Tag Archives: parhautta

Kirjaläppää: Suuri Finlandia-ehdokasasettelupäivä

Finlandia-ehdokasasettelupäivä on yksi vuoden lempparipäivistäni. Itse asiassa paljon lempparimpi, kuin itse voittajan julkistuspäivä. Tämä päivä on nimittäin täynnä mahdollisuuksia.

Jury on lukenut satoja uutuusteoksia ja valinnut niistä kuusi. Kuusi kappaletta, vähintään jossain määrin yhtenäisillä kriteereillä. Onko komitean kirjamaku osunut yksiin oman kanssa?

Jos ei ole, alkaa hirveä kilpajuoksu kirjaston varausjärjestelmään kaikkien muiden kanssa, jotka eivät jaa juryn kirjamakua. Se on oikein viehättävä, paradoksaalisen introvertti yhteisöllinen kokemus. Eikö muka kukaan muu seuraa kun ehdokaskirjojen varausmäärät räjähtävät eksponentiaaliseen kasvuun?

Ehdokasasettelupäivä on täynnä mahdollisuuksia. Millä tahansa teoksella on kaikki mahdollisuudet voittaa. Debattia käydään puolesta tai vastaan, kauhistellaan, kehutaan ja ylipäänsä puhutaan.

Finlandia-palkinnon jako lopettaa kaiken jännityksen. Mitään erityisen yllättävää ei enää voi tapahtua, ellei ehdokas kieltäydy palkinnosta tai esiinny paheksuttavan skumppapäissään.

Finlandia-ehdokkaiden julkistus tänään klo 10.

Kirjamessuilla kirjoja, kirjailijoita ja kirjapuhetta

Kirjamessujen jälkeisenä maanantaiaamuna tapahtuneesta on akuuteimmin käsillä messuflunssa – ja ihanat muistot. Aivan ensiksi haluaisin kiittää

Messukengätmessukenkiä. Kenkien valinta on onnistuneen messuilun tärkeimpiä avaintekijöitä ja nämä kengät tuntuivat mukavilta vielä neljäntenäkin päivänä. En ehkä uskalla käyttää niitä ennen seuraavia messuja. Kyllä lukijalla voi kaapissa aina yhdet viralliset messukengät olla. Eikö?

Seuraavaksi haluaisin kiittää

Kirjamessut1Kirjamessut2Kirjamessut3tapahtumanjärjestäjää ja kustantamoita sekä messuvieraita kerta kaikkiaan ihanista messuista. Tunnelma oli katossa torstaista sunnuntaihin, kirjapuheita piisasi ja löytöjä tehtiin tusinoittain.

Hieman ehkä yllättäen haluaisin myös kiittää kriitikoita. joita tosi harvoin kiitellään (paitsi Tuomas Vimma, joka kertoi ottaneensa kirjailijanurallaan onkeensa kaikesta perustellusta kritiikistä. Kyllä kuulkaa kritiikki oikeasti vaikuttaa kirjallisuuden laatuun). Yritimme oikein  asetella kirjabloggaajat ja kriitikot jyrkkään vastakkainasetteluun, mutta ei siitä sitten tämän kummoisempaa shokkikohua* aikaiseksi saatu,

Tai no saatiin tämä shokkikohu, jonka aloitti paneelin puheenjohtaja ja Parnasson vastaava tuottaja Karo Hämäläinen Suomen Kuvalehden blogissaan. Keskustelua jatkoivat Uuden Suomen päätoimittaja omassa bloggauksessaan ja Lukulampun puolelta Salla Brunou Lukulampun blogissa. Kyllä kuulkaa voi kirjallisuuskeskustelu nykypäivänä riekkua somen ja todellisen maailman välillä hyvinkin saumattomasti.

