkuperä vaivaa kollegaa niin kovasti, että tämä lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkalla tavataan useampia kirjojen keräilijöitä, joiden avulla Varjolinjan lähde löytyy.

Vaikka Varjolinjan tapaan kokemuksen ja kokemattomuuden varaan rakennettu juoni on Paperitalon punainen lanka, se on kuitenkin kirja-anekdoottien sivuseikka. Domínguezin kirja-anekdootit ovat huikeita kertomuksia kirjojen omistamisen tuomasta autuudesta ja ahdingosta. Romaanin läpitunkeva metafyysinen kysymys on, missä lukeminen asuu.

Paperitalo on yksi monitasoisimmista romaaneista, jonka olen hetkeen lukenut, huolimatta sen 134 sivun pituudesta (kohtuusuurella fontilla). Intertekstuaaliset viittaukset viittaavat muuhun kirjallisuuteen, mutta samalla myös tämän romaanin eri osiin tai kohtiin. Kirjarakkaus on läpitunkevaa: kirjoja pohditaan niin henkisen pääoman astioina itsessään kuin traditiona kuin lukemisen kohteena ja innoituksenakin, mutta myös esineinä. Kirjojen muodostamia kokoelmia ja näiden luokittelua pohditaan niin tavanomaisissa kuin äärimuodoissaan. Kirjan olemuksen pohdinta henkisen ja materiaalisen liittona vyöryää lehti lehdeltä vääjäämättömästi yhdestä kirjasta kokonaiseen kirjoista rakennettuun taloon.

Paperitalo on nerokasta, tiivistä ja itsereflektiota aiheuttavaa kerrontaa, josta riittää kirjanystävälle uusia löytöjä ja pohdiskeltavaa useammallekin lukukerralle. Myöskin jo jossain määrin historiallista näkökulmaa kirjoihin: lukulaitteita eivät vaivaa toukat tai home, mutta voiko niistä rakentaa talon?

***

Carlos María Domínguez: Paperitalo 
Suom. Einari Aaltonen
Kansi: Ina Kallis
Basam Books 2006
134 s.
Esp. alkup. La Casa de Papel (2002)

Aila Meriluoto: Meidän linna

Aila Meriluoto: Meidän Linna

Aila Meriluoto: Meidän Linna (WSOY, 1969)

Aila Meriluodon Meidän linna kertoo viiden Ruotsiin muuttaneen suomalaissisaruksen sopeutumiskamppailusta uuteen maahan ja ympäristöön. Vuonna 1968 ilmestynyt nuortenkirja henkii ajan nuorisokulttuuria ja -elämää uskottavasti. Kielen tasolla näkyy positiivisesti Meriluodon runoilijuus – käytetty nuorisoslangi on uskottavaa, lyyriset luontokuvaukset koskettavia. Meidän linna onkin hienovireinen, fantastista kutitteleva nostalginen pulahdus nuoruuden kasvukipuihin ja -iloihin.

Jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld kyyristyi syvemmälle pensaikkoon. Oli uhkaavan hiljaista, vesi vain tipahteli harvakseen pajunvarvuista ja kulisi sulavan lumikuoren alla. … Laukaus kajahti. – Jipii! huusi jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld ja ryntäsi töyrästä alas sellaista vauhtia että suoritti loppumatkan takamuksillaan. Nuhruisiin farmareihin ilmestyi iso tumma pyöreä läiskä. (s.1)

Meidän linna on tarina siitä, miten orvoiksi jääneet viisi sisarusta – 18-vuotias Ninna, 16-vuotiaat kaksoset Miki ja Popsan, 13-vuotias Jani ja 10-vuotias Soso – muuttavat Ruotsiin etäisen isoäitinsä luo Mikin perittyä suvun linnan. 1400-luvulta peräisin oleva linna varjostaa nuorten muutenkin sekaisin olevaa elämää, kunnes juuri linna avaa uusia näkymiä heidän elämäänsä – ja he linnan elämään.

