Tag Archives: omaelämäkerrallinen

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Blogien lastenkirjaviikkoBlogien lastenkirjaviikkoon havahtuminen johti välittömään Pikku Prinssi -huumaan. Nauruun, koska se on niin hauska. Ja kyyneliin, koska ihminen ei kerta kaikkiaan kykene lukemaan Pikku Prinssiä loppuun ilman. Ei pysty viisivuotiaana, viisitoistavuotiaana, saati sitten 35-vuotiaana. Ei pysty kyllä Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltäkään. Mutta Pikku Prinssi on sellainen sielukirja, jonka soisi jokaisen lapsen lukevan, mahdollisesti useampaan otteeseen. Olen antanut itseni ymmärtää, etten suinkaan ole ainoa.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi (WSOY, 1998)

Parhaat lastenkirjat on aina kirjoitettu niin, että ne antavat ajatusten ja tunteiden siemeniä niin lapsille kuin aikuisille. Laadukas pieruhuumori puree toki kaikenikäisiin (vähintään salaa), mutta Pikku Prinssi on siitä erikoinen parhaiden lastenkirjojen edustaja, että se tarjoaa huumorin ohessa myös elämänohjeita osoittaessaan, miten sekä synkän painavat että iloisen keveätkin tunteet kuuluvat elämään. Mikä ällistyttävintä, Pikku Prinssin elämänohjeilu tarjoilaan niin mukavalla, koskettavalla meiningillä, ettei se ärsytä lainkaan.

– Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä on itse kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä niitä enää ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän! (s. 69)

De Saint-Exupéry paitsi kertoo hyvän tarinan ja jakaa elämänviisautta, myös toisintaa sitä tekstissään. Huippukohtia ei voi huomata, ellei välillä ole tasaista tai matalaa -filosofia toteutuu kerronnan virratessa arkipäiväisen ja filosofisen välillä. Kirjailijan oma kuvitus tuo ilmaa kerrontaan, mutta kertoo sekin omaa tarinaansa. Pikku Prinssi onkin valloittava kokonaistaideteos, johon palaa uudelleen ja uudelleen – ja jolla on tuttuudestaan huolimatta aina jotain uutta tarjottavaa.

On vaikea sanoa, kesyttääkö kirja lukijan vai lukija kirjan. Elinikäisiä ystäviä silti ollaan.

***

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi 
Kansi: Antoine de Saint-Exupéry
Suom. Irma Packalén
WSOY 1998
95 s.

Tomi Takamaa: 875 grammaa: Pirpanan tarina

Tomi Takamaa: 875 grammaa: Pirpanan tarina

Tomi Takamaa: 875 grammaa: Pirpanan tarina (Gummerus 2013)

Tomi Takamaan 875 grammaa: Pirpanan tarina kertoo viime vuonna Vuoden some-teko -palkinnon saaneen 875 grammaa -nimisen Facebook-sivun tarinan. Siinä sivussa se paljastaa sivun ylläpitäjän Tomi Takamaan ajatuksia keskosen isyydestä ja niistä hyvistä teoista, joihin tämä keskosvauvan tarina on ihmisiä innoittanut, sekä antaa vinkkejä keskosten vanhemmille. Kirja on hyvällä asialla: jokaisesta ostetusta kirjasta lahjoitetaan 2 euroa Lastenklinikan kummeille. On myös tärkeää, että keskosille saadaan mediahuomiota ja sitä kautta resursseja. Lukukokemuksena kirja on tähän someilmiöön osallistumattomalle kuitenkin jokseenkin poukkoileva ja itseään toistava.*

Tiesin teoriassa paljon (mieheksi) tulevasta syntymästä, jonka piti tapahtua toukokuun lopulla. Keskosuudesta tiesin tasan sen verran, että keskoset joutuvat keskoskaappeihin, ja ne näyttävät pieniltä sammakoilta, vaikkakaan eivät niin kauhean lystikkäiltä. Kerrassaan lupaavat asetelmat! (s. 39)

Takamaa kirjoittaa raportoivasti ja päiväkirjanomaisesti kokemuksistaan synnytyssalissa, äitiä ja vauvaa erottavalla huoltokäytävällä, osastoilla – ja somessa ja sähköpostissa 875 grammaa -sivustolle Pirpana-vauvan kuulumisten ja kuvien ympärille luomansa  edesottamusten ja ilonpilkahdusten parissa. Omaelämäkerrallisen aineiston järjestely ei ole etenkään pikaisella aikataululla kovinkaan helppoa. Niinpä teoksessa seilataan erilaisten temaattisten ja kronologisten järjestysten välillä, mikä hankaloittaa lukemista.

