Tag Archives: perinteinen

Vieraskynä: Elizabeth Labaun Karkintekijän käsikirja

Pian eletään taas sitä aikaa vuodesta, kun keltainen lehdistö hukuttaa kansakunnan laihdutusvinkkeihin joulukilojen karistamiseksi. Minulla on kuitenkin hallussani salainen ase tuon katalan salajuonen vesittämiseksi! Sain näet haltuuni opuksen, jonka ohjeilla varmistan vatsamakkarat myös juhlasesongin ulkopuolella.

Vuosikymmenen kestäneen kokkiurani aikana haaveilin kerran jos toisenkin sokerileipurin urasta. Haave kuitenkin hautautui sinne kymmenien muiden toteutumattomien haaveiden romukoppaan. Viimeiset kaksi viikkoa olen kuitenkin tehtaillut nameja jos jonkinmoisia, sillä iteljooni kantoi postilaatikkooni palan taivasta.

Elizabeth Labau: Karkintekijän käsikirja

Elizabeth Labau: Karkintekijän käsikirja (Tammi 2013)

Perusteellista perusreseptiikkaa

Vaikuttaako karkkien kotitehtailu jotenkin tavattoman hankalalta ja työläältä? Ei ole, vakuuttaa Elisabeth Labaun Karkintekijän käsikirja. Kirja esittelee perustekniikat, raaka-aineet ja tarvittavat työvälineet perusteellisesti niin sanoin kuin kuvinkin.

Reseptit ovat varsin perinteisiä, mutta sitäkin tarkempia. Ja tarkkuushan karkinteossa ratkaisee: raaka-aineiden suhteet ja oikeat valmistuslämpötilat ratkaisevat tuleeko herkusta pehmeän tahmeaa nannaa – vai jotain ihan muuta. Nyt tiedän, miksi olen aikaisemmin aina kompastunut likipitäen kaikessa, mikä liittyy makeisten valmistamiseen ja miksi jokajouluiset kotikutoiset suklaakonvehtini ovat olleet rumia ja lötköisiä kikkareita. Tiedän nyt prikulleen miksi sillä on väliä, kuumentaako sokerin 113-asteiseksi, vai 133-asteiseksi.

Ja ennen kaikkea tiedän miten suklaa temperoidaan oikein ja osaan myös tehdä sen. Tänä vuonna minun ei siis tarvitse hankkia hätävaraksi laatikkoa tai viittä Juhlapöydän Konvehteja, sillä voin häkellyttää jouluaaton illallisvieraat maagisilla kirsikkakonvehdeilla, joiden kovan suklaakuoren alla lymyää sokeriliemessä köllöttelevä hapankirsikka. Tai minttufondantilla täytetyillä suklaarakeilla, joita ei tarvitse säilytellä jääkaapissa, saati kaapia kipon pohjalta lusikalla siksi, että sulavat penteleet tahmaiseksi mönjäksi jo huoneenlämmössä. Up yours, Panda!

Oma maku, paras maku

Ehdotonta hyvää kirjassa on yleisimpien mokien esittely. Teknisesti hyvä resepti antaa amatöörillekin mahdollisuuden tulkita lopputulosta ja huomata mahdolliset virheet. Karkintekijän käsikirjan reseptit ovat tällaisia. Siksi tämä kirja on mielestäni myös oivallinen perusteos kaikkeen sokerileivontaan.

Kirjan ohjeita voisi helposti soveltaa myös nykyään niin kovin muodikkaaseen kakkutehtailuun. Miksi ostaa kakkuluomuksiaan varten geneeristä, tehdasvalmisteista ja säilöntäaineilla kyllästettyä fondanttia, jos sen voi pienellä vaivalla vaivata omin tahmatassuin itsekin?

Harmillista Karkintekijän käsikirjassa on reseptien ehkä hieman liiallinenkin perinteisyys. Maut eivät yllätä. Rohkeimmillaankin toffeeta maustetaan neilikalla, kanelilla ja maustepippurilla, eli siis kotoisammin ilmaistuna piparkakkumausteella. Vaahtokarkkiin ujutetaan piparminttua tai passionhedelmää, vaikka pieniotantainen makuraatimme päätyi testausvaiheessa liputtamaan hatusta repäistyn ja semianarkistisen mustapippuri-vaniljakombon puolesta.

Lisäksi olin tyrmistynyt (tyr-mis-ty-nyt), ettei kirjassa ole ohjetta lakritsin valmistamiseen. Laku on pyhä asia ja sen sivuuttaminen rikos kulinarismia kohtaan. Ei perinteisyys tietysti pahasta ole, mutta olisin toivonut muuten niin oivalliselta perusteokselta hieman jazzimpaa rock’n’rollia makumaailman suhteen.

Vieraskynä: Kati G.

***

Elizabeth Labau: Karkintekijän käsikirja
Suom. Rita Oksanen engl. alkup. The Sweet Book of Candy Making
Tammi 2013
160 s.

Suvi Vaarla: Täydellisiä ihmisiä

Suvi Vaarla: Täydellisiä Ihmisiä

Suvi Vaarla: Täydellisiä Ihmisiä (Sammakko 2013)

Suvi Vaarlan esikoisnovellikokoelma Täydellisiä ihmisiä kertoo pieniä kipeänhauskoja (hauskasti kipeitä) karaktääritarinoita. Novellit ovat aika lailla täydellisiä. Tuttuja, mutta yllättäviä tarinoita. Hiottua, mutta säpäkästä kerrontaa. Realisesta maagisen rajoille satunnaisesti ponnistavaa. Kokoelmasta jäi hallittu olo: novellit solahtelevat vaivattomasti yhtenäisessä maailmassa, ja oikeastaan sitä haluaisi tietää, että keitä muita siellä naamioidensa takana vielä asuu.