Meriluoto kuljettaa laajaa henkilökaartiaan, niin maahanmuuttajasuomalaisia kuin paikallisiakin, taitavasti läpi nuoruuskarikoiden koulukiusaamisesta jengeilyyn ja tulevaisuuden urasuunnitelmiin. Sisaruksista Jani jää kaukaisemmaksi hahmoksi, vaikka kaikki saavat loistaa parrasvaloissa vähintään parissa luvussa. Ninnan kasvutarina muodostaa Meidän linnan kokoavan juonen.

Meidän linnan suuria teemoja ovat oman identiteetin ja elämänsuunnan etsintä, yhteenkuuluvuuden hakeminen, sekä niin maahanmuuttajuudesta kuin vanhempien kuolemasta aiheutuva suru. Kaikki näistä ovat tuttuja myös uudemmasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, ja on yllättävää huomata, miten samalla tavoin nuoret kärsivät erilaisuudesta ja irrallisuudesta -60 -luvullakin. Vähintään yhtä yllättävää on kirjan kieli, josta lyövät läpi yhtaikaa nostalginen suomenkieli ja ajalle, mahdollisesti paikallekin tyypillinen ruotsin- ja englanninsekainen slangi.

On vaikea olla tekemättä Meidän linnasta kirjailijan elämäkertaan liittyviä tulkintoja, asuihan hän lapsineen kirjan kirjoittamisaikaan Ruotsissa. Kirjailijan runoilijankokemus näkyy Meidän linnassa paitsi kauniina kuvakielenä, myös vahvana symbolismina, jonka keskiössä on itse  linna niin muutoksen kuin jatkuvuudenkin maamerkkinä.

***

Aila Meriluoto: Meidän linna
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen
Werner Söderström Osakeyhtiö 1969
266 s.

P. D. James: Syystanssiaiset

P. D. James: Syystanssiaiset

P. D. James: Syystanssiaiset. Kansi: Tiia Javanainen (Otava 2012)

Dekkarikuningatar, erityisesti Adam Dalgliesh -romaaneistaan tunnettu P. D. James tekee Syystanssiaisten myötä hypähdyksen historiallisen salapoliisiromaanin pariin. Syystanssiaisissa yhdistyy Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanista tunnettu hahmokavalkadi ja – kuinkas muutenkaan – murha. Romaani piti otteessaan, vaikka historiallisen äänen kanssa haparointi tuntui ajoittain kompastuttavan myös Jamesin tavallisesti niin mestarillista juonenpunontaa.

Ihastuin Syystanssiaisten perusideaan: romaanissa liikutaan Pemberleyssä, herra Darcyn kartanolla, ja Lontoossa muutamia vuosia Ylpeyden ja ennakkoluulon lopun jälkeen. Mukana ovat tutut hahmot Bennetin sisaruksista ja heidän nykyisistä aviomiehistään tärkeimpiin sivuhahmoihin rouva Youngeen, kapteeni Dennyyn, herra Bennetiin, lady Catherine de Bourghiin ja Pemberleyn plavelusväkeen. Romaanista saakin paljon enemmän irti, mikäli on lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon, vaikka Syystanssiaisten alkuosa sisältääkin erittäin laajan tiivistelmän esikuvastaan. Kirjailija on kohdellut Austenin hahmoja uskollisella kunnioituksella.

P. D. James on selvästi pyrkinyt luomaan esikuvalleen uskollisen, ajankuvassaan ja aikalaisviitteissään uskottavan salapoliisiromaanin. Niinpä psykologisia pohdintoja vältetään loppuun saakka. Jännitystä ja kauhua kuvaillaan neutraalisti ja kokemuksellisuus jää pintapuoliseksi. Austenilaiset romanttiset värinät, sovinnaisuussääntöjen pohdinta ja sukulaissuhteiden käsittely ovat romaanissa varsin keskeisiä ja ne on myös toteutettu 1800-luvun tyyliin vihjailemalla ja selittämällä, ei psykologisoimalla. Kerronta on kauttaaltaan neutraalia ja keskustelukeskeistä. Kaiken kaikkiaan kirjailija on pyrkinyt pysymään mahdollisimman lähellä alkuperäistä, mutta historiallinen tyyli ei tunnu P. D. Jamesin omimmalta ääneltä. Kerronta on ajoittain kankeaa ja takkuilevaa, lauseet ylettömän pitkiä, eikä kirjailija oikein osaa upottaa ajankuvalle olennaisia selityksiä tarinaan. Kankeuteen vaikuttaa suomennos, joka ajoittain tipahtaa tyylistä.

