Tag Archives: pohdiskeleva

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava 2013)

Kjell Westön Kangastus 38:ssa vuoden 1918 kauhut hikoilevat pintaan kesä-Helsingin tukahduttavassa kuumuudessa. Romaanin keskiössä on keski-ikäisiä ihmisiä, joiden henkilökohtaisissa elämäntragedioissa kuvastuvat niin kansainvälinen tilanne kuin kotoperäiset ristiridat. Vuoden 1938 Helsinki herää eloon taitavan kertojan käsissä, mutta laskelmoidusti sorvatut henkilöhahmot näyttävät shakkinappuloilta, joita liikutellaan Helsingissä toistensa ohi vuosien 1918 ja 1938 ajankuvan elävöittämiseksi. Romaani on Finlandia-palkintoehdokkaana.

Matilda oli osa suurta ja jymisevää kaupunkia. Hänen kaupunkinsa ihmiset olivat toisilleen vieraita. Siellä Vento teki raitiovaunussa tilaa viereensä istahtavalle Vieraalle. (s. 173)

Yksi kirjan kantavista teemoista on yksinäisyys, yksinäisten keski-ikäisten päähenkilöiden toistensa vieritse eläminen elämän kohistessa ympärillä. Konttoristirouva Wiikin mies on karannut ja kadonnut – mutta jouti mennäkin. Asianajaja Thunen rouva on karannut, vaan ei kadonnut – hiljattainen tapahtuma syö miestä. Nämä yksinäiset löytävät toisensa ammatillisessa mielessä, kun herra palkkaa rouvan hoitamaan toimistoasioitaan. Näiden yksinäisten yhteisen sävelen löytymisen tiellä on moninkertaisesti menneisyys, jonka synkkä pilvi pimentävät kesätaivaan Thunen ja Wiikin ottaessa sattumien kautta kontaktia toistensa lähipiireihin.

Thunen valtasi ennen tuntematon ajatus: että paatos ja irstaus olivat oudosti saman mitalin kaksi puolta, että ne olivat kuin sisarukset. Ja että juuri siksi ironia ja itseironia olivat ihmiskunnan tärkeimpiä työkaluja. Korjaustoimenpide, johon viisaimmat saattoivat ryhtyä, silloin kun tunteen viemät sortuivat vihaamaan toisen likaa ja vaalimaan omaa puhtauttaan. (s. 216)

Kangastus 38 kertoo menneisyydestä, mutta ottaa kantaa ajankohtaisiin aiheisiin: pienten piirien sisäsiittoisuuteen, pelosta kumpuavaan vihaan, ihmisten tapaan eriarvoistaa toiset, yksinäisyyteen suojautumiskeinona itseltä – ja ennen kaikkea toisilta. Jokainen Kangastus 38:n hahmoista uhkuu omaa elämäntragediaansa arkkityyppinä omasta luokastaan ja kategoriastaan.

Westö käyttää taitavasti toisteisuutta keinona kasvattaa yksilöiden elämänkohtalot kertomaan koko maailmasta, joka on vuonna 1938 yhtä aikaa toiveikas ja pelokas, hillitön ja hallittu, salaileva menneisyydestään ja avoin tulevaisuudelle. Ajan ilmiöt kuulostavat tutuilta historiankirjoista ja viimeaikaisista lehtijutuista. Juuri rantautuneet drinkit ja ajan elokuvajuorut purkautuvat esiin niin puheissa kuin kerronnassa siinä missä edelleen arkipäivän mentaliteetissa vaikuttava punaisten ja valkoisten välinen kahtiajakokin.

Ja jos Kapteeni jonain päivänä olisi niin omahyväinen ja tyhmä että paljastaisi Thunelle hakkailevansa tämän konttoristia – silloin kaikki olisi lopussa jo ennen alkamistaan. (s. 118)

Kangastus 38 on vahva romaani ajasta, josta isovanhemmat eivät koskaan puhuneet – sen toisen sodan sankari- ja marttyritarinoiden viedessä kaiken huomion.

***

Kangastus 38:n ovat lukeneet myös ainakin Mari A., Kirsi, Arja, Kaisareetta, Kaisa, J, Jonna, Jaana, Leena Lumi, Suketus, Joana, Minna, Valkoinen kirahvi, Sanna, Tuija, Päivi, ja Hanna.

Kjell Westö: Kangastus 38
ruots. alkuperäiskäsikirjoituksesta suomentanut Liisa Ryömä
Kansi: ?
Otava 2013
334 s.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki (Siltala 2013)

Menestyskirjailija Kari Hotakaisen Luonnon laki hämmentää lukemalta, sillä itse asiaan, hajonneen ihmisruumiin (omansa) kohtaamiseen sekoitetaan todella monen tason tekijöitä. Pohtimalta kertomus pelkistyy kristallinkirkkaaksi: kirjailija haluaa näyttää koko hoivaketjun potilaasta budjettiriiheen. Ihmisen kautta.

Kuuntelija ottaa osaa, ottaa vastaan, antaa kaiken tulla päälleen. Kuuntelija on allas, ämpäri, kannu ja katuoja. Kuuntelijaan mahtuu, ja sen avautujat tietävät. Ja kaatavat. Kuuntelija ei itse tiedä täyttyvänsä, ja kun mitta on sitten täysi, on usein jo liian myöhäistä. (s. 25)

Luonnon laissa Rautala aloittaa hyvinvointihoivamatkansa ensihoitajan avustuksella. Sairaalassa hän etenee sairaanhoitaja Lauran päteviin käsiin, ja pieneksi budjettipisteeksi Valtiovarainministeriön leikkaajan laskelmiin. Rautalan tarina ei ole vain Rautalan tarina: myös Laura ja leikkaaja näyttävät palasen sisintään Rautalan toipuessa. Tarinaan osallistuvat myös Rautalan vanhat vanhemmat, raskaana oleva tytär, homotyömies ja yllättäen ja pyytämättä paikalle pyyhältävä musta kummipoika.

Hän mietti, miten esittäisi asian niin, että punaiset, vihreät ja siniset sen varmasti ymmärtäisivät. Jos asian esittää niin kuin asia on, kaikenväriset hermostuvat ja alkavat syyttää asiasta toisiaan, vaikka kaikkien yhteinen vika se on. Kyseessä on maan asia, ei yksityisasia. (s. 84)

Hotakainen tapaa ylipäänsä pohdiskella teoksissaan yksityisen ihmisen ja yleisemmän menon kohtaanto-ongelmaa. Että on ongelmallista kohdata, noin ylipäänsä vuorovaikuttaa. Luonnon laissa kohtaanto-ongelman osuu erityisesti ihmisten ja seteleiden väliseen ylittämättömään juopaan. Toiisaalta yksityinen ihminen, etenkin sairas ihminen, kaipaisi tarvitsemaansa hoivaa. Mikäli kuitenkaan yhteiskunnan setelipuuta ei ole verojen voimin kasvatettu kyllin antavaksi, latin latia juuri hänen hyvinvointiaan tai sairaanhoitajaansa varten ei tipu. Ainakaan tulevaisuudessa.

