Tag Archives: pohdiskeleva

Klassikkohaaste: Vita Sackville-West, ilonpilaaja pahinta laatua

Vita Sackville-West (1910)Kaikkihan tietävät tämän Vita Sackville-Westin, kirjailija Virginia Woolfin rakastajattaren? Joka toimi Orlando-romaanin muusana ja päähenkilön esikuvana ja joka laitteli Sissinghurstissä yhden maailman näteimmistä puutarhoista aviomiehensä kanssa? Eivät puutarhahommat  ja lukuisat rakkaussuhteet riittäneet hänen aikansa kuluksi, vaan piti mennä myös kynäilemään romaaneja. Esimerkiksi Ylhäisiä ihmisiä (The Edwardians) hän kynäili iloisen -20-luvun lopuksi.

Ylhäisiä ihmisiä rikkoo kenen tahansa hyvän ei-tee-mieli-lukea-mitään -putken. (Sen eksoottisesta raskasmielisyyden varjosta kuka tahansa varmasti nautti suunnattomasti niin kauan kuin se kesti.) Kyseessä on romaani, joka tuhoaa kenen tahansa uskon nostalgiseen englantilaisen yläluokan romanttiseen elämään, josta on niin paljon mailmankirjallisuuden kaanonissa kohkattu, koska kaanon on kuitenkin isoksi osaksi englantilaisen yläluokan itse Oxfordin ja Cambridgen vanhimpien pubien takaseiniin naulaama.

Romaani kertoo kyseisen luokan romanttisesta ja vaikutusvaltaisesta elämästä useiden silminnäkijöiden näkökulmasta. Kirjailija itse osallistui aktiivisesti kyseiseen elämään ennen boheemia maalaisromanttista kauttaan. Maalaisromanttisella kaudellaankin kirjailija osallistui toki siihen monipuoliseen avioliittolaitoksen ulkopuoliseen suhdetoimintaan, jota hän romaanissaan kuvaa auliisti. Sackville-West tuhoaa yhdellä teoksella kaiken sen kuvitellun moraalisen ja henkisen nostalgian, jonka Jane Austen sata vuotta aiemmin ylemmän luokan ihmisiin liitti.

Vita Sackville-West: Ylhäisiä ihmisiäKyseessä on ensimmäisen kolmasosan ajan herkullinen juorukirja, avainromaani, joka kuvaa ylhäisön elämää sisäpuolelta päin. Teoksen seuraavat kaksi osaa sortuvat kliseiseen kahden kerroksen väen ratkaisuun, jotka ovat nykylukijalle erityisen tuttuja audiovisuaalisesta viihteestä.

Sackville-West oli kuitenkin teoksen kirjoitusaikana varsin kapinallinen, sillä tapana oli niin sosieteetissa että kirjallisuudessa, että alemman luokan ihmiseen sortunut ylemmän luokan ihminen sai jonkin hirveän moraalisen tai vähintään hygieenisen rangaistuksen. Tuberkuloosi, kuppa, kuolema tai lasten antaminen sukulaisten kasvatettavaksi parempiin piireihin olivat erityisen suosittuja ratkaisuja. Toisaalta esimerkiksi P. G.  Wodehouse ratkaisi moraaliset ongelmat eristämällä omat romaaninsa yläluokan kuplaan.

Vita Sackville-West (1918)Ylhäisiä ihmisiä ilmestyi 1930, vain kaksi vuotta aiemmin kuin Stella Gibbonsin Cold Comfort Farm, mahdollisesti maailmankaikkeuden nerokkain parodia ylhäisöromaanista. Sackville-Westin teos on juonellisesti tavanomainen kasvukertomus, jossa henkilö löytää itsensä ennaltamäärätyn yhteiskunnallisen lokeronsa ulkopuolelta. Mikä tekee romaanista merkittävän, yhtä aikaa kylmäävän ja kuumottavan, on Sackville-Westin kahtiajakoinen suhtautuminen vallitsevaan asiaintilaan, toisaalta reaalitilanteeseen alistuminen ja toisaalta kapinahenki, joka löytää purkausreittinsä tarkoissa sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa havainnoissa.