Mitä kerronnasta jää kaipaamaan korjautuu Syystanssiaisten juonen ansiosta. Murhajuoni on erittäin uskottava ja uppoaa hyvin Austenin maailmaan. Vaikka juonessa ei erityistä yllätyksellisyyttä ole, kirjailija onnistuu pitämään lukijan lempeässä epävarmuudessa loppuratkaisuun saakka. Samalla hän kirjoittaa Austenin enemmän ja vähemmänkin rakastetuille hahmoille tulevaisuuden, jollaista olisimme heille varmasti toivoneet.

***

P. D. James: Syystanssiaiset

Suom. Maija Kauhanen

Kansi: Tiia Javanainen

Otava, 2012

348 s.

Engl. alkup. Death Comes to Pemberley

***

Patricia Moyes: Muotimurha

Patricia Moyes: Muotimurha

Patricia Moyes: Muotimurha, kansi: Ahtiala

Patricia Moyesin Muotimurha on hurmaavan charmantti dekkari, jossa yltiömiehekäs Scotland Yardin tarkastaja Henry Tibbett joutuu ottamaan mittaa taiteellis-naisellisesta muotilehden toimituksesta. Dekkarimuotoista Mad Meniä tarjolla täysin purjein, siis.

Muotimurha (WSOY 1964, suom. Anna-Liisa Laine, alkup. Murder à la Mode 1963) on jälleen kerran yksi näitä kirjaston vaihtohyllystä kansitaiteen perusteella valitsemiani ilahduttavan viihdyttäväksi osoittautuneita vähäverisiä murharomaaneja. Tällä kertaa murhan kohteena on muotilehti Stylen toimittaja Helen – hän tulee nauttineeksi toimistossaan teetä syanidilla aamukolmen pintaan kirjoittaessaan kuvatekstejä Pariisin kevätmuotia käsittelevään numeroon. Murhaa selvittelevä komisarius joutuu useampaan otteeseen umpikujasta toiseen selvitellessään toimituksen sisäisiä kähinöitä, romanttisia kuvioita ja taiteellisten henkilöiden temperamentteja.

Muotimurha on näppärä romanttissävytteinen dekkari, jonka kerronnallinen jännite pysyy kasassa miehisen poliisimaailman ja naisellisen muotimaailman välissä. Kirjailija vihjaa mukavasti loppuratkaisuun jo varhaisessa vaiheessa ja lukija voi paistatella vähintään puolet kirjasta oman nokkeluutensa paisteessa.

Nykylukijalle elämyksellistä on myös seurailla Moyesin kuvauksia 1960-lukulaisesta muotilehden toimittamisesta ja muotihuoneiden toiminnasta. Malleja arvosteltiin langanlaihoiksi silloinkin (siitä huolimatta, että he itse väittivät syövänsä ihan mitä sattuu). Muotilehden muotihuoneessa ommellaan kuvauksia varten malleja Pariisin näytösten valokuvien perusteella – ja samaa tapahtuu varsinaisten muotihuoneiden puolella. Ei tarvinnut lontoolaisten lainkaan häpeillä jälkeenjääneisyyttä muotiasioissa. Muotimaailmassa ei myöskään näytä keksityn mitään erityisen uutta stten -60-luvun, sillä jo silloin nimekkäät huippusuunnittelijat diilasivat tyyliä halpisvaatemerkeille erityismallistojen avulla.

Muotimurhan kerronta on soljuvaa ja tarina pysyy enimmäkseen kasassa. Vasta kirjan lopuksi kirjailija sotkeutuu hiukan sotkuisasti kahden kertojan paljastukseen. Vähän niinkuin Poiroteissa Hastingskin olisi saanut puhua loppunäytöksen aikana. Loppupaljastuksessa Moyes herkuttelee myös niillä yksityiskohdilla, joita lukija ei ole tarinan perusteella kyennyt arvaamaan. Tämä kirjailijalle sallittakoon lievästä brassailunmausta huolimatta.

