Tag Archives: poukkoileva

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus 2013)

“Kotiäiti ratkaisi murhan! Katso kuvat!” voisi iltapäivälehti uutisoida Camilla Läckbergin dekkarista. Enkelintekijä kertoo arkisen pinnan alla kuohuvista, sukupolvien ketjussa siirtyvistä pahuuden teoista ja laiminlyönneistä. Kyllä ruotsalaisenkin merenrantaidyllin kesäpäivään voi kerrostua tuskan, ahdistuksen ja salaisuuksien synkkiä pilviä.* Neiti (tai tässä tapauksessa Rouva) Etsivänä häärii höpsäkäs kotiäitikirjailija Erica, joka muodikkaasti joukkoistaa etsiväntyötään poliisiaviomies Patrikille, tämän työtovereille, sekä sisarelleen Annalle.

“Annikan mukaan palomiehet epäilevät tuhopolttoa. Siinä kaikki mitä me tiedämme, eikä sen tarvitse tarkoittaa että kyseessä todellakin oli tuhopoltto.”
“Ei niin, mutta silti”, Erica intti. “Omituista, että jotain sellaista tapahtuu juuri nyt. Enkö voisi tulla mukaan? Olin joka tapauksessa ajatellut käydä jututtamassa Ebbaa.”
“Ja kukahan sitten hoitaa lapsia, miten olet ajatellut sen?
” (s. 20)

Fjällbackan traaginen menneisyyden murhamysteeri nousee jälleen kaikkien huulille, kun Ebban perintötaloon vastamuuttaneet Ebba ja Mårten yritetään savustaa ulos. Kirjaimellisesti. Talosta Ebba lähti yksivuotiaana, kun koko muu perhe löytyy teurastettuna ruokasalista. Erica, joka on  kiinnostunut tästä mysteeristä ihan ammatilliseltakin kannalta, alkaa selvittää, mitä oikein tapahtui silloin, jotta pääsisi käsiksi siihen, mitä tapahtui nyt. Kohtalo näyttää uittaneen Ebban perhettä synkemmissä vesissä jo sukupolvia sitten. Mikä on merkittävää nykyhetken kannalta?

Enkelintekijän takakannessa mainitaan, että Läckberg parantaa juoksuaan kirja kirjalta. Niinpä olikin varmasti oikein otollista liittyä seuraan juuri nyt. Enkelintekijässä historiallinen kerronta ja nykyaika lomittuvat keskenään vallan mainiosti. Ainakin itseäni historialliset juonet vetivät siihen malliin, etten malttanut olla ahmaisematta niitä kerralla. Luin kirjan toki myös oikeassa järjestyksessä.

Hyllyt ammottivat tyhjyyttään lukuun ottamatta lääkespriipulloa, jonka hän oli saanut maksuksi apteekkarilta, ja hän otti sen ja meni takaisin sänkyyn. Tyttö kiljui yhä ja naapuri hakkasi seinää vielä kerran, mutta Dagmar ei antanut sen häiritä itseään. Hän kiersi korkin auki, pyyhkäisi yöpaidan hihalla pullonsuuhun takertuneet leivänmurut ja nosti pullon huulilleen. Jos hän vain joi riittävästi, kaikki äänet vaikenivat hänen ympäriltään. (s. 132)

Läckberg kertoo jouhevasti monikerroksista tarinaa, jossa vanhempien pahat teot kostetaan tai ne kostautuvat kolmanteen ja neljänteen polveen. Laiminlyönnit ovat vain toisenlaisia lyöntejä, jotka kasvattavat luonnetta kieroon ja syrjäyttävät ihmisen yhteydestä toisiin. Mihin tämä looginen, mutta karmiva, äärimmäisen epäreilu, mutta niin tavanomainen koston kierre lakkaa? Voiko sen noin vain lakkauttaa?

***

* Suomalaisen merenrantaidyllin pinnanalusista voi lukea vaikka Leena Parkkisen Galtbysta länteen -teoksesta. Kyllä se on merivesi suolaista Suomessakin.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä
Suom. Outi Menna ruots. alkup. Änglamakerskan
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
482 s.