Monet toivovat, että häät olisivat pian ohi. Minä toivon, että häitä ei koskaan tulisi, että niitä voisi vain odottaa, että elämä olisi pelkkiä unelmia ja että unelmat eivät koskaan särkyisi. (Riisinheitto, s. 58)*

Täydellisiä ihmisiä paljastaa ihmiset rooliensa takaa. Samalla se paljastaa, miten tiukasti uskomme toistemme rooleihin – ja varjelemme omiamme. Kyllähän kaikki tietävät, että sisustusblogeissa näytetään vastasiivottu design, mutta jotenkin kuitenkin haluaisimme uskoa siihen, että tältä voi aina näyttää. Myös omassa olohuoneessamme. Jonka sitten kuitenkin näytämme vieraille mieluiten vastasiivottuna.

Jossain vaiheessa terapeuttinikin pyysi, että lakkaisin puhumasta Peteristä. Puhuisit mieluummin itsestäsi, terapeutti sanoi.                                                                    Mielestäni se oli tyhmä kommentti.                                                                               Ilman Peteriä en olisi edes käynyt terapiassa.                                                                   (Vain yksi hetki, s. 92)

Vaarlan novellit ovat harkittuja, olennaiseen pelkistyviä yhden minäkertojan tarinoita, jotka liittyvät roolien (mahdollisiin) repeämäkohtiin. Kokoelman 17 tarinaa kertovat yksilöistä ja ovat yksilöitä tarinansa puolesta.

Toimistomme on erikoistunut digitaaliseen markkinointiin ja sosiaaliseen mediaan. Mielestäni se kuulostaa aika hyvältä. Jos kerron tämän isoäidilleni, hän ei ymmärrä sanaakaan. Siitä tiedän, että olen ajan hermolla. (Jääkylmä shamppanja, s. 23)

Novellie kertojanäänet tahtovat kuitenkin tyylillisesti puuroutua toisiinsa. Niinpä kirjan alaslaskettuaan siihen tarttuu uudelleen ristiriitaisin tuntein: toisaalta on kiinnostunut tietämään, että kukapa sieltä seuraavasta novellista putkahtaa, mutta toisaalta kirjaan uudelleen tarttuminen ei tunnu pakolliselta akuuttitoimenpiteeltä. Kaikki Vaarlan esikoiskokoelman novellit noudattavat novellinkirjoituksen perussääntöjä. Tämä tuo novelleihin tyylikästä tasalaatuisuutta, mutta ehkäpä seuraavassa kokoelmassa voidaan jo hiukan irtautua muotista.

Täydellisiä ihmisiä on novellikokoelmaksi kuitenkin niin erinomainen, että tällainen paatunut romaaninystäväkin lukee mielihyvin. Epäilen, että Täydellisiä ihmisiä sopisi hyvin kaltaiseni aloittelevan novellinlukijan käsiin.

Erityisen mieleenpainuvia novelleja olivat Riisinheitto, joka kertoo taiteilijaluonteisen äidin ja ihan tavallisen tyttären suhteesta tyttären pelätessä, että äiti vie kaikkkien huomion hänen hääpäivänään, sekä loppupään novellit Lontoo, Piñata ja Fantasiat, jotka kaikki ovat arkisenkipeitä tarinoita haavekuvien ja todellisuuden yhteentörmäyksestä.

Kide-haaste

Kide-novellinlukuhaaste

Äiti halasi minua ja sanoi: “Sinä olet maailman kaunein ja ihanin tyttö”. Se ei tietenkään ollut totta ja minä tiesin sen jo silloin, mutta se tuntui silti hyvältä.                                                                  Sillä tavalla äiti suojeli minua.                                     En koskaan kertonut äidille, miksi oikeasti itkin.                                                                       Sillä tavalla minä suojelin äitiä.                                                                  (Maailman kaunein tyttö, s. 87)

***

* Osallistun tällä novellilla Kide-haasteeseen.

***

Suvi Vaarla: Täydellisiä ihmisiä
Kansi: Riikka Majanen
Sammakko 2013
197 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Olen ehkäpä viimeinen suomalainen, joka luki Ulla-Lena Lundbergin viime vuoden Finlandia-palkinnon voittaneen saaristolaistarinan Jää. Tiivistunnelmainen ja -kerrontainen Jää on ensiluokkainen romaani, joka koskettaa ja jakaa elämänviisautta. Saarelaisyhteisö on Lundbergille kuin englantilainen maalaiskylä George Eliotille – linssi, jonka läpi kohdennetaan katse tulkitsemaan ihmiselämää.

Lundbergin käsissä vahvasti naisnäkökulmainen perheromaani kasvaa monitasoiseksi saaristolaisyhteisön ja -elämän kuvaukseksi, jonka punaisena lankana kulkee ajatus maalaisuuden ja saaristolaisuuden sisäsyntyisyydestä, mutta toisaalta omien juurten ja luonteen vaikutuksesta elämänkulkuun. Jää jännittyy taidokkaasi ahdistavuuden ja hurmaavuuden välille, affektit kasautuvat katarsista silmällä pitäen.

