Tag Archives: omintakeinen

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana (Osuuskumma 2013)

Toverini Janos Honkosen esikoisromaanissa Kaiken yllä etana liikutaan erinomaisen ällistyttävässä psykoreaktiivisessa urbaanissa ympäristössä. Tai näin ymmärsin sen perusteella mitä kirjasta ymmärsin.* Honkonen onnistuu kirjassaan luomaan erittäin mielenkiintoisen, toimintatavoiltaan koherentin maailman, joka on melkolailla out-of-this-world. Kirjaimellisesti. Henkilöhahmot ja byrokratiamelskeinen tarina kalpenevat maailmakuvauksen edessä, jota olisi vaikka saanut olla enemmänkin.

kenet mä tänään menetän ja kuka on huomenna mennyttä. Toissapäivänä mä hukkasin lähikaupan, jossa mä oon käynyt jo monta vuotta… Miks kaiken pitää aina mennä pois, miksei kaikki vois vaan olla niin kun se on ilman, että pitää koko ajan yrittää? En mä voi pitää kaikesta kiinni ja raapia koko helvetin maailmaa kasaan itelleni ja kaikille muillekin, en mä vaan jaksa sitä! (25 %)

Pikkubyrokraatti järjestelmän rattaissa

Arre on erään ministeriön alempi virkamies, joka työaikanaan yrittää toimia parhaana mahdollisena avustajana ylemmälle virkamiehelleen. Jotta voisi päästä urallaan eteenpäin: pois pienestä, ikkunattomasta työhuoneesta, joka on ensisijaisesti tarkoitettu kopiokoneelle. Vapaa-aikana Arre seurustelee Mashan kanssa, hengaa kavereidensa kanssa ja viettää muutenkin normaalia elämää.

Mitä ikinä “normaali” sitten “Etanamaailmassa” tarkoittaakaan. Byrokraattis-totalitaristisessa järjestelmässä poliisin kanssa tekemisiin joutuminen on lähestulkoon pahinta, mitä Arrelle voisi tapahtua, mutta muistosalissa tulisi käydä säännöllisesti kadonneita muistelemassa, jotta heidät olisi mahdollista vielä löytää. Esimerkiksi paikalliseen pilvenpiirtäjään kiinnittyneen etanan läpi kävelemällä.

Arren arjessa tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista omituista, joista osaan hän suhtautuu suht tyynesti – ja osa yllättää Arrenkin perusteellisesti. Myös ministeriössä havaitaan, että jotain suurta on tapahtumassa, kun ennustetut mallit ja tavanomainen toiminta eivät tuota normaalin rajoissa olevaa tulosta. Arre huomaa pian olevansa ylemmän virkamiehensä kanssa tapahtumien keskipisteessä.

yhä useampi kysyi häneltä, missä tietyn numeroinen koju oli. Arre yritti neuvoa heitä parhaansa mukaan. Tämä oli niin tyypillinen virastomoka – organisoidaan täydellisesti kaikki, paitsi se viimeinen ja olennaisin käytännön seikka, joka tekisi elämästä helpompaa kaikille osapuolille. Arre kihisi kiukusta ja käski kunkin tarkastuspisteen virkailijoita laittamaan esille lapun, jossa kerrotaan kojun numero. (52%)

Mitä? Mikä?

Spekulatiivisen kirjallisuuden hienoin ja houkuttelevin piirre mielestäni mielikuvituksen rajojen siirtäminen vielä vähän pidemmälle tuntemattomaan. Kaiken yllä etana hyppäyttää tätä rajaa kerralla melkoisen mitan luomalla omalakisen maailman, joka on koherentti käsittämättömyydessäänkin. Esimerkiksi paikallinen eläimistö muodostuu suurelta osin uwauwista, tunnettujen eläinlajien yksilöllisistä sekasikiöistä. Paikallinen kaupunki muistuttaa osiltaan monia tunnettuja suurkaupunkeja – mutta muuttaa muotoaan niin sisäarkkitehtuurin kuin tieverkostonkin suhteen joka yö kuin Oubliette** (tosin täysin eri syistä).

Vaikka maailma tuntuu aluksi aika sillisalaattimaiselta, tarinan edetessä monet seikat saavat selityksensä. Honkonen ei sorru selittelemään, vaan lukijalla on rehellinen mahdollisuus yhdistää itse vihjeitä ja luoda palasista lopullista kuvaa.

Kaiken yllä etanan palapeli on mielenkiintoinen – mutta kirjan loppupuolella selityksensä saavista tyylillisistä valinnoista johtuen raskas lukea. Teoksessa ei ole lainkaan dialogia keventämässä, kevennystä kaipaava lukija joutuu tyytymään kauhuun. Epätavallisessa maailmassa tapahtuvien epätavallisten juttujen osoittamiseksi Honkonen joutuu kuvaamaan myös jonkin verran tavallista arkea, joka tuntuu hieman tylsältä ja vauhdittomalta kaiken uskomattoman seassa.

Arre ja Masha halasivat toisiaan ja puhua pälpättivät, helpotus ja lievästi hysteerinen nauru kuplivat vatsassa. He olivat molemmat olleet peloissaan, mutta helvetti – he olivat käyneet poliisilaitoksella ja päässeet ulos ongelmitta! (15%)

Vaikka Kaiken yllä etana kaiuttaa mm. Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjää ja Simulantteja sekä Franz Kafkan Linnaa, romaani on hyvin omaperäinen ja omintakeinen rubikinkuutio. Se tuntuu tutkiskelevan viime vuosina erityisesti itseapukirjallisuudessa ollutta kysymystä siitä, voimmeko vaikuttaa maailmaan vain suuntaamalla itsestämme ajatuksia ja toiveita universumiin. Millainen maailma se olisi, joka toimisi näin?

***

* Erään viimevuotisen käsikirjoitusversion perusteella ymmärsin vielä vähemmän, joten lopulliseen kirjaan on lisätty kohtauksia, jotka auttavat lukijaa sulattamaan maailmaa paremmin. Mahdollisesti odotushorisonttini oli myös suuntautunut enemmän janosiaaniselle taajuudelle tällä toisella lukukerralla.