Suomenkielinen käännös on laadukas ja säilynyt ilahduttavan hyvin.

Vita Sackville-West: Ylhäisiä ihmisiä
Suom. Aarre Nenonen engl. alkup. The Edwardians
Otava 1949
282 s.

Kirjaläppää: Kauneimmat googlekäännökset

Googlen käännösalgoritmin haasteet minkä tahansa käännöksen suhteen tietävät ne, jotka ovat ikinä yrittäneet mitään googlella kääntää sellaisista kielistä, joita ymmärtävät edes alkeellisesti. (Kun sanon haasteet, tarkoitan heikkoutta.) Aika nopsaan algoritmi löytää kuitenkin oman sisäisen logiikkansa, eli ikäänkuin kielelliset rajansa.

Sallinette demonstraation. Aaro Hellaakosken unohtumaton aforismi, joka sopii sekä paikallissäähän että käsiteltyyn aiheeseen kuin nyrkki nenään.

Tietä käyden tien on vanki.
Vapaa on vain umpihanki.

Google kääntää:

The road pedestrian road is a prisoner.
Free is only unbeatable in deep snow.

Google kääntää jälleen:

Tie jalankulkija tie on vanki.
Vapaa on vain lyömätön syvässä lumessa.

Google ja käännöksen käännöksen käännös:

The road to the pedestrian road is a prisoner.
Free is the only unbeaten in deep snow.

Google ja neljännen asteen käännös:

Tie jalankulkija tie on vanki.
Vapaa on vain lyömätön syvässä lumessa.

Neljännellä asteella Google on löytänyt kielen, jota algoritmi ymmärtää niin täydellisesti, että teksti pysyy samana, junnattiinpa sitä edestakaisin kuinka monta kertaa tahansa.

Ihmiskääntäjän kääntäessä tällaista täydellisyyden tilaa ei saavuteta. Aina on mahdollista keksiä vielä tarkempi vastaavuus, hakea luovien prosessien ja kulttuurisen ymmärryksen kautta samaa merkitystä hyvinkin kaukaa. Kieli on umpihanki, google on tien vanki, voisi asian runollisesti ilmaista.

Googlen algoritmin kehittyessä merkitystenkin vastaavuus nousee ja konekäännöksiin turvaudutaan yhä useammin resurssi-, aika- tai välittämispulan takia. Johtaako tämä tulevaisuudessa sekä kielen sisältöjen, sanaston, rakenteiden että ylipäänsä luovuuden kaventumiseen?  Jääkö ihminen Googlen vangiksi?

Adana city metro map Turkey statement google

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioniKaroliina Timosen toinen teos Kesäinen illuusioni sekoittaa perinteisen  kesäromanssin suomalaisen kirjallisuuskaanonin perinteisen misogynian kanssa alitajuntaan jumiutuvaksi pienoisromaaniksi. Siinä keski-ikäinen nainen etsii itseään, mutta löytääkin vain miehiä.

Klarissa Laine on paennut hajoavaa avioliittoaan Saimaan rannalle. Suomifilmimäisen saari-idyllin kesäkuumasta haetaan ratkaisuja ja itsetuntemusta perinteisen suomalaisen mökkiretriitin kautta. Eheytymisprosessi katkeaa kuitenkin vastarannan naapuriin: salskea herrasmies tarjoaa kulturellia seuraa ja eroottisia värinöitä. Ilmanpaine nousee kuitenkin muiden näyttelijöiden ilmaantuessa lavalle. Miten käy avioliiton?

Kesäinen illuusioni on rakenteellisesti eheä ja napakka teos, vaikka sitä vaivaavat erityisesti alkupuolella hieman hapuileva lause ja väärien asioiden selittämiset adverbien avulla.  Minäkertoja vie tarinaa, mutta lukijalle raotetaan ajoittain todellisuuden verhoa. Harhakuvan näkyväksi tekeminen kyseenalaistaa kesäromanssin lajia samalla kuin toisintaa sitä. Timosen pastissimainen käsittely tuoreuttaa kulunutta genreä.