Muotimurhan suomennoksessa näkyy, ettei toimitus- tai vaateala ehkä ollut suomentajille ominta alaa, sillä kirjassa käytetty alan erikoistermistö (jota ei ole erityisen paljon, mutta riittävästi tuomaan oikeanlaista tunnelmaa) on ajoittain outoa. Kirjassa tapahtuu paljon “pimeässä huoneessa”  ja mallien päälle kokeillaan “toilé:ita” ennen lopullisen vaatteen leikkausta ja ompelua. Muuten suomennos on varsin sujuva.

Muotimurha on hyvä dekkari ja ennenkaikkea aiheeltaan ja aikalaiskuvaukseltaan herkullista tyttöilyhömppää. Tästä on otettu uusintapainos vuonna 1993, joten Muotimurha saattaa hyvinkin löytyä esimerkiksi paikallisesta kirjastosta.

Patricia Wentworth: Silence in Court

Patricia Wentworth: Silence in Court, kansi: ei ilmoitettu

Eräs Dame Agatha Christien katkerimmista kilpasiskoista siistien murhamysteerien hurmeettomilla tanhuvilla, Patricia Wentworth (1878-1961), julkaisi Silence in Court -dekkarin vuonna 1945. Pakko paljastaa, että valkkasin tämän pokkarin kirjaston vaihtohyllystä tasan tarkkaan mahtavan kansitaiteen perusteella. Siis voiko campimpää löytää? Wentworthistä kerrotaan tarinaa, jonka mukaan hän vaati oikein julkaisusopimuksissaan, että kannessa tulee keekoilla kauhistuneen naishenkilön. Kun sopivaan ilmeeseen kykenevät mallit loppuivat, Wentworth lopetti kirjoittamisen…

En siis alun perin edes aikonut lukea koko opusta, pitää vaan kirjahyllyn kaunistuksena. Sitten sairastuin räipäkkään vatsatautiin. Ihan omasta peilikuvastani hetkeä ennen taas yhtä h-hetkeä tuli tämä kirja mieleen.

Hyvä, että tuli. Wentworth nimittäin tämän yhden kirjan perusteella laittaa Dame Agathalle dunkkuun kampoihin ihan koko rahalla. Eikä varmaankaan ole liioteltua väittää, että yksi jos toinenkin (nais)dekkaristi PD Jamesista lähtien on Wentworthinsä lukenut. Valitettavasti näin ylilyövän mehevää, romanssia ja rahaa tirsuvaa, päällisin puolin naiivia, mutta kaksinaismoralistisen hekumallista murhamysteeriota eivät ihmiset yksinkertaisesti enää pysty kirjoittamaan yhtä rehellisellä antaumuksella. Aikanaanhan tämä oli, jos ei nyt vakavasti otettavaa kaunokirjallisuutta, niin vähintään keskiluokan ihan kunniallista viihdekirjahyllyntäytettä.

Sota-ajalla on varmaankin osansa siihen, miksi Silence in Court (Popular Library 1950, [USA:n painos]) toimii. Kaikki tuntuu ylipäänsä viattomammalta mustavalkoaikaan sijoitettuna. Tarina sinänsä alkaa erittäin yksinkertaisesti. Päähenkilönä on köyhä Hitlerin hyökkäyksen takia loukkaantunut nuori Elizabeth Taylor tyttörukka nimeltä Carey Silence. Haha, Silence in Court, suom. “Hiljaa oikeussalissa” päähenkilön nimi on Hilja. Tästä se lähtee ja samaa rataa jatketaan.