** Hannu Rajaniemen Kvanttivaras.

***

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana
Kansi: Heli Hintikka
Osuuskumma-kustannus
s. 321

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria (WSOY 2010)

Miina Supisen romaani Liha tottelee kuria on riehakkaan raadollinen perheromaani. Supinen käsittelee romaanissaan tabumaisia aiheita M-koon tiskihansikkain: seksuaalisuus, lihavuus, pettäminen, anaboliset steroidit, parittaminen, olevinaan oleminen. Romaanin punaisena lankana kulkee ajatus ruumiin ja hengen yhteydestä: vartalon kontrolloinnista ja kontrolloimattomuudesta ja toisaalta tunteiden ja ajatusten kontrolloimisesta vartalon kontrolloinnin avulla. Milloin kontrolli pettää? Onko se hyvä vai huono asia?

Keittiö oli kadun puolella, ja se oli kauttaaltaan kivestä ja iso ja hyvä. Se oli tehty ihan varta vasten sellaiseksi, jossa jonkun pitäisi tehdä hyräillen mausteisia makumatkoja. Yleensä keittiöstä haettiin kuitenkin vain hilloleipiä. (s. 40)

Liha tottelee kuria -teos kertoo opiskelijatyttö Astran seksuaalisesta heräämisestä sadomasokistisissa kuvioissa, hänen äitinsä Katriinan viimeisestä avioliiton ulkopuolisesta romanssista ja sen seurauksista, ja hänen teini-ikäisen veljensä Silmun kilvoittelusta läskistä lihaskimpuksi. Ydinperhe asuu stailattua design-taloa ja stailattua on elämäkin – päälle päin. Pinnanaliset uhkaavat kuitenkin jatkuvasti tulla näkyväksi, ihmiset alkavat repeillä saumoistaan niin, että naamioiden alta alkaa paljastua sisäinen todellisuus. Miten käy, jos  ihminen alkaa näyttää siltä, mitä on?

Katriinan avainnippu kilahti kotiovella. Hänen hymynsä oli niin tarkka kopio aidosta, että sellaisia näkee tavallisesti vain psykopaattien kasvoilla. (s. 146)

Liha tottelee kuria – mutta totteleeko mieli? Supisen tiivis ilmaisu ja röyhähtelevän rönsyilevät, ilmeenkään värähtämättä lukijalle esitetyt ihmistoimintasketsit tuottavat epämukavuusalueen, jossa on yhtä aikaa ajateltava asiaa ja naurettava vedet silmissä. Henkilöhahmot ovat nupit kaakkoon -karikatyyreja, mutta inhimillisiä.

Launo huomasi heti, että esityksen taso oli matala. Lapset lauloivat epävireisesti. Launo muisteli kuulemiaan saksalaisia ja venäläisiä lastenkuoroja ja suomalaista Cantores Minoresia. Ero oli ilmeinen. Jotkut unohtivat jopa koko laulamisen ja pelkästään killistelivät ympäriinsä. Launo ei kuitenkaan sanonut mitään Piialle. Nainen olisi voinut pahastua. Ja ehkäpä esityksen tarkoituksena oli olla pikemminkin sosiaalista toimintaa kuin varsinaista näyttämötaidetta. (s. 215)

Romaanissa juonikuvio on hyvin kudottu, mutta kuitenkin sivuseikka. Miksi asiat tapahtuvat, niin kuin ne tapahtuvat, on huomattavasti vähemmän mielenkiintoista kuin se, miten ne tapahtuvat. Pinnan ja syvällä liikkuvan jännite soljuu ja hyppii silmille läpi koko teoksen.

Hän juoksi konditoriaan, osti hyytelöleivoksia ja meni kotiin. Siellä hän kuoriutui taas vaatteistaan, laittoi pikaisesti verkkarit päälle ja alkoi lukea vanhoja tyttökirjoja ja syödä leivoksia. Pian hän kuitenkin tajusi, että tyttökirjoissakin päähenkilöillä saattoi olla kiusallisia luuloja itsestään, ja se toi Astran mieleen kiusallisia ajatuksia. Hän heitti kirjat seinään ja alkoi lukea Aku Ankan taskukirjaa. Se ei voi herättää ihmisessä mitään; se on kaikkein turvallisinta luettavaa. (s. 15)

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanjaan.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria
Kansi: Elina Warsta
WSOY, 2010 (1. painos 2007)
335 s.

Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus 2013)

Finnconissa kunniavieraillut Peter Watts osoittautui hurjan sympaattiseksi kirjailijaksi, jolla oli runsaasti charmia ja älyttömän hauskat jutut. Niinpä olin jokseenkin hämmentynyt, kun en oikein tajunnut hänen teostaan Sokeanäkö ensimmäisellä lukemalla. Enkä toisellakaan.

En myöskään oikein saa kiinni siitä, miten tässä nyt näin pääsi käymään. Suomennosta ei kuitenkaan voi missään muotoa syyttää, sen ansiota varmasti on, että kirjasta jäi näinkin paljon käteen. Suomentaja on kyennyt kääntämään pätevästi niin Wattsin käyttämän (mahdollisesti jopa keksimän?) raskaan tieteellisen terminologian kuin keventävät välivitsitkin. Lue lisää käännöskokemuksesta täältä. Romaani löytyy kokonaisuudessaan ilmaisena englanninkielisenä e-kirjana kirjailijan kotisivulla täällä.

Sokeanäkö on visio ihmiskunnan kohtaamisesta toisen elämänmuodon kanssa. Tuntematon taho ilmestyi maapallon lähelle monikymmentuhantisen satelliitin voimin – ja otti potretin. Tämä luonnollisesti sai paikalliset reagoimaan. Maapallolta lähetettiin pieni, monen alan erityisasiantuntijoista koostuva tutkimusretkikunta ottamaan selvää muukalaisista. Mukana on mm. biologian, lingvistiikan ja semiotiikan asiantuntijoita, sekä vampyyri nimeltä Jukka Sarasti.

Miten nämä varsin erilaiset henkilöt ymmärtävät toisiaan, saati sitten täysin vierasta, mahdollisesti tietoista olemassaolon muotoa? Mitä ylipäänsä on “olla tietoinen” tai “olla olemassa”? Ja mistä sen tietäisi? Sokeanäössä aloitetaan helpoista, ihmisten välisistä ymmärryksen ja kommunikaation kysymyksistä ja jatketaan vaikeampiin: ihmisen ja toisen humanoidin, ihmisen ja koneen, ihmisen ja ei-missään-tapauksessa-humanoidin välisiin.