Luonnon laki ei ole helppo lukukokemus: se kulkee säröillä ja vereslihalla. Kuulemani mukaan kyseessä on Hotakaisen ensimmäinen ja viimeinen omakohtainen teos – ja se tuntuu. Luonnon laki pyrkii tuomaan todenmukaisuutta fiktion nahoissa ja tämä naturalistiseen kääntyvä pyrkimys näyttää ihmisen usein epätavanomaisessa tilanteessa: yrittäjän epärehellisenä, omahoitajan vapaalla jalalla, sairaanhoitajan pinna palaneena. Se, onko tämä humoristista vai surullista, jää lukijan harkintaan.

Kirjailija on kyennyt säilyttämään tyylikkään etäännytyksen aiheeseensa läpi koko teoksen sen omakohtaisuudesta huolimatta. Toisaalta pyrkiessään selvittämään koko verosetelihoivapuun olemuksen Luonnon laki hajoaa aika laajalle, kokonaiskuvaa on vaikea nähdä. Ehkäpä tämä on se Luonnon laki?

***

Kari Hotakainen: Luonnon laki
Kansi: Elina Warsta
Siltala 2013
289 s.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on suunnattoman vaikuttava esikoisteos, joka jättää pitkät ja syvät jäljet.

Miehet voivat valita. Kotona he voivat kiinnostua tai kyllästyä, olla läsnä tai hävitä, ottaa osaa tai ulkoistaa itsensä, eikä kukaan sitä erityisemmin ihmettele. Se ei ole uskonkysymys. Naiset hoitavat kaiken sen, mikä miehiltä jää. Naiset voivat vain jäädä. Naiset voivat vain yrittää selvitä. Hyvät selviävät. Huonot eivät. (s. 87)

Naiseuden kuorolaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu raottaa verhoa vanhoillislestadiolaiseen elämään. Samalla se  tulee pohtineeksi sieluunkäyvästi naisen ruumiillisuutta. Suomalaisesta valtavirtatavisarjesta poikkeavan yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden kuvaus kiteyttää taitavasti monia naiseuden ja äitiyden kipupisteitä. Romaanin vahvasti tyylitelty kieli lainaa niin Raamatusta, seuroista kuin runoudestakin. Ylevöittäessään ja etäännyttäessään lukukokemuksen arjesta se vie mukanaan omalakiseen romaanin maailmaan. Samalla se tulee päästäneeksi lukijan tirkistelyn synnistä.

Taivaslaulu vaikuttaakin kuorolaululta, jossa yhtyvät monet tarinat, niin lasten, naisten kuin miestenkin. Yksityisen yleistäminen on romaanissa onnistunut loistavasti. Taivaslaulu puhuttelee kaikenlaisia naisia, jotka ovat ehtineet kokemaan omia rajojaan: fyysisiä ja henkisiä, yksityisiä ja yhteisöllisiä, absoluuttisia ja hetkittäin havaittavia. Keskiössä on ruumiillisen ja henkisen minän yhteistoiminta moniaine epäsuhtineen ja ristiriitoineen, joka  huipentuu hyvän ja pahan, kilvoittelun ja syyllisyyden, jaksamisen ja uupumuksen, tyytyväisyyden ja häpeän kaksintaisteluksi. Siinä, missä Maija Meikäläiselle nämä ovat yksityisiä asioita, Vilja Vanhoillislestadiolaisen kamppailut ovat yhteisön asia.

Entä jos ruumis pettää hengen sopimuksen?

Minä työnnän vauvanvaunuja, kun vaahterat hehkuvat keltaisina. Kun krookukset nousevat mustasta mullasta, vatsanahkaani potkivat uudet pienet jalkaterät. Ja kun vaahterat ovat taas keltaiset, minä haen ullakolta rattaisiin vauvankopa, joka ei ole ehtinyt pölyyntyä. (s. 38)

Tarina kietoutuu Viljan ja Aleksin parisuhteen ja perheen lämpöön. Vilja raskautuu, synnyttää, hoivaa ja rakastaa, kerta toisensa jälkeen. Aleksi rakastaa ja hoivaa Viljaa ja lapsia. Ollaan niin kuin pitää. Paitsi Vilja ei ole. Vilja alkaa tuntea käytön jäljet kehossaan. Vaikka kuinka on uskoa ja seurat virvoittavat väsyneen äidin kerta toisensa jälkeen, hengen kilvoittelu ja vartalon väsymys käyvät hivuttavaa kaksintaistelua, johon joutuvat osallistumaan myös lapset ja mies. Kaikki Jumalan lahjat on otettava vastaan, kertaavat usko(nto) ja yhteisö monin tavoin. Voiko kaikkeen kuitenkaan taipua, taittumatta?

Nyt nää nuket menis nuorteniltaan. Ne menis ihan innoissaan, ku siellä olis aiheena seurustelu. Kaikki haluais joskus seurustella. Kaikki haluais joskus naimisiin. Ainaki jos pojat ei ois niin lapsellisia. Ainaki jos tytöt olis tarpeeksi kauniita. Ainaki jos ei sais liikaa lapsia. (s. 88)

Naisen osa – epäinhimillisen inhimillinen osa

Taivaslaulu hyödyntää näkökulmatekniikkaa monipuolisesti. Tarina kulkee minäkertojien voimin, mutta vanhoillislestadiolaisesta uskosta ja yhteisöstä lukija saa tietoa niin anonyymin bloggaajan ja blogikommenttien kuin nukkeleikkienkin kautta. Viimeksimainitut ovat erittäin hyödyllisiä vanhoilislestadiolaisuutta tuntemattomille, sillä niissä käsitellään usein mediajulkisuutta saaneita kohuilmiöitä, kuten hoitokokouksia ja pedofiliaa, yhteisön sisäistä logiikkaa ja ajatuksia valottaen. Pääasiasta, naisen osasta, ei kuitenkaan ikinä irtauduta monen sivun ajaksi.

Taivaslaulussa erityisen mielenkiintoista on naisen ruumiillisuuden ja toisaalta intellektuaalisuuden (tai henkisyyden, miten näitä nyt haluaakin nimitellä) välisten jatkuvien haasteiden rehellinen käsittely. Äitiydessä ruumiillisuus nousee erittäin määrääväksi tekijäksi naisen elämässä. Kohdussa kasvava sikiö ottaa tilaa, tekee aiemmin hallitusta hallitsemattoman. Toisaalta toisen palveluksessa toimiva ruumillisuus ei lopu synnytykseen: imetys, kasvatus ja hoiva vaativat tilaa, aikaa ja kädet, sydämestä puhumattakaan. Miten tämä sovitetaan yhteen oman minuuden toteuttamisen, omana minänä olemisen kanssa silloin, kun ei haluaisi, että itse katoaa täysin äitiyden taa? Vaikka lapset ovat toivottuja, äitiys ei silti välttämättä riitä elämän sisällöksi.

Tällaiseen intellektuaalisen ja ruumiillisen ristiriitaan voi samastua, mikäli ei olisi kuin yksi lapsi. Taivaslaulussa henkisen ja ruumiillisen haasteet viedään äärimmilleen. Mitä, jos henki olisi kyllä altis, mutta ruumis laittaa hanttiin? Jos ruumis laittaa hanttiin, meneekö mieli kuitenkin perässä, omien ja yhteisön oletusten ja toiveiden vastaisesti? Joudutaan todella vaikeiden kysymysten eteen: onko tärkeämpää huolehtia Jumalan jatkuvasta luomistyöstä, vai huolehtia jo luoduista lapsista*? Milloin liika on liikaa? Voiko liika olla liikaa? Miksi se ei ole sitä kaikille? Onko se liikaa, jos se ei ole sitä kaikille? Missä on vika?