Koko ajan täytyy tietää miltä edessäpäin näyttää ettei porhalla ohuen jään alueelle jolta ei sitten pääsekään pois. Jää on siitä kiinnostavaa, että vaikka on kulkenut hyvän matkaa sellaisella alueella, jää ei ikinä kanna jos yrittää tulla samaa tietä takaisin. (s. 159)

Jää alkaa nostalgisena saaristolaissatuna Kummelin nuoresta pappisperheestä, joka muuttaa toisen toisen maailmansodan jälkeen mantereelta Luodoille, jotka sijaitsevat jossain Ahvenanmaan ulkosaaristossa, Kökarin lähellä, mutta kaikkien karttojen ulkopuolella. Mona ja Petter alkavat määrätietoisesti rakentaa omaa elämäänsä vetoisessa pappilassa tyttärensä Sannan kanssa. Petterille tärkeintä on päästä sisään saarelaisyhteisöön hengellisen hyvinvoinnin paimeneksi, Mona on enemmän kiinni kodin ja maallisen hyvinvoinnin luomisessa niin keittiössä, navetassa kuin puutarhassakin.

Se on pappispariskunnan tapa harjoittaa syntyvyyden säännöstelyä. Töitä on niin että niihin on hukkua, että sänkyyn pääsee aivan liian myöhään ja kaatuu kuin nuijittuna. Päiväsaikaan kuka tahansa voi milloin tahansa astua taloon, mikä edistää pidättyvyyttä ja siveyttä. (s. 111)

Jäissä luonto, jäissä ihmissydän…

Niin kesäisin kuin talvisin on arkinen puurtaminen taistelua aikaa ja luonnonvoimia vastaan  – mutta myös luonnonvoimien avulla, silloin kun niitä malttaa kuunnella ja ottaa avun vastaan. Saarelaisyhteisön monet iloiset kasvot ja täydet sydämet tulevat tutuksi kuin luonnonvoimat. Kun luonto kurittaa, on apu toisessa ihmisessä.

“Jotkut itäluotolaiset eivät vetäisi hukkumaisillaan olevaa länsiluotolaista avannosta” (s. 52)

Luodot erottaa kesällä meri, mutta yhdistää talvella jää. Ihmissydämen jää puolestaan erottaa ihmisen toisista, kohmettaa varmemmin kuin kylmä kylpy.

Lundberg kuvaa tyylikkään ronskisti elämänkohtaloiden vaikutusta ihmissydämiin. Mona ja moni menestynyt saarelainen näyttäytyvät toimeliaiden, ihailtavien ihmisten perikuvana – jaksetaan silloin kun jaksettava on, eikä jaksaminen ole saarelaisperimästä kiinni. Toisaalta saarilta löytyy muitakin, paremmin maalle sopivia, heikosti pärjääviä. Jää herkistää kuitenkin näkemään elämän monimutkaisen krakeliinin: kaikkia tarvitaan. Toisaalta kirjailija näyttää myös, ettei kukaan pärjää kaikessa: mistä ja keneltä hyvinvointia luova tehokas jaksaminen on pois?

Lundbergin anekdotaalinen, jopa lämminhenkisesti juoruileva, inhimillisiä heikkouksia ymmärtävä tyyli kirjoo saaristolaiselämän eläväisiä ihmis- ja luontokuvia toisiinsa taajaan. Tiivis tyyli on nautinnollista ja intuitiivista, melkein dokumenttimaista. Juoni on puolestaan dramaattinen, elämän surut ja ilot tuntuvat moninkertaistuvan luonnon armoilla elettäessä. Hetkistä otetaan kiinni niin kauan kuin niitä riittää. Sisäänpäinlämpiävä yhteisö päästää ja ei päästä sisälleen.

Jos odottaa toisilta avoimuutta, täytyy itse raottaa ovea. Jos haluaa vähentää maailman ennakkoluuloja, täytyy harventaa omiaan.” (s. 67)

Jää korventaa

Lundbergin teoksessa on periaatteessa kaikki kunnossa, ellei jopa erinomaisesti draaman kaaresta emotionaaliseen vuoristorataan, syvällisiin ajatuksiin ja tulvehtivaan elämänvoimaan. Epäilemättä romaani jättää myös pitkän jäljen, niin ymmärryksenä siitä, kuinka helppoa nykyelämä on ihan muutamien vuosikymmenten takaiseen verrattuna, kuin pyrkimyksenä nauttia joka hetkestä.

Omassa lukukokemuksessani korostui kuitenkin hurmaantumista vahvemmin ahdistus ja suru. On kylmäävää, kuinka jäätäviä ihmiset saattavat itselleen ja läheisilleen olla, vaikka ovat parhain tarkoituksin liikkeellä. Jään julmuus on sattuman ja päättäväisyyden julmuutta, sitä jossa tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Naturalistista lähentelevä sanoma ja kerronta ovat juuri niitä Lundbergin kirjailijana mestarillisesti hyödyntämiä avuja, jotka pistelevät sormia ja kalvavat ikeniä.

***

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suom. Leena Vallisaari ruots. käsikirjoituksesta Is
Kansi: Helena Kajander
Teos & Schildts & Söderströms 2012 
366 s.

Henrik Fexeus: Viettelyn jalo taito

Henrik Fexeus: Viettelyn jalo taito

Henrik Fexeus: Viettelyn jalo taito (Atena 2013)

Henrik Fexeuksen ihmissuhdetaito-opas Viettelyn jalo taito: 168 vinkkiä miten saat hänet jakaa maalaisjärkisiä ja edistyneempiä vinkkejä ihmissuhteeseen pyrkiville. Kirjoittaja pyrkii raivokkaasti tasa-arvoiseen sukupuolinäkemykseen, muttei ihan onnistu. Siitä huolimatta opas on käyttökelpoinen peruskuvaus ihmisten välistä kanssakäymistä helpottavista pikku keinoista, joiden muisteleminen ei koskaan ole kenellekään pahaksi. Nuorille aikuisille Fexeuksen vinkeistä on taatusti enemmän hyötyä kuin PUA-blogeista* tai Cosmosta – ja ne kuulostavat uskottavammilta tullessaan kirjasta kuin äidiltä tai isältä.