Tästä romaanista tulee väistämättä mieleen Stanislav Lemin Solaris ja Strugatskin veljesten Stalker, sillä perustavanlaatuinen vieraus on Sokeanäössä kuvailtu yhtä onnistuneesti. Ehkäpä yksi hämmentävä tekijä on se, että tässä romaanissa ei ole niinkään kyse tuntemattoman vieraudesta, vaan kaikkien omintakeisista vierauksista. Vaatii enemmän ponnistelua lukijalta, kun kaikki ovat monilla tavoin vieraita.

Edes romaanin päähenkilöt eivät ole samastuttavia: yhdellä on useammaksi kokonaiseksi persoonallisuudeksi jakautunut mieli, toinen on jonkin sortin autisti, kolmas on käytännössä ihmiskunnan vihollinen, geenitekniikalla toteutettu mutaatio menneisyydestä, neljäs on mahdollisesti enemmän kone kuin ihminen, viides on marginaalisesti muuta kuin kone… Mielenkiintoinen ja tarkoituksellisesti vaikeaselkoinen hahmogalleria täydentyy muukalaisilla ja avaruusaluksilla, joiden arkkitehtuurista en pystynyt muodostamaan mitään koherenttia mielikuvaa.

Sokeanäkö on kovaa scifiä, mutta ei mitenkään piinkovaa – erittäin kauan sitten hankitut lukion lyhyen fysiikan ja matematiikan taidot riittävät niissä harvoissa kohdissa, joissa viitataan avaruusaluksen kulkuun tai kappaleiden vetovoimiin. Nämä kohdat voi jopa skipata menettämättä mitään romaanista, jolloin herää kysymys, että olisiko niitä tarvittu lainkaan? Romaanin keskeinen tieteellinen (tai pseudotieteellinen) sisältö koostuu neurologiasta, kognitiotieteestä, psykologiasta ja sosiologiasta, joilla on keskeinen osa niin teemojen kuin tarinankin kannalta. Monet kirjassa esitellyt teoriat vaikuttavat siltä, että ne voisivat olla totta tai toimia käytännössäkin. Toisaalta teoriarunsaus ja suoranainen infodumppaus veti huomiota puoleensa peruskysymysten pohdinnalta tarjotessaan ylenmäärin vaihtoehtoja ja näkökulmia,

Sokeanäkö on hämmentävyydestään huolimatta hyvä kirja, jolla on paljon perinteisestä poikkeavaa sanottavaa toiseuden kohtaamisesta. Nimittäin se, missä Watts eroaa Lemistä tai Strugatskeista, hänen pessimisminsä (ehkäpä jopa realisminsa) sen suhteen, missä määrin ihmiset todella ymmärtävät toisiaan. Täyden erilaisuuden kohtaaminen ei johda minun ja kavereideni yhtäkkiseen harmoniaan ja keskinäisen kommunikaation laadun suunnattomaan yhtenäistymiseen. Niinpä epäilen, että perustavanlaatuisen hämmennyksen aikaansaaminen on saattanut olla Wattsin tarkoituskin. “Wovon mann nicht sprechen kann, darum muss man schweigen” on jalo, mutta erittäin vähälle käytölle jäänyt periaate ihmiskunnan historiassa, jonka täydellisen huomiottajättämiseen saatoin  juuri itsekin jälleen kerran syyllistyä.

Lisää arvosteluja: Raija, Risto, ja Liina.

***

Peter Watts: Sokeanäkö 
Suom. J. Pekka Mäkelä engl. alkup. Blindsight (2006)
Kansi: Jussi Kaakinen
Gummerus 2013
420 s.

Marja Björk: Poika

Marja Björk: Poika

Marja Björk: Poika (Like 2013)

Marja Björkin suora kasvukertomus Poika kuvaa väärän sukupuolen kehossa asumista. Björkin raportoiva tyyli iskee tosiasiat tiskiin: pojan vaikeuden elää maailmassa ja toisaalta äidin vaikeuden hyväksyä, että lapsi ei voi olla kuten muut. Pojan vähäeleinen kerronta etäännyttää emotionaalisesti: tarina ei tunnu liian omakohtaiselta yksityistapaukselta, vaan on helposti yleistettävissä. Toisaalta pojan tai äidin kokemukset eivät kouraise syvältä. Tämä romaani on kuitenkin teemansa takia kirjavuoden yhteiskunnallisesti tarpeellisimpia: se puhuu vaietusta marginaali-ilmiöstä, joka koskettaa monia nuoria ja heidän lähipiiriään, ammattikasvattajia ja sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöä.

Tiesin, että olin erilainen, ja tiesin, että transsukupuolisuudesta käytiin keskustelua, siitä oli lehdissä ja televisiossa. Mutta en ollut käsittänyt, että se tarkoitti minua. Minusta minä olin mies. Poika. Mies, jolla ei ollut munia. Olin ajatellut, että transsukupuoliset olivat joitakin muita, transuja. (s. 172)

Poika Marion eli Makke on aina ollut omasta mielestään poika, vaikka keho on ollut tytön. Mutta yhteiskunta on järjestetty niin, että poika voi olla vain, jos sekä mieli että keho ovat pojan. Kouluntiellä viimeistään tytön vehkeillä varustetun pojan ongelmat alkavat todenteolla: olemisen tilat on jaettu tyttöjen ja poikien kesken vessoista liikuntatunteihin, sosiaalisista kuvioista puhumattakaan. Lisäongelmia tulee murrosiän oireista. Makken ja äidin näkökulmat törmäävät usein, eikä äiti ole ainoa johon eri tavalla erilaisen nuoren elämänkamppailu suhteutuu.

Kasvun haasteet kuulostavat lähtökohtaisesti samalta kuin kaikilla muillakin aikuiseksi havittelevilla, mutta Makke joutuu nousemaan tavallista jyrkempiä ja raskaampia portaita. Tavallisen koulu-, perhe- ja kaveriarjen lisäksi transsukupuolinen joutuu koko ajan selviytymään ylimääräisistä kiemuroista sopiakseen jotenkin johonkin ryhmään.