Toisaalta teos ei läpäisisi Bechdelin testiä. Teoksen minäkertoja on olemassa lähinnä miesten kautta ja miehiä varten, pohtiakseen miehiä ja miesten toimia.

Kesäinen illuusioni kertoo suomalaisen kirjallisuuden perinteisestä naisongelmasta, etenkin mitä seksuaalisuuteen ja moraaliin tulee. Naisen kuuluu saada tuomio. Näin etenkin, mikäli nainen pyristelee irti perinteisestä naisen asemasta. Tuomio lätkäistään yliluonnollisin keinoin, mikäli ei ole mitään maallista kättäpidempää käsillä.

Vaikka kirjailija nostaa ongelman esille, moraalisia arvioita tai ratkaisuja suuntaan tai toiseen hän ei tarjoa. Kesäisen illuusionin voikin tulkita monella tavalla ja siksi teos jää lillimään lukijan mieleen. Tässä suhteessa se eroaa edukseen esikuvistaan ja tavanomaisista kesäromanssiromaaneista.

*Huom. Kirjoittaja tuntee kirjailijan kirja- ja bloggaajapiireistä.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015
165 s.

Kirjaläppää: Kirjamessuilta kirjahämmennykseen

Kirjamessut alkoivat kaksi viikkoa sitten ja olivat jälleen superlatiivisen mahtavat. Hyviä keskusteluja, kanssalukijoiden kohtaamisia, kirjailijakohtaamisia, kirjakohtaamisia. Messut toimivat kuin suviseurat: nostattivat uskoa sanan voimaan, lukijoihin ja kirjoittajiin.

Kuitenkin nyt pari viikkoa myöhemmin muistikuvat messuilta ovat epämääräisiä haituvia. Kiire osallistua kaikkeen koko ajan, ettei mikään vain mene ohi on vaihtunut reflektioksi omasta suhteestani kirjoihin ja lukemiseen.

Haastattelin Katja Kettua, joka ihmetteli messujen häkellyttävää markkinamaisuutta Frankfurtiin ja muihin ison maailman messuihin verrattuna. Kritiikki nostatti uudenlaisen kulman näkemykseen, jonka mukaan kirjallisuusalan kulttuuritehtävän ja bisnestehtävän yhdistäminen on ollut suomalaisille vaikeaa viime vuosina. Mutta sitten kuitenkin mietin pitkään (siis puolitoista minuuttia), voinko maksaa 15 euroa Graham Greenen Etusivun jutusta. Ostin sen sitten kuitenkin, koska se oli siinä käsillä. Lähes täydellinen vasta-argumentti edelliselle.

Matti RönkäIstuin Matti Röngän Eino-teoksen lukupiirissä kirjabloggaajana. Se oli kolmas kerta minulle. Joka kerta on ollut yhtä kiusallista istua yleisössä, kun vaativat lukuharrastajat kritikoivat kirjailijan teosta hänen edessään. Koska kyseessä on auditoriossa tapahtuva performanssi, lukupiiriläiset eivät kehtaa kertoa todellisia näkemyksiään teoksesta ja kirjailijankin pitää pinnistellä asettaakseen tilanteen sen oikeaan arvoon. Silti jokin lukupiirin yhteisöllisyydessä kiehtoo, ajatuksessa että voimme jakaa tulkintoja ja jakaa niitä jopa röyhkeästi päin kirjailijan naamaa.

Messujen bloggaajapäivystyksessä pidin myös sylissäni pitkästä aikaa pientä vauvaa. Vauva nukkui. Vauva ei välittänyt kumisevasta hälinästä, karkkia kahmivista ohikulkijoista tai kirjakälätyksestä. Vauva keskittyi olennaiseen.