Naiselta vaaditaan paljon. Synnyttämällä taivaaseen, mietin, vaikka tiedän, ettei se kirjaimellisesti niin mene, sillä synnyttämisen lisäksi tarvitaan myös usko. Tai uskon lisäksi synnyttäminen. Mutta ilman synnyttämistä ei ole taivaaseen menemistä, tai ainakin pitää ehtiä tehdä vilpitön parannus ennen kuolemaa. Minulla on raskas olo. Miksi toiset saavat synnyttää inhimillisesti parin kolmen vuoden välein, kun taas toiset saavat vauvan joka vuosi? (s. 45)

Vahva nainen, heikko nainen, oikea nainen, huono nainen?

Taivaslaulu on eräällä tapaa jopa feministinen (tai post-feministinen) romaani. Se luotaa vahvan naisen myyttiä, myöskin heikon naisen myyttiä, tavalla, jota perheen ja uran lupaava feministinen retoriikka ei aina edes tunnista. On yllättävää (mutta tarkemmin ajatellen erittäin loogista), että ruumiillisuuden diskurssia herättelevä teos tulee nimenomaan uskonnollisesta yhteisöstä. Erityisen järkyttävää on, että valtavirtayhteisössä voi tunnistaa samoja naisen ruumiillisuuden hallinnan elkeitä ja äitiyskilvoittelun soidinmenoja, toki lääketieteen, lastenkasvatusohjeiden ja päivälehtien pääkirjoitusten neutraaliksi naamioituviin asiantuntijalausuntoihin paketoituina. Pauliina Rauhalan teos ehkä kutsuu lukemaan vanhoillislestadiolaisuuden kuvausta, mutta vie lopulta syviin, sanattomiin kokemuksiin.

***

*Romaanissa selitetään, miksi tämä vanhoililslestadiolaisen yhteisön ulkopuoliselle varsin selkeä kysymys voi olla uskovaiselle hyvin vaikea.

***

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus 2013
281 s.

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni (Atena 1997)

Hilkka Ravilon nimi on jäänyt mieleen useissa kirjablogeissa suitsutettuna nevörhöördinä. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni nappasin mukaan kirjaston kierrätyshyllystä ohi mennessäni, koska nimi oli tuttu. Olisin ehkä valinnut teemaltaan kevyemmän teoksen, jos olisin tajunnut ennen aloitusta, että romaanin teemana on pedofilia ja insesti.

Ravilo käsittelee järkyttävää aihettaan melko tyylikkäästi: kauheudella mässäilyä ei juuri näy, mutta inhimillinen hätä ja lapsen hyväksikäytön aikuisuudessa sekä häneen itseensä että muihin vaikuttavat seuraukset tuodaan voimakkaasti esille. Draaman kaari on tässä romaanissa erittäin mielenkiintoinen kulkiessaan nykypäivästä menneisyyteen ja takaisin nykypäivään. Kaari on sovitettu yllättävään kertojanäkökulmaan, joka on tarpeen, sillä teoksessa halutaan kuvata, miltä insesti näyttää niin uhrin kuin uhrin läheisten silmin.

“Maija pitää sitten huolta Soilikista”, papintäti vannotti ja Maija ihmetteli, oliko rouvalla valittamista. “Ei toki, en minä sillä. Ajattelin vain… eiväthän ne miehet oikein lasten päälle ymmärrä… että jos Soilikki nukkuisi teidän puolella.” (s. 105)

Mesimarjani, pulmuni, pääskyni -teoksessa tarina alkaa Soilikin ja Sepon kasvinkumppanuudesta: Soilikki muuttaa maalaiskylän pappilaan vanhempiensa kanssa. Sepon äiti puolestaan on pappilan piika, joka kasvattaa yksin edellisen rovastin väkivalloin siittämää poikaa. Seppo ja Soilikki ovat tavallaan perhettä, tavallaan kahden kerroksen väkeä. Pappilan hierarkinen, herraskainen elämänmeno näyttäytyy kyläläisille ja Sepolle erityisesti rovastin isällisen ohjaavan, tukevan ja tuomitsevan käden kautta. Mutta pappilan naisille, etenkin Sepon äidille ja Soilikille rovasti näyttäytyy toisin: omituisine vaatimuksineen, helvetin tulilla pelotteluineen, yöllisine seksuaalisine väkivallantekoineen. Pelastusta ei ole. Seksuaalisen väkivallan sävyttämä lapsuus seuraa Soilikin ja siksi myös Sepon elämää läpi aikuisuuden.

Ravilo kertoo Soilikin tarinan kolmannessa persoonassa. Soilikin lapsuutta kuvataan kaikkitietävän kertojan äänellä, nykyisyydessä puhuu Seppo, joka on ollut Soilikkinsa kanssa naimisissa parisenkymmentä vuotta. Neutraalihkosta kertojanäänestä iskeytyy läpi insestikokemuksen tuskallisuus, joka ei kipuile pelkästään fyysisenä. Vertailukohtana toimii Sepon äiti elämänkokemuksineen ja omine selviytymiskeinoineen. Rinnastamalla kahden eri tavoin kaltoinkohdellun hahmon kokemukset Ravilo analysoi, mikä on tekee insestikokemuksesta erityisen tuskallisen kokijalleen.

Elämää papin perheessä kyllästävät loputon salailu, pelko, syyllisyys ja häpeä. Erityisen koskettavaa on seurata Soilikin lapsenomaista itsesyyttelyä ja haaveilua. Miksi minä en kestä tätä, vaikka muut tytöt kestävät? Voisinko muuttaa toiseen perheeseen?

Ravilo onnistuu lapsuuskuvauksessa hyvin. Nykypäivän luonti ja Sepon kamppailu avioliittonsa pelastamiseksi – itsensä pelastamiseksi – on sekin uskottavaa. Traagisuus leimaa päähahmojen elämänpolkuja. Rovasti Rantasen hahmo jää omituisen paperiseksi, ja erityisesti Sepon suhde rovastiin lähinnä sanahelinäksi, mutta en yhtään ihmettele, ettei kirjailija ole hahmoon halunnut sen tarkemmin koskea. Ravilo käyttää taitavasti perinteisiä hienovaraisia kauhufiktion keinoja tunnelmanluonnissa.

Mielenkiintoista tässä romaanissa on myös ajankuva. Entisaikain maalaisidylli, johon monesti nostalgisesti haikaillaan, on jo sosiaalisten rakenteidensakin puolesta mahdollistanut käsittämättömän tuskallisia murhenäytelmiä. Ravilo ei mässäile, mutta ei myöskään kaunistele. Kuten monet kirjailijan tuotantoon aiemmin tutustuneet kirjabloggaajat, myös minä liityn Ravilon fan clubiin ensilukemalta.

***

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni
Kansi: ?
Atena 1997
309 s.