Tiesin, että tytöille kasvaisi kohta tissit, mutta en osannut ajatella, että ne kasvaisivat myös minulle. Ajattelin, että en ollut niin tyttö, vaan jäisin väliin. … Tykkäsin katsella toisten tyttöjen tissejä, mutta omani olisi halunnut heti irti. (s. 53)

Vahva tematiikka on vaatinut tuekseen kasvutarinavetoisen, hyvin uskottavalta kuulostavan juonen perhetaustaan liittyvine dekkarisimaisine sivujuonihairahduksineen.  Nuoria tai kiireisiä lukijoita silmällä pitäen tämä on varmaankin hyvä ratkaisu, sillä kirjailija on tiivistänyt kompaktin pakkauksen, jossa ei ole turhaa pohdintaa, vatvontaa tai yleistä löpinää. Pojassa transseksuaalisuutta ei tarjota lukijalle valmiiksi pureksittuna, vaan työstettäväksi.

En ymmärrä, miten joku mies voi haluta naiseksi. Minun jos jonkun pitäisi ymmärtää, mutta en ymmärrä. Tietenkin olen suvaitsevainen, mutta en ymmärrä. (s. 214)

 ***

Pojan ovat lukeneet ainakin Jenni, Minna, Jori, Hanna, Susa ja Sanna.

Marja Björk: Poika 
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2013
215 s.

Näytelmäadaptaatio: Mikko Rimminen, “Nenäpäivä”

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos, 2010)

Kävimme eilen kirjabloggaajakollegoiden kanssa hiukan viihteellä, sivistyneesti toki. Kohteeksi valikoitui Mikko Rimmisen Nenäpäivä Kansallisteatterissa. Itsehän en ollut tätä Finlandia-palkinnon vuonna 2010 romaania lukenut (muoks. aiemmin), joten suoritin näytelmän kirjallinen elämys tuoreena mielessä (muoks. nyt kun sen ihan varta vasten teatteriin valmistuakseni luin).

Nenäpäivä -romaani vyöryttää suomalaiskansallista yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä rankalla kädellä, mutta kevyellä otteella. Tajunnanvirtaromaanissa seurataan tavanomaisilta raiteilta hiukan takavasemmalle solahtaneen Irman seilaamista Säästöpankinrannasta keravalaiseen betonilähiöön ja takaisin. Keravalle ensi kerran etsiytyessään Irma sattuu löytämään vahingossa annoksen inhimillistä lämpöä kerrostalo-oven takaa. Siinä paistatellakseen hän omaksuu taloustutkimuskyselijän ammatti-identiteetin, mutta paljastumisen pelko ajaa Irman yhä syvemmälle valheiden verkkoon, samalla kun hän kiintyy kohtaamiinsa keravalaisiin.

Nenäpäivä -romaanissa juoni, tarina ja henkilöhahmot jäävät Rimmisen runoltelevan tyylittelyn jalkoihin. Rimmisen monimutkitteleva, kekseliäinen tyyli jakaltanee lukijoita. Sen voi hyvinkin kokea positiivisena, Finlandia-palkintolautakunta ymmärtääkseni ainakin koki.

Oma lukukokemukseni löytyi jostain tekotaiteellisuuden ja kirjoitusharjoittelun välimaastosta, semminkin kun en keksinyt, miksi romaanin omien elämiensä surkeuden multihuipentumilla kiiveltävät hahmot liekuttaisivat ajatelmiaan teelmäisen teennäisesti. Lisäksi jäin epäilemään (en kyllä täysin vakuuttunut), että jos Nenäpäivästä poistettaisiin kielellinen kikkailu, jäljelle jäisi yhdentekevää vellaamista.

– Ei se helppoa ole, sanoin jotenkin jäykästi. – Istua kaiket päivät kotona. Jälkimmäiseen lauseeseen takertui jostain sävy jota poika olisi varmaan luonnehtinut diplomaatilliseksi, ja jostain syystä siinä tuli sitten nopeasti kauhistuneeksi sanomisiaan, että oliko tullut joutopuhepaineissaan jotenkin tölväistyä, loukattua, sehän se kun juurikin taisi istua kaiket päivät kotona, Irja. Ei siinä oikein tainnut auttaa sekään että minuthan sitä olisi tietysti voinut nimittää vaikka miksi kotonaistumisprofessoriksi, -neuvokseksi, -tirehtööriksi, tai -asiantuntijaksi, eihän Irja siitä mitään tiennyt, ja vaikka kuinka olisi tehnyt mieli puhella sen kanssa ihan yhdenvertaisesti kaikista niistä pitkistä, tomuisista, hiljaisista päivistä yksin kotona niin sillehän minä olin siinä paraikaa niin kuin töissä. (s. 161-162)

Kansallisteatterin näytelmällinen sovitus romaanista vaikutti erityisen mielenkiintoiselta, sillä pahat mielessä menin sen katsomaan. Odotukseni täyttyivät, vaikka eri osin kuin olisin kuvitellut.

Nenäpäivän tarina toimi näytelmäksi kondensoituna hyvin: romaani oli tunnistettavissa näytelmästä. Kirjan pitkäpiimäisyys oli muokattu väliin jopa liiankin vauhdikkaaksi pörähtelyksi eri kerrostalojen luukuissa. Runollisuus oli karsittu pois kokonaan, ja hahmot vedetty slapstickiksi.

Kirjan herättämät mielikuvat hahmoista eivät toteutuneet näytelmässä. Osa hahmoista tuntui liian vanhoilta tai nuorilta kirjan herättämiin mielikuviin verrattuna. Lisäksi nykyään niin muodikas minimalistinen (= halpa) lavastus meni minimalistisuudessaan niin pitkälle, ettei edes kirjan lukenut ottanut väliin heti selvää, missä ihmeessä oikein mentiin. Näytelmään oli huolittu kohtauksia etenkin romaanin alusta, ja loppu kuljettiin pikakelauksella. Tässä oli tehty paljon hyviä valintoja, sillä Rimmisen romaanissa juuri lopussa jahkataan päähenkilön etsikkoaikaa kielen pauloissa hikihelmeillen.

Vahva komediallisuus ei peittänyt Nenäpäivän yksinäisyyden teemaa, vaikka siitä satunnaisella kohelluksella ja etenkin komedialliseen traditioon sopivaksi vedetyllä heppoisella loppuratkaisulla löydettiin monenlaisia sävyjä. Enimmäkseen kuitenkin sellaisia, joissa pienetkin yhteisymmärryksen hetket lämmittävät sielua pitkään.