Tyttörukkamme matkustaa sairaalasta toipumaan ökyrikkaan tätinsä luo. Tädin hoivissa asustelee jo kolme serkusta, jotka vihaavat toisiaan ja tätiä, mutta kärkkyvät perintöä yhtä kaikki. Tyttö tapaa ensitöikseen komian amerikanserkkupojan, joka ostaa hänelle upean nahkaisen käsveskan lahjaksi (turkkiakin ehdotellaan). Tyttö asettuu taloksi tädin sintsisohville ja pula-aikanakin notkuviin ruokapöytiin (teehen saa vain sakariinia, koska keittäjätär omii sokerit hilloamista varten). Täti osoittautuu pahimman sorttiseksi kotistyrangiksi, mutta tytöllä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä.

Ja kah, eikö vaan täti lisääkin tytön testamenttiinsa muiden serkusten oheen. Kyllä lisää, ja rubiinit ja timangit lupaa hän rahakasojen kylkiäisiksi. Amerikanserkkupoikakin kosaisee. Mutta voi, sitten täti raivostuu ja uhkaa muuttaa testamenttiaan. Yhtäkkiä yllättäen joku myrkyttää tädin. Tyttö joutuu käpälälautaan ja hirttosilmukka uhkaa.

Pelastuuko tyttö? Kuka on kavala myrkyttäjämme? Mitä katkera palvelijatar tietää? Mitä kalvea sairaanhoitajatar punoo tytön pään menoksi? Entä petollinen serkkupoika? Seinäruusu serkkutyttö? Kuiva asianajohenkilö? Ketä valamiehistö uskoo? Kenen alibi pitää? Nouseeko täti haudan takaa?

Eräät ystäväni tulevat vihaamaan minua syvästi, koska en uskalla lainata tätä kappalettani Silence in Courtista lopullisen hajoamisen pelossa. Joskus on vaan pakko olla itsekäs. Aikalaiselokuvamusiikkia on sentään (toistaiseksi) vapaassa jaossa jalomielisempien henkilöiden toimesta.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=AfwassbSZ1I&feature=related]

Madame de la Fayette: Clèves’in prinsessa

© Kirjakko. Madame de La Fayette: Cléves’in prinsessa, kansi: ei ilmoitettu

Oletettavasti Madame de la Fayetten kirjoittama Clèves’in prinsessa on psykologinen rakkausromaaniklassikko suoraan 1600-luvulta. Lähes neljän sadan (400) vuoden iästään huolimatta tämä kaihoisan eleginen romanssi on suhteellisen sujuvakielistä ja -juonista luettavaa, kunhan muistaa sammuttaa nykyaikaisen peruskyynisyytensä. Clèves’in prinsessan pitäisi olla ehdottomasti kiellettyä luettavaa itseään etsiviltä teinitytöiltä, sillä se kannustaa juuri sen sortin itsesääliin ja -syyllistykseen, jolla ei saada aikaan kuin masentuneita keski-ikäisiä ylisuorittajia.

Clèves’in prinsessan (WSOY 1964, suom. Aarne Anttila) juonikuvio on perinteistä perinteisempi, aikanaankin Racinen ja Corneillen näytelmistä tuttu tarina onnettomasta rakkaustarinasta. Nätti, rikas ja ylhäinen tyttö mademoiselle de Chartres tapaa pojan ja pääsee naimisiin. Sitten tyttö tapaa toisen pojan, joka onkin kivempi. Tyttö pyrkii tekemään Oikein ja estämään kohtalon valintaa. Raivokkaasti ja noin puolikkaan kirjan ajan. Ja mitenkäs sitten käykään?

Salaiset tai julkisesti salaiset salarakkaussuhteet olivat yleisempiä kuin päätäit Pariisin hovissa 1600-luvulla kirjan kirjoittamisaikaan, sekä 1500-luvulla romaanin tapahtuma-aikaan. Clèves’in prinsessa kuvaa näitä romanttisia ja raastavia kuvioita varsin realistisesti muuhun ajan kirjallisuuteen verrattuna: romaanissa syväluodataan päähenkilöiden ajatuksia ja tunteita. Niinpä sitä pidetäänkin yhtenä varhaisimmista psykologisista romaaneista. Clèvesin prinsessan kärsimykset ja teot perustellaan ennenkuulumattomalla intensiteetillä. Niinpä Clèvesin prinsessaa voi, päähenkilön fiktiivisyydestä huolimatta, lukea melko realistisena kuvauksena 1500-luvun tunne-elämästä. Tällaista tunteiden historiaa eivät tarjoa monetkaan ajan mieskirjailijoiden kirjoittamat romaanit.