Seuraavaksi haluaisin kiittää kirjailijoita. Minä sain tänä vuonna ensimmäistä kertaa ikinä tehdä kirjailijahaastatteluja kirjamessujen lavoilla. Se oli ehkä parasta parhautta koko messuilla. Eikä pelkästään uutuudenviehätyksen takia, vaan siksi että sain haastateltavakseni käsittämättömän lahjakkaita kirjailijoita, jotka kirjoittavat hyviä kirjoja ja  paljastuivat vielä kerta kaikkiaan supermukaviksi ihmisiksikin. Jännitys on armollisesti vienyt muistini haastatteluiden sisältöjen suhteen, mutta tutut kiittelivät jälkeenpäin. Kiitos, Nina HurmaPaula Havaste ja Tuomas Vimma. (Kuvat jäivät ottamatta, kun en kehdannut.)

Messuhaastiskirjat Lisäksi sain hengailla oman kustantamon väen ja kirjailijoiden kanssa, joita erityisesti haluan kiittää hauskasta ja ihanasta meiningistä. Kiitos Porvoon Agatha Christielle Jaana Lehtiölle ja hämmästyttävä eläväiselle Marja Korhoselle.

MarjaLavallaLähestulkoon lopuksi haluan kiittää kirjoja, joita ilman en olisi sellainen ihminen kuin olen.

MessuhankinnatJa viimeisimmäksi – vaan ei vähäisimmäksi – haluan kiittää kirjabloggaajia, joita ilman en olisi sellainen kirjabloggaaja kuin olen, joita ilman kirjamessukokemus olisi huomattavasti laimeampi ja joita ilman kirjakeskusteluja ei olisi saatavilla runsain mitoin myös kirjamessujen ulkopuolella. Kiitos erityisesti hdcanikselle, jota ilman minulla ei nyt olisi hartaasti ja pitkään etsimääni Jorge Luis Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhaa kovakantisena kohtuulliseen sopuhintaan.

Katso myös muut messuraportit, joita löytyy ainakin Leilan, Viivin, Arjan, Tiinan, Tuijan, Minnan, Mian, Emilien, Saran, Jaanan, Kirsin, Booksyn, Katjan, hdcaniksen, Leenan, Omun, Mintun, Liisan ja Linnean blogeista.

Ensi vuonna uudelleen!

* Sis. linkin http://areena.yle.fi/tv/2438854, jossa taltioinnissa allekirjoittanut ja Kiiltomato.netin päätoimittaja Aleksis Salusjärvi ovat jossain määrin eri mieltä. Mutuhuttu for teh win!

Kirjaläppää: Diag. F-42-22-451 Kirjava hypomania

Kirja14_232x200_bloggaajat_harmaaKirjavalla hypomanialla tarkoitetaan sosio-psykiatrista tilaa, joka esiintyy tiettynä ajallisesti rajattuna aikana. Kirjavalle hypomanialle on tyypillistä säännöllinen ilmentyvyys, sairausjaksojen välillä henkilö voi olla täysin terve tai kärsiä vain lievistä oireista.

Kirjavalle hypomanialle tyypillisiä oireita ovat: lukeminen, kirjojen hypistely, kirjojen ostaminen, kirjastossa notkuminen ja nk. “kirjapuhe”. Kirjapuhe on erityisen tunnusomaista vakavampien kirjamania-kohtausten aikana. Kirjavasta hypomaniasta kärsivien oireilun on havaittu traagillisesti pahenevan esimerkiksi Finnconin, Vanhan kirjan päivien tai kirjamessujen aikana.

Lievimmillään kirjava hypomania ei aiheuta haittaa kanssaihmisille ja oireenmukainen hoito riittää. Hypomaanikolle voidaan esimerkiksi nakata jotain luettavaa.

Kirjamania

Kirjamania on kirjavaa hypomaniaa vakavampi tila, jonka aikana kirjamaanikko kärsii harhaluuloista. Yleisiä ovat esim. että kaikki lukevat, että ketään kiinnostaa jutella juuri niistä kirjoista, joista hän on innostunut ja että hyllyt notkuvat tarjouskirjoja, jotka on pakko hankkia. Kirjamanian vallassa henkilön mielialat vaihtelevat ärsyttävän kärsimättömästä ylettömän onnelliseen, eikä henkilö tunnista fyysisiä perustarpeita (väsymys, nälkä).