062: Jokainen määrittelee itse oman arvonsa. …Kun muut luovat kuvaa sinusta, he eivät voi rakentaa sitä minkään muun kuin itse kertomiesi asioiden varaan… Osoita siis olevasi ylellinen design-tuote, et halpa thaimaalaiskopio. Vaikka syvällä sisimmässäsi tuntisit, että asia on ihan toisinpäin, kenenkään ei tarvitse tietää sitä. (kirjassa ei ole sivunumeroita)

Viettelyn jalo taito aloittaa yleisesti hyödyllisistä ihmissuhdetaidoista (älä ota pakkeja henkilökohtaisesti, näytä aina niin hyvältä kuin mahdollista) ja jatkaa yksityiskohtaisempiin, tilannesidonnaisiin vinkkeihin, esimerkiksi erilaisiin eleisiin, joita on sopiva käyttää tietynlaisissa tilanteissa. Fexeuksen viehelaatikosta löytyy esimerkiksi useammanlaisia osoitteluita tai kosketteluita, joilla voi pyrkiä viemään tilannetta itselleen edulliseen suuntaan, kunhan vain muistaa käyttää oikeanlaista elettä oikeanlaisessa tilanteessa.

105: Miten toinen kohtelee muita. Jos olet kiinnostunut jostakusta, haluat epäilemättä pian tietää, millainen hän on tosielämässä… Hyvä temppu, jonka avulla toisia voi opetella tuntemaan salaa, on katsoa miten he käyttäytyvät muita kuin sinua kohtaan. (kirjassa ei ole sivunumeroita)

Lopulta kirjoittaja siirtyy antamaan yksityiskohtaisia vinkkejä esimerkiksi katsekontaktin pitämisestä, äänen käytöstä tai ihmissuhteen luomiseen liittyvistä tilanteista, kuten treffeille pyytämisestä. Fexeus ei kuitenkaan lopeta onnittelemalla lukijaa huippuluokan viettelijäksi valmistumisesta, vaan toteaa, että käytännön harjoittelu muutama vinkki kerrallaan on ainoa tapa parantaa seuraelämäänsä.

Viettelyn jalossa taidossa opastaminen tuo tietysti mukanaan mielenkiintoisia moraalisia kysymyksiä. Käytännössähän “viettely” on kanssaihmisten manipuloimista, jos ei nyt tekemään jotain, mitä he eivät missään nimessä halua tehdä, kuitenkin jotain, josta he eivät olisi kenties kiinnostuneet ilman ulkopuolista painostusta. Toisaalta jotkut ihmiset ovat tällaisessa manipulaatiossa luonnostaan lahjakkaampia ja ehkäpä kokemustensa takia tietoisempia, mikäli sellaista käytetään heihin. Onko reilua vai epäreilua muuttaa sosiaalista leikkikenttää paljastamalla salaisuudet, luomalla yleistä tietoisuutta erilaisista manipulaatiokeinoista tai tasaamalla ihmisten mahdollisuuksia elää sosiaalisissa ympäristöissä? Muuttaako viettelyn sääntöjen opiskelu sosiaalisen elämän sosiaaliseksi peliksi?

Oli miten oli, mutta olisipa minulla ollut tällainen kirja käsillä nuorena aikuisena ihmisten kanssa elämistä opetellessani. Viettelyn jalo taito keskittyy suurelta sosiaalisen elämän perustaitoihin. Se perinteinen suomalainen vinkki – olet vain oma itsesi – ei nimittäin ihan aina riitä, eikä siitä ole juuri apua ainakaan silloin, kun joutuu kohtaamaan täysin uudenlaisia haasteita. Upeasti kuvitettu ja hengeltään hyvin myönteinen ja humoristinen teos auttaa ajattelemaan sosiaalista elämää ja ennen kaikkea siihen osallistumista miellyttävänä ja hauskana elämänalueena, jolla toimiessaan ei kannata ottaa itseään liian vakavasti.

* PUA tulee sanoista Pick Up Artist, ja se tarkoittaa, että jotkut keski-ikäiset miehet ovat keksineet tehdä rahaa myymällä naisten iskuvinkkejä kokemattomille, mahdollisesti heikon flaksin takia katkeroituneille kanssaihmisilleen. Kehotan tutustumaan tähän alakulttuuri-ilmiöön ainoastaan En kehota tutustumaan tähän alakulttuuri-ilmiöön.

***

Henrik Fexeus: Viettelyn jalo taito: 168 vinkkiä, miten saat hänet
Suom. Riie Heikkilä ruots. alkup. Alla får ligga – Strategier i 
förförelsekonst för den moderna gentlemannen och kvinnan
Kuvitus: Ralf Söderlind
Atena Kustannus 2013
350 s.

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgrenin kynästä ovat lähtöisin tusinat lastenkirjallisuuden rakastetuimmista hahmoista. Punatukkainen Peppi Pitkätossu seikkaili aluksi 1940-luvun lopussa pitkissä satukirjoissa Peppi Pitkätossu ja Peppi aikoo merille, mutta muutti myöhemmin Ingrid Vang Nymanin iloisiin kuvakirjoihin. Muistan nämä kirjat lapsuudestani kommelluksekkaina ja erittäin hauskoina, mutta onko aika kohdellut alkuperäistä Peppiä kaltoin?

