Tag Archives: psykologinen

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Eeva Joenpelto. Nimi tuo mieleen isoäidin kirjahyllyn, jossa Joenpellon ei tarvinnut etsiä kaimaansa kovinkaan kaukaa. Mahdollisesti samasta syystä en ole itse tullut koskaan tarttuneeksi yhteenkään. Viime viikolla Joenpelto-haasteen innoittamana tartuin kuitenkin Uskomattomia uhrauksia -teokseen. Koska se nyt sattui löytymään kirjahyllystä.

Teos ei vakuuttanut. Ensimmäiset 30 sivua olin, että en tajua, ja lisäksi tylsää. Sinnittelin sadannelle sivulle ja sitten tuli stoppi. Teos oli täynnä masentunutta pikkusievää. Ihailtavan pikkutarkkaa kuvailua, mutta en vain saanut kiinni, että mitä sillä haettiin.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva GladKirjahyllystä sattui kuitenkin löytymään myös Elämän rouva, rouva Glad, jolle päätin antaa mahdollisuuden siltä varalta, että pikkutarkkuus olisi jotenkin jalostuneemmin juonessa mukana.

Ja hyvä, että otin. Elämän rouvassa Joenpelto kuorii henkilöhahmoistaan kerroksen kerrokselta, kunnes jäljellä on raaka sisin. Joenpellon kuvauksen pikkutarkkuus on hämmästyttävää. Ihailen tapaa, jolla Joenpelto asettelee yksityiskohdat toistensa perään luonnollista tahtia, vatuloimatta tai kiirehtimättä.

Elämän rouva, rouva Glad on tarina siitä, miten keski-ikäisestä naishenkilöstä tuli keski-ikäinen ja mihin hän on seuraavaksi menossa. Rouva Gladin tarinan vastapainona toimii nimismies Järvisen tarina, tarina keski-ikäisen miehen edesottamuksista. Glad on tekijäihmisiä, Järvinen puhujaihmisiä. Kauhea kiire on kummallakin. Näyttämönä toimivat 1930-luvun nimetön pikkukaupunki ja Helsinki, joissa rouva Glad hoitaa bisneksiään ja elämäänsä.

Teoksen epäluotettava kertoja vaikuttaa sitä luotettavammalta, mitä syvemmälle psykologisiin kerroksiin ja rehellisiin muistoihin teoksen edetessä päästään. Epäilys kuitenkin jää: rehellisen itseymmärryksen saavuttaminen on rouva Gladille vaikeaa. Suhdetoiminnassa on toki pakkokin valehdella, liike-elämä vaatii veronsa tässäkin mielessä. Ikävien muistojen kohtaaminen ei myöskään edesauta elämää tässä ja nyt.

Kokonaisvaltaisesta inhimillisyydestä ammentava teos nousee pienistä ihmiskohtaloista itseään suuremmaksi allegoriaksi elämästä. Hiotut yksityiskohdat paljastavat lukijalle sen, mistä päähenkilöt valehtelevat. Kuvauksen runsaus tekee teoksesta miltei elokuvallisen.

Juonet tuntuvat tässäkin teoksessa olevan Joenpellon heikko kohta, ainakin nopeiden leikkausten ja vauhdikkaan kerronnan ystävän mielestä. Kun juonta on teoksessa ollut pakko elävöittää, Joenpelto tuntuu ymppäävän omituisia tapahtumisen hypähtelyjä soljuvan kuvauksensa sekaan.

Keskeisten henkilöhahmojen syvyys paljastaa myös sivuhahmojen ohuuden. Toisinaan ohuudella on merkitys, toisinaan ei.  Toki me kaikki olemme omien elämiemme päätähtiä. Joenpelto oli oman näkemyksensä mukaan ennen kaikkea ihmiskuvaaja ja se näkyy tässä romaanissa.

Elämän rouva, rouva Glad on niitä kirjoja, joita sietää miettiä hieman pidempäänkin, jotta ne alkavat aukeamaan. Monikerrokselliseen tematiikkaan mahtuu monta näkökulmaa, jotka puhuttelevat myös nykylukijaa.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad
WSOY 1982 (1984)
374 s.

Pauliina Susi: Takaikkuna

TakaikkunaPauliina Suden jännäri Takaikkuna sai viime vuonna Vuoden Johtolanka -palkinnon. Ansaitusti saikin. Takaikkuna kieputtaa vihapuheesta ja nettivakoilusta tiukan vyyhdin, jossa lukija on mukavasti koko ajan viisi senttiä päähahmojen edellä punaisen langan nyhtämisessä.

Teoksen keskushenkilö on sosiaalityöntekijä Leia Laine. Hän pyrkii saattamaan jaloilleen Pro-Men -yhdistystä, jonka tarkoitus on tukea prostituoitujen asiakkaita. Esiinnyttyään yhdistyksen edustajana televisiossa Leia alkaa saada kaikenlaista vihapostia niskaansa. Samaan aikaan toisaalla eräs ministeri harjoittaa nettiseksiä. Skandaalin välttääkseen hän yrittää saada tallenteen haltuunsa mahdollisimman nopeasti tuntemattoman nörtin avustuksella. Digijäljet johtavat Leia Laineeseen, mutta pitävätkö digijäljet paikkansa? Alkaa bittiavusteinen kujanjuoksu maalla, jäällä ja merellä.

Takaikkunassa Susi luottaa vahvuuksiinsa:  mestarilliseen näkökulmatekniikkaan, juonten napakkaan rytmittämiseen ja vankkaan taustatyöhön. Nettivakoilun mahdollisuudet ja uhkat avautuvat romaanissa elävästi ja arkikielisesti. Uhkaa ja mahdollisuuksia luotaavat myös prostituutiota, politiikkaa, yksinäisyyttä ja moraalia käsittelevät juonet, joita Susi peilauttaa usean näkökulman kautta. Teoksen polveilevuus näkökulmien ja teemojen välillä syventää niin juonia, eläytymistä kuin teemojen käsittelyäkin.