Tehokkaaksi ensiavuksi kirjamaniaan on havaittu potilaan välitön siirtäminen con- tai messutiloihin. Kirjamaniajakson yllättäessä on syytä muistaa, että kohtaus kestää yleensä enintään neljä päivää ja laantuu itsestään. Tällöin normaalit fyysiset tarpeet palaavat ja henkilö kärsii muutamasta päivästä viikkoon nk. conikrapulasta. Sen oireet eivät eroa normaalista kirjavasta hypomaniasta, joskin suklaan ja kofeiinipitoisten juomien kulutus sekä somen käyttö kirjapuheen välittämiseen hetkellisesti lisääntyvät.

Taipumus kirjamaniaan tarttuu herkästi ihmisestä toiseen erityisesti sosiaalisen median kautta.

Hoito

Kirjavaan hypomaniaan ja kirjamaniaan ei ole parannuskeinoa. Oireenmukainen hoito. Läheisille jaxuhali.

Gone Girl – Elokuvaversio

Gillian Flynnin Kiltin tytön elokuva-adaptaation nimeä ei ole suomennettu. Niinpä joudun tässä vähän nolosti engelskoimaan eilen Suomen ensi-iltansa saaneesta Gone Girlistä sitä sun tätä. Mutta oma vika, kun menee korruptoimimaan Finnkinon yllytyksestä. Eli arvio on elokuvan levittäjän Finnkinon sponsoroima. Yritän tästä huolimatta puhua niin totta kuin osaan.

Gone GirlLähestulkoon kuin kirja, mutta päinvastoin

Tykkäsin kirjasta (ks. todistusaineisto tästä bloggauksesta). Innostuin elokuvasta, koska Rosamund Pike on ollut yksi lempinäyttelijöistäni jo vuoden 1999 Vaimoja ja tyttäriä -filmatisoinnista saakka (sekin rokkaa myös kirjana).

En pettynyt. Elokuvan castaus toimii erinomaisesti. Rosin lähestulkoon täydellinen, vivahteikas elekieli yhditettynä Ben Affleckin lähes täydelliseen, jähmeään puunaamaan luo samanlaista jännitettä, joka tuli ilmi kirjassakin.

Toisin kuin kirjassa, elokuvassa tulee esiin ensin Nickin ja vasta myöhemmin Amyn näkökulma. Koska Gillian Flynn on vastuussa myös elokuvakäsikirjoituksesta, ei valitettavasti voida sysätä tätä valintaa kenenkään muun niskoille. Niinpä kirjan näkökulmatekniikan avulla mehevästi hallitsema yllätyksellisyys liukenee jo leffan alussa henkilöhistorian esittelyyn ja Nickin näkökulman vatvomiseen.

Gone GirlTämä ei kuitenkaan ole yksinomaan huono asia.

Nupit kaakkoon ja popparit kurkkuun

Gone Girl on nimittäin Kiltti tyttö, joka on vetänyt kuppikakkujen sijaan steroideja. Kaikki on kirjaan verrattuna kohotettu seuraavaan potenssiin. Vanhemmat ovat hirvittävämpiä, naapurit pöljempiä, poliisit stereotyyppisempiä, lakimies lakimiesmäisempi, exä sekopäisempi – ja Amy amymäisempi, sikäli kun se on mahdollista.

Ainoastaan Nick on jätetty näistä hormonihoidoista ulos. Niinpä hän onkin hahmo, johon katsoja samastuu ja jonka kautta hän koko showta seuraa. Ymmärrän, että kuvallisen kerronnan lait sanelevat ison osan näistä ratkaisuista, mutta en voi tätä pitää täysin perusteltuna, etenkään feministisestä näkökulmasta. Miksi tavallinen (amerikkalainen) mies saa jälleen kerran olla se normi, johon kaikkia muita verrataan? Ja ennen kaikkea, todetaan epänormaaliksi. Vain siksikö, että hän on hahmo, joka ei kiinnosta ketään?