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko 2012)

David Mitchellin Pilvikartasto on loistava kerrontataiteen timantti, joka pohtii  ihmisluonnon pysyvyyttä taiteillessaan historian, nykypäivän ja tulevaisuuden mentaliteettien fiktiitivisissä kulminaatiopisteissä. Romaani sisältää kuusi tarinaa, jotka limittyvät toisiinsa ja kaatuvat toistensa syliin kuin romahtava korttitalo. Vesa Suomisen suomennos tavoittaa alkuperäisen tyylipuhtaasti siitä huolimatta, että Mitchell on romaanissaan käyttänyt historiallisia puheenparsia ja keksinyt oman kreolikielensä. Tämä on yksi niitä kirjoja, jonka haluaisi lukea uudelleen ja uudelleen ensimmäistä kertaa.

Pilvikartastoa on vaikea selittää avaamatta tarinaa liikaa (eli jos haluat yllättyä ja ällistyä, tämä kappale kannattaa varmaankin jättää väliin). Sen kuuden tarinan päähenkilöt vievät romaanin alkuosassa eteenpäin, sekä toisintavat, ihmisluonnon taipumusta hyväksikäyttää kanssaihmisiään, mutta toisaalta myös auttaa kanssaihmisiään. Tämä hämmästyttävä dikotomia yhdistää kaikkia kirjan toisiinsa lomittuvia tarinoita. Notaari Adam Ewingin 1800-lukulaisessa matkapäiväkirjassaan kertomaa liikematkaa Tyynellä valtamerellä lukee toisen maailmansodan jälkeisessä Bruggessa säveltäjä Frobisher , joka kirjoittaa kirjeitä fyysikko Sixsmithille, jonka kohtaloa selvittelee -70-luvulla lehtinainen Luisa Rey, joka on päähenkilönä romaanissa, joka on nyttemmin lähetetty kustantaja Timothy Cavendishille, joka joutuu vangiksi vanhainkotiin, jossa hänelle tuo lounaan sukupuolettoman robotin oloinen tarjoilija. Seuraavaksi seuraamme sukupuolettoman tarjoilijarobotin, Sonmi-451:n tarinan oratiotaltiota, jota käytetään lasten leluna ja uskonnollisena symbolina kaukaisen tulevaisuuden dystooppisessa kyläyhteisössä.

Ihmiskunnan historian läpi soljuvan kirjallisen jäämistön (jos näin nyt voi sanoa) lisäksi päähenkilöitä yhdistävät muutkin tekijät, joiden periytymistä sukupolvien yli Mitchell pohtii Pilvikartastossa. Mikä oikein saa ihmisen olemaan ihmiselle susi? Kuka saa määritellä, kenelle käy paremmin tai heikommin, mikä ajaa ihmisen olemaan julma toiselle? Mitchell ei päädy helppoihin heittoihin, vaan näyttää tarinoidensa avulla sosiaalisten hierarkioiden ja henkilökohtaisten suhteiden muodostamia verkostoja kunkin kertomuksen aikakaudelle tyypillisten tilanteiden avulla.

Ali-ihmisslummit motivoivat alempien luokkien kuluttajia osoittamalla heille, mikä koituu niiden osaksi, jotka eivät onnistu kuluttamaan rahaa ja tekemään työtä kunnon kansalaisten tavoin. (s. 429)

Myös kirjan tarinoissa heijastuu kirjailijan tarkka historiatietoisuus: niistä jokainen on kirjoitettu ajassaan uskottavalle äänelle, joka on kerrottu aikakaudelle tyypillisellä tyylillä. 1800-lukulainen matkakertomus, -70-luvun dekkari ja kirjoitustaidottoman taatan kyläyhteisössään kertoma tarina ovat erityisen tyylipuhtaita kokonaisuuksia, vaikka jälkimmäinen on kielenkäytöltään haastavaa luettavaa runsaiden kirjailijan keksimien uudisilmausten takia. Siinä, missä todellisille historiallisille ilmaisutavoille on useimmilla lukijoilla jonkinlaista kokemusta lukemista helpottamassa, Pilvikartaston futuristiset scifi-tarinat joutuvat kannattelemaan toisiaan ja ne tekevätkin sen erinomaisesti. Suomentaja on selviytynyt tuskallisen vaikealta vaikuttavasta tehtävästään äärettömän hyvin, sillä erilaiset historialliset tyylit ja äänet pitävät kutinsa pilkulleen myös suomeksi.

Rakenteellisesti Mitchellin romaani on mestarillinen. Draaman kaaren voisi visualisoida Fuji-vuoreksi, sillä ensimmäiset viisi tarinaa etenevät kronologisesti, mutta jäävät kesken huippukohdissaan. Seuraava tarina sitoutuu aina edellisen loppukohtaan, kuudes tarina näyttää kaikkien tarinoiden kronologisen lopun ja sen jälkeen aiemmat tarinat jatkavat siitä mihin jäivät. Kuulostaa postmodernilta kikkailulta, mutta Mitchellin toteutuksessa rakenne toimii uskomattoman hyvin lukijan liidellessä tarinoiden ja eettisten pohdintojen laineilla silloinkin kun kirjailija huomauttaa näiden olevan vain kuvitelmaa.

Me emme pysy kauaa kuolleina. Kun Lugerini päästää minut menemään, seuraava syntymäni koittaa yhden sydämenlyönnin päästä. Kolmentoista vuoden kuluttua tästä päivästä me tapaamme taas Greshamissa, kymmenen vuotta myöhemmin minä olen taas tässä samassa huoneessa, pitelen tätä samaa asetta, kirjoitan tätä samaa kirjettä, päättäväisyyteni yhtä täydellinen kuin monipäinen sekstettoni. Sellaiset elegantit varmuudet lohduttavat minua. (s. 625)

***

Wachovskin veljesten tekemä elokuva Pilvikartastosta saa Suomen ensi-iltansa perjantaina 1.3.2013. Odottelen mielenkiinnolla, miten tästä romaanista on kyetty tekemään elokuva, mutta kirja antaa odottaa visuaalista ilotulitusta.

***

David Mitchell: Pilvikartasto
Suom. Vesa Suominen
Kansi: Riikka Majanen
Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2012
676 s. 
Engl. alkup. Cloud Atlas

Melanie Gideon: Vaimo 22

Melanie Gideon: Vaimo 22

Melanie Gideon: Vaimo 22 (Gummerus 2012)

Melanie Gideonin romaani Vaimo 22 on tilitys keski-ikäisen naisen kasvamisesta eroon kaikesta, mikä on hänelle tärkeää. Vaimo 22 on teknisesti ottaen onnistunut kirja: monien tyylilajien käyttö selittyy tarinansisäisesti, kirjan nostamat teemat ovat yleisinhimillisiä ja hahmotkin melkolailla uskottavia. Lähes loputon emotionaalinen vellaaminen kuitenkin lähmäyttää lukukokemuksen itsesäälinsekaiseksi.

Vaimo 22 keskiössä ovat päähenkilön oman pahan olon vatvominen, sen sälyttäminen perheenjäsenten niskoille mitä banaaleimmilla keinoilla sekä jatkuva nettaaminen. Alicella on menestynyt aviomies, teinilapset, koira, talo ja osa-aikatyö alakoululaisten ilmaisutaidon opettajana. Oikeasti hänestä piti tulla Oikea Näytelmäkirjailija, mutta ensimmäisen näytelmän saaneiden murska-arvioiden jälkeen Alice ajautui elämään unelmiaan pienempää elämää. Säästöliekin katkeroittama Alice on nelivitosena ajautunut niin ahtaalle ja etäälle läheisistään, että pelastus tuntuu löytyvän mieluiten salasuhteesta.