Pieniä vikoja komiassakin löytyy, vaikka ei montaa. Yksi olennainen juonenkohta jää selittämättä ja näkökulmahahmoista yksi kärsii selittävien elementtien ylitsepursuavasta runsaudesta. Lisäksi lempparielokuvasarjaani Star Warsia on käytetty eräänlaisena naivistisena kokoomareferenssinä, eikä vitsi kanna loppuun saakka. (Myös Boba Fettin nimi on kirjoitettu väärin, mitä suuresti paheksun.)  Sen sijaan viitteet Hitchcockin Takaikkunaan osuvat päivitettyyn maaliinsa.

Kokonaisuudessaan Takaikkuna on kuitenkin kansainvälisen tason dekkari-jännäri. Juoni imaisee mukaansa heti alettuaan ja Susi saa teemoistaan irti lähes jokaisen lukijan pahimpia pelkoja näppäileviä juonenkäänteitä. Minua ihmetyttääkin suuresti, ettei kustantamo ole vienyt Suden jännäreitä ulkomaille. Takaikkunan lisäksi kuvittelisi Suden Pyramidin (2009) näyttävän myyntihitiltä myöhemmin ilmestyneiden Gillian Flynnin Kiltin tytön ja Paula Higginsin Nainen junassa -teosten malliin.

PS. Parhaillaan on menossa Kirjakauppaliiton vuotuinen Dekkariviikko.

Salla Simukka: Lumikki-trilogia

Salla Simukan Lumikki-trilogia on myyty jo 37 maahan. Miksi?

Salla Simukka: Lumikki

Salla Simukka: Lumikki-trilogia (Tammi 2013, 2014)

Epäilen, että siksi kun se on vähän kuin nuorille aikuisille suunnattu Millenium-trilogia. Siis erittäin tyylikkäästi vaikka jossain määrin ahdistavasti rakennettu synkkä, pätevän naispäähenkilön henkilökohtaisten ominaisuuksien ja pala palalta paljastuvan henkilöhistorian ympärille rakennettu dekkaritrilogia.

Tarina imee mukaansa. Se näyttää empaattisessa sävyssä kaikille lukijoille, miltä tuntuu kasvaa oman menneisyytensä herra(ttare)ksi, etenkin lapsesta aikuiseksi. Ainoa omituisuus on Lumikin ikäiselleen epätyypillisen vanhahtava, jopa keski-ikäinen musiikkimaku (kyllä minäkin Garbagea diggasin tuossa iässä). Runomausta ei sen sijaan ole mitään naputettavaa, Edith Södergran mahtanee pitää pintansa emoteiniklassikkona ensi vuosituhannelle.

Trilogia muodostuu itsenäisistä osista, joiden aikana Lumikki Anderssonille paljastuu vähitellen oman menneisyytensä tragedia, joten osat kannattaa lukea järjestyksessä.

Punainen kuin veri

Lumikki Andersson käy ilmaisutaidon lukiota Tampereella, asuu omassa yksiössään – ja yrittää olla mahdollisimman näkymätön aiempien koulukiusaamiskokemusten takia. Kun valokuvausluokasta löytyy sattumalta suuri määrä kuivumassa olevia seteleitä, Lumikki joutuu pyöritykseen koulun suosituimpien oppilaiden ja huumerikollisten väliin. Kuka on kaiken takana?

Lumikki-trilogian ensimmäinen osa kuvaa nuoren, elämän synkemmältä puolelta ponnistavan naisen sisäistä elämää uskottavasti. Lapsuuden ja aikuisuuden välissä kipuilu ei ole useinkaan helppoa, mutta aina mielenkiintoista. Dekkarijuoni kuljettaa lukijaa lähemmäksi huumerahojen alkuperää – ja lähemmäksi Lumikkia. Koulukiusaaminen on teoksessa vahva elementti, jonka romantisointi on jopa jossain määrin vaivaannuttavaa, vaikka kirjailija kuvaa sen vaikutuksia hyvin.

Lumikki kuuli, kuinka askeleet loittonivat. Hän uskalsi hengittää hieman vapaammin.
Hän oli onnistunut pysymään piilossa. Häntä ei ollut löydetty.
Miltä tuntuisi, jos ei tarvitsisi joka päivä pelätä?
(s. 97)

Valkea kuin lumi

Lumikki-trilogian toinen osa tapahtuu kolmisen kuukautta ensimmäisen jälkeen. Lumikki on matkustanut yksin ulkomaille, kun häneen ottaa yhtäkkiä yhteyttä paria vuotta vanhempi nuori nainen, Zelenka, joka ilmoittaa olevansa hänen sisarensa. Lumikki tuntee selitämätöntä yhteyttä Zelenkaan, mutta voiko hän todella olla Lumikin sisar? Miksi Zelenka pelkää? Tapahtumat lähtevät jälleen vyöryämään Lumikin päälle.

Valkea kuin lumi on edellistä osaa tarunomaisempi ja ehdottomasti vähintään yhtä paljon sukua seikkailukertomukselle kuin salapoliisitarinalle. Se tapahtuu tuolla jossain kaukana, arjen ulkopuolella, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Keskeinen teema kantaa hyvin silloinkin, kun uskottavuus on koetuksella. Tämä osa syventää Lumikin henkilökohtaista tarinaa myös allegorisella tasolla.