Sivuosista voisi sanoa sen verran, että Neil Patrick Harris suorittaa sivuosansa Amyn entisenä poikaystävänä erittäin vahvasti. Kamera tuppaa murhaamaan Rosin kasvot säännöllisin väliajoin, mutta Neil laittaa iloisesti kampoihin omissa kohtauksisaan.

Yleensä kuvallisuus ja elokuvan musiikki eivät tee minuun mitään erityistä vaikutusta, mutta tässä elokuvassa äänisuunnittelu tuki erittäin hyvin tarinaa ja auttoi katsojaa tulkitsemaan häiriintyneitä ja häiritseviä vivahteita. Se on yllättävän vaikeaa, vaikka nupit kuinka kaakossa.

Gone GirlTuomio

Viran ja naisasian puolesta olen sitä mieltä, että kirja on parempi. Menisin kuitenkin mielelläni katsomaan elokuvan uudestaankin. Se ei pelkästään kerro Kiltin tytön tarinaan, vaan tuo siihen syvyyttä niin ennen kuin jälkeen kirjan tapahtumien. Romaanifilmatisointina ehdottomasti kärkikastia, aivan parhaiden Jane Austen -filmatisointien tasoa.

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar 2013)

Eowyn Iveyn Lumilapsi on suruisensuloinen, katarttinen kertomus menetyksestä – ja sukelluksesta pinnalle menetyksen jälkeen. Ivey onnistui nostattamaan kyyneleet silmiini toisella (2.!) sivulla – mitä ei todellakaan ole tapahtunut ikinä aiemmin*. Eikä kyynelehtiminen suinkaan päättynyt tähän, joskin ilon ja onnen kyyneleitäkin joukkoon mahtui.

Lumilapsi on aikuisten faabeli, yhtä lailla vanhoista kansansaduista ja antiikin taruista kuin Jack Londoniltakin lainaava romaani. Se kaiuttaa myös juuri menehtyneen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden maagista realismia – tosin nykyaikaistettuna uuskummana. Lumilapsessa ihmeen tuntu hohkaa niin tavanomaisen kuin tavattoman läpi kuin talvinen sumu.

Vanhemmalla iälläni käsitän, että elämä itse on monesti satumaisempi ja kauhistuttavampi kuin tarinat, joihin me lapsina uskoimme. Ehkei siitä ole mitään haittaa, jos löytää puiden lomasta jotain taianomaista. (s. 273)

Mabel ja Jack ovat lähteneet asuttamaan Alaskaa aloittaakseen uuden elämän – jättääkseen taakseen elämää suuremman surun, jota on haudottu pitkään ja hartaasti, kukin omassa yksinäisyydessään. Alaskan karun uudisraivaajaelämän on tarkoitus yhdistää jo keski-ikää käyvä aviopari, mutta yksinäisyydessä laastitut murtuneet sydämet eivät löydä yhteistä tahtia ennen kuin mukaan liittyy kolmas. Mistä tulee Lumilapsi, minne hän menee? Tuleeko hän takaisin?

Ivey kertoo suuria, ymmärryksen tuolla puolen tapahtuvia asioita koskettavasti yksittäisten, pienten ihmiskohtaloiden kautta. Luontokuvauksen ja -suhteen naturalismi ankkuroi tarinan vahvasti tunnettuun todellisuuteen talvisten yksityiskohtien kautta, jotka ovat suomalaisten lukijoiden helposti hahmotettavissa omien kokemusten kautta. Lumilapsen sadunomaisuus on mukavasti moniselitteistä, mutta selittämätöntä – sen voi ymmärtää haluamallaan tavalla.

Suomentaja Marja Helasen koruttoman kaunis käännös antaa tarinan loistaa ja soljua oman tuulensa mukaan. Niinpä se onkin ansaitusti vuoden 2014 Tähtifantasia-palkintoehdokkaana.