Laura Paloheimo: OMG

Laura Paloheimo: OMG

Laura Paloheimo: OMG (Otava 2013)

OMG, mä niiiiiiiiiin halusin tykätä tästä kirjasta. Laura Paloheimon esikoisteos Klaukkala vaikutti suomiromanttisella tuoreudellaan, ja niinpä odottelin tämän syksyn uutuutta samalla innolla kuin Paloheimon oletuskohdeyleisö Hullareita. OMG oli todellakin OMG, mutta samassa hengessä kuin Hullareilla, jos mukaan on tarttunut ainoastaan jonkun flunssaisen lapsen hartaudella nuoleksima tikkari tukkaan.*

Karla katsoi meitä tiukasti ja pyöräytti discopallon keskelle pöytää. – Siinä on, ja nyt ruvetaan loihtimaan hyvää tunnelmaa, jos vielä osataan! hän sanoi. (s. 224)

Harmillisinta on se, että OMG olisi voinut olla jälleen todella hyvä suomalainen chikkeri – mikäli käsis olisi kirjoitettu vielä kerran uudelleen. Perusidea toimii: sankaritar Anna on toinen hääpalvelu OMG:n omistajista yhdessä bestiksensä ja kämppiksensä Karlan kanssa. Täysipainoista häähumuelämää elellään aina kun oman seuraelämän koukeroilta ehditään. Sivumausteena romaanissa on runsaasti bändielämää, joka luonnollisesti koukeroituu yhteen em. seura- ja hääelämän kanssa. Glamoröösiä, luksukasta ja menevää. Miksi romaani ei kokonaisuudessaan toimi?

  1.  Tökkivät siirtymät. Kohtauksesta siirrytään toiseen usein täysin holtittomasti, ja useammin kuin kerran viitataan johonkin keskeiseen tapahtumaan, jota ei ole lukijalle koskaan ilmaistu. Joku voi tulkita tämän vauhdikkuudeksikin, omaa lukukokemustani tämä hidasti huomattavasti, kun rupesin selailemaan taaksepäin, että mitähän olin mahtanut missata.
  2. Klaffivirheet tai muut juonelliset epäloogisuudet. Päähenkilö kokee itsensä plösöksi, lihoo  12 kiloa – ja mahtuu kuitenkin -70-luvulta peräisin olevaan kilpatanssijaäitinsä housu- ja liiviasuun. Tai mainostaa kämppiksensä tuntevan talon säännöt, vaikka on itse puolipakolla muuttanut toisen asuntoon.
  3. Anglistinen ote niin dialogiin kuin kerrontaankiin. Jossa ei sinänsä ehkä olisi mitään vikaa, sitä voisi ajatella vaikka sisäpiirin vitsinä – Forssan majuri, pala kakkua, hahaha. Juonelle keskeisen bändin nimi on “Chunky Woods” (tarkasti käännettynä “punkero metsä” tai “paksut puut”), mutta epäilemättä tässäkin on joku vitsi, jota en tajunnut.
  4. Palasteisuus. Kirja vaikuttaa siltä, kuin se olisi kirjoitettu paloissa tai ajatus olisi katkennut prosessin aikana: tietyt vitsit, teemat tai jipot pintautuvat hetkellisesti hävitäkseen sitten täysin. Esim. twitter-teema, 3 esiintymää sivujen 200 ja 250 välissä tai tarpeeton yllätysKAPITAALI tyylikeinona lukemattomia kertoja – sivulla 46, 64 ja sivulta 171 lähtien muutaman sivun välein.
  5. Aakkoskarkit keskeisenä kielikuvana. Kirjan keskeinen tyylikeino, jopa teema, on aakkoskarkkipussi. AAKKOSKARKKIPUSSI! Niinpä jokainen luku on ikäänkuin aakkoskarkkipussin karkki. “1. karkki, 16. karkki…” Päähenkilö vetää aakkoskarkkeja, koska haluaa löytää täydelliset aakkoset jostain pussista ja tämä kuvaa ikäänkuin henkilökohtaisen täydellistymisen odottamista. Chatissa päähenkilön nick tulee aakkosista. Jnejnejne.
  6. Uussanat. Paloheimo kielellinen kikkailu, joka viehätti Klaukkalassa, on liian väkinäistä (tai tyyliltään toisteista) viehättääkseen OMG:ssä.
  7. Hahmot ovat vastenmielisiä. Kirjasta puuttuvat chick litille ominaiset sympaattiset tai muuten samastuttavissa olevat naishahmot.  Useilla sivuhahmoilla on samat luonteenpiirteet ja kiinnostuksenkohteet. Hahmoja on liikaa, ja ne ovat erittäin stereotyyppisiä.
  8. Faktojen puuttellinen tarkistaminen. Tai ainakin minun on erittäin vaikea kuvitella esimerkiksi, että navetan pääovista tulisi hyvä ruokapöytä ihan vain hiomalla (s. 205) – mites se kissanluukku?
  9. Epäuskottavat ihmissuhdekuviot. Luultavasti ideoiden ja hahmojen runsaudesta johtuen mihinkään suhdekuvauksiin ei keskitytä riittävästi. Hahmojen henkilökohtaisten suhteiden läheisyys käy ilmi lähinnä nälvimisen intensiivisyyden ja runsauden kautta.
  10. Epäuskottava dialogi. Käydään sitä livekeskusteluna tai chatissä, se on todella erikoista. Vielä erikoisempaa kuin kotimaisissa leffoissa. Mutta ehkä elän jossain ihan eri maailmassa kuin Paloheimon oletuslukija.