Mikäli sattuu tippumaan fiktiivisen seuraelämän kyydistä,  Clèvesin prinsessa tarjoaa myös historiallista sisältöä, sillä monet sen hahmoista ovat oikeita 1500-luvun hovihenkilöitä. Lisäksi kirjassa juoruillaan herkullisesti muun muassa Englannin Neitsytkuningattaresta (eivätkä nämä juorut todellakaan rakenna Elisabetista tai Maria Stuartista historiankirjoista tuttua kuvaa).

Tämä romaani onkin monella tapaa historiallisten romaanien ystävän herkkupala, joka yllättää moderniudellaan samalla kun häkellyttää historiallisuudellaan. Clèvesin prinsessa on päälle päätteeksi yksi kirjallisuushistorian tunnetuista ja arvostetuista klassikoista, joten tätä hömppää lukemalla voi nostaa nimellistä sivistystasoaan jälleen yhden pykälän. Ei mitään turhaa hömppää siis.

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

© Kirjakko, Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase, kansi: Seppo Syrjä

On epäreilua vertailla kirjailijan läpimurtoesikoista ja uusinta keskenään, koska siihen esikoisromaaniin monet kirjailijat pistävät niin paljon paukkuja, etteivät ikinä julkaise mitään. Onnen tunnin jälkimainingeissa jäin kuitenkin haikailemaan Häräntappoaseen perään. Että olikse nyt oikeesti niin hyvä. Monille muillekin nostalgiapläjäyksille kun on käynyt kehnosti ajan kuluessa.

Mutta ei, kyllä se vaan Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1984) hurmaa edelleen rehellisyydellään ja rikkinäisyydellään. Perinteisissä tyttökirjoissa ensirakastumista kuvataan jotenkin ylevästi, heinäkuussa paistaa ikiaurinko, eikä koskaan ole tylsää hetkeä. Häräntappoaseessa Härkönen kuvaa hukassa olevia miniaikuisia, jotka haparoivat oudossa maailmassa miten taitavat. Yhteistä on lähinnä kestohämmennys, luoviminen ja räpistely, sattuma konkretisoituu aikuisten sääntöihin ja kavereiden päättömyyteen. Mutta tylsää hetkeä ei Torvenkylälläkään tunneta.

Härkönen saa Alpo Korvan ja kavereiden teinielämän kuulostamaan jopa tavoiteltavalta, elämän täyteiseltä. Tämä yllättävä näkökulma rikkinäisen elämän siunauksellisuudesta hätkähdytti aikanaan, ja tuntuu edelleen yllättävän raikkaalta. Vimmaiset nuoret eivät valita tai märehdi, vaan hyökkäävät silmät kiinni seuraavaan kohtaukseen. Valituksen ja märehtimisen minimaalinen määrä suorastaan ällistyttää, ikäänkuin -80-luvulla oltaisiin oltu avoimesti kestovihaisia passiivisen yleismasentuneisuuden sijaan (paitsi se homopoika tietty, joka oli aktiivisesti depiksessä ja mahdollisesti skitsofreeninen). Seksuaalisuuskin sai olla haparoivaa, riideltiin ja sovittiin, ja vaatteet päällä uidessa tai sateessa halaillessa kastui ja hytisytti kylmästä.

Itsehän vietin yläasteen kasilla (jolloin tämä kirja luettiin äidinkielen tunneilla) sairaan tylsää tavisrivarilähiöelämää, jota rytmittivät lähinnä shoppailureissut isoon kaupunkiin, kesämökkiviikonloput ja yökyläily joidenkin kavereiden luona (mutta vain viikonloppuisin, ettei koulu kärsi). Torvenkylän elämä oli monessa mielessä eksoottista, hahmojen sanavalmius vaikuttavaa ja sisäisen elämän purkautuminen oikein teoksi uskomatonta. Muistan ihmetelleeni, että miks mun elämä on niin tylsää, kun kaikkien kirjojen mukaan vaikka missä tuppukylissäkin on vaikka mitä elämää, vaikkei siellä asu kuin kolme (3!) ihmistä. Meillä kun ei ollut internettiä, jonka avulla nykynuoret voivat havaita, että oikeastaan kaikkien elämä on vähän tylsää ja draamaa ei voi tuoda, se pitää tehdä itse.