79. Minusta tuntuu, että kaikilla on jossain vaiheessa oma vuoronsa: olla kulisseissa huolehtimassa lavasteista, näytellä sivuroolia, olla kuorossa ja näytellä pääroolia. Lopulta päädymme katsomon pimeyteen kasvottomina ihailemaan näytelmää. (s. 281)

Kirjailija on onnistunut änkemään Vaimo 22:een runsaasti uskottavaa kuvausta keski-ikäisten naisten elämästä, jossa itsesäälivellaaminen saattaa hyvinkin olla elämän keskeinen sisältö. Kirjailijan chick litmäinen ote antaa kuitenkin alusta lähtien ymmärtää, että parempaa on luvassa. Taite parempaan tapahtuukin noin sivulla 370, josta lähtien lukijan eteen vyöryää onnellisten juonenpäättelyjen tulva.

Romaanin emotionaalisen sisällön yksinuottisuuden lamaavaa vaikutusta keventävät romaanin monet tekniset ratkaisut. Facebook-keskustelut, näytelmänomaiset kohtaukset, google-haut ja tavanomainen proosa limittyvät yhtenäiseksi tarinaksi ja selittyvät osin päähenkilön taiteellisilla pyrkimyksillä. Itseapumaista sisältöä tuodaan päähenkilön läpikäymän kyselykaavakkeen avulla. Sen kysymykset löytyvät liitteenä kirjan lopusta. Teknisen sekametelisopan lisäksi iso fontti ja väljä taitto tuovat keveyttä lukukokemukseen.

Harvat chick lit -kirjat tekevät näin suuren vaikutuksen. Johtuu mahdollisesti välittömässä tulevaisuudessa uhkaavasta omasta keski-ikäistymisestäni, mutta koin tämän kirjan ranteet auki -tason masennuskokemukseksi. Tällaisetkin kokemukset voivat olla kuitenkin hyödyllisiä: kirja on vahva puhe katkeruuteen vajoamista ja jaettua itsesäälittelyä vastaan ja perheenjäsenten välisen yhteyden rakentamisen ja jatkuvan ylläpitämisen puolesta.

***

Melanie Gideon: Vaimo 22
Suom. Paula Takio
Kansi: ?
445 s. 
Gummerus 2012
Engl. alkup. Wife 22

Synttärit ja arvonta!

Anja Snellmanin romaani Lemmikkikaupan tytöt

© Taika. Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt (Otava 2007).

Jipii ja jänisräikkä! Vihdoinkin olen asettanut itseni tilanteeseen, jossa muistan suurin piirtein mitä kaikkia kirjoja tuli luettua edellisenä vuonna. Tai voin vähintään tarkistaa asian kätevästi.

Itse asiassa luin huomattavasti enemmän kirjoja kuin mistä bloggasin: kaikista kirjoista ei vain osannut kirjoittaa mitään. E. L. Doctorowin Ragtime on niin hieno ja ällistyttävä, etten tiennyt mistä aloittaa tai mihin lopettaa. Laila Anja (!) Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt puolestaan kertoi tärkeästä aiheesta, mutta jotenkin niin lehtimiesmäisen neutraalisti, monesta näkökulmasta, mutta kuitenkin etäännytetysti, että siitä oli vaikea olla mitään mieltä.

Ja sitten oli niitä kirjoja, jotka jäivät kesken. Ja niitä oli paljon: elämä on liian lyhyt heitettäväksi mitäänsanomattomaan kirjaan. Mieleenpainuvin inhokki oli Will Selfin Suuret apinat, joka on hengannut keskeneräisenä yöpöydälläni aika tasan vuoden ajan. Tänään se lähtee kirjaston vaihtohyllyyn. Ulysseksen kanssa en ole vielä luovuttanut lopullisesti, vaikka se jääkin jatkuvasti muiden kirjojen jalkoihin. Noloa myöntää, mutta sivistys ja henkinen kasvu eivät ole tässä torpassa selvästikään yhtä motivoivia kuin huvitus tai ärsytys.

Ekan blogivuoden suurin päätös oli lopettaa täysin anonyymin nimimerkin takana keikistely. Ällistyttävää, että ihminen uskaltaa seistä (lähes) julkisesti mutuhuttunsa takana.

Vuoden aikana myös opin itsestäni lukijana vaikka mitä. Ensinnäkin olen surkea etenemään minkään suunnitelmallisen lukulistan mukaan. Salaspontaanius on lukijuuteni kulmakivi. Toisekseen tykkään fiilistellä ja liikuttua lukiessani enemmän kuin aiemmin uskoin, enkä vastaa ollenkaan tiukan analyyttista, mukavuusalueensa ulkopuolella jatkuvasti hengailevaa sankarilukijaa, ellei ole ihan pakko. Ja kolmanneksi, kirjoista keskustelu on ihan parhautta, vaikka kuvittelin saaneeni siitä tarpeekseni yliopistolla.

Vuoden parhaan kirjan tittelistä taistelevat tasapuolisesti ja täysin eri syistä China Miévillen Kraken, John Berendtin Midnight in the Garden of Good and Evil ja Jyrki Heinon KellariEnsi vuonna voisinkin ottaa asiakseni lukea enemmän noir-henkistä uuskummaa, puolihaasteellista viihteellistä ja historiallista ihanuutta.

Ja sitten pääasiaan: synttäriarvonta

Synttäreiden kunniaksi arvon kirjanmerkkejä. Ihan itte askartelin. Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin tämän postauksen perään 16.9. mennessä ja voittajat ilmoitetaan 17.9., mikäli ei ole force majeure, esim. synnytys.

Laittakaa kommenttiin nimi, yhteystiedot (ei julkaista) ja väritoive (musta, vihreä, turkoosi). Eka voittaja saa haluamansa värisen merkin, toka ja kolmas saavat yllätyksen! Ks. värivaihtoehdot alla. Kiitos osallistumisesta!

Arvotaan kirjanmerkkejä. Mallina yst. toimii Minna Canthin Valitut teokset (WSOY 1953).

Kirjauutiset: Sähkökirjat Helmetistä (ja muualta)

Pääkaupunkiseudun kirjastot avaavat uuden e-kirjapalvelun elokuun alussa, uutisoi MikroPC tänään. Uudessa palvelussa hengailevat kirjastojen ruotsin- ja englanninkieliset nimekkeet, siinä missä suomenkieliset löytyvät edelleen Ellibs-palvelusta. Kirjojen lukemiseksi pitää ladata soveltuvat ohjelmat omalle lukulaitteelle.

Paperikirja ei saa kuolla sukupuuttoon

Kuoleeko paperikirjakin joskus sukupuuttoon? Jopa meidän taloudestamme?

Olen monesta syystä ollut henkeen ja vereen paperikirjalukija toistaiseksi. Ellibsiä muistaakseni yritin joskus käyttää, mutta kokeilu jäi lukuohjelman latailu ja asennus -ohjeiden ymmärtämisharjoitukseksi. Lukulaitteen olen joskus nähnyt. Muistaakseni työmatkalla bussissa. Helmetin kirjastoista saa lainata niitäkin!