Tunnetasolla välittyy kuitenkin jatkuvasti intensiivinen isänrakkaus ja yhä laajemmalle leviävä välittäminen. On vaikea lukea tätä kirjaa kyynisestä näkökulmasta, pohtien, että miten tytär mahtaa myöhemmin suhtautua kuviensa ja tietojensa leviämiseen läpi internetin tai miten innokkaasti isä on tuonut itseään ja keräyskampanjoitaan näkyville eri medioissa. On kuitenkin hankala lukea kirjasta mitään yhtä, selkeää tarinaa, jonka avulla voisi selkiyttää omat ajatuksensa tämän ilmiön ja sen henkilöitymien suhteen, sillä välillä käy ilmi, että FB-sivun piti olla ainoastaan tuttaville, välillä puolestaan omaa lasta suuremmalla asialla ollaan oltu alusta lähtien.

Someilmiöitymisen yllättävyys ja nopean reagoinnin tarpeellisuus tulee ainakin hyvin esille – ja someilmiöön pakeneminen toimii kirjoittajalle hyvänä takaovena silloin, kun itse tarina on käymässä liian henkilökohtaiseksi. 875 grammaa on nimellisesti tarina keskosvauvasta, mutta todellisuudessa pääosassa on isä, joka on saanut sivuston avulla ennenkokematonta tukea kipeässä tilanteessa ja haluaa sivustonsa avulla tukea muita samassa tilanteessa taistelevia ja taiteilevia vanhempia.

Kaikki on kiinni todella pienestä pienten keskosten kanssa. Muuttujia on paljon, ja pientä elimistöä uhkaavat monet eri sairaudet ja tulehdukset, joita ei tule edes ajateltua. Eikä pidäkään ajatella. Sairaala-ajasta ja -arjesta ei tulisi mitään, jos vanhemmat keskittyisivät ainoastaan pelkäämään pahinta ja odottamaan uusia ikäviä diagnooseja. (s. 120)

Gummeruksen kirjoittamalta tilaamassa kirjassa on Takamaan keskos- ja someilmiöraportin lisäksi myös vinkkejä keskosvauvojen vanhemmille, sekä keskoslasten, -vanhempien ja hoitohenkilökunnan haastatteluja. Osan 2 vinkit ovat todennäköisesti kullanarvoisia toisille samasta tilanteesta itsensä yhtäkkiä löytäville vanhemmille, etenkin siksi, että ne ovat erittäin täyspäisiä. Osassa 3 kerrottavat haastatteluihin perustuvat keskostarinat luovat toivoa tulevaisuuteen ja henkilökuntatarinat puolestaan luovat uskoa keskoshoivan tasoon, mikä epäilemättä on tarpeen silloin, kun joutuu jättämään lapsensa joka ilta. Näitä olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Olen taipuvainen asettumaan ylilääkäri Sture Anderssonin kannalle, joka haastattelussaan toteaa selviytymistarinoita tarvittavan aina, etenkin kun on kyse nyrkinkokoisten ihmistaimien elämästä. Olen myös taipuvainen puoltamaan kirjailijaa, kun hän visioi teini-ikäisen tyttärensä kanssa käymäänsä “keskustelua” osallisuudestaan tähän someilmiöön. Ennen kaikkea toivon Pirpanan tarina luo toivoa keskoslasten vanhemmille – ja tuovan Lastenklinikan kummien kautta paljon apua lastenklinikoille ympäri Suomen.

***

* Tiedostan että olen ehkä ainoa suomalainen, joka ei ole osallistunut ja siinä mielessä tämä huomio on ehkä turha.

***

Tomi Takamaa: 875 grammaa: Pirpanan tarina
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
232 s.