***

Mikko Rimminen: Nenäpäivä 
Kansi: Johannes Nieminen
Teos 2010
339 s.

Anne Leinonen: Viivamaalari

Anne Leinonen: Viivamaalari

Anne Leinonen: Viivamaalari (Atena 2013)

Anne Leinosen romaani Viivamaalari pohtii  taidetta ja taiteen merkitystä dystooppisessa, vahvaan byrokratiaan ja heikkoihin ihmisten välisiin yhteyksiin perustuvassa tulevaisuuskuvassa. Viivamaalari on spekulatiivista fiktiota, jossa käsitellään tällä hetkellä varsin ajankohtaisia yhteiskunnallisia kipupisteitä. Siinä viedään äärimmilleen ajatus jatkuvan muutoksen tai kehityksen kourissa heittelehtivistä ihmisistä ja ihmisyydestä pätkätyölle ja pätkäihmissuhteille perustuvassa yhteiskunnassa. Leinosen tarina kylmää sydäntä näyttäessään, miten pätkäily asettaa ihmisen oman elämänsä syrjäkylille keskellä kaupunkia asuessaankin. Voiko pätkien kirouksesta selvitä?

Viivamaalarin päähenkilö on keski-ikäinen nainen, joka on näivettynyt yksinäiseksi siirtyillessään pätkätyöpätkistä toisiin. Pisimmän työsuhteen aikainen työpari on yhä kuvioissa mukana, mutta nyt on uuden työn vuoro. Työvoimatoimistossa virkailija arpoo hänelle seuraavan työpätkän:

“Työluokka L336. Luokittelemattomat taidetehtävät, käsitetaiteilija. Tavoitteena on suunnitella ja ideoida uutta taidetta. Työn suorituspaikka: vapaavalintainen, työn kesto: avoin.” …                                                                                                     – Minusta olisi enemmän hyötyä jossakin toimistossa. Tai ihan vaikka kaupan kassalla. Osaan pussittaa ostokset tiiviisti.                                                               – Ymmärrän, hän sanoo tavoitellen ääneensä myötätuntoa. – Päätöksestä ei voi kuitenkaan valittaa.                                                                 (s. 16)

Käsitetaide ei ala sujua luonnostaan tottumattomalle. Niinpä hän lyöttäytyy valkoisella maaliviivalla kaupunkia jakavan Ursulan seuraan ja oppilaaksi. Kaupunkia maalatessa elämä ja koko maailma alkaa näyttää uudelta, välillä uhkaavaltakin. Käsitetaiteen avulla päähenkilö tekee matkaa niin itseensä kuin tutkii maailman rajoja.

Viivamaalari on juonenkehitykseltään downshiftaava trilleri: yhteiskuntaan ja paikallisen ympäristön omituisuuksiin tutustuminen on spekulatiiviselle fiktiolle tyypilliseen tapaan keskeistä. Leinonen on kuitenkin onnistunut liittämään tällaisen tarkkailun luontevaksi osaksi päähenkilön tahmeaa kehitystä käsitetaiteilijana.

Pidättyväinen kielenkäyttö ja melko steriili tunneympäristö, jotka selittyvät niin päähenkilön kuin fyysisen ympäristön luonteilla, vapauttavat lukijan sightseeingille kirjailijan luomaan maailmaan. Toisaalta kasvavassa uhkan tunteessa ja kasaantuvissa mysteereissä olisi ollut potentiaalia aiheuttaa suurempaakin liikutusta ja ennen kaikkea myötatuntoa päähenkilöä kohtaan. Tämä olisi lisännyt juonenkehityksellistä mukaansatempaavuutta.

Viivamaalarin yhteiskunnalliset teemat nousevat kirjan tärkeimmäksi anniksi. Pätkittäin elämisen inhimillinen hinta näyttää Viivamaalarissa kovalta sen muokatessa ihmisistä pelokkaita kuoria, jotka eivät uskalla kiintyä mihinkään tai kehenkään tai ylipäänsä tuntea mitään, saati sitten suunnitella elämää nykyhetkeä pidemmälle. Tuleeko tällainen elämästä syrjäytyminen, jopa yhteiskunnan toimesta järjestetty syrjäyttäminen lisääntymään tulevaisuudessa? Leinosen romaanissaan esittämä tarkka havainnointi ei toivottavasti ennusta tulevaa kuten 1984, vaan jää elämään ainoastaan fiktiossa.

***

Anne Leinonen: Viivamaalari 
Kansi: Laura Noponen 
Atena, 2013
268 s.

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko 2012)

David Mitchellin Pilvikartasto on loistava kerrontataiteen timantti, joka pohtii  ihmisluonnon pysyvyyttä taiteillessaan historian, nykypäivän ja tulevaisuuden mentaliteettien fiktiitivisissä kulminaatiopisteissä. Romaani sisältää kuusi tarinaa, jotka limittyvät toisiinsa ja kaatuvat toistensa syliin kuin romahtava korttitalo. Vesa Suomisen suomennos tavoittaa alkuperäisen tyylipuhtaasti siitä huolimatta, että Mitchell on romaanissaan käyttänyt historiallisia puheenparsia ja keksinyt oman kreolikielensä. Tämä on yksi niitä kirjoja, jonka haluaisi lukea uudelleen ja uudelleen ensimmäistä kertaa.

Pilvikartastoa on vaikea selittää avaamatta tarinaa liikaa (eli jos haluat yllättyä ja ällistyä, tämä kappale kannattaa varmaankin jättää väliin). Sen kuuden tarinan päähenkilöt vievät romaanin alkuosassa eteenpäin, sekä toisintavat, ihmisluonnon taipumusta hyväksikäyttää kanssaihmisiään, mutta toisaalta myös auttaa kanssaihmisiään. Tämä hämmästyttävä dikotomia yhdistää kaikkia kirjan toisiinsa lomittuvia tarinoita. Notaari Adam Ewingin 1800-lukulaisessa matkapäiväkirjassaan kertomaa liikematkaa Tyynellä valtamerellä lukee toisen maailmansodan jälkeisessä Bruggessa säveltäjä Frobisher , joka kirjoittaa kirjeitä fyysikko Sixsmithille, jonka kohtaloa selvittelee -70-luvulla lehtinainen Luisa Rey, joka on päähenkilönä romaanissa, joka on nyttemmin lähetetty kustantaja Timothy Cavendishille, joka joutuu vangiksi vanhainkotiin, jossa hänelle tuo lounaan sukupuolettoman robotin oloinen tarjoilija. Seuraavaksi seuraamme sukupuolettoman tarjoilijarobotin, Sonmi-451:n tarinan oratiotaltiota, jota käytetään lasten leluna ja uskonnollisena symbolina kaukaisen tulevaisuuden dystooppisessa kyläyhteisössä.