– Olet kuin isäsi, hänelle paras paikka asua olisi pakasterasia, jossa kävisi navakka tuuli! hän sanoi. Nostin pörröisellä karvareuhkalla koristellun hupun pääni suojaksi. – Täällä tuulee koko ajan, valitin. (s. 156)

OMG:ssä on kuitenkin paljon hyvääkin. Vauhdikkuutta ei puutu. Mukaan mahtuu napakoita huomioita ihmissuhteista ja kulttuurikritiitiikkiä häähumuilmiöstä. Sisustuskuvaukset ovat mielenkiintoisia. Juonikuviot ovat päättömyydessään herkullisiakin, onnellinen loppu on täysin genrenmukainen. Päähenkilö näyttää, kuinka raskaita itsesäälissä rypevät ihmiset ovat läheisilleen kantaa. Muut henkilöt näyttävät, kuinka hedelmätöntä on se sellainen “otat itseäsi vain niskasta kiinni” -sortin piristäminen. Yletön karkkien mättäminen vaikuttaa dilleltä. Kaiken kaikkiaan OMG aiheuttaa fiiliksen, että väkinäisen pisteliäässä, anglismeilla ryyditetyssä sanailussa ei ole mitään järkeä ja oikeastaan olisi paljon coolimpaa puhua mukavia ja olla ihminen toisilleen.

Ehkä OMG on käänteispsykologiaa… Mutta voi kun olisi maltettu vielä hioa yksi käsiskierros tuorein silmin. Sattuuhan näitä toki kokeneemmillekin kirjailijoille. On tärkeää oppia päästämään kirja maailmalle loputtoman hiomisen sijaan. Kaikki lukijat eivät voi tykätä kaikista kirjoista ja vaikka tämä ei nyt juuri minun lukumakuuni osunut, niin tämä on varmasti monien mielestä tosi hyvä. Titaniakin on ehtinyt jo OMG:n lukaista, vaikka teos on uunituore.

* Truu stoori. Pakko olla.

***

Laura Paloheimo: OMG
Kansi: ?
Otava 2013
318 s.

Sari Luhtanen: Murusia

Sari Luhtanen: Murusia

Sari Luhtanen: Murusia (Tammi 2013)

Olen ollut huomioivinani, että lähes mitä tahansa naisen elämää käsittelevää kirjaa tavataan mainostaa chick litinä takakannessa silloinkin, kun kyseinen teos edustaa esimerkiksi naisten viihdekirjallisuutta. Ilmeisesti olettamus on, että trendikäs chick lit myy ja tunkkainen naisten viihdekirjallisuus ei myy. Esitän tässä nyt olettamuksen vastineeksi faktaa: jos etsin chick litiä, mutta sitä lupaava kirja osoittautuu joksikin muuksi, petyn.

Mikä tahansa naisen, nuorenkaan naisen elämästä kertova kirja ei nimittäin ole chick litiä kuin kustantamon markkinointiosaston iltapäiväpalaverin loppupuolella, jolloin osallistujilla velloo aivoissa ainoastaan se tunne kun ei todellakaan halua nähdä enää yhtään kirjaa enää ikinä!!111 Sari Luhtasen Murusia –teoksen takakansi lupaa “Raikkainta chick litiä kirpeällä sokerikuorrutuksella!”. Murusia ei kuitenkaan ole chick litiä, eikä missään nimessä raikkainta.