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu (WSOY 2005)

Kaikki alkaa, kun Peppi Pitkätossu muuttaa ruotsalaiseen pikkukaupunkiin Lampisen sisarusten Tommin ja Annikan naapuriin hänen isänsä Kapteeni Pitkätossun kadottua merillä. Peppi asustelee Huvikummussa yhdessä hevosen ja Herra Tossavaisen kanssa, eikä alistu sosiaalitoimen huollettavaksi, koulun kouluttamaksi tai “lasten kuuluu näkyä, ei kuulua” -periaatteen hiljentämäksi. Itsenäistä elämää edesauttavat niin laukullinen kultarahoja kuin se, että Peppi on maailman vahvin tyttö. Peppiä voisikin tässä mielessä luonnehtia lapsiaikuiseksi tai supersankariksi.

Peppi on luonteeltaan nenäkäs, toimelias ja hyväsydäminen: hän kertoo hurjia juttuja, elää hetkessä, selviytyy kiperistä tilanteista ja järjestää ystävilleen ja kaupungin lapsille iloisia yllätyksiä. Peppi-kirjat Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille, ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä näyttävät kohtauksia Pepin, Annikan ja Tommin seikkailuista niin kotipihalla, kaupunkireissuilla, kuin eksoottisella Etelämeren saarellakin.

Peppi tuntuu edelleen ajankohtaiselta tematiikkansa ansiosta. Pepin lapsiaikuisuuden korostaminen tuntuu välillä raadolliseltakin Tommin ja Annikan kantaessa huolta Pepin yksinäisyydestä. Kirjan kirjoitusaikana lapsiaikuisia oli paljon, ja niin tuntuu olevan nykyäänkin, tosi eri syistä. Toisaalta selkeästi lyhyin kohtauksittain etenevän kerrontatapansa ansiosta ikävät tai tunnelataukseltaan pelottavatkaan pohdinnat eivät kestä kauaa ja niitä seuraa aina valoisampi tai iloisempi tilanne.Lindgrenin kyky samastua ensi kertaa omia siipiään kokeilevaan lapseen on ilmiömäinen.

Näin äiti-ihmisen näkökulmasta mitä-huvittaa -filosofialla elelevä Peppi on hiukan pelottavakin hahmo. Toisaalta tekisi mieli pakottaa Peppi syömään terveellisemmin ja käymään koulua, toisaalta taas ihailee tahtomattaankin Pepin hyviä tekoja ja ilmiömäistä itsesäätelyä esimerkiksi rahankäytön suhteen. Kaiken kaikkiaan Lindgrenin sanoma siitä, ettei elämää tarvitse elää samalla tavalla kuin kaikki muut, tuntuu vapauttavalta. Pepin elämänasenne, jossa ystävät ja arkinen ilonpito ovat tärkeimpiä, vaikuttaa yleisesti ottaen hyvin kannatettavalta.

2,5 -vuotiaalle lapselle lukiessani joudun jonkin verran sensuroimaan Lindgrenin tekstiä: jotkin kohtaukset ovat liian pelottavia tämän ikäiselle lapselle, ja lisäksi kaikki Lindgrenin sanasto ei ole kestänyt ajan hammasta. Myös Etelämeren saaren asukkaiden kuvaus on väliin liian roisia nykymakuun lainaillessaan “jalo villi, valkoinen sivistäjä” -kuvastosta. Itse lukevia lapsia Peppi-kirjat saattavat hämmentää, sillä ne vilisevät kirjoitusvirheitä tyyliin “vaarallisuus -> varallisuus”.

Ingrid Vang Nymanin kuvat tarjoavat mukavia hengähdyshetkiä anekdoottien lomaan. Kirjojen kohtauksellinen etenemistapa tekee niistä erinomaisia luettavia nopeasti kyllästyville tai satunnaisessa kohdassa nukahtaville kokijoille, sillä lukemisen voi lopettaa mainiosti kesken luvun, ja aloittaa seuraavana päivänä uudelleen.

***

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu
Astrid Lindgren: Peppi aikoo merille
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu Etelämerellä
Suom. Laila Järvinen
Kuvitus: Ingrid Vang Nyman
WSOY 2005
140-160 s.

Aila Meriluoto: Meidän linna

Aila Meriluoto: Meidän Linna

Aila Meriluoto: Meidän Linna (WSOY, 1969)

Aila Meriluodon Meidän linna kertoo viiden Ruotsiin muuttaneen suomalaissisaruksen sopeutumiskamppailusta uuteen maahan ja ympäristöön. Vuonna 1968 ilmestynyt nuortenkirja henkii ajan nuorisokulttuuria ja -elämää uskottavasti. Kielen tasolla näkyy positiivisesti Meriluodon runoilijuus – käytetty nuorisoslangi on uskottavaa, lyyriset luontokuvaukset koskettavia. Meidän linna onkin hienovireinen, fantastista kutitteleva nostalginen pulahdus nuoruuden kasvukipuihin ja -iloihin.

Jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld kyyristyi syvemmälle pensaikkoon. Oli uhkaavan hiljaista, vesi vain tipahteli harvakseen pajunvarvuista ja kulisi sulavan lumikuoren alla. … Laukaus kajahti. – Jipii! huusi jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld ja ryntäsi töyrästä alas sellaista vauhtia että suoritti loppumatkan takamuksillaan. Nuhruisiin farmareihin ilmestyi iso tumma pyöreä läiskä. (s.1)

Meidän linna on tarina siitä, miten orvoiksi jääneet viisi sisarusta – 18-vuotias Ninna, 16-vuotiaat kaksoset Miki ja Popsan, 13-vuotias Jani ja 10-vuotias Soso – muuttavat Ruotsiin etäisen isoäitinsä luo Mikin perittyä suvun linnan. 1400-luvulta peräisin oleva linna varjostaa nuorten muutenkin sekaisin olevaa elämää, kunnes juuri linna avaa uusia näkymiä heidän elämäänsä – ja he linnan elämään.