Sen sijaan netissä asuvia ilmaiskirjapalveluita on tullut käytettyä vuosien varrella paljonkin, lähinnä toki työn puolesta. Project Runeberg ja Project Gutenberg ovat nerokkaita, voittoa tuottamattomien yhteisöjen pääasiassa vapaaehtoisvoimin ylläpitämiä palveluita, jotka tuottavat ilmaisia (copyrighteista vanhentuneita) kirjoja internettiin kaikkien saataville.

Googlen kirjahaku on osoittautunut varsin käteväksi vähintään tietokantana: sitä kautta on yleensä helpompi löytää maailman kirjastojen digitoimia copyright-vapaita kirjoja kuin vaikka WorldCatistä (joka on kyllä erinomaisen hyvä, jos hakee materiaalia maailman valtakielillä) tai yliopistojen hakukoneista. Googlen kirjapalvelun kautta on myös mahdollista usein selata tai lukea copyright-vapaita kirjoja samoin tein, mikä on valtavan kätevää, varsinkin kun yliopistojen tai muiden julkisten palveluiden tietokantojen kautta joutuu tekemään yleensä monta kommervenkkiä, ennen kuin pääsee itse kirjaan käsiksi, vaikka se kirjastossa vapaassa lainassa olisikin. Pahimmillaan joutuu tietysti e-kirjankin takia raahautumaan kirjaston koneelle saakka.

Pääasiallisin sähkökirjavastustukseni varmaankin johtuu siitä, että ohjelmien kanssa säätäminen tuntuu hankalalta, eikä idea jälleen uudesta digilaitteesta latureineen ja muine värkkeineen erityisemmin innosta. Lukulaite pitäisi kuitenkin hankkia, koska taustavalaistua ruutua tulee tuijotettua päivittäin ihan liikaa muutenkin.

Lisäksi ainakin suomalaiset e-kirjakaupat tuntuvat kuulopuheiden mukaan niin hankalilta ja arvaamattomilta käyttää, että olen suosiolla jättänyt sikseen. Toisaalta taas Amazon.com on maailman kirjakauppapuolella niin iso paha susi (ks. esim. NYTimes 22.2.2012), etteivät helppo käytettävyys ja halvat hinnat silti houkuttele. Lisäksi useimmiten kiinnyn hyviin kirjoihin niin, että haluaisin niiden olevan saatavillani ikuisesti: olisi kurjaa joutua hankkimaan lempparit yhä uudelleen julkaisulaitteiden tai formaattien muuttuessa. Etenkin kun niitä ei voi sitten laittaa sivistyksensä julkiseksi muistomerkiksi kirjahyllyyn pölyttymään…

Mutta pitäisikö tässä nyt sitten kuitenkin alkaa harkita kehityksen aalloharjalle surffaamista? Etenkin kun tulevan talven oletusarvoinen lukuasento ei kokemukseni mukaan tue paperikäyttöliittymään oleellisesti liittyvien operaatioiden suorittamista (esim. sivujen kääntäminen tai paikallaan pitäminen), vaikka lukuaikaa tulee parhaassa tapauksessa olemaan roimasti nykyistä enemmän lukuäitiysloman aikana.

Tekijänoikeus: Kansikuvien julkaisu kirja-arvosteluissa

Kirja-arvostelut on tapana kuvittaa kirjojen kansikuvilla. Se tarkoituksenmukaista, sillä yksi kirjan kansikuvituksen tarkoitus on tuottaa mielikuvia kirjan sisällöstä. Kirjankansi useimmiten yksilöi myös kansien sisältämän teoksen kirjoittajan ja itse teoksen nimet. Niinpä kansi voi tuottaa tekijänoikeuksia a) kannen visuaalisen ilmeen toteuttajalle, b) teoksen kirjoittajalle ja c) kustantajalle, riippuen kustannussopimuksista ja siitä, ovatko tekijänoikeudet rauenneet suoja-ajan päättymisen johdosta.

Yritän seuraavaksi pohtia sanoin ja kuvin, missä tekijänoikeuslain rajat menevät käytännössä kun julkaistaan kansikuvia kirja-arvosteluissa. Haluan kuitenkin ensiksi kiittää Kustannusosakeyhtiö Tammea, kirjailija Pauliina Vanhataloa ja graafikko Laura Noposta, joilta sain luvan tätä kirjoitusta varten ottamieni Korvaamaton -teoksen kuvien julkaisuun. Kirjoitus sisältää kuvia myös kustannusyhtiön, kirjailijan ja graafikon tekijänoikeuksia rikkovista kuvista. Ne eivät kuitenkaan juuri tässä ilmentymässä riko tekijänoikeuksia, koska olen saanut tekijänoikeuksien omistajilta luvat kuvien tuottamiseen ja julkaisuun. Kiitos myös LUMIomena -blogin Katjalle asiantuntevista kommenteista.

Laki sanoo teosten käytöstä arvostelun yhteydessä julkaistavissa kuvissa

Teoksen käyttö arvostelussa on yksi tekijänoikeuslain sallimista rajoituksista tekijänoikeuslakiin. Tekijänoikeuslain 22 § mukaan “julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa.” Taideteosten käyttämisestä arvosteluissa määrää erikseen Tekijänoikeuslain 25 §: “Julkistetuista taideteoksista saa ottaa tekstiin liittyviä kuvia… arvosteluun tai tieteelliseen esitykseen”.

Kustantajan tarjoama pressikuva teoksesta "Korvaamaton"

Tapaus 1: Kustantajan median käyttöön tarjoama kuva Pauliina Vanhatalon teoksesta “Korvaamaton”, kansi: Laura Noponen (Tammi 2012).

Tapaus 1: Kustantajan median käyttöön tarjoama kansikuva

Tekijänoikeudet ovat kustantajalla sekä teosten tekijöillä. Kuvaa saa käyttää arvostelussa julkaisulupaa tekijänoikeuksien omistajilta kysymättä. Hyvän lehtimiestavan mukaista on mainita kansikuvan tekijätiedot kuvan julkaisemisen yhteydessä.

HUOM. hyvän lehtimiestavan noudattaminen on usein mahdotonta.

1) Mitä vanhempi kirja, sitä harvemmin graafikon tai kansikuvataiteilijan nimeä on mainittu kirjan liepeessä.

2) Uusien kirjojen kustantamojen sivuilta saatavien kansikuvien yhteydessä ei välttämättä tule mukana metatietoja, joissa mainittaisiin kannen tekijät. Jos käyttää pressikuvaa, ei kannen tekijästä ole tällöin välttämättä tietoa käytettävissä.

***

***

***

Kansi Pauliina Vanhatalon teoksesta "Korvaamaton"

Tapaus 2: Arvostelijan ottama kuva kansikuvasta. Kuva ei ylitä teoskynnystä. Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton, kansi Laura Noponen. (Tammi 2012)

Tapaus 2: Arvostelijan kirjan kannesta ottama kuva

Teos ei ylitä teoskynnystä, sillä se ei eroa riittävästi alkuperäisestä teoksesta. Tekijänoikeudet ovat kustantajalla sekä teosten tekijöillä, mutta kuvaa saa käyttää arvostelussa julkaisulupaa kysymättä. Hyvän lehtimiestavan mukaista on mainita kansikuvan tekijätiedot kuvan julkaisemisen yhteydessä.