Kirjamessutkin olivat tavallaan olennaisen ytimessä, ainakin mitä kirjaan tulee. Kuitenkin ne samalla estivät pääsemästä siihen käsiksi. Samanaikaisesti liian paljon kaikkee ja liian vähän minua.

Nyt katson kirjahyllyäni samoin hämmentynein silmin. Käyköhän suviseuralaisillekin näin? Auttaisiko, jos lukisi kirjaa?

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassaRanskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa on pienuudessaan vaikuttava aikuisten seikkailukertomus siitä, miten elämä kääntyy raiteilleen pienten sattumien kautta. Se on oodi kirjallisuuden eheyttävälle vaikutukselle ihmiselämässä silloin, kun muista ihmisistä ei ole apua. Erityisen ihastunut olin teoksen kerrontaan, joka oli läsnä hetkessä, muttei kuitenkaan vatuloinut lainkaan.

Täydellinen mitta romaanille on noin 225 sivua, olen usein väittänyt. Olen ehkä ollut väärässä, ja täydellinen mitta onkin 189 sivua. Tämän teoksen mittaan on tiivistetty kaikki olennainen Guylainin tarinasta, joka alkaa merkityksettömän pysähtyneisyyden tilasta ja päätyy seikkailun alkuun.

Kone oli syntynyt jauhamaan, litistämään, kasaamaan, murskaamaan, raatelemaan, vaivaamaan ja keittämään. Mutta parhaiten Konetta kuvasi vanha Giuseppe silloin, kun huono viini, jota hän päivät pitkät lipitti, ei ollut saanut vuosien kuluessa Zerstor 500 -konetta kohtaan kasaantunutta karmeaa vihaa laantumaan: tämä kone on kansanmurhaaja! (s. 21)

Guylain on keski-ikäinen mies, jonka ainoa merkitsevä piirre on, että hän lukee aamujunassa ääneen Zerstor 500 -makulaatiokoneen uumenista pelastamiaan muutamia lukukelpoisia kirjanlehtiä. Kun kaksi mummelia pyytää Guylainia lukemaan ääneen myös vanhainkodissa ja Guylain suostuu, alkaa hän murtautua ulos yksinäisyydestään.

Didierlaurentin teoksen yksinkertainen juoni muovautuu monimutkaiseksi merkitysten kerrostumaksi tarkkanäköisten pienten kohtausten vuossa. Teos on hauska ja kauhistuttava, jännittävä ja eloisa ilman kielellisiä kikkailuja tai muita temppuja. Guylainin tarinaan kietoutuvat hänen ääneen lukemansa tekstit. Tekstikerrokset sulautuvat yhteen niin metaforisella kuin tarinallisellakin tasolla.

Lukija aamujunassa herättelee lukijansa pohtimaan lukemisen ja tarinoiden merkitystä elämässään ja elämässä ylipäänsä. Mihin vedämme viivan kun pyrimme erottamaan toden epätodesta, fiktion faktasta? Miksi todellistamme lukemamme silloinkin, kun ymmärrämme, että kerrottu ei ole totta?

Didierlaurentin teos on kaikin tavoin sivumääräänsä suurempi romaani. Sen ainoa huono puoli on, että sen luettuaan on vaikea tarttua rividekkariin. Juonivetoinen romaani tuntuu niin lattealta tällaisen syvyyssuuntautuneen jälkeen.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Suom. Kira Poutanen alkup. Le Liseur du 6h27
Tammi 2015
189 s.

Kirjaläppää: Ihana kirja-ala, halipuspus!

Varoitus! Bloggaus sisältää typerää yleistämistä ja pyyhkeitä kirjailijoille, kustannustoimittajille, toimittajille ja muille ältsin käihille tyypeille, jotka hommaavat kirjoja maailmaan ja kertovat niistä kaikille.

via GIPHY

Kirjallisuustoimittajan perushomma on aika selkeä: löytää laajalle yleisölle tärkeitä uutisaiheita ja tehdä niistä juttuja. Aiheiden valinta on teoriassa aika helppoa: jotain kirjoihin ja lukemiseen liittyvää sen olisi hyvä olla, muuten ammutaan ohi. Vaikeudet iskevät vasta käytäntöön ryhtymisessä: todellisen kirjamaailman kohtaaminen tarkoittaa lukemattomia pieniä valintoja, joista isoimmat ovat eettisiä.