Meriluoto kuljettaa laajaa henkilökaartiaan, niin maahanmuuttajasuomalaisia kuin paikallisiakin, taitavasti läpi nuoruuskarikoiden koulukiusaamisesta jengeilyyn ja tulevaisuuden urasuunnitelmiin. Sisaruksista Jani jää kaukaisemmaksi hahmoksi, vaikka kaikki saavat loistaa parrasvaloissa vähintään parissa luvussa. Ninnan kasvutarina muodostaa Meidän linnan kokoavan juonen.

Meidän linnan suuria teemoja ovat oman identiteetin ja elämänsuunnan etsintä, yhteenkuuluvuuden hakeminen, sekä niin maahanmuuttajuudesta kuin vanhempien kuolemasta aiheutuva suru. Kaikki näistä ovat tuttuja myös uudemmasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, ja on yllättävää huomata, miten samalla tavoin nuoret kärsivät erilaisuudesta ja irrallisuudesta -60 -luvullakin. Vähintään yhtä yllättävää on kirjan kieli, josta lyövät läpi yhtaikaa nostalginen suomenkieli ja ajalle, mahdollisesti paikallekin tyypillinen ruotsin- ja englanninsekainen slangi.

On vaikea olla tekemättä Meidän linnasta kirjailijan elämäkertaan liittyviä tulkintoja, asuihan hän lapsineen kirjan kirjoittamisaikaan Ruotsissa. Kirjailijan runoilijankokemus näkyy Meidän linnassa paitsi kauniina kuvakielenä, myös vahvana symbolismina, jonka keskiössä on itse  linna niin muutoksen kuin jatkuvuudenkin maamerkkinä.

***

Aila Meriluoto: Meidän linna
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen
Werner Söderström Osakeyhtiö 1969
266 s.

P. D. James: Syystanssiaiset

P. D. James: Syystanssiaiset

P. D. James: Syystanssiaiset. Kansi: Tiia Javanainen (Otava 2012)

Dekkarikuningatar, erityisesti Adam Dalgliesh -romaaneistaan tunnettu P. D. James tekee Syystanssiaisten myötä hypähdyksen historiallisen salapoliisiromaanin pariin. Syystanssiaisissa yhdistyy Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanista tunnettu hahmokavalkadi ja – kuinkas muutenkaan – murha. Romaani piti otteessaan, vaikka historiallisen äänen kanssa haparointi tuntui ajoittain kompastuttavan myös Jamesin tavallisesti niin mestarillista juonenpunontaa.

Ihastuin Syystanssiaisten perusideaan: romaanissa liikutaan Pemberleyssä, herra Darcyn kartanolla, ja Lontoossa muutamia vuosia Ylpeyden ja ennakkoluulon lopun jälkeen. Mukana ovat tutut hahmot Bennetin sisaruksista ja heidän nykyisistä aviomiehistään tärkeimpiin sivuhahmoihin rouva Youngeen, kapteeni Dennyyn, herra Bennetiin, lady Catherine de Bourghiin ja Pemberleyn plavelusväkeen. Romaanista saakin paljon enemmän irti, mikäli on lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon, vaikka Syystanssiaisten alkuosa sisältääkin erittäin laajan tiivistelmän esikuvastaan. Kirjailija on kohdellut Austenin hahmoja uskollisella kunnioituksella.

P. D. James on selvästi pyrkinyt luomaan esikuvalleen uskollisen, ajankuvassaan ja aikalaisviitteissään uskottavan salapoliisiromaanin. Niinpä psykologisia pohdintoja vältetään loppuun saakka. Jännitystä ja kauhua kuvaillaan neutraalisti ja kokemuksellisuus jää pintapuoliseksi. Austenilaiset romanttiset värinät, sovinnaisuussääntöjen pohdinta ja sukulaissuhteiden käsittely ovat romaanissa varsin keskeisiä ja ne on myös toteutettu 1800-luvun tyyliin vihjailemalla ja selittämällä, ei psykologisoimalla. Kerronta on kauttaaltaan neutraalia ja keskustelukeskeistä. Kaiken kaikkiaan kirjailija on pyrkinyt pysymään mahdollisimman lähellä alkuperäistä, mutta historiallinen tyyli ei tunnu P. D. Jamesin omimmalta ääneltä. Kerronta on ajoittain kankeaa ja takkuilevaa, lauseet ylettömän pitkiä, eikä kirjailija oikein osaa upottaa ajankuvalle olennaisia selityksiä tarinaan. Kankeuteen vaikuttaa suomennos, joka ajoittain tipahtaa tyylistä.

Mitä kerronnasta jää kaipaamaan korjautuu Syystanssiaisten juonen ansiosta. Murhajuoni on erittäin uskottava ja uppoaa hyvin Austenin maailmaan. Vaikka juonessa ei erityistä yllätyksellisyyttä ole, kirjailija onnistuu pitämään lukijan lempeässä epävarmuudessa loppuratkaisuun saakka. Samalla hän kirjoittaa Austenin enemmän ja vähemmänkin rakastetuille hahmoille tulevaisuuden, jollaista olisimme heille varmasti toivoneet.

***

P. D. James: Syystanssiaiset

Suom. Maija Kauhanen

Kansi: Tiia Javanainen

Otava, 2012

348 s.