Ihmeitä ei tarvinnut ymmärtää, jotta niihin voi uskoa. Mabel olikin alkanut uumoilla päinvastaista. Jotta voi uskoa, ehkä piti lakata etsimästä selityksiä ja sen sijaan pidellä käsissään jotain pienen pientä niin kauan kuin kykeni, ennen kuin se valui sormien läpi kuin vesi. (s. 223)

Elämän ihme laittaa ihmiset polvilleen. Myös lukijan.

 ***

* Kyllä olisi pitänyt ottaa kyynelehtivä lukija junassa -selfie, kun oli kerrankin tilaisuus.

***

Lumilapsi on luettu myös Saran, Katjan, Leena Lumin, Katrin, Arjan, Jennin, Lauran, Raijan, Elegian, Varjelumin, Main, Sannan, Susan, Maijan, Jonnan, Marian, Sonjan, Marian, Lillin, Morren ja Joanan blogeissa.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Suom. Marja Helanen engl. alkup. The Snow Child
Kansi: Alessandro Gottardo / Susanna Appel
Bazar Kustannus 2013
415 s.

#wanhakirja Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Wanhan kirjan päivä logoKirjablogeissa arvostetaan aina kirjoja, ja tänään arvostetaan erityisesti vanhoja kirjoja. Jotkut kirjat eivät vain ansaitse unohtua. Vaikka niillä ei olisikaan mitään tekemistä uskontojen, filosofioiden tai edes kirjallisuuden kaanonin kanssa. Tai niitä ei enää saisi kirjakaupasta. Omalla “tätä kirjaa en ikinä unohda” -listallani on enemmän kirjoja kuin voin välittömästi palauttaa mieleen.

Joitain kirjoja tulee luettua vuosittain uudelleen, joitain harvemmin. Esimerkiksi Diana Wynne Jonesin nykyklassikoksi viimeistään Miyazakin elokuvan myötä Tapaukseksi nousseen Liikkuvan linnan olen lukenut viimeksi… no, ennen elokuvan julkaisua joka tapauksessa.

Kirja ei ole erityisesti muuttunut noista ajoista. Se on hyvä.

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna (WSOY 2006)

Minäkään en ehkä ole erityisemmin muuttunut noista ajoista. Tai ainakaan niiltä osin, jotka nauttivat laadukkaasta fantasiasta, satujen uudelleenkirjoituksista, kevyestä feministisestä otteesta, kirjallisuusalluusioista, kick-ass -sankarittarista ja erittäin kohtuukokoisesta linnasta, josta aukeaa ovi milloin mihinkin.

Millä kaikilla tavoilla Liikkuva linna on hyvä kirja? O let me count the ways.

  1. Genre. Satufantasiaa ja rinnakkaistodellisuutta yhtä aikaa.
  2. Rakenne. Se lainaa peruskuvionsa tyypillisestä prinsessasadusta, mutta ei kuitenkaan ole lainkaan prinsessasatumainen. Vaikka onkin.
  3. Henkilögalleria, joka lainaa stereotyyppinsä myös prinsessasaduista, mutta vääntää niistä jotain, mikä on yhtäaikaisesti inhimillisempää, nykyaikaisempaa ja siten mielenkiintoisempaa.
  4. Vekottimet. Fantasiamaailma, jossa on kaikenlaisia vinkeitä vekottimia.
  5. Juonirönsystö on tässä romaanissa yksioikoinen, mutta monipuolisesti kiemurteleva.
  6. Selittäminen. Loistaa poissaolollaan!
  7. Kieli. Vaivatonta!
  8. Jipot. Karsittu minimiin, ja sellaisiin joista pidän eli kirjallisuusalluusioihin.
  9. Sanoma. Uppoaa kaikenikäisiin, mutta on erityisen tarpeellinen oletetulle, LaNu-lukija(tar)kunnalle.