Mistä sen tietää?

Siitä, että kirjassa päästetään ääneen melkein kaikki helsinkiläiset päähenkilö Emmin eli Emilian eli Millan lisäksi. Hyvässä chick lit -kirjassa näkökulma on minäkertojan, mieluiten ensimmäisessä persoonassa kerrottuna ja sillä sipuli. En tiedä, kertooko ehkä yksikään kirjallisuudenlaji chick litin ja dekkarin lisäksi jo nimessään, kenestä koko tohinassa on kyse. Chick lit -kirjassa ei anneta näkökulmaa petetylle poikaystävälle, hottikselle parhaan kaverin miehelle, hottikselle kokille, hottikselle sissiviljelijälle, pomolle, parhaalle kaverille tai kuolevalle koiruudelle. Ei. Chick litissä näkökulma on sankarittaren, ja siinä pysytään. Romanttisessa viihdekirjassa voi halutessaan hortoilla miten huvittaa (vaikka ei se sielläkään suositeltavaa ole).

Mikki tuntui välillä keksivän mitä vain, jotta Lili olisi onnellinen, ja onnistuikin siinä. Miten minä olen yrittänyt tehdä Emmin onnelliseksi? Pietu mietti. Toisaalta Emmi ei – toisin kuin Lili – koskaan varsinaisesti vaatinut mitään. (s. 77)

Murusia on nimetty oivasti: kirjailija on valinnut ympäristökseen ruoan eri olomuodot kotitaloustunneista gourmet-ravintolaan ja ruokablogiin. Muodikasta kuin kuppikakku, mutta lässähtää kuin soufflé ja hajoaa kuin hiekkakakku. Kerronpa, miksi.

Koska jokainen juonenpätkä lapsuusmuisteloista hyhmääntyvään ihmissuhteeseen ja kolmosella porisevaan uuteen hoitoon on läpeensä höystetty sapuska-alluusioin. Luonnollisesti joka lukuun on pinnistelty otsikoksi jotain ruokaan viittaavaa. Jotkut luvut ja juonenpätkät suorastaan kirkuvat nimikkoruokaansa antaen ymmärtää, että luvun ja juonenkiemuran ainoa olemassaolon tarkoitus on herkutella kyseisellä ruokalajilla ja siihen liittyvällä ruokatietoudella. Juonet huljuvat fiilispohjalta kuin ylikypsät spagetit, paitsi ne, joista on todellakin olemassa vain murusia siellä sun täällä. Mitä sille sissiviljelmälle kävi?

Miten tähän oli tultu? Yhdessä hetkessä minä pidän hauskaa ja laulan kauhaan, seuraavassa makaan sohvan pohjalla, olen kahden lapsen äiti, enkä saa mitään järkevää aikaan, en edes ruokaa perheelleni. (s. 101)

Murusia on kokonaisuudessaan kokoonkaapaistun oloinen: ideoita tuolta, tähteitä sieltä, halipusut täältä ja vielä yksi kirsikka kiellon päälle. Jos viimeinen editointikerta ei olisi jäänyt väliin, tälläkin reseptillä olisi voitu ihan kelpo kakku saada aikaiseksi. Tällaisenaan kirja kärsii kerronnallisten hikkojen ja epäloogisten juonenpätkien lisäksi niin ja-, nyt- kuin no-taudeista. Kirjailijan kannalta on traagista, että naisten viihderomaanina tämä olisi tällaisenaankin raikkaasti chick litiin kallellaan blogailuineen, tuunauksineen ja nakkikätköineen päivineen.

Ja nyt minä keskityn oleelliseen, Emmi ajatteli. Hän otti kynän ja paperia, mietti reseptinsä työvaiheita, piirteli kuvia siitä, miltä sen tuli näyttää valmiina lautasella. Liemi oli keitetty, mutta se oli vasta alkuvalmistelua. (s. 141)

***

Sari Luhtanen: Murusia
Kansi: Tuija Kuusela
Tammi 2013
224 s