Muut teosten käyttöä arvostelun osana säätelevät lainkohdat

Teosten käyttöä kuitenkin säätelevät myös muut lainkohdat, joita kuvitusta julkaistessaan saattaa tulla rikkoneeksi. Tärkeimmät liittyvät alkuperäisen teoksen muunteluun tai muuttamiseen: muunnellun tai muutetun teoksen julkaisu ilman alkuperäisten tekijänoikeuksien omistajien lupaa on laissa kielletty.

Tekijänoikeuslain 3 § mukaan :

Kun teoksesta valmistetaan kappale tai teos kokonaan tai osittain saatetaan yleisön saataviin, on tekijä ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii.

Teosta älköön muutettako tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tahi omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla, älköönkä sitä myöskään saatettako yleisön saataviin tekijää sanotuin tavoin loukkaavassa muodossa tai yhteydessä.

Oikeudesta, joka tekijällä on tämän pykälän mukaan, hän voi sitovasti luopua vain mikäli kysymyksessä on laadultaan ja laajuudeltaan rajoitettu teoksen käyttäminen.

Tekijänoikeuslain 4 § puolestaan antaa velvoitteita teoksen muuntelijalle:

[1] Sillä, joka on kääntänyt teoksen tai muunnellut sitä tahi saattanut sen muuhun kirjallisuus- tai taidelajiin, on tekijänoikeus teokseen tässä muodossa, mutta hänellä ei ole oikeutta määrätä siitä tavalla, joka loukkaa tekijänoikeutta alkuperäisteokseen.

[2] Jos joku teosta vapaasti muuttaen on saanut aikaan uuden ja itsenäisen teoksen, ei hänen tekijänoikeutensa riipu tekijänoikeudesta alkuperäisteokseen.

Arvosteluissa julkaistaviin, kansikuvan sisältäviin valokuviin nähden Tekijänoikeuslain 4 § on nähdäkseni tulkittavissa kahdella tavalla:

1) Mikäli kansikuvan sisältävän valokuvan ei katsota ylittävän teoskynnystä, alkuperäiset tekijänoikeudet säilyvät, mutta kuvan saa julkaista arvostelun tai muun lain tekijänoikeuksista rajaaman käytön yhteydessä lain rajaaman tekijänoikeuksien rajoitusten puitteissa.

2) Mikäli valokuvan katsotaan ylittävän teoskynnyksen, on kuvaajalla oikeus käyttää kuvaa omien tekijänoikeuksiensa perusteella. Edelleen hyvän lehtimiestavan mukaista on mainita alkuperäisen kansikuvan tekijätiedot.

Tekijänoikeusneuvosto ei ole koskaan antanut lausuntoa kirjojen kansikuvien kuvaamisesta arvosteluihin, mutta muissa valokuvien käyttöön liittyvissä lausuntopyynnöissä on aina kiinnitetty huomiota siihen, että arvostelun tai tieteellisen esityksen kuvien ja tekstin tulee olennaisesti liittyä yhteen, jotta taideteosten julkaisu ilman alkuperäisten oikeuden omistajien suostumusta on laillista.

Arvostelijan ottama kuva Pauliina Vanhatalon "Korvaamattoman kannesta"

Tapaus 3: Arvostelija on ottanut kuvan kirjan kannesta ja lisännyt luovia elementtejä alkuperäisen kannen taakse. Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton, kansi Laura Noponen (Tammi 2012).

Tapaus 3: Arvostelijan kansikuvasta ottama kuva, johon lisätty elementtejä taustalle

Teos ylittää teoskynnyksen, sillä se eroaa riittävästi alkuperäisestä teoksesta, jotta sen voi tunnistaa itsenäiseksi luovan työn tulokseksi. Tekijänoikeus uuteen kuvaan siirtyy kuvaajalle. Uusi teos ei loukkaa alkuperäisten oikeuden omistajien tekijänoikeuksia, sillä alkuperäistä teosta ei ole muuteltu. Kuvan julkaisu vaatii taideteoksen alkuperäisten oikeuksien omistajien luvan, mikäli se julkaistaan jossain muussa kuin lain määräämissä tekijänoikeuksia rajoittavissa yhteyksissä.

Mikäli kuvan ei katsota eroavan riittävästi alkuperäisestä teoksesta, jotta se ylittäisi teoskynnyksen, kuvan saa edelleen julkaista teosta käsittelevän arvostelun tai tieteellisen työn yhteydessä.

***

***

***

***

Pauliina Vanhatalon teos Korvaamaton

Tapaus 4: Arvostelijan ottama kuva, johon lisätty omaa luovan työn jälkeä alkuperäisen kansikuvan eteen. Pauliina Vanhatalo: “Korvaamaton”, kansikuva Laura Noponen (Tammi 2012).

Tapaus 4: Arvostelijan kansikuvasta ottama kuva, johon lisätty elementtejä eteen

Teos ylittää teoskynnyksen, sillä se eroaa riittävästi alkuperäisestä teoksesta, jotta sen voi tunnistaa itsenäiseksi luovan työn tulokseksi. Tekijänoikeus uuteen kuvaan siirtyy kuvaajalle. Uusi teos ei loukkaa alkuperäisten oikeuden omistajien tekijänoikeuksia, sillä alkuperäistä teosta ei ole muuteltu. Kuvan julkaisu vaatii taideteoksen alkuperäisten oikeuksien omistajien luvan, mikäli se julkaistaan jossain muussa kuin lain määräämissä tekijänoikeuksia rajoittavissa yhteyksissä.

Mikäli kuvan ei katsota eroavan riittävästi alkuperäisestä teoksesta, jotta se ylittäisi teoskynnyksen, kuvan saa edelleen julkaista teosta käsittelevän arvostelun tai tieteellisen työn yhteydessä.

***

***

***

***

Kuva Pauliina Vanhatalon "Korvaamattomasta", osa kantta peitetty

Tapaus 5: Arvostelija on lisännyt elementtejä alkuperäisen kansikuvan päälle. Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton, kansi Laura Noponen.

Tapaus 5: Arvostelijan kansikuvasta ottama kuva, lisätty elementtejä kansikuvan päälle.

Teos ylittää teoskynnyksen, sillä se eroaa riittävästi alkuperäisestä teoksesta, jotta sen voi tunnistaa itsenäiseksi luovan työn tulokseksi. Tekijänoikeus uuteen kuvaan siirtyy kuvaajalle.

On epäselvää, loukkaako teos alkuperäisten oikeuden omistajien tekijänoikeuksia, ks. TekijäL 3 § ja 4 §. Itse en tällaista rajatapauskuvaa välttämättä uskaltaisi käyttää (en kaipaa lisää jännitystä elämääni, joten yritän pysytellä mieluiten selkeästi lain jommalla kummalla puolella.)

Kuvan julkaisu vaatii taideteoksen alkuperäisten oikeuksien omistajien luvan ainakin silloin, jos se julkaistaan jossain muissa kuin lain määräämissä tekijänoikeuksia rajoittavissa yhteyksissä. Luultavasti silloinkin kannattaa varmistella pyytämällä se lupa.