Miksi piti herätä, kun unen todellisuus oli paljon parempi ja oikeampi? (s. 101)

Salla Simukka: Lumikki

Salla Simukka: Lumikki (Tammi 2013, 2014)

Musta kuin eebenpuu

Lumikki-trilogian päätösosa vie Lumikin takaisin Tampereelle, puolisen vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Tässä ehdottomasti kirjasarjan vahvimmassa osassa uhka kohdistuu ainoastaan Lumikkiin itseensä. Jos aiemmin Lumikki on näytetty psykologisesti itse itsensä pahimpana vihollisena, nyt pahimmat viholliset löytyvät lähipiiristä. Kuka haluaa pahaa?

Saduissa kuten oikeassakin elämässä kaikki piilotettu haluaa lopulta tulla löydetyksi. (s. 19)

Viimeinen Lumikki-romaani on trilogian kruunu: se vie psykologiselle matkalle Lumikin sisimpään ja menneisyyteen. Vaikka paine tutustua itseensä tulee Lumikille ulkopuolisen uhkan johdosta, salaisuuksien hälveneminen voimauttaa hänet jättämään lapsuuden taakseen ja vapauttaa elämään aikuisuutta.

Musta kuin eebenpuu on Simukan kypsin teos. Se on keskittynyt pieniin, arkisiin kuvioihin, joista kuitenkin kasvaa vahva kuva maailmasta, jossa elämme. Niin kaipuuna kuin fyysisenä toimintanakin näkyneet pelko ja pakeneminen ovat olleet aimpien teosten vahvoja teemoja, muttä tässä osassa korostuvat pikemminkin vastaan asettuminen ja ratkaiseminen, vastuullisuus. Lumikki pääasiassa reagoi siihen mitä maailma hänen ylleen heittää, mikä erottaa hänet feministisestä kärkikaartista, mutta ainakin hän toimii itse, eikä odota passiivisesti pelastajaa. Trilogia uudistaa klassisen sadun nykymakuun ja -maailmaan sopivaan muotoon. Tämä saattaa olla kirjasarja, joka innostaa juuri harrypottereista ulos kasvaneet nuoret laajentamaan kirjallista harrastustaan.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
264 s.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
237 s.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2014
192 s.

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava 2013)

Kjell Westön Kangastus 38:ssa vuoden 1918 kauhut hikoilevat pintaan kesä-Helsingin tukahduttavassa kuumuudessa. Romaanin keskiössä on keski-ikäisiä ihmisiä, joiden henkilökohtaisissa elämäntragedioissa kuvastuvat niin kansainvälinen tilanne kuin kotoperäiset ristiridat. Vuoden 1938 Helsinki herää eloon taitavan kertojan käsissä, mutta laskelmoidusti sorvatut henkilöhahmot näyttävät shakkinappuloilta, joita liikutellaan Helsingissä toistensa ohi vuosien 1918 ja 1938 ajankuvan elävöittämiseksi. Romaani on Finlandia-palkintoehdokkaana.

Matilda oli osa suurta ja jymisevää kaupunkia. Hänen kaupunkinsa ihmiset olivat toisilleen vieraita. Siellä Vento teki raitiovaunussa tilaa viereensä istahtavalle Vieraalle. (s. 173)

Yksi kirjan kantavista teemoista on yksinäisyys, yksinäisten keski-ikäisten päähenkilöiden toistensa vieritse eläminen elämän kohistessa ympärillä. Konttoristirouva Wiikin mies on karannut ja kadonnut – mutta jouti mennäkin. Asianajaja Thunen rouva on karannut, vaan ei kadonnut – hiljattainen tapahtuma syö miestä. Nämä yksinäiset löytävät toisensa ammatillisessa mielessä, kun herra palkkaa rouvan hoitamaan toimistoasioitaan. Näiden yksinäisten yhteisen sävelen löytymisen tiellä on moninkertaisesti menneisyys, jonka synkkä pilvi pimentävät kesätaivaan Thunen ja Wiikin ottaessa sattumien kautta kontaktia toistensa lähipiireihin.

Thunen valtasi ennen tuntematon ajatus: että paatos ja irstaus olivat oudosti saman mitalin kaksi puolta, että ne olivat kuin sisarukset. Ja että juuri siksi ironia ja itseironia olivat ihmiskunnan tärkeimpiä työkaluja. Korjaustoimenpide, johon viisaimmat saattoivat ryhtyä, silloin kun tunteen viemät sortuivat vihaamaan toisen likaa ja vaalimaan omaa puhtauttaan. (s. 216)

Kangastus 38 kertoo menneisyydestä, mutta ottaa kantaa ajankohtaisiin aiheisiin: pienten piirien sisäsiittoisuuteen, pelosta kumpuavaan vihaan, ihmisten tapaan eriarvoistaa toiset, yksinäisyyteen suojautumiskeinona itseltä – ja ennen kaikkea toisilta. Jokainen Kangastus 38:n hahmoista uhkuu omaa elämäntragediaansa arkkityyppinä omasta luokastaan ja kategoriastaan.

Westö käyttää taitavasti toisteisuutta keinona kasvattaa yksilöiden elämänkohtalot kertomaan koko maailmasta, joka on vuonna 1938 yhtä aikaa toiveikas ja pelokas, hillitön ja hallittu, salaileva menneisyydestään ja avoin tulevaisuudelle. Ajan ilmiöt kuulostavat tutuilta historiankirjoista ja viimeaikaisista lehtijutuista. Juuri rantautuneet drinkit ja ajan elokuvajuorut purkautuvat esiin niin puheissa kuin kerronnassa siinä missä edelleen arkipäivän mentaliteetissa vaikuttava punaisten ja valkoisten välinen kahtiajakokin.

Ja jos Kapteeni jonain päivänä olisi niin omahyväinen ja tyhmä että paljastaisi Thunelle hakkailevansa tämän konttoristia – silloin kaikki olisi lopussa jo ennen alkamistaan. (s. 118)

Kangastus 38 on vahva romaani ajasta, josta isovanhemmat eivät koskaan puhuneet – sen toisen sodan sankari- ja marttyritarinoiden viedessä kaiken huomion.