Yksittäinen kirja voisi olla erittäin ok myös erittäin monilla muilla eri tavoilla. Epäilemättä monet ovat. Kokemusperäisesti voin vakuuttaa, että todellakin ovat. Mutta Liikkuva linna on näitä herkullisia kirjallisia teoksia, joissa on kaikki tarinankerronnallisesti olennainen oikealla paikallaan, eikä juuri mitään liikaa, väärää tai liian vähän. #wanhakirja rokkaa.

***

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna
suom. Ville Viitanen engl. alkup. Howl's Moving Castle
WSOY 2006
323 s.

 

Literary Death Match, Korjaamo 29.3.2014

Lukeva ihminen kaipaa silloin tällöin reipasta draamaa. Viime lauantaina sellaista löytyi fiktion ulkopuoleltakin, kun Korjaamon kirjamarkkinoiden iltaohjelmana oli Literary Death Match. Joka näin muinaisen MTV:n* katsojalle kuulostaa humoristiselta kirjailija-laittaa-kirjailijaa-pataan -tapahtumalta**.

Tästä mielikuvasta noin puolet meni oikein. Tilanteesta selvittiin ilman mustelmia. Ilman skumppaa ei kyllä selvitty. Seuraa mahdollisimman vähätärinäistä kännykkäkuvazurnalismia***.

Ensimmäinen erä

Lit Death Match 29.3.2014 KorjaamoLiterary Death Matchin ensimmäisessä semifinaalissa ottivat yhteen hipsteriuskottavat Harri Hertell (runoilija, kuvassa oikeimmalla) ja Meri Kuusisto (kirjailija, kuvassa lähestulkoon oikeimmalla). Arvovaltainen jury koostui  Philip Teiristä, Malin hmmhmmstä Kivelästä ja Jonathan (?) sekinmenimultaohista Joonatan Pitkäsestä**** joista jälkimmäisin rokkasi juryshöyn.

Runoilijoiden ja kirjailijoiden väliset matsit ovat aina erityisen kiinnostavia: ensimmäisten oletetaan olevan tekotaiteellisia tylsimyksiä ja jälkimmäisten jotenkin vaivaantuneenoloisia syväänajattelijoita. Hertell vetäisi settinsä (3 runoa, sis. nk. humoristista otetta) rutinoiduin lavarunouslavakonkarin elkein, ironisia maneereja ja lavaliikehdintää unohtamatta. Yleisö selvisi alkujärkytyksestään nopeasti.

Meri Kuusisto luki otteita juuri ilmestyneestä romaanistaan Amerikkalainen. Se kuvaa jossain määrin kirjailijan omia kokemuksia amerikkalaisen jalkapallon kanssa. Kirja edustaa humoristista realismia, ja kirjailijan dead pan -tyylinen lukijanote sopi teokseen kuin sinappi rinnuksille.

Toinen erä

Literary Death Match Korjaamo 29.3.2014Toisessa erässä toisistaan ottivat mittaa vähintään yhden romaanin verran musiikkimaailman ulkopuolelle loikannut Maija Vilkkumaa ja vähintään yhden romaanin verran yhtä romaanilajia kirjoittava Venla Hiidensalo. Kuvassa Vilkkumaan kertomataidonnäyte, joka oli veti tuomariston hiljaiseksi oikeassa kohdin.

Vilkkumaan romaanin olin jo henkilökohtaisesti lukenut. Niinpä olin erityisen vaikuttunut kirjailijan lukijantaidoista. Rutinoituneen lavakonkarin karisma nostatti henkiin hahmon toisensa jälkeen. Kirjailija ei valitettavasti aio kuitenkaan luopua päivätöistään musiikin parissa ryhtyäkseen äänikirjojen lukijaksi.

Venla Hiidensalo oli valinnut muita kirjailijoita kivisemmän tien – hän pyrki voittoon muulla kuin huumorilla. Hiidensalon yllättävä valinta seurasi hänen uusimman, kaksi viikkoa sitten julkaistun romaaninsa, Karhunpesän historiallis-realistista linjaa. Katsojat järkyttyivät ja vaivautuivat silminnähden. Minä sanon: kyllä, kirjallisuuden pitääkin järkyttää.