Ihmiskunnan historian läpi soljuvan kirjallisen jäämistön (jos näin nyt voi sanoa) lisäksi päähenkilöitä yhdistävät muutkin tekijät, joiden periytymistä sukupolvien yli Mitchell pohtii Pilvikartastossa. Mikä oikein saa ihmisen olemaan ihmiselle susi? Kuka saa määritellä, kenelle käy paremmin tai heikommin, mikä ajaa ihmisen olemaan julma toiselle? Mitchell ei päädy helppoihin heittoihin, vaan näyttää tarinoidensa avulla sosiaalisten hierarkioiden ja henkilökohtaisten suhteiden muodostamia verkostoja kunkin kertomuksen aikakaudelle tyypillisten tilanteiden avulla.

Ali-ihmisslummit motivoivat alempien luokkien kuluttajia osoittamalla heille, mikä koituu niiden osaksi, jotka eivät onnistu kuluttamaan rahaa ja tekemään työtä kunnon kansalaisten tavoin. (s. 429)

Myös kirjan tarinoissa heijastuu kirjailijan tarkka historiatietoisuus: niistä jokainen on kirjoitettu ajassaan uskottavalle äänelle, joka on kerrottu aikakaudelle tyypillisellä tyylillä. 1800-lukulainen matkakertomus, -70-luvun dekkari ja kirjoitustaidottoman taatan kyläyhteisössään kertoma tarina ovat erityisen tyylipuhtaita kokonaisuuksia, vaikka jälkimmäinen on kielenkäytöltään haastavaa luettavaa runsaiden kirjailijan keksimien uudisilmausten takia. Siinä, missä todellisille historiallisille ilmaisutavoille on useimmilla lukijoilla jonkinlaista kokemusta lukemista helpottamassa, Pilvikartaston futuristiset scifi-tarinat joutuvat kannattelemaan toisiaan ja ne tekevätkin sen erinomaisesti. Suomentaja on selviytynyt tuskallisen vaikealta vaikuttavasta tehtävästään äärettömän hyvin, sillä erilaiset historialliset tyylit ja äänet pitävät kutinsa pilkulleen myös suomeksi.

Rakenteellisesti Mitchellin romaani on mestarillinen. Draaman kaaren voisi visualisoida Fuji-vuoreksi, sillä ensimmäiset viisi tarinaa etenevät kronologisesti, mutta jäävät kesken huippukohdissaan. Seuraava tarina sitoutuu aina edellisen loppukohtaan, kuudes tarina näyttää kaikkien tarinoiden kronologisen lopun ja sen jälkeen aiemmat tarinat jatkavat siitä mihin jäivät. Kuulostaa postmodernilta kikkailulta, mutta Mitchellin toteutuksessa rakenne toimii uskomattoman hyvin lukijan liidellessä tarinoiden ja eettisten pohdintojen laineilla silloinkin kun kirjailija huomauttaa näiden olevan vain kuvitelmaa.

Me emme pysy kauaa kuolleina. Kun Lugerini päästää minut menemään, seuraava syntymäni koittaa yhden sydämenlyönnin päästä. Kolmentoista vuoden kuluttua tästä päivästä me tapaamme taas Greshamissa, kymmenen vuotta myöhemmin minä olen taas tässä samassa huoneessa, pitelen tätä samaa asetta, kirjoitan tätä samaa kirjettä, päättäväisyyteni yhtä täydellinen kuin monipäinen sekstettoni. Sellaiset elegantit varmuudet lohduttavat minua. (s. 625)

***

Wachovskin veljesten tekemä elokuva Pilvikartastosta saa Suomen ensi-iltansa perjantaina 1.3.2013. Odottelen mielenkiinnolla, miten tästä romaanista on kyetty tekemään elokuva, mutta kirja antaa odottaa visuaalista ilotulitusta.

***

David Mitchell: Pilvikartasto
Suom. Vesa Suominen
Kansi: Riikka Majanen
Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2012
676 s. 
Engl. alkup. Cloud Atlas

Juhani Karila: Gorilla

Juhani Karila: Gorilla

Juhani Karila: Gorilla (Otava 2013)

Juhani Karilan esikoisnovellikokoelma Gorilla hyökkää suomalaiskansallisella maagisella realismilla. Jälki muistuttaa Julio Cortázarin hengentuotteita, sikäli mikäli Cortázar olisi isketty keskelle suota seuranaan leijonapullo, lenkkimakkara ja Arto Paasilinna. Kokoelman 12 vaihtelevanlaatuista novellia pitävät otteessaan hengästyttävän vauhdikkailla hypähtelyillään arkipäiväisestä uskomattomaan, sotakertomuksista pornoon, hupaisasta haikeaan.

Uistelussa venekunnan työnjako oli seuraava: Teppo ohjasi venettä ja valvoi potkurivirtaan kiinnitettyä vapaa. Kivi piti Tepon olemassa ja tappoi haukia. Jalkapalloilija valvoi oikealle ja vasemmalle viritettyjä vapoja.                                                                  Haukien työ oli tarttua uistimiin. Hauet eivät työskennelleet hyvin. (s. 41)

Gorillan 12 novellissa liikutaan hyvin erilaisissa ympyröissä. Osa novelleista sijoittuu maalais-, jopa erämaisemiin, osalla on tutuntuntuisia akateemisia kokemuksia taustallaan ja jotkut ottavat kantaa taidekokemukseen. Myös absurdin taso vaihtelee kevyestä toden ja epätoden välisellä viivalla hypähtelystä täyteen absurdismiin. Novelleja yhdistää lähinnä Karilan tyyli, napakoiden päälauseiden kuumeinen vyöryttäminen onnettomaan loppuun saakka. Loppujen kaavamainen onnettomuus onkin Karilan suurin heikkous, sillä yksi maagisen realismin suurin ilon aihe lukijalle on täydellinen arvaamattomuus.

