Tag Archives: psykologinen realismi

Kirjaläppää: Salakari

Onko ihanampaa näkyä kuin keväinen auringonpaiste leikittelemässä loputtomien mahdollisuuksien, tuntemattomien maailmojen ja toteutumattomien kohtaloiden selkämyksillä? Kyllä ei ole.

Book* ©Taika DahlbomMutta liian tarkkaan ei pidä katsoa.

Jos nyt ei kuitenkaan malta olla katsomatta, voi distraktoida itsensä esimerkiksi kääntämällä selkänsä auringolle ja lehteilemällä nautinnollisesti jotain kirjaa. Vain erittäin epätodennäköisessä tilanteessa paluu alkuperäiseen ajatukseen onnistuu.

Henkilökohtaisesti tällainen harvinainen epäonnistuminen pääsi käymään viikonloppuna. Olen edelleen järkyttynyt, shokissa ja epäuskoinen tapahtuneen suhteen.

The End ©Taika DahlbomAnalysoin tapahtuneen syyksi lähenevän muuton, joka painaa alitajuntaa. Tyhjät lundiat painavat huomattavasti vähemmän kuin täydet. Fysiikan lakeja ei voi kiertää kirjaesineitä kantaessa, vaikka lukiessa voikin. Fakta.

Kevätsiivoukseen sisältyy tänä vuonna – tänä harvinaisena vuonna, jolloin kevätsiivous ylipäänsä tuntuu tapahtuvan – kirjojen poistamista kirjahyllyistäni, elämästäni, jopa eksistenssistä. Kolmisen hyllymetriä on toimitettu tovereille, kirjaston kierrätyskärryyn tai paperin- ja pahvinkeräykseen.

Naistenlehtien ja elämäntaidonlifehackerien lupaukset osoittautuivat tyhjiksi. Olo ei tunnu niinkään puhtaalta, pikemminkin vajaalta.

Lähettäkää suklaata. HeartBooks ©Taika Dahlbom

Miina Supinen: Säde

Miina Supinen: Säde

Miina Supinen: Säde (WSOY 2013)

Miina Supisen toinen romaani Säde on päällepäin hauska stoori lähestulkoon aikuistuneen blondiinin ihqudaakolmiodraamasta, jonka pinnan alla muhii yllättäen miellyttävän vivahteikas pohdinta ihmissuhteista ja muista elämän ja kuolemantärkeistä asioista. Säde näyttää kirjailijan kypsyneen etenkin kirjallisesti: rönsyt juurtuvat syvemmälle teemastoon pinnallisen heittoleviämisen sijaan*. Huumori on ilahduttavasti edelleen eleetöntä ja tosiasioihin nojaavaa, sitä parasta sorttia, joka kasvaa pienistä sattumista ja silmäpuolista paheista.

Victor <3 Säde <3 Antti <3 zombit

Säteellä oli erityinen kyky tuottaa kaaosta ympärilleen. Näytti siltä kuin huoneessa olisi räjähtänyt pieni käsikranaatti. (s. 93)

Säde on kirja parikymppisestä, 153 cm pituisesta suomalaisesta tytöstä, jolle on annettu elämäntehtäväksi levittää iloa ja valoa ympärilleen. Säteen valosta nautiskelevat niin komea Asperger-oireileva suomalainen pelisuunnittelija-avomies kuin keski-ikäinen brittiläinen  pelimiesarkeologimiesystävä. Miesystävä löytyy Thessalonikin kaivauksilta Säteen ollessa vaihto-opiskelemassa. Rahakriisin yllättäessä suomalainen kulttijohtajar Voula palkkaa antisankariarkeologin laittomille kaivauksilleen Suomeen – ja Säteen ikäänkuin oheistuotteena.

Säteen näkeminen piristi minua. Se olikin tarpeen, koska Suomi oli arkeologille suunnilleen yhtä kiinnostava kaivauskohde kuin kissanhiekkalaatikko. (s. 28)

Säteen tarinaa kertoo kuitenkin erittäin kuollut arkeologi. “Silloin kun vielä elin”, aloittaa koko kirja.** Ja jatkaa: “Olin minä kyllä karmea runkkari. Ei siitä mihinkään pääse. Siihen nähden minulle kävi monessa mielessä hyvinkin.” Koko romaani elää Säteen kohtaamien ulkopuolisten arvioiden ja oman sisäisen elonsa jännitteissä, jotka satunnaisesti kohtaavat.

Poltto- vai leikkauspiste?

“Mitä sinä muka vaikeuksista ja kärsimyksistä tiedät? Koko maailma hymyilee sinun tapaisillesi ihmisille. Tuollainen kaunis–”                                                                              “Ei hymyile.” (s. 158)

Säde näyttäytyy teoksena, jossa valotetaan söppelin pinnan ja sisäisten syvyyksien leikkauskohtia Säteen polttopisteessä. Säteen hahmo on tiiviste nättien tyttöjen kokemista katseista, vaatimuksista ja selviytymiskeinoista. Kolmiodraama Säteen ja Säteen miesten välillä on eräänlainen ihmissuhdeteoria: mitä me toisistamme etsimme, mitä me toisistamme tarvitsemme ja mitä voi toisilta vaatia?

Tämän inhimillisen kuvan lävistävät niin kuoleman kuin uskon teemat humoristisine ja koskettavine läikähdyksineen. Voulan kultissa palvotaan suomalaisia muinaisjumalia. Tai jotain sinne päin. Mystiset kokemukset horjuttavat tieteelliseen ja ateistiseen maailmankuvaan kasvanutta Sädettä; toisaalta mystiikkakin voi olla vai aivokemian syrjähyppyjä. Mitä on kuoleman jälkeen? Mitä on kuolema? Mihin voi uskoa?