Kulttuurijournalismi ei aivotonta, mutta hampaatonta?

Kirjamaailma on nimittäin vähän samanlainen halipusikupla kuin urheilumaailma tai mikä vain liike-elämä tai muu ihmistoiminta. Kaikkea jännittävää, niin kivaa kuin ikävääkin, tapahtuu siellä kuplan sisäpuolella. Kivat jutut (esim. kirjat) haluttaisiin purskauttaa sieltä kuplasta ulos, mutta ikävät jutut pitää omissa piireissä, hyshysmeiningillä.

Kirjallisuustoimittaja tapaa ylipäänsä lähteä kirjallisuustoimittajaksi rakkaudesta kirjoihin, sivistyksellisestä missiosta ja/tai muista ylevistä syistä, ehdottomasti ei tonkiakseen kuraa. Kurantonginnalle on kirjallisuusjournalismissa oma ikiaikainen väylänsä, lyttäävät kritiikit. Niiden ulkopuolella kirjallisuustoimittaja mieluusti pitäisi yllä kirjamaailman itselleen määrittelemää halipusikuplaa, koska se on kirja-alan tapa, se vain tuntuu oikealta, sen voi jopa perustella sivistysmissiolla.

Miksi halipusijournalismi paha?

Halipusikuplan ylläpito olla kuitenkin haitallista paitsi kirjailijoille, myös kustantamoille, lukijoille ja ylipäänsä lukemiselle. Halipusijournalismi vie uskottavuutta kirjallisuusjournalismilta yleisön silmissä, vaikka mistä tahansa yrityksestä on tietysti kiva lukea ihqutusjuttuja omasta toiminnastaan. Uskottavuuden menetys tarkoittaa, että koko ala lakkaa kiinnostamasta lukijoita. Ja silloin se saa yhä vähemmän palstatilaa.

Toisaalta halipusijournalismi luo virheellisen kuvan koko kirjallisuusmaailmasta. Tämä aiheuttaa ongelmia erityisesti aloitteleville kirjailijoille, jotka uskovat julkisuudessa luotuun kuvaan ja joutuvat kohtaamaan todellisuuden sen jälkeen, kun ovat jo henkilökohtaisesti investoineet siihen varsin paljon. Asetelma vaikuttaa epäreilulta.

Vaarallisinta on, jos ala alkaa uskoa halipusikuplan ylläpidon olevan keskeistä toiminnalleen ja toimintamahdollisuuksilleen. Todellisuuden peittely ja toisaalta mahdottomaan brändilupaukseen pyrkiminen vie rutkasti energiaa ja aiheuttaa pahoinvointia, josta ei voi puhua kuplassa, saati sitten sen ulkopuolella. Kun sieltä kuplasta joskus vahingossa purskahtaa jotain muuta kuin uutuuskirja, ollaan heti kohun ja skandaalin äärellä, moraalipaniikki iskee, eikä kukaan enää lue, lapset ainakaan.

Kirjoissa mielenkiintoisinta ei suinkaan ole kiiltokuvamainen kansi, vaan tarinan sävyt, oivallukset ja rosot. Yleisön kiinnostusta kirjallisuutta kohtaan on enenevässä määrin haettu kirjailijoista. Voisikohan sävykkäämpi ja rosokkaampi kirjallisuusjournalismikin olla yksi tapa nostattaa kiinnostusta kirjoja ja lukemista kohtaan?

via GIPHY

Katariina Souri: Valkoinen varjo

Postiluukusta tipahti yllättäen ja pyytämättä Katariina Sourin Valkoinen varjo, Musta mandala -sarjan ensimmäinen osa ennakkona. Ajattelin, että no siinähän tipahdit. Pressitilaisuudessa itse kirjailija vaikutti niin symppikseltä, että siirsin teoksen kierrätyspinosta lukupinoon. Ajattelin, että no miksei jotain kevyttä ja snadisti yliluonnollista dekkarimeininkiä vähän suljetun huoneen mysteerin tyyliin.