Juuri muita heikkouksia ei tässä novellikokoelmassa olekaan. Riippumatta siitä, arvottaako tappajakanan eksistentialistisen järkytyksen korkeammalle kuin pianonsoitonopettajan uudelleensyntymisen sadomasokistisen seksin kautta tai akateemisen Platonin luolan, Gorilla villitsee alitajuntaa koettelemalla etuaivolohkon tavanomaisia kytkentöjä. Gorilla vaatii astumaan epämukavuusalueelle ja hyppäämään käsittämättömän kyytiin.

***

Julkaisimme muuten Kirjanurkan Kirsin kanssa arvostelumme yhtä aikaa. Miten Kirsi arvosti?

***

Juhani Karila: Gorilla 
Kansi: Safa Hovinen
Otava 2013
140 s.

Yann Martel: Piin elämä

Yann Martelin Booker-palkittu romaani Piin elämä

© Taika. Yann Martel: Piin elämä. Kansi: Andy Bridge (Tammi 2003)

Kanadalaisen Yann Martelin kansainvälisen, Booker-palkitun läpimurtoromaanin Piin elämän kirjavaliomainen lyhennelmä voisi kuulua: intialainen teinipoika ja tiikeri matkustavat pelastusveneessä Tyynenmeren yli. Näistä lähtökohdista Martel on luonut lämminhenkisen tarinan uskomattomista ja raadollisistakin tapahtumista, joka pitää ällistyttävästi otteessaan alusta loppuun saakka. Piin elämä on puhutteleva ja koskettava lisä Homeroksen Odysseuksesta lähteneeseen haaksirikkokirjallisuuden traditioon, jossa fyysiset ja henkiset koettelemukset oudossa ympäristössä luonnon armoilla nivoutuvat saumattomasti toisiinsa filosofisiakin ulottuvuuksia tarjoten.

Piin elämän päähenkilö on intialainen Piscine Molitor Patel, jonka etunimi on peräisin pariisilaisesta uimalasta ja kutsumanimi Pii (3,14…) puolestaan omaa keksintöä, vastaliike kiusaajien keksimälle Pissille. Piin perhe omistaa eläintarhan Pondincherryssa, josta he joutuvat emigroitumaan Kanadaan vastalauseena Intian 1970-luvun sisäpolitiikalle. Uskonnoista ja eläimistä kiinnostunut Pii, perhe ja eläintarhan amerikkalaisiin eläintarhoihin myydyt eläimet lähtevät seilaamaan Tyynenmeren yli rahtilaiva Tsimtsumilla. Tsimtsumin haaksirikosta selviytyy yksi pelastusvene, jossa alkaa elämän ja kuoleman, uskon ja epätoivon, toivon ja luovuttamisen taistelu, jossa ihminen, eläimet ja ympäröivän luonnon voimat ovat yhtäaikaisesti toistensa vihollisia ja liittolaisia. Pii käy matkallaan läpi äärimmäisen kasvutarinan, jonka aikana myös lukijan epäuskon rajat haastetaan.

Haaksirikkoromaanina Piin elämä asettuu Robinson Crusoen ja Gulliverin retkien välimaastoon. Gulliverin retkien tavoin Piin elämä kommentoi nykyelämän ilmiöitä. Vahvimpana pohdinnan kohteena kirjan alussa on uskon ja tieteen, vaistomaisten tarpeiden ja kulttuurin pintasilauksen (näennäinen) ristiriita, jota Piin elämä Tsimtsumin haaksirikon jälkeen jäsentää monin tavoin tarinan kuluessa. Crusoesta poiketen Piillä vain ei ole saarta, pelkästään pelastusvene ja Perjantainakin häärii Richard Parker, 250-kiloinen bengalintiikeri.

Silminnäkijän ja omakohtaisen kokijan kertomuksesta on kuitenkin kyse: Martel rakentaa tarinaansa uskottavuutta niin reportterimaisen kirjailijakertojan kuin tarinaansa kertovan päähenkilön avulla. Piin elämässä yksinkertainen perusasetelma johtaa juonivetoisuuteen. Onneksi kirjailija luo taidokkaasti hetken ja pienten ihmeiden draamaa. Tarinan filosofiset ulottuvuudet voivat pohdituttaa pitkäänkin lukijaa, joka haluaa kirjailijan hienovaraisiin vihjeisiin tarttua, mutta juonivetoisuus antaa lukijalle vapauden valita seikkailua korostavan luennan. Valinnan vapaus ja lopun käänteet korostavat kirjan teemoja parhaalla mahdollisella tavalla.

Piin elämä on yksi uusintaensikertakirjoistani: siitä tuntuu löytyvän jotain uutta jokaisella lukukerralla. Siitä huolimatta, että poika ja tiikeri vain seilaavat meren yli. Vähintään keskikokoinen ihme on se.

***

Tällä kertaa tartuin kirjaan uudelleen Ang Leen joulun alla ensi-iltansa saavan 3D-elokuvan takia. Leffasta promotilaisuudessa näkemäni 12 minuuttia vahvistivat käsitystäni Järki ja tunteet (1995) -ohjaajan Ang Leen nerokkuudesta romaaniadaptaatioiden luojana, sillä kirjan läpitunkeva lämminhenkisyys oli tavoitettu erinomaisesti myös elokuvassa. Samalla ällistyin 3D:n käytöstä. Tekniikka on tässä elokuvassa todellakin valjastettu tarinan ja katsojan palvelukseen. Romaanin merellistä ulottuvuutta visualisoidessaan Ang Lee yhdistää parhaan avaraluontomaisen dokumentaarillisuuden ja Martelin uskomattoman kokemuksellisuuden leffakatsojan kokemuksen korottamiseksi ihailusta ihmeen puolelle.

Piin elämän ensi-ilta Suomessa on 21.12. Toivottavasti maailmanloppu tulee vasta kun olen tämän leffan katsonut. Elokuvan ansiosta Tammi on myös ottamassa lokakuussa pokkaripainoksen suomennoksesta, joten romaanin ehtii saada käsiinsä ja lukea ennen ensi-iltaa.