Ah, nostalgia. Ehdottomasti parhaimmillaan silloin kun se on nostalgiaa, Häräntappoaseessa 315 sivua laatunostalgiaa. Kertun kotona ei edes ollut puhelinta. Lopuksi nostalgiapläjäys -80-luvun kultturellimusiikkia, olkaa niin ystävällisiä.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=9SjA_ozojDw]

Louis Couperus: Hiljainen voima

© Kirjakko

Louis Couperuksen (1863-1923) Hiljainen voima on  siirtomaaromaani, joka kuvaa sentimentaalisen värikkäästi hollantilaisen virkamiesylimystön elämää 1800-luvun lopun Jaavalla ikääntyvän virkamiespäällikön van Oudijckin perheen kautta. Couperus oli itse viettänyt nuoruutensa Jaavalla, ja Hiljaisen voiman fiktio tuntuukin kumpuavan omista kokemuksista, juoruista ja elämyksistä oudossa ympäristössä.

Hiljaisen voiman (Arvi A. Karisto, 1983, suom. Heimo Pihlajamaa, alkup. Die Stille Kracht, 1900) henkilöhahmot ovat karikatyyrimaisia omien kohtaloidensa orjia, joiden avulla Couperus pääsee valottamaan siirtomaaelämän varjopuolia. Couperusta pidetään naturalistina Flaubertin tapaan, mutta Hiljainen voima näyttäytyy siirtomaakirjallisuutta tuntevalle ajoittain jopa tapa- tai luonnekomediana. Tämä ei mitenkään vähennä kirjan arvoa: se on mielenkiintoinen ihan jo siksikin, että Indonesia ympäristönä on siirtomaakirjallisuudessa eksoottinen.

Hiljaisen voiman  päähenkilö, Labuwangin alueen residentti van Oudijck taiteilee parhaansa mukaan hollantilaisen virkamiehistön, paikallisen ylimystön ja oman perheensä muodostamassa Bermudan kolmiossa. Van Oudijckin romaanin aikana läpi käymä antisankarillinen kasvukertomus kunnianhimoisesta übervirkamiehestä eläköityneeksi erakoksi on sinänsä varsin uskottava. Se ei kantaisi kokonaista romaania ilman Couperuksen rehevää ja juurevaa sivuhenkilökaartia: van Oudijckin huikentelevaista kakkosvaimoa, tämän uskollista palvelijatarta, katkeraa poikaa, lemmenkipeää tytärtä, infantiileja kaksospoikia; työhevosapulaista, jonka vaimo pyrkii ylläpitämään eurooppalaista kulttuurisalonkia monsuuninkin aikaan; herrasmiesrakastajalääkäriä; jaavalaisia ylimyksiä, jotka keskittyvät uhkapelaamaan ja järjestämään kapinaa, milloin eivät uhkapelaa. Ja kaikkien näiden hahmojen viettejä ja tarkoitusperiä uhkaa ja vahvistaa salaperäinen Jaavan luonto sekä hallitsematon ilmasto, joka lähettää väliin hirmumyrskyjä ja väliin valkoisia muurahaisia, jotka syövät matotkin lattioilta.

En tiedä onko Gabriel García Marqués lukenut nimenomaan Hiljaista voimaa, mutta Marquésin postkolonialistinen Sadan vuoden yksinäisyys tuli mieleen tätä romaania lukiessa paitsi yleisestä tunnelmasta, myös satunnaisista yksityiskohdista, vaikka eri mantereella ollaankin. Couperus näkee, ettei Jaava ole valkoisella miehellä kuin lainassa, ja yrittää Hiljaisen voiman avulla selittää, miksi.