Engl. alkup. Death Comes to Pemberley

***

Kirjakaksikko: Murha museossa

Nappasin kesällä kirjaston kierrätyshyllystä kaksi suomentamatonta dekkaria, jotka osoittautuivat erinomaisen viihdyttäviksi. Jane Langtonin Murder at the Gardner sijoittuu taidemuseoon, ja kuka nyt ei tykkää dekkareista, joissa tuuletetaan pompööseissä kulisseissa? Lilian Jackson Braunin The Cat Who Talked to Ghosts on puolestaan ties kuinka mones sarjassa, jossa sympaattinen etsivä selvittää mysteerin ydintä kahden siamilaiskissansa avustuksella. Kissojen intuition ja murhamysteerien yhdistelmä ei voi pettää, eihän?

Jane Langtonin jännäridekkari Murder at the Gardner

Jane Langton: Murder at the Gardner. Kansi: Todd Radom/Robert Crawford (Penguin Books, 1989).

Jane Langtonin Murder at the Gardner on perinteinen, taidehistoriapuheeseen taipuvainen jännäridekkari, jossa valokeilan varastaa keskeisin tapahtumapaikka, Isabella Stewart Gardnerin museo Bostonissa. Kirjailija on epäilemättä museon- ja taiteenrakastaja ja -tuntija, sekä tämän nimenomaisen museon ystävä: romaania koristavat kirjailijan luonnokset Gardnerin taideteoksista. Täyteläisen faktapohjan rinnalla fiktio jää usein sivuosaan ja maistuu hiukan väljähtyneeltä. Tästä huolimatta kirjailija onnistuu luomaan yllättävän monitahoisen, miellyttävän kokonaisuuden.

Murder at the Gardner (Penguin Books, 1989) haastaa lukijan uppoutumaan Gardnerin maailmaan. Dekkari ei ala murhatutkimuksena, vaan etsivä Homer Kelly kutsutaan paikalle selvittelemään, kuka sabotoi museon kokoelmaa. Koska Gardnerin perustusasiakirjan mukaan museo on säilytettävä jälkipolville sellaisenaan, tai johtokunnan on hajautettava kokoelma, sabotaaseilla voi olla museon kannalta tuhoisat vaikutukset. Niinpä museon taidekokoelma, johtokunnan ja museoväen arkinen työ ja perustajan kirjeet ja säädökset ovat romaanin salapoliisintyön välineitä.

Työlämäkuvauskeskeisyys on yllättävän raikas veto Agatha Christien kaivauskuvauksia kaiuttaessaankin. Viihdyttävyyttä kannattelee mahtavan ympäristön lisäksi herkullinen ja hauska, joskin jokseenkin kliseinen hahmokaarti. Naishahmot ovat silmiinpistävästi mieshahmoja eläväisempiä, aina museon ajat sitten kuolleesta perustajattaresta konservaattoriin ja tutkimusassistentteihin saakka.

Juonen punojana Langton on selvästi heikoimmillaan: jännite ei tahdo pysyä yllä. Niin rakkaus- kuin murhajuonten oleellisimmat mutkat temmotaan auki siellä täällä parin sivun pätkissä, mikä toisaalta auttaa Langtonia käyttämään hyväkseen museoympäristön ja tapahtumien intuitiivista yhteensovittamattomuutta. Kokonaisuudessaan Murder at the Gardner on erinomaisen viihdyttävä ja lähes väkivallaton dekkari, jossa lukija kokee pääsevänsä katsomaan museon toimintaa sisäpiiriläisen näkökulmasta. Toivottavasti Langtoneita löytyy tulevaisuudessakin.

Lilian Jackson Braunin dekkari The Cat Who Talked to Ghosts

Lilian Jackson Braun: The Cat Who Talked to Ghosts (Jove Books, 1990).

Lilian Jackson Braunin The Cat Who Talked to Ghosts on kirjailijan 11. The Cat Who -dekkarisarjan kirja. Langtonin tapaan Braunin romaani on miellyttävän väkivallaton. Yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat siihen. Nimenomaan mieshahmot, ensikädessä viiksekäs amatöörietsivä James Qwilleran, ovat eläväisiä tekijöitä ja kokijoita, naishahmojen jäädessä selvästi sivuhahmoiksi. Jopa kissahahmoihinkin verrattuna. Vaikka tämäkin romaani sijoittuu museoon, kyseessä on pikkukaupungin takamailla sijaitseva maalainen kotiseutumuseo, jota ylläpidetään vapaaehtoisvoimin. Tämä teos antaakin varsin erilaisen kuvan museotyöstä ja -ympäristöstä, vaikka museo onkin keskeinen tapahtumapaikka.

Mysteeri pääsee käyntiin, kun Qwilleranin ystävä ja entinen vuokranantaja, joka toimii kotiseutumuseon johtajana ja asuu museolla, soittaa amatöörietsivän hätiin keskellä yötä. Qwilleran löytää hänet kuolleena ja haistaa palaneen käryä. Parempien ehdokkaiden puutteessa hänet nimitetään virkaatekeväksi johtajaksi ja hän muuttaakin kissoineen museolle. Naapurusto tuntuu olevan täynnä mitä eksentrisempiä paikallisia, joiden yhteydet niin vainajaan kuin kaupunkilaisiinkin selviävät yhä kiihtyvällä tahdilla kirjan loppua kohden.