Katariina Souri: Valkoinen varjoValkoinen varjo on young adult -dekkari aikuisen naisen ikään ehtineille. Se miksaa paranormaalia romanssia ja kauhua agathachristiemäiseen dekkariin. Tämä olisi tosi jees, jolleivät kerrontatyyli ja kirjailijan ääni kaartelisi epämääräisesti annipolvamaisilla metsäpoluilla. Niinpä teos jää kaiken kaikkiaan mahdollisuuksiaan vaatimattomammaksi. Selitän.

Valkoinen varjo marssittaa framille laajan hahmokaartin. Näistä kaksi paljastuu päähenkilöiksi heti alussa, kaksi on isomman juonen keskushahmoja, kaksi sivujuonen keskushahmoja ja loput ovat paperinmakuisia statisteja, jotka olisi joko pitänyt heivata teoksesta ensimmäisellä editointikerralla tai kehitellä pidemmälle. Suljetun huoneen mysteeri ei salli paikalle täysiä sivuhahmoja, joista lukija ei tiedä mitään, koska on välittömästi selvää, että he eivät kuulu juoneen mukaan.

Valkoinen varjo ei osaa päättää, mitä se on. Sourin kertojanlahjat ovat teoksen perusteella selvästi enemmän ajan ilmiöiden suhteen relevantin psykologisen ja sosiologisen pohdinnan kuin juonenkuljetuksen puolella, enemmän mystisen kuin dekkarin puolella. Teoksessa yritetään vähän kaikkea, mikä tarkoittaa, että parhaat puolet jäävät heikkojen varjoon. Mystisen kokemuksen pohdinnat ovat mielenkiintoisia, mutta jäävät etenkin kirjan loppupuolella hätäisiksi ja latteiksi, koska juonta on 200. sivun jälkeen vietävä eteenpäin, että kirjan saa loppuun.

Lisäksi teoksessa on runsaasti kirjoitusvirheitä, ja esimerkiksi yhden päähenkilön nimi kirjoitettu väärin olennaisessa kohdassa. Ei pitäisi olla. Kaikista teoksen vioista huolimatta nimittäin näkee, että mikäli editointi- ja kustannustoimitus olisi tehty huolella, tässä olisi käsillä teos, joka käsittelee mystisen kokemuksen kaipuuta maailman selittämisessä ja ymmärtämisessä nykyaikanakin. Se olisi itse asiassa raikas tuulahdus psykologisoivan inhorealistisen nykydekkarin joukkoon.

Hatuttaa tämä tämmöinen mahdollisuuksien hukkaaminen.

Katariina Souri: Valkoinen varjo (Musta mandala 1)
Kansi: Mika Tuominen
Tammi 2015
347 s.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos 2012)

Jenny Kangasvuon suomikummaromaani Sudenveri pohtii ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä marginaaliin joutuneiden kautta. Kirjailija hahmottaa teemojaan spekulatiivisesta fiktiosta tuttujen ihmissusien avulla, ja luo monitasoisuutta sekä sukuromaanimaisella tarinankehittelyllä että luomalla ihmissusille uskottavaa muodonmuuttajien mythosta ja genetiikkaa, jotka poikkeavat viihdekirjallisuuden tutummista poluista. Taitava tarinankerronta kärsii jonkin verran tarpeettomasta selittelystä silloin kun näyttäminen olisi riittänyt.