***

Yann Martel: Piin elämä

suom. Helene Bützow

kansi: Andy Bridge

Tammi, 2003

394 s.

***

Stilli Ang Leen elokuvasta Piin elämä

Visuaalista tunnelmointia Ang Leen elokuvasta Piin elämä. Ensi-ilta 21.12.2012. © Twentieth Century Fox.

Chuck Palahniuk: Kirottu

Chuck Palahniukin romaani Kirottu

© Taika. Chuck Palahniuk: Kirottu. Kansi: ? (Like 2012).

Fight Clubin kirjoittajan Chuck Palahniukin uusin romaani Kirottu aloittaa eristyneisyydestä, sosiaalisesta paitsijäämisestä. Kukapa olisi yksinäisempi kuin lihava ja kiusattu teinityttö, joka kamppailee aikuiseksi kasvamisen kanssa? Kuolemansa jälkeenkin. Kuoltuaan ja helvettiin jouduttuaan Madison Spencer kuitenkin löytää itselleen viiteryhmän muista kirotuista ja laittaa haisemaan, niin Helvetissä kuin maan päällä. Kirottu käsittelee teini-iän kasvukipuja humoristisen fantasian keinoin. Kysymys “kenen luomus minä olen?” kasvaa romaania suuremmaksi.

Kirotun päähenkilö Madison (13-v.) on hetkittäin epäuskottavahko, mutta sympaattinen hahmo, kertojana epäluotettava. Iästä se johtuu. Vaikka hän uskoo tavanomaisten teinien tapaan tietävänsä lähes kaiken, käy jatkuvasti ilmi myös hänelle itselleen, että hän on naiivimpi kuin uskoisikaan. Toisissa asioissa Madison on valtavan kokenut, kyynistynytkin, toisissa hän on puolestaan isojen tyttöjen kertomusten armoilla tai muuten haavoittuvainen. Rikkaat ja kuuluisat vanhemmatkaan, jotka haluaisivat nähdä lapsensa aina alle 10-vuotiaana, eivät voi suojella Madisonia ristiriidoilta tai elämältä, edes kuolemalta. Kuoleman jälkeinen elämä paljastuu kasvutarinaksi, jossa ikuinen muutokseen heittäytyminen osoittautuu hedelmälliseksi ja hauskaksi riskeistä huolimatta.

Kirottu on kollaasi tyttölehtien kysymys-palstoista, juorulehtien julkkisjutuista, viime vuosien suosituimmista nuortenkirjoista, klassisista tyttöromaaneista, uusimmasta chick litistä ja erityisesti teini-ihmisiä heilauttavista yleisinhimillisistä ja moraalisista kysymyksistä. Joihin nämä edellä mainitut antavat varsin erilaisia vastauksia. Onko siis ihmekään, että teiniydestä hengissä selviytyminen vaikuttaa mahdottomalta? Helvetissäkin.

Lukijalla on paljon valtaa, sillä tarina soljuu vaivattomasti: kirjan voi lukea kepsakkana hupifantsupätkänä, mutta Palahniuk viettelee lukijan syvempiin vesiin lähes huomaamatta. Palahniukin intertekstuaalisuus on peittelemätöntä ja helposti seurattavaa. Jokainen luku alkaa Judy Blumen -70-luvun tyttökirjaklassikkoa* pastissoivasti: “Oletko siellä Saatana? Minä täällä, Madison.” Madison lukee Jane Austenia ja Bronten sisaruksia. Viisasteleva sydän (engl. alkup. Persuasion) erityisesti naurattaa: kiltteyden ja mukautuvuuden oppi ei tunnu ajankohtaiselta nykyelämänmenossa. Toisaalta Viisasteleva sydän ennakoi Kirotun kulkua: kyseessä on kuitenkin tarina, joka alkaa niistä onnettomuuksista, joita on aiheutunut toisten toiveisiin ja painostukseen kiltisti alistumisesta ja päätyy kapinaan.

Myös Helvetti asujaimistoineen toisintaa osittain tuttuja polkuja Jumalaisesta näytelmästä ja Gulliverin retkistä Breakfast Clubiin (mikä paljastaa, että kirjan odotusyleisö ovat nykyteinien vanhemmat pikemmin kuin teinit itse). Helvetin maastot ovat kyllä pääosin Palahniukin omaa tuotantoa, mutta siellä paarustaminen kaiuttaa ironisesti kilvoittelu- ja itseapukirjallisuutta aina Kristityn vaelluksesta lähtien. Kirotun sydämessä asuu suuria kysymyksiä. Kun akuuteimmasta “miksi minä olen täällä?” -kysymyksestä on selvitty, nousee liuta muita. Parasta Palahniukin intertekstuaalisuudessa on se, että se tukee täysin niin Kirotun teemoja, tarinaa kuin sanomaakin. Onko ihminen itsensä luomus, tai kirja kirjailijan? Ja miten ne luovat toisiaan?

Kirotun suomennos paranee loppua kohden. Tai ehkä tarina alkaa viedä kaiken huomion noin 7. luvun kohdalla niin, etteivät suomennoksen ongelmat toistuvia “loufereita” ja “Manolo Blahnik -kenkiä” lukuunottamatta enää pistä silmään. Pääosin Juha Ahokkaan suomennos on kuitenkin varsin onnistunut. Se pitää hyvin yllä Kirotun absurdia perustunnelmaa, jossa lukijaa (tai muuta, mitä) puhutellaan suoraan Palahniukille ominaiseen tyyliin, hemmotellaan huomioilla, joista voi olla vain samaa mieltä tai palkitaan oivalluksilla tai hyvillä nauruilla.

Kirottu irvailee 2000-luvun elämänmenon ja kirjallisen kulttuurin ilmiöille, muttei sorru moralismiin. Fantasiallisuus ei etäännytä, vaan pikemminkin luo tilaa kirjan herättämille omaa arkea ja ihmisyyttä koskeville ajatuksille. Kirottu onkin ehdottomasti Palahniukin parhaimmistoa.

***

Chuch Palahniuk: Kirottu

suom. Juha Ahokas

kansi: ?

engl. alkup. Damned (2011)

Like, 2012.

229 s.

 ***

* Judy Blume (1970): Are you there God? It’s me, Margaret.