Pikkukaupunkilaisten sisäpiirien kähmintä ja museon sisäiset järjestelyt limittäytyvät romaanissa toisiinsa orgaanisesti, kuten olettaa sopiikin. Erityisesti pikkukaupunkilaisen mentaliteetin paljastelu tekemisten ja tekemättä jättämisten avulla sujuu kirjailijalta erinomaisen viihdyttävästi. Braun on sujuva murhajuonenpunoja, mutta romanttiset väreilyt tuntuvat pintapuolisilta heitoilta. Myös kissahahmojen osuus kirjassa on merkittävä muutenkin kuin koomisina lisukkeina, mutta niiden toimet eivät kuitenkaan ole epäuskottavia. Ne eivät myöskään ole antropomorfisia tai puhuvia hahmoja, vaan niiden toimet tulkitaan aina ihmishahmojen suulla.

Sarjasta on suomennettu kaksi ensimmäistä -60-luvun lopulla. Näin yhden osan lukeneena tuntuu siltä, että loputkin on ehkä jo nähty, sillä kissakulma ja pikkukaupunkilaisuus tuntuisivat johtavan pikemminkin toisteisuuteen kuin uusiin ahaa-elämyksiin. Mutta jos tilaisuus tulisi vastaan, lukisin varmasti toisenkin: Braunin romaanin lukeminen oli miellyttävää kuin kuppi kuumaa kaakaota sadepäivänä.

***

Jane Langton: Murder at the Gardner

Kansi: Todd Radom/Robert Crawford

Penguin Books, 1989

347 s.

***

Lilian Jackson Braun: The Cat Who Talked to Ghosts

Kansi: ?

Jove Books, 1990

277 s.

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

Wodehousen viihderomaani Rahaa kuin Roskaa

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa. suom. Tauno Nurmio. Kansi: ?. Kannen kuvassa eräs kirjan kohtaus, joka ei ole romantillisesti, vaan jopa kapinallisesti latautunut. (WSOY, 1960)

P. G. Wodehouse (1881-1975) kirjoitti 96 kirjaa 21-vuotiaana aloittamansa kirjallisen uran aikana. Mikä vielä ällistyttävämpää, hänen tuotantonsa oli paitsi yleisömenestys myös kriittisesti arvostettua. Tällä hetkellä Wodehousen tunnetuinta tuotantoa ovat Jeeves-romaanit erityisesti Hugh Fryn ja Stephen Laurien nerokkaiden tv-adaptaatioiden ansiosta, mutta pitkällä urallaan kirjailija ehti paljon muutakin. Rahaa kuin roskaa on yksi Wodehousen muun tuotannon suomennetuista helmistä, ehta mies-chikkeri.

Ja kun sanon mies-chick lit, ehdottomasti en tarkoita jenkkiläistä fratiiria tai brittiläistä lad littiä, jotka perustuvat joko jonkin sortin machomisogyniaan (nautintoaineet, seksi ja urheilu) tai miehen sielunelämän tutkailuun (esim. Nick Hornby). Kyseessä on pikemminkin hupaileva viihdekirjallisuus, jossa köyhät ja ainakin jossain määrin kunnialliset miespäähenkilöt kaipaavat rikasta vaimoa. Ja onneksi kohtalo puuttuu peliin.

Rahaa kuin roskaa -romaanin peruskuvio muodostuu kahden brittiläisherrasmieskaveruksen finanssiratkaisujen ympärille. Lordi Biscuitillä (satunnaisesti myös Bisquit) on asema, arvonimi ja velkojia. Toimistosihteeri Berryllä on tyly pomo ja kuukausipalkka. Kumpikaan ei ole täysin tyytyväinen kuin poikamieheyteensä, mutta jostain on luovuttava elämän saattamiseksi tolalleen. Kun Berryn pomon amerikkalainen miljonääriperijäveljentytär purjehtii Lontooseen, Bisquit hommaa hänet välittömästi tätinsä suojelukseen ja päätyykin tädin suosiollisella avustuksella kihloihin tytön kanssa.

Ja siitä Wodehousen varsinainen ihmissuhdekeitos alkaakin sitten kiehua ja kuplia. Sis. reilusti romantiikkaa, moniaita sekaantuvia sivuhenkilöitä, useita kaahailukohtauksia, jonkin verran esikaupunkielämää ja muutamia herkkien naislukijoiden ymmärryksen ylikäyviä finansiaalisia kuvioita ja muita laskelmointeja. Paukkurautoja esiintyy erittäin maltillisesti. Kohtaloa kohdentavat oikeaan osoitteeseen tositarkoituksella niin miespäähenkilöt kuin naissivuhenkilötkin – avuttomuutta ei tässä kirjassa esiinny ja odotteluakin ainoastaan pakon edessä. Rahaa kuin roskaa käykin myös pikakurssista lemmenherättelyn jalossa taidossa.

Suomennos on paitsi onnistunut säilyttämään melko paljon Wodehousen alkuperäisestä nokkeluudesta, myös lisännyt (mahdollisesti tahattomasti) omiaan. Tai vähintään kieli on paikoitellen iloisesti vanhentunutta, esim. ‘tapaaminen’ on joka kerran ‘tapaus’. Ja mikä ettei, rakkauskertomuksessa.

Nykylukija jää miettimään, kuinka todellinen tai yleinen ilmiö rikkaan vaimon metsästys kalastelu on ollut, vai onko hupiarvo aikanaan liittynyt myös sukupuolirooleilla leikittelyyn. Toisaalta avion taloudellinen suunnittelu ei näytä vähentäneen romantillista panostusta tai painoarvoa, ainakaan kirjallisissa ilmentymissä. Olemmeko nykyään tiukkapipoisempia romantiikkamme suhteen, vai liittyykö tällaisen suunnitelmallisuuden tuomitseminen nimenomaan sukupuolirooleihin ja -odotuksiin?

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

suom. Tauno Nuotio (engl. alkup. Big Money)

Kansi: ?

WSOY, 1960 (2. painos, 1. painos 1938)

***