Sudenveri on näkökulmaromaani, jossa kertojahenkilöinä toimivat vahvat naiset: yksinäinen susi Varga, laumasielu Marraskuu ja oman laumansa johtaja Martta. Lauman yhtenäisyys on syrjäkylän sivusyrjällä laumansa reviirillä elävälle Martalle kaikki kaikessa. Varga on osoittanut elävänsä ihan onnistuneesti yksin kaupungissa ihmisen vaatteissa. Nykypäivässä tarina kuitenkin kietoutuu kietoutuu Rasmuksen, laumastaan karanneen suden ja ihmisen välimuodossa elävän teinipojan, ympärille. Kun Rasmus saapuu Martan mökiltä Vargan kerrostaloasunnolle, Vargan ja Martan täytyy molempien kohdata menneisyytensä ja asemansa ihmissusina ihmisten ja susien maailmassa.

Sudenveren erittäin mielenkiintoinen sukutrauman kuljetus käy läpi suomalaisten suhdetta susiin 1800-luvulta lähtien. Historiallinen aines on vahvaa, nykytilannetta ei kommentoida lainkaan. Spekulatiivinen ihmissusien elämänmuodon käsittely hipoo nerokasta, vaikka välillä sortuu liikaan selittelyyn: monien selittelyiden sijaan olisi varmaankin ollut mahdollista näyttää, miten sudet ja ihmissudet toimivat. Kangasvuon ihmissudet eivät ole perinteisiä täysikuulla susiksi muuttuvia ihmisiä, jotka jakavat kirousta pureman kautta. Niiden mielenkiintoisin piirre on yksilöllisyys ja Mendelin sääntöjä mukailevat perintötekijät, joiden vaikutuksesta ihmissusien, susien ja ihmisten jälkeläiset voivat edustaa mitä tahansa lajia tai olla jotain siltä väliltä. Niinpä myös marginaaliryhmässä on hyljeksitty marginaali, jonka problematisointi luo romaaniin mielenkiintoisen perusjännitteen.

Kangasvuo käsittelee tätä jännitettä ja teemojaan monipuolisesti ja empaattisesti. Spekulatiivinen fiktio tarjoaa Sudenveressä mahdollisuuden tarkkailla ihan tavallisista ihmisyhteisöistä tuttuja ongelmia. Kirjailija tuntuukin pohtivan, missä määrin yksinäisyys ja yhteyden puute on yhteisön yksilön niskaan sälyttämä kohtalo ja missä määrin yksilö voi omaan tilanteeseensa vaikuttaa? Missä määrin sosiaalisesti periytyvät vaatimukset ja käsitykset vaikuttavat yksinäisyyteen ja hyljeksittyyteen?

***

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
288 s.

Runosfääri: Runouden ja lavan suhde lavarunoudessa

Eilisiltana kävin elämäni toisessa lavarunoustapahtumassa (järj. Helsinki Poetry Connection). Siinä missä ensimmäinen kerta tarjoili lukemattomia mielenkiintoisia vaikutteita ihastuttavassa turisteiluelämyksessä, tämä toinen jätti jälkeensä sisäänpäinkääntyneen hämmennyksen. Jäin pohtimaan paitsi kliseen syvintä olemusta (vaikuttaa tutulta ensikuulemalta), myyvän lavarunon sisältöä (hyvät elämäntarinat myyvät kuin häkä, etenkin vähän riskaabelit), myös sitä, kuka minä olen lukijana ja miksi tekstiperusteisessa kirjallisuuskokemuksessa ihastuttavat keinot vihastuttavat lavalla.

Ennen kaikkea jäin kiikkumaan kysymykseen, kuinka paljon lavarunoudessa on lavaa ja kuinka paljon runoa?

Lava lavarunouden määrittävänä tekijänä

Jos pistää silmät kiinni, lavaruno on lausuttua ja kuultua runoa. Pitäisikö silmät pitää auki lavarunoja kokiessaan?

Jos nimittäin silmät pitää auki lavarunoja kuullessaan, altistuu näköelimistön perustavanlaatuiselle huijingille. On komeita miehiä, mitäänsanomattomia miehiä; sieviä tyttöjä, elämäänähneitä naisia; keskenkasvuisia poikia, käsilläpuhujia, ilmeilijöitä ja kivikasvoja, paperistalukijoita. Silmät kiinni kuunteleminen tasaa pelikenttää.