***

***

***

Muunnelma Pauliina Vanhatalon "Korvaamattoman" kansikuvasta

Tapaus 6: Arvostelijan muunnelma alkuperäisestä kansikuvasta. Rikkoo tekijänoikeuslakeja, mikäli julkaistaan ilman alkuperäisen kannen tekijäoikeuksien omistajien lupaa. Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton, alkuperäinen kansi Laura Noponen (Tammi 2012).

Tapaus 6: arvostelijan kansikuvasta ottama kuva, jossa graafikon teosta muuteltu

Teos ylittää teoskynnyksen, sillä se eroaa riittävästi alkuperäisestä teoksesta, jotta sen voi tunnistaa itsenäiseksi luovan työn tulokseksi. Tekijänoikeus uuteen kuvaan siirtyy kuvaajalle.

Teos loukkaa sinällään ainakin alkuperäisen visuaalisen ilmeen luoneen henkilön tekijänoikeuksia, luultavasti myös kustantamon. Alkuperäisen teoksen muuntelijan tulee hankkia alkuperäisten tekijänoikeuksien omistajien lupa kuvan julkaisuun missä tahansa yhteydessä, ks. TekijäL 3 §.

Kiitos kansikuvamuunnelman julkaisuluvasta tässä blogauksessa alkuperäisten tekijänoikeuksien omistajille.

***

***

***

***

***

***

Muunneltu kansikuva Pauliina Vanhatalon teoksesta "Korvaamaton"

Tapaus 7: Arvostelijan muunnelma alkuperäisestä kansikuvasta. Kuvaa ei saa julkaista missään yhteydessä ilman alkuperäisten tekijänoikeuksien omistajien lupaa. Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton, alkuperäinen kansi Laura Noponen (Tammi 2012).

Tapaus 7: arvostelijan kansikuvasta ottama kuva, jossa graafikon ja kirjailijan teosta muuteltu

Teos ylittää teoskynnyksen, sillä se eroaa riittävästi alkuperäisestä teoksesta, jotta sen voi tunnistaa itsenäiseksi luovan työn tulokseksi. Tekijänoikeus uuteen kuvaan siirtyy kuvaajalle. Teos loukkaa vähintään alkuperäisen visuaalisen ilmeen luoneen henkilön sekä kirjailijan tekijänoikeuksia, luultavasti myös kustantamon tekijänoikeuksia. Ks. TekijäL 3 §.

Teoksen julkaisu missään yhteydessä vaatii alkuperäisten tekijöiden luvan. Kiitos kansikuvamuunnelman julkaisuoikeudesta tässä blogauksessa alkuperäisten tekijänoikeuksien omistajille.

Lopuksi

Kaikki tässä blogissa julkaistut  tekijänoikeuteen liittyvät pohdinnat ovat omiani ja oman tekijänoikeuslain ja tekijänoikeusliittojen ohjeiden tulkitsemisen sekä käytännön tekijänoikeuskokemuksen (1 kpl) tulosta. Tämän blogauksen teksti on tarkoitettu herättämään ajatuksia ja keskustelua tekijänoikeudesta silloin, kun kirjojen kansikuvia käytetään osana kirja-arvosteluja tai -blogauksia.

Älkää käyttäkö tositilanteissa! Hankkikaa tarvittaessa apua asiantuntijoilta, esim. Kuvastolta tai Kopiostolta.

Lisätietoja:

IPR University Center – Immateriaalioikeusinstituutti, artikkelit:

http://www.iprinfo.com/lehtiarkisto?action=articleDetails&a_id=619&id=41

http://www.iprinfo.com/lehtiarkisto?action=articleDetails&a_id=496&id=35

Tekijänoikeuslaki http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1961/19610404

Tekijänoikeusneuvoston lausunnot, valokuven ja taideteosten käyttöön ja tekijänoikeuksiin liittyviä mm.:

TN 2008: 12, TN 1993: 7, TN 1993: 18, TN 1993: 20 (pdf-formaatissa Tekijänoikeusneuvoston sivuilla)

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Pauliina Vanhatalon teos Korvaamaton, kansikuva Laura Noponen

© Kirjakko. Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton, kansi Laura Noponen (Tammi 2012)

Pauliina Vanhatalon neljäs romaani Korvaamaton kuvaa erään äidin elämän mullistavaa suruprosessia sikiön menehdyttyä aivan viime hetkillä ennen synnytystä. Vaikka aihe on äärimmäisen painava ja pelottava ainakin näin raskaana olevalle äiti-ihmiselle, Vanhatalon käsittelyssä surutarina soljuu eteenpäin turhia mässäilemättä tai hehkuttamatta. Niinpä lukukokemus on erittäin miellyttävä karmivasta teemasta huolimatta.

Korvaamaton (Tammi 2012) virkkaa yhteen päähenkilö Aamun elämässä oikeuden, vääryyden ja sovituksen monisäikeisiä teemoja. Aamu on ammatiltaan käräjäoikeuden tuomari. Hän joutuu päivittäisessä työssään punnitsemaan niitä ihmiselämän tragedioita, joista joku haluaa jonkun maksavan jotain, rahalla, vapaudella tai hengellään. Oikeutta on saatava, oikeus korjaa tapahtuneen vääryyden.

Kukaan ei voi kuitenkaan antaa oikeutta Aamulle. Se vain tapahtui. Ja sen kanssa on elettävä. Korvaamattomassa tarinan jännite syntyykin päähenkilön ja hänen läheistensä eläessä arjen keskellä suruaan yhdessä ja yksin. Arki ja suru, näiden yhdistäminen on vähintään yhtä vaikeaa kuin oikeuden ja sovituksen, eikä niiden yhdistämiseen ole käytettävissä edes mitään sääntöjä tai käsikirjaa.

Toisaalta jännitteitä syntyy työn ja surun yhdistämisessä. Työ auttaa Aamua pysymään elämänsyrjässä kiinni toimiessaan pakopaikkana, jonne suru ei kuulu. Mutta miten käy, kun työtoverit saavat tietää? Vuotaako suru sinnekin, missä sille ei ole tilaa?

Vanhatalon kuvaus tuomarin työstä ja työilmapiirista “kehittyvässä” työyhteisössä on erittäin mielenkiintoista ja ansiokasta. Kirjailija onnistuu puhaltamaan hengen pienimmissäkin osissa näyttäytyviin sivuhahmoihin, jotka kaikki kytkeytyvät merkityksellisesti romaanin päätarinaan ja -henkilöön. Sivurönsyjä ei ole: Vanhatalo on onnistunut tiivistämään tarinan ja pohdinnan 203 sivuun. Tässä romaanissa kaikki on olennaista, mikä on harvinainen saavutus näin vapaan koneellisen tekstinkäsittelyn aikana.

Vaikka Korvaamaton on ensimmäinen lukemani Vanhatalo, lukulistalleni pompsahtivat välittömästi myös muut Vanhatalon teokset. Koskettava Korvaamaton sopisi rankasta aiheesta huolimatta mielestäni eritoten äideille: jos sitä aina välillä unohtaakin arjen pyörityksessä, miten kiitollinen saa olla elämälle äitiydestään, Korvaamaton palauttaa maan pinnalle.

Korvaamattoman ovat lukeneet myös ainakin Kirsi, Jaana, Hanna, Susa ja Unni.

***

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton (Tammi 2012), 203 s.