***

Kangastus 38:n ovat lukeneet myös ainakin Mari A., Kirsi, Arja, Kaisareetta, Kaisa, J, Jonna, Jaana, Leena Lumi, Suketus, Joana, Minna, Valkoinen kirahvi, Sanna, Tuija, Päivi, ja Hanna.

Kjell Westö: Kangastus 38
ruots. alkuperäiskäsikirjoituksesta suomentanut Liisa Ryömä
Kansi: ?
Otava 2013
334 s.

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle (Minerva 2013)

Kun on pienenä opetettu, että vanhempia pitää kunnioittaa, sitä sietää hyvinkin erikoista käytöstä. Jos kuka tahansa ikäiseni kohtelisi minua samanlaisella penseydellä ja ylenkatseella kuin suurin osa vanhuksista, en todellakaan hymyilisi vastaan vaan kertoisin taatusti mitä mieltä olen. Onneksi ihmiset muuttuvat epäystävällisiksi vasta eläkkeellä. Ilmeisesti on vanhusten selviytymisen kannalta elintärkeää, että lapsiin iskostetaan kunnioitus vanhuutta kohtaan, sillä ilman sen ehdollistumista selkärankaan olisi hyvin epätodennäköistä, että kukaan viitsisi auttaa ainuttakaan vittuilevaa kääkkää. (s. 11)

Siina Tiuraniemen esikoisteos Kukkia Birgitalle hurmaa lämminhenkisen hävyttömällä vastakkainasettelullaan, jossa päämäärättömyydessään rypevä opiskelijapoika ja julma mummeli kohtaavat toisensa huumeiden merkeissä. Tiuraniemen riemastuttavat, lakoniset dialogit iskeytyvät rikasta minäkerrontaa ja hersyviä välianekdootteja vastaan tuottaen ensiluokkaista hupia, jota ehkäpä hiukan sarkastiseksikin sopii ajoittain epäillä.

Huumorin alla möyrivät kuitenkin yksinäisyys, vetäytyminen ja itsesuojelu. Miksi jotkut jäävät tai jättäytyvät elämän syrjään? Miten kohdata toinen ihminen? Etenkin silloin kun haluaisi?

Eniten Kolmårdenissa Miska piti tapiirista. Se oli aitauksessa ja seisoskeli siellä kiinnittämättä huomiota mihinkään. Muina miehinä vain seisoskeli eikä tehnyt itsestään numeroa, ei ollut verenhimoinen eikä ihmeellisen värikäs, ei komea eikä vaarallinen. Tapiiri oli mustanharmaa pötkylä, jolla oli vähän niin kuin kärsä. Miska nojasi aitaukseen ja katseli kiinnostuneena tapiiria. Kyllä. Tapiiri oli mainio. (s. 178)

Kaksnelonen Miska ajelehtii kaljanhuuruisessa opiskelijaelämänvaiheessa ainoana ankkurinaan kämppis Ville, paras kaveri jo tarhasta. Tapahtuu kuitenkin kaksi asiaa: 1) Ville löytää tyttöystävän, 2) äiti lahjoo Miskan viemään kukkia ja pahoittelut kuusikymppiselle Birgitalle, jonka jalat on juuri amputoitu. Birgitta paljastuu pahansisuiseksi, mutta rikkaaksi vanhaksi alkkikseksi, joka lahjoo ja syyllistää Miskan uudelle visiitille rampaa katsomaan. Kun Miska lähtee baariin lievittämään ahdistustaan ja saa ajattelemattomuuttaan käsiinsä jättipussin ensilaatuista kannabista, Miskan ja Birgitan suhde saa täysin uusia ulottuvuuksia. Seuraa kaksiviikkoinen, jonka aikana Miska höykyttyy elämän myrskyisessä vesilasissa lukuisin erittäin villein tavoin.

Tämän kirjan luettuani pääsi tapahtumaan niin ikävästi, että minulla ei ole kirjasta mitään pahaa sanottavaa. Tai no, yksi kirjoitusvirhe siellä oli. Nyt saa nauraa kirjabloggaajalle.

Odotettiin, että Miska vastaisi. Hän ei vastannut, koska oli päättänyt, ettei enää koskaan puhu kenellekään mitään tässä armottomassa maailmassa, jossa elämä on yhtä taistelua ja oma tahto murskataan jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän turvautui kehittämäänsä letkupuolustukseen ja valahti aivan veteläksi. Se yllätti äidin ja hän joutui laskemaan Miskan lattialle. (s. 68)

Kukkia Birgitalle -romaanin päähenkilöt ovat herkullisen inhimillisiä törkeine kauheuksineenkin. Introvertti Miska hehkuu juuri teini-iän ohittaneen nörtin sosiaalista avuttomuutta – mutta on kuitenkin hyväntahtoinen ja kokee maailmantuskaa niin aidosti kuin vain ihminen, jolla on aikaa muttei tekemistä voi kokea. Pahansisuisessa Birgitassa tulee lihaksi sellainen kovaksikeitetty katkeruus, jonka voivat saada aikaan vain lukuiset hylkäämisen kokemukset. Minä tiedän tällaisia ihmisiä. Olen saattanut olla sellainen itsekin…

Kukkia Birgitalle voisi luonnehtia urbaaniksi opiskelijapikareskiksi. Tiuraniemi on romaanissaan muodistanut kehyskertomuksellista novellianekdoottikerrontaa* tekemällä nykyaikaan sijoittuvasta kehyskertomuksesta menneisyyttä selittäviä tarinoita huomattavasti olennaisemman. Tämä suorasukainen tekniikka ei kuitenkaan haiskahtanut liikaa postmodernilta hapatukselta, vaan sopi kirjailijan muutenkin satunnaisesti lukijaa fiktion syleilystä tipauttelevaan kertojanääneen. Runsaalla kädellä viljellyt intertekstuaaliset heitot ja lukuvinkit olivat ihania.