Toisaalta on hyviä lausujia, puhevikaisia, supliikkikoomikkoja ja ujoja nauriita. Pelikentän lanatakseen pitäisi myös sulkea korvansa. Etenkin silloin pitäisi, kun runoja säestetään soittimilla (hyvin), koska musiikki puskee sieluun ohituskaistalta sanojen körötellessä maisemareittiä. Re: ooppera.

Tällöin toki päätyisimme jälleen lukemaan runotekstejä.

Runous lavarunouden määrittävänä tekijänä

Lavarunoutta ei myöskään ole ilman runoa. Tarvitaan kantava, antava ajatus – ja muoto. Ilman ajatusta olisi vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen, ilmavirtaa korvien välisessä tilassa. Ajatuksen olisi hyvä avautua silmien eteen verevänä, juurevana kuin karjalanpaisti. Hetkessä suhahtaa niin paljon ohi.

Ilman muotoa lavarunoudesta tulee stand-up -komiikkaa. Missä menee stand-up -komiikan ja -runouden raja? Onko sellaista? Tarvitaanko sellaista? Kaikki lavarunous ei selvästikään ole lavakomiikkaa, mutta pelkkä lavakomiikka ei näytä sytyttävän lavarunousyleisöä, joka osaa tarvittaessa pyytää Paranoidin.

Kuka tekee lavarunon? Syntyykö se runoilijassa, kuulijassa, vai merkityksellistetyssä hetkessä? Yleisö voi nauraa esityksellisille jipoille, mutta oliko viihtyminen runon ansiota. Välihuudot luovat merkityksen, jota esittäjä ei voinut aavistaakaan.

Välisukellus hylkyyn

Pohdin etukäteen tätä lavarunousilmiötä sen verran, että tunsin sopivasti syyllisyyttä aiemman lavarunousklubiraporttini kyynillisnuivasta suhtautumisesta itse asiaan. Lavarunoudessa on kuitenkin kyse ihmisistä, jotka asettavat itsensä ja teoksensa alttiiksi, framille ja julkisuuden valokeilaan. Ainoa mahdollinen tapa päästä kokemuksen ytimeen oli pyrkiä kiilaamaan sinne itse.

Anomukseni kuitenkin hylättiin julmasti nuppuunsa. Ehkä en kiilannut kyllin painokkaasti, ehkä oli sittenkin helpompi möllöttää katveessa. Lavarunoklubilla on kaksi sääntöä, nim. “kuka tahansa saa esiintyä, itse rustaamallaan teoksella”. Itse rustasin. Nyt jäi maailma sitä ainutkertaista esitystä vaille. Maailma epäilemättä antaa minun puolestani katkerat verikyyneleensä.

Jos vain antaisin sille tilaisuuden. Enpä anna.

95 %

V niin kuin vauva
o niin kuin onni
i niin kuin ihanuus

V niin kuin valvotut yöt
I niin kuin itku
T niin kuin todellakaan en kestä enää sekuntiakaan
t niin kuin Tuu nyt sieltä jo pukemaan, me myöhästytään tarhasta!
u niin kuin Äiti laskee nyt viiteen ja jos sä et ole silloin täällä
eteisessä laittamassa kurahousuja jalkaan, niin äiti suuttuu!

V-O-I voi. V-I-T VIT. T-ÄitiäitiäitiäitiÄITIIII! Äitii! 
Katokatokatokatokatokatokato! Mä tein sulle piirrustuksen!

kiva. mitäs sä oikein piirsit. se on vihreä, ja sillä on iso pää ja
neljä jalkaa, isot silmät ja tosi tosi leveä hymy. Kulta, onpa 
hieno sammakko.

Äiti. Se on Sun Kuva.

Jos ei tällä ala empatia kanssarunoilijoita kohtaan roiskumaan, niin haikala minut syököön.