Loppumättö

Literary Death Match Korjaamo 29.3.2014Finalisteiksi selvisivät tuomariäänillä runoilija Hertell ja kirjailija-laulaja Vilkkumaa. Finaalin filosofisena antina oli, että ehkä ei voi tällä tavalla kuitenkaan tuomariäänillä arvottaa toisia kirjoja paremmiksi kuin toisia. Seuraavalla videolla on menossa viimeinen, ratkaiseva kierros.

Katso myös salakuvat!

Literary Death Match Korjaamo 29.3.2014Kyllä olivat kisailijat niin hyvää pataa keskenään tuomarityöskentelyn aikana, että tässä alkoi oikein epäilyttämään yleinen käsitys kirjallisuusmaailman raadollisuudesta, kastijaoista ja muista salaliittoteorioista. Voivatko some ja valtakunnan ykkösmediat mielipidepalstoineen olla väärässä? Literary Death Match Korjaamo 29.3.2014

***

* Music Television kaikille teille, joilla ei ollut pääsyä kaapelikanaville viime vuosituhannella.

** Mikä on erityisen eksoottista ja katsomisen arvoista nykyvuosituhannella, jossa pop cornit hommataan lähinnä someen.

*** Mahd. tärinät johtuvat tasan tarkkaan heikosta naurunpidätyskyvystäni. Skumpalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

**** Kiitos oikeista nimistä sinne kommenttiosastolle!

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Blogien lastenkirjaviikkoBlogien lastenkirjaviikkoon havahtuminen johti välittömään Pikku Prinssi -huumaan. Nauruun, koska se on niin hauska. Ja kyyneliin, koska ihminen ei kerta kaikkiaan kykene lukemaan Pikku Prinssiä loppuun ilman. Ei pysty viisivuotiaana, viisitoistavuotiaana, saati sitten 35-vuotiaana. Ei pysty kyllä Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltäkään. Mutta Pikku Prinssi on sellainen sielukirja, jonka soisi jokaisen lapsen lukevan, mahdollisesti useampaan otteeseen. Olen antanut itseni ymmärtää, etten suinkaan ole ainoa.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi (WSOY, 1998)

Parhaat lastenkirjat on aina kirjoitettu niin, että ne antavat ajatusten ja tunteiden siemeniä niin lapsille kuin aikuisille. Laadukas pieruhuumori puree toki kaikenikäisiin (vähintään salaa), mutta Pikku Prinssi on siitä erikoinen parhaiden lastenkirjojen edustaja, että se tarjoaa huumorin ohessa myös elämänohjeita osoittaessaan, miten sekä synkän painavat että iloisen keveätkin tunteet kuuluvat elämään. Mikä ällistyttävintä, Pikku Prinssin elämänohjeilu tarjoilaan niin mukavalla, koskettavalla meiningillä, ettei se ärsytä lainkaan.

– Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä on itse kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä niitä enää ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän! (s. 69)

De Saint-Exupéry paitsi kertoo hyvän tarinan ja jakaa elämänviisautta, myös toisintaa sitä tekstissään. Huippukohtia ei voi huomata, ellei välillä ole tasaista tai matalaa -filosofia toteutuu kerronnan virratessa arkipäiväisen ja filosofisen välillä. Kirjailijan oma kuvitus tuo ilmaa kerrontaan, mutta kertoo sekin omaa tarinaansa. Pikku Prinssi onkin valloittava kokonaistaideteos, johon palaa uudelleen ja uudelleen – ja jolla on tuttuudestaan huolimatta aina jotain uutta tarjottavaa.

On vaikea sanoa, kesyttääkö kirja lukijan vai lukija kirjan. Elinikäisiä ystäviä silti ollaan.

***

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi 
Kansi: Antoine de Saint-Exupéry
Suom. Irma Packalén
WSOY 1998
95 s.