* Esim. Canterburyn tarinoita

***

PS. Kirjailija on myös kirjabloggaaja. Kirjabloggaajakollegius ei ole kuitenkaan vaikuttanut tähän arvioon mitenkään. Bongasin kirjan Minervan katalogista, ja olin ihan että “Kirjalliset mummot! Ihan parhaita! Tilaan tämän!”. En ole myöskään käynyt kertaakaan Siinan blogissa ennen tämän arvion valmistumista. Mutta nytpä huomaan, että sekin on älyttömän hauska. Hah!

***

Osallistun tällä teoksella #lukutaitokampanjaan.

***

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle 
Kansi: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2013
256 s. 

Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Egan: Sydäntorni (Tammi 2013)

Sydäntorni kietoutuu eri tavoin vapauden kaipuuta ja vankeuden tuskaa ilmentävien ihmiskohtaloiden pyöritykseen. Kirjailija Jennifer Egan on naittanut onnistuneesti postmodernistien keinot ja goottilaisten kauhuromaanien hengen. Sydäntornissa tapahtuukin kummia. Satunnaisesti väläytetään kirjoitusteknistä pohdintaa, joka palauttaa lukijan tarinan illuusiosta tietoiseksi siitä, että on lukemassa jonkun luomaa tarinaa. Toisaalta kummia tapahtuu myös itse tarinassa: vahvat henkilöhahmot tempaavat mukaansa elämiinsä, joiden ilot, surut, rakkaudet ja onnettomuudet viettelevät eläytymään, elämään toisen elämää. Eganin teoksessa on ainesta tulevaisuuden klassikoksi, sillä se hehkuu tämän ajan suuria henkisiä tavoitteita, itsensä toteuttamista ja löytämistä, hetkessä elämistä, tietoisuutta – onnen portaita, joilla etenijöille elettävä elämä laittaa rajat. Vai laittaako?

[K]un Holly kertoi pään sisällä olevasta ovesta, minulle tapahtui jotain. Ovi ei ollut todellinen, ei ollut mitään ovea, se oli pelkkä kielikuva. Siis pelkkä sana. Ääni. Ovi. Mutta minä avasin sen ja kävelin ulos. (s. 32)

Sydäntornin tarina kiertyy itsensä ympärille yhä tiukemmaksi spiraaliksi vanhvan linnan sydäntornin varjossa. Danny ja Howard ovat lähestulkoon serkuksia, he leikkivät lapsuuden kesinä yhdessä Howien keksimää tarinallista mielikuvitusleikkiä, kunnes Danny teki Howielle julman tempun. Sittemmin Howie pelastaa Dannyn kutsumalla tämän New Yorkista Eurooppaan restauroimaan linnaansa yhdessä muiden seuraajiensa kanssa – mutta voiko Danny luottaa Howieen, tämän vaimoon, Howien kakkosmieheen Mickiin tai linnan sydäntorniin linnoittautuneeseen linnanrouvaan?

Ravistuvan sydäntornin tarinaan kirjailija kietoo toisen, vankilan luovan kirjoittamisen kurssilla tapahtuvan. Holly ohjaa kirjoittajia, joista Tom-Tom paljastuu luovaksi neroksi ja epäilee Rayn vain toistavan kuulemaansa. Mitä Holly piilottelee? Minne Rayn tarina on menossa?

Sydäntorni leikittelee lukijan asemalla: kertoja vaihtelee, välttelee, valehtelee ja viettelee. Tarinan portaat viettävät yhä syvemmälle tarinan sydämeen, kirjailijan avatessa satunnaisesti ikkunoita ja ovia toisiin tarinoihin, ulos tarinasta. Sydäntorni ei kuitenkaan ole tekotaiteellista huttua, vaan rytmikäs, raamikas henkilöhahmovetoinen ja tiivistunnelmainen kimara, joka asettaa lukijalle peilin niin kirjallisuuteen kuin elämään. Mikä on lopulta todellista, rajat vai vapaus?

Ei tarvitse kuin sukeltaa altaaseen – ja pam – mielikuvitus pääsee valloilleen. Sitä ei kahlehdi enää mikään, eivät elokuvat, ei televisio, ei netti, eivät lehdet, eikä ainakaan se surkea tietokonepeli, johon jengi on tällä hetkellä koukussa. Keksi tarina, kerro se ja olet vapaa. Tee mitä lystäät. (s. 72)

***

Sydäntorniin ovat ihastuneet myös ainakin Susa, Valkoinen Kirahvi, Arja, Minna, Minna, Erja ja Annika K.

Jennifer Egan: Sydäntorni
Suom. Heikki Karjalainen engl. alkup. The Keep
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi 2013
346 s.

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen. Kansi: Sanna Mander (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen kertoo neljän kolmikymppisen pohojanmaalaistoveruksen kipuilusta aikuisuuteen lapsuuden ja nuoruuden tykyttäessä vielä takaraivossa. Kasvutarinoiden tummia sävyjä johdattelee loppuhuipentumaan trilleriksi kiihtyvä reaalifantastinen juonne. Korkea-aho törmäyttää romaanissaan taitavasti toisiinsa maalaisromanttisen nostalgian ja nuorten aikuisten kokeman todellisuuden, jolle ei ole sijaa kenenkään muisteloissa, mutta joka myrkyttää nykyarjen.