Kunnon kansalainen seurasi viitekorkoa ja myi ja osti vasta sitten asunnon. Tuhat vuotta sitten oli ollut samalla lailla tärkeää juoda sahtia ja nussia omaa ja naapurin isäntää ja vasta sitten kylvää pelto. Tärkeää ja asiallista toimintaa, joka yleensä esti yhteisön tappiot ja henkilökohtaiset tragediat. (s. 247)

Kypsyneempi Supinen löytyy Tove Janssonin, Helen Fieldingin ja Jeanette Wintersonin keskinormaalien leikkauspisteestä. Hän esittää suuret kysymyksensä lämminhenkisesti, huumorilla ryyditettynä, avoimesti, feminististä tulokulmaa siekailematta.

Summa summarum: suuret kysymykset, kepeä ote, kertoo nuoresta naisesta, sis. myös seksiä. Tuomittaneen yleisesti viihdekirjaksi, vaikka kirjan suurin ansio pintanokkeluuden alla on juurikin salaviisaus.

***

* Ei sillä, että pinnallisessa heittoleviämisessä olisi mitään erityistä vikaa, mutta teemojen syventyminen heitoista laajemmiksi pinnanalaisiksi merkitysrihmastoiksi on erityisen hienoa.

** Alkulause nousi välittömästi parhaiden alkulauseiden galleriaani, mutta en halua tässä esittää sitä kokonaisuudessaan, etten vain spoilaa mitään.

***

Miina Supinen: Säde
Kansi: Elina Warsta
WSOY 2013
328 s.

Henry James: Eurooppalaiset

© Kirjakko

Henry Jamesin (1846-1913) Eurooppalaiset on masentavan viehättävä tai viehättävän masentava pieni komedia laskelmoivien pyrkyreiden parhaista aikeista. Eurooppalaiset voikin lukea sekä allegoriana eurooppalaisten ja amerikkalaisten keskinäisestä kanssakäymisestä ylipäänsä että psykologiseen realismiin pyrkivänä kuvauksena yksilöiden selviytymiskeinoista edellisvuosisadalla.

Eurooppalaiset (alkup. The Europeans, 1878) on Naisen muotokuvan (The Portrait of a Lady) kirjoittajan ensimmäisiä teoksia, ja kertoo jo tarinansa pääasiassa naispäähenkilön edesottamuksiin keskittyen. Tarina alkaa sateisesta ja synkästä Bostonista, eurooppalaisesta näkökulmasta maailman laidalla sijaitsevasta tuppukylästä, mutta amerikkalaisesta näkökulmasta kansakunnan sivistyksen ja hengenelämän kehdosta. Sinne juuri saapunut eurooppalainen seurapiirisisaruspari aikoo valloittaa Amerikan omalla tyylillään.

Eugenia on kolmikymppinen seurapiiriprinsessa, joka uhkaa jäädä tyhjän päälle avioerossa: “Eugenialla oli hienot tarkoitusperät, eivätkä ne milloinkaan olleet havaittavissa määrin hienostumattomat” (s. 138). Felix puolestaan hieman nuorempi iloluontoinen boheemi taiteilijaseikkailija. Heidän tarkoituksenaan on aloittaa uusi elämä Amerikassa amerikansukulaisiaan hyväksi käyttäen. Sukulaiset ottavatkin sisarukset vastaan. Tarinan edetessä käy ilmi, miten monilla tavoilla eurooppalaisten ja amerikkalaisten tavat ja ajatusmaailmat eroavat toisistaan – eikä pelkästään sellaisin tavoin, joilla niiden aiempien mielikuvien perusteella pitäisi.

Eurooppalaisten humoristisuus perustuu väärinkäsityksille, jotka ovat peräisin kulttuurisista tottumuksista. Jos talon nuoriherra on viinaan menevä, hänen täytyy olla myös naissuhteissaan huikentelevainen. Mutta amerikkalaiset pelaavat eri säännöillä kuin eurooppalaiset, eikä amerikkalaisten totisen pinnan alla asustakaan samanlaisia paheita kuin eurooppalaisilla. Valitettavasti suomennos ei ole onnistunut tavoittamaan kaikkia harmaan sävyjä ja niinpä komediallisuuden lisäksi myös kirjan psykologinen realismi kärsii.

Eurooppalaisten vuodelta 1968 peräisin oleva suomennos (Arvi A. Karisto, suom. Kalevi Lappalainen) on alkuperäiseen verrattuna synkistelevä. Opportunistiset, päämäärätietoiset eurooppalaiset ja ilottomat, velvollisuudentuntoiset amerikkalaiset muodostuvat omiksi karikatyyreikseen. Käännöksen ikä näkyy myös siinä, että kirjan kieli on jokseenkin vaikeaselkoista eivätkä alkuperäisen piilomerkitykset ole aina säilyneet käännöksessä. Silti käännös on tavallaan ikääntynyt hyvin. Aikakauskuvaus vaikuttaa erityisen onnistuneelta, kun suomenkin kieli on viidessäkymmenessä vuodessa muuntunut jopa kielioppisäännöiltään, ilmauksista puhumattakaan.

Jamesin laajempiin romaaneihin verrattuna Eurooppalaiset vaikuttaa pintapuolisemmalta raapaisulta. Tällainen klassiseen tapaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta kirjoitettu lyhytromaani ei toki voikaan luodata ihmismieliä kovin syvällisesti jo pelkästään tilanpuutteen vuoksi. Toisaalta lyhyys on myös Eurooppalaisten valtti klassikkomarkkinoilla moniin muihin belle epoque -klassikoihin verrattuna ja se sopiikin erinomaisesti talven tunnelmapalaksi teekupposen ja suklaakonvehtien kera nautittuna.