Tummempaa tuolla puolen kertoo homouttaan kotopuolessa salailevan Christofferin, änkyttävän radiotoimittajan Loken, uskonsa menettäneen papin Simonin ja juuri morsiamensa menettäneen Benjaminin menneisyyden pauloissa tempoilevasta nykyhetkestä. Christoffer ja Loke palaavat kotikylään Loken sisaren ja Benjaminin morsiamen Sofien hautajaisiin. Benjaminin ja Simonin maalaisarkea järkyttävät Sofien yllättävään ja yhtäkkiseen poismenoon liittyvät eriskummalliset seikat. Paikallishistoriasta graduaan tekevä Christoffer päätyy purkamaan monimutkaista maalaiskylän menneisyyden ja nykyisyyden vyyhtiä, jonka punainen lanka löytyy lopulta yllättävän läheltä.

Tummempaa tuolla puolen on monella tapaa -80 -luvun lasten sukupolviromaani: henkilöhahmojen muisteloissa esiin nousevat tutut tai vähintään helposti kuviteltavissa olevat kollektiiviset pelot, ilot ja kokemukset Tsernobylistä riparisaunaan. Myös esitetyt nykyisyyden haasteet ovat uskottavia. Omien vanhempien vanhenemisen ja lapsuuden mörköjen kohtaaminen kotinurkilla koskettaa nyt tätä ikäluokkaa. Henkilöhahmojen samanikäisyys ja yhteinen menneisyys selittää, miksi he puhuvat niin samankaltaisella äänellä, että henkilöhahmojen erottaminen toisistaan on ajoittain hankalaa.

Romaanin sydänlankana toimii uhkaavaa mystiikkaa tihkuva uuskummallinen tai reaalifantastinen juoni, joka paljastaa kirjailijan mestarilliseksi pohjavireen ylläpitäjäksi. Korkea-aho ei anna fantastisen ottaa yliotetta kerronnasta, vaikka se hyppää esille vähän väliä. Uhkan tuntu hohkaa jatkuvasti taustalla, mutta se ei tukahduta tai estä muita tunnelmia. Uhka ei myöskään nouse ainoastaan käsittämättömän fantastisen kohtaamisesta, vaan myös päähenkilöiden muistoista, joiden shokeeraaviakin teemoja kirjailija käsittelee myötäeläen. Toisaalta kirjailija ei myöskään tukahduta lukijaa liialla selittämisellä. Näin Tummempaa tuolla puolen välttää genrekirjallisuudelle tyypilliset sudenkuopat ja tuo onnistuneesti tuntemattoman kohtaamisen aiheuttaman ihmetyksen tunteen valtavirtaviihdekirjallisuuteen. Ilmaan jää toivo menneisyyden kahleiden katkaisemisesta.

***

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen
Kansi: Sanna Mander
Suom. Laura Beck (käsikirjoituksesta)
Teos & Schildts & Söderströms 2012
437 s.

Jyrki Heino: Kellari

Jyrki Heinon esikoisromaani Kellari, kansi Anders Carpelan

Jyrki Heino: Kellari. Kansi: Anders Carpelan (Schildts & Söderströms 2012).

Jyrki Heinon esikoisteos Kellari on taidokkaasti kehrätty historiallinen dekkari, joka polveilee tasapainoisesti klaustrofobisen jännityksen, poroporvarillisen vehkeilyn, akateemisen ylemmyydentunnon ja periturkulaisen mentaliteetin lämminhenkisen turkulaisvitsien lomassa.

Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa  (Schildts & Söderströms 2012) emulsifioi tyylipuhtaasti 1700-lukulaisen kulttuurihistoriallisen ajankuvan ja psykologisen dekkarin. Ajankuvaa Heino luo tarinan kuluessa paitsi tarkalla ympäristön ja seuraelämän kuvauksella, myös ottamalla 1700-luvun lopun ilmiöt mesmerismistä kahvikieltolakiin ja swedenborgilaisuudesta vallankumoukselliseen toimintaan oleelliseksi osaksi juoniverkkoa.

Kellari ei sorru turhaan nostatukseen tai selittelyyn. Tarina alkaa ilahduttavasti (jos nyt näin voi sanoa) suoraan prologissa uhrin viime hetkien kuvauksella. Romaanin amatööridekkarina häärii sympaattinen kohtalonsoturi luutnantti Carl Wennehielm, sivistynyt ja rampautunut ulkopuolinen tarkkailija ja melankoliaan taipuvainen salaromantikko. Hänen lähes tasavertaisena kumppaninaan puolestaan kaupunginviskaali John Appengren, viran puolesta ja ohella. Naisnäkökulmaa ja -logiikkaa sekä murhatutkimukseen että Wennehielmin henkilökohtaiseen elämään tuo Kaisa-mamselli, Wennehielmin taloudenhoitaja ja paikallinen juorukello.

Anakronismiin Heino ei sorru: 1700-luvun Turku näyttäytyy  miesten maailmana, jossa naiset toimivat heille sallituissa ja asetetuissa puitteissa. Miestenkin toimintamahdollisuudet ovat monin tavoin rajalliset: seuraelämän sääntöjen kanssa navigointi aiheuttaa Wennehielmille päänvaivaa murhatapauksen selvittelyssä. Wennehielmissä kirjailija on luonut erityisen inhimillisen amatöörietsivän. Luutnantti ontuu sydämeenkäyvästi läpi koko juonisotkun: psykologinen juonenpunonta ei koske vain murhaajaa, vaan myös etsiviä ja sivullisia.

Sattumalla on Kellarissa suuri merkitys. Sattumanvaraiset tapahtumat heittelevät murhatutkimusta eri suuntiin hyvin elämänmakuisesti, etenkin kun eri tahot tulkitsevat niitä omista lähtökohdistaan johtuen hyvin eri tavoin. Pikkukaupungista paljastuu salattuja puolia, kansainvälisiä yhteyksiä ja epämääräistä, jopa kruununvastaista kuhinaa. Samalla myös porvarillista nokittelua, aatelista halveksuntaa, akateemista asiantuntijuutta, intohimoista opiskelijaliikehdintää ja kulinaristisia kokeiluja. Lukijalle ei jää tästä johtolankojen runsaudensarvesta kuitenkaan samankaltainen huijatuksi tulemisen olo kuin vaikka Christieitä lukiessaan, sillä hänellä on käytettävissään samat faktat kuin päähenkilölläkin.

Kellari on pakahduttavan ihastuttava. Taidan olla tismalleen oletuslukijakuntaa, eli hyvin kirjoitetun historiallisen fiktion ystävä, johon tekee vaikutuksen pieteetillä tehty taustatutkimus. Lisäksi pidän verettömistä dekkareista, joissa väkivaltakuvausten sijaan mässäillään mieluiten muilla jännityselementeillä. Ja kuka nyt ei pidä sympaattisista hahmoista, sujuvasta tarinankerronnasta tai taidokkaasta ympäristönkuvauksesta? Turkulaisvitseistä puhumattakaan. (Tunnustettakoon tässä, että minäkin olen alkujaan turkulainen – luonnollisesti Jumalan armosta, niin kuin turkulaiset yleensä ovat.)

Historialliseen 1700-lukulaiseen mentaliteettiin kuulumattomat asiat tässä romaanissa liittyvät psykologiseen pohdintaan, joka on Kellarissa niin keskeinen tekijä, ettei koko romaania olisi ilman sitä. Psykologisointia lukuunottamatta kaikki kuulostaa nohevasti historialliselta kirjailijan käyttämää kieltä myöden, eikä mikään kuitenkaan vaikuta teatraaliselta tai tekemällä tehdyltä. Hiottua, hallittua, hillittyä.

Ja lopussa seisoo paitsi murhatutkimuksen hykerryttävän elegantti ratkaisu, myös kaino lupaus Wennehielmin tulevista seikkailuista. Tai näin ainakin sydämestäni toivon. Jyrki Heino hyppäsi esikoisteoksellaan kerralla kotimaiseksi dekkarisuosikikseni.

***

Jyrki Heino: Kellari

Schildts & Söderströms 2012

Kansi: Anders Carpelan

286 s.

***

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Seuraelämän säännöt - Towlesin tyttöromaani

© Kirjakko. Amor Towles: Seuraelämän säännöt. Määrättömän tyylikäs kansi: Martti Ruokonen. WSOY 2012.

Amor Towlesin Seuraelämän säännöt on lainannut nimensä suoraan George Washingtonin teini-ikäisenä kynäilemästä tapakirjasesta, joten luvassa oli oletusarvoisesti naiivin ja säännönmukaisen sekä kokeneen ja satunnaisen ristiriidoista ja tasapainottelusta ponkaiseva älykäs ja historiallinen lukuromaani. Näyttämö ja juonikin kuulostavat hyvältä paperilla: 1930-luvun New York, kolmiodraamaa, älykäs mutta varaton sankaritar, joka puskee tietään eliittiin. Seuraelämän säännöt ei kuitenkaan nouse keskivertoviihderomaania ikimuistettavammaksi tapaukseksi: edes runsas intertekstuaalisuudella kikkailu, nokkela(hko)t sanaleikit, lähes historiallisessa pysyttelevä ajankuvaus ja dialogi, tai oikeasti erinomainen miljöön kuvaus eivät kosketa. Lukukokemus jäi latteaksi (niinkin latteaksi, etten kertakaikkiaan saanut luettua muutamaa viimeistä lukua).

Seuraelämän säännöt kertovat päähenkilö Katey Kontentin elämän käännepisteestä, vuodesta 1938. Vuonna 1938 Katey hummailee rahattomana parhaan kamunsa kanssa, rakastuu ketkuun, heittäytyy töihin, heittäytyy vielä parempiin töihin, menettää rakkautensa, pinnaa töistä, muuttaa omilleen, seurapiireilee ja salasuhteilee, patikoi vuorilla ja hengaa jazz-klubeilla, ravintoloissa ja hotellihuoneissa hyvässä seurassa. Toki kaikkea hengailua ja sen semmoista kahlitsevat seuraelämän säännöt: pitää tehdä niin, että näyttää oikealta ja sanoa niin, että kuulostaa oikealta. Kateyn ja hänen tuttaviensa irtiotot säännöistä ovat kuitenkin pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kunhan kulissit pysyvät yllä, oikeastaan kaikki on sallittua. Niinpä Seuraelämän sääntöjen pitäisi olla varsin mehevä ja mehukas pakkaus. Jälkimakuna jää kielelle asumaan kuitenkin kolme päivää jääkaapissa marinoitunut mansikkakermakakku.

Seuraelämän sääntöjen latteus johtuu monesta seikasta. Ensimmäiseksi historiallinen ajankuva rikkoutuu lukuisten virheiden takia – kirja kuulostaa siltä kuin kirjailija olisi hankkinut ison osan erityisesti naisen elämään liittyvistä tiedoistaan wikipediasta, ja käännös tapaa tipahdella ajankuvasta tasaisin väliajoin. Löytyy push up -liivejä (s. 70), sisällissodan soturi (s. 143), Schiaperellin kolttu (s. 265),  ja äkäisen naispäähenkilön kiivas tokaisu “Pää poikki!” (s. 320), muiden muassa.

Kielellistä kompurointia enemmän häiritsi kuitenkin jumalaton juonellinen laskelmointi. Seuraelämän sääntöjen jokainen juonenmutka on aseteltu paikalleen huipputasapainoisesti ja päälle päätteeksi vielä hiottu niin siloiseksi, että rosoisimpiakin elämänmutkia kuvaavat kohtaukset liukuvat läpi käsien kuin vesi. Periaatteessa tätä muodottomuutta voisi varmaankin perustella juuri seuraelämän sääntöjen noudattamisella, mutta käytännössä se johtaa siihen, ettei juuri mikään kirjassa esitetty kosketa tai liikuta lainkaan.

Seuraelämän sääntöjen ehdottomia huippukohtia ovat miljöiden kuvailut – 1930-luvun New York, sen kadut, hotellit, klubit, lehtien toimitukset ja jopa Adirondack-vuoristo sykkivät elämää. Mikä on ehkä hiukan paradoksaalista hahmojen luisevuuden huomioon ottaen. Tosin seuraelämässä taitaa olla alkuperäistenkin Seuraelämän sääntöjen mukaan pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että kaikki feikkaavat jotain. Towlesin Seuraelämän säännöt feikkaavat historiallista romaania. Ehkäpä tämän voi lukea jonkinlaisena kommenttina historiallisten romaanien yleiseen suosioon tai koko genreen…

Jos pitää nykychick litistä  siirrettynä historialliseen, hyvinkuvailtuun miljööseen, tämä romaani kannattaa laittaa lukulistalle. Autenttisemmasta historiallisesta jazz-ajan kerronnasta pitäville suosittelen F. Scott Fitzgeraldia (älykästä kerrontaa) P.G. Wodehousea (nokkelaa viihdekirjallisuutta) tai vaikka Evelyn Waugh’ta (lähihistoriallista fiktiota).

***

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Suom. Hanna Tarkka

Kansi: Martti Ruokonen

WSOY, 2012

445 s.

engl. alkup. Rules of Civility

Cetology, Inc. 2011

***

Kirjabloggareista kirjaa ovat arvioineet ainakin Tuulia, Karoliina ja Maria.

Candace Bushnell: Trading Up

Candace Bushnellin Trading Up on chick lit -romaaniksi kyyninen ja keittiöpsykologinen. Sen päähenkilö Janey on kauneudellaan elämässä etenevä sosieteettikiipijä, jonka hellittämätön ulkopuolisuuden ja perustavanlaatuisen huonommuuden tunteet  johtavat jatkuvasti epäonnistuneisiin elämänvalintoihin. Itsetuntemuksen heikkous tuottaa väärien päämäärien perässä kompurointia ja selviytymiskeinot ovat moraalisesti ja rationaalisesti arveluttavia. Janeyn määlöilyn taustalla Bushnell maalaa nykiläisestä seurapiirikermasta varsin karmaisevan kuvan hyvin stereotyyppisten hahmojen kautta.

Niinpä Trading Up (Hyperion 2003, suom. Reittä pitkin [Tammi, 2005]) jatkaa Bushnellin fiktiivismoralistista juoruilua yläluokan elämästä sinne haikaileville. Candace Bushnell on tunnettu alunperin The New York Observerissa 1990-luvulla julkaistusta Sex and the City -kolumnista, joka oli oikeastaan fiktiivinen juorupalsta nykiläisten raharikkaiden ja julkimoiden elämästä. Sittemmin kolumnista kasvoi kirja, HBO:n televisiosarja ja elokuvia. Sex and the Cityn menestyksen myötä Bushnell on jatkanut chick lit -romaanien suoltamista.

Trading Up on huomattavasti Sinkkistä (oikea termi?) kyynisempi: ikäänkuin Bushnellin tarkoituksena olisi profiloida peruslukijansa luonteenpiirteet ja unelmat ja sitten selittää seikkaperäisesti, miksi nämä luonteenpiirteet ja unelmat ovat huonoja ja ikäviä. Niiden saavuttamisen mahdottomuus peruslukijalle on varmaankin käynyt jo ilmi sillä, että päähenkilö Janey on malli, Victoria’s Secret -enkeli ja Burberryn, Vuittonin ja Versacen sekakäyttäjä, toisin kuin Bushnellin oletettu peruslukija (joka voi toki hankkia Versace for H&M:iä).

Janeyn perusonnettomuutena onkin, että vaikka nätistä, ei turhantarkasta tytöstä voi tulla menestynytkin malli ja sosieteettikiipijä (Janey pääsee rikkaisiin naimisiin), voi hän näitä saavutuksia varten joutua luopumaan omasta moraalistaan, ajatuksistaan, itsetunnostaan ja mitä näitä nyt on. Sen sijaan Janeyn vähemmän nätti sisko, joka olisi tyytynyt elämässään lähtökohtaisesti vähempiinkin saavutuksiin, saakin enemmän, sillä hän pääsee rakkausavioliittoon rikkaan, komean ja kuuluisan miehen kanssa. Loppu on kuitenkin Janeyllekin onnellinen (?), sillä perustavanlaatuisesta hukassa olemisestaan huolimatta Janey lopulta löytää ympäristön, jossa hän voi loistaa kiipijäelämässään hankkimillaan sekä kyynispinnallisessa elämässään unohtamillaan luonnollisilla kyvyillään.

Ja kaikkeen tähän Bushnell käyttää iloiset viisi ja puolisataa sivua (563, tarkalleen ottaen, onnellinen loppu n. 20 sivua).  Trading up onkin Bushnellin tyyliin läskistynyt anekdoottikokoelma. Joskin tällä kertaa vahva ja harkittu päähenkilö sitoo anekdootit jokseenkin järkeväksi kokonaisuudeksi myös juonellisesti. Takaumia käytetään Janeyn itsepsykologisoinnissa paljon, ja ne sisältävätkin paljon oksettavia shokeeraavia juoruja mallimaailmasta, joka paljastuu nuorten nättien tyttöjen glamorisoiduiksi crack-huoramarkkinoiksi. Seurapiirit ovat sitä samaa yli kolmikymppisille. Kuka olisi uskonut?

Trading Up sijoittuu chick lit -kirjallisuuden kartalla jonnekin prinsessasatujen ja pseudofeminististen kasvutarinoiden väliin pystymättä oikein päättämään, mitä haluaisi olla.