Tag Archives: psykologinen

John Berendt: Midnight in the Garden of Good and Evil

Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassaJohn Berendtin dokumenttiromaani Midnight in the Garden of Good and Evil mässäilee Yhdysvaltain syvällä etelällä, jossa ihmisten sielut ovat jo Atalasta lähtien toimineet puhtoisuuden ja rappion taistelukenttänä. Etelän herraskaisuus, kaksinaismoralismi ja synkät, synkät salaisuudet muodostavat tämän romaanin keskeisen jännitteen, joka purkautuu Berendtin pikkutarkassa ja empaattisessa hahmobuffetissa. Juoni on tässä romaanissa jokseenkin toissijainen sivuseikka, sillä Berendtin rehevän tanniiniset ja pirskahtelevat henkilöhahmot riittävät nostamaan romaanin yhdeksi parhaista ikinä.

Midnight in the Garden of Good and Evil: A Savannah Story (Vintage 1994, suom. Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa [WSOY 1997], suomentaja Seppo Loponen) kertoo nimensä mukaisesti georgialaisesta (Yhdysvaltain Georgia) Savannahin pikkukaupungista sen ihmiskohtaloita kirjailijan kertojanäänellä dokumentoiden. Berendt on newyorkilainen journalisti, jolta ihmisläheinen tarinointi todella sujuu. Savannahilaisten tarinoita kirjan rungoksi kerätessään hän asui osa-aikaisesti Savannahissa ja onnistui ilmeisesti sekä soluttautumaan paikalliseen sosieteettiin että hengailemaan kadunmiesten kanssa. Niinpä Midnight in the Garden of Good and Evilissä piirtyykin läpileikkaus Savannahista – toki ilman normaaleja taviksia tai tavisten normaalielämää. Niinpä tämän romaanin lukeminen onkin kuin urbaania Villiä luontoa katselisi.

Midnight in the Garden of Good and Evilin päähenkilö, amerikkalaista unelmaa todeksi elävä antiikkikauppias Jim Williams näyttää Tuulen viemän Clark Gablelta: He was tall, about fifty, with darkly handsome, almost sinister features: a neatly trimmed mustache, hair turning silver at the temples, and eyes so black they were like the tinted windows of a sleek limousine – he could see out, but you couldn’t see in. (s. 1). Paitsi Jim Williams on homo (salaa tietenkin). Ja ampuu Danny Hansfordin, parikymppisen väkivaltaisen rattopojan. Kirjan juoni rakentuu tämän ampumatapauksen ympärille: Williamsin neljä (4!) murhaoikeudenkäyntiä käydään läpi kirjan loppupuoliskolla.

Parasta koko kirjassa ovat ne ensimmäiset parisataa sivua, jossa Berent dissektoi Savannahilaisia. Fabergéta ja natsimuistoja keräilevää Williamsia; lakimies-naistenmies-baarinpitäjä-bluesmuusikko-turistihuijaria Joe Odomia; hullua keksijää Luther Driggersiä ja tämän rikasta rouvaystävää Serena Dawesia; mustaa drag-queenia Lady Chablista ja niitä kaikkia muita. Berendtin henkilöhahmot ja Savannahin arki, menneisyys ja ihmissuhdeverkosto tulevat kirjan alussa kuvatuksi hurmaavasti pienten tunnelmallisten kohtausten ja yksityiskohtien kautta.

Samalla taustoittuu loppupuolen murhajuonikuvio, joka ilmeisesti sai Berendtin alun perin kiinnostumaan koko kaupungista. James Arthur Williams (1930-1990) on nimittäin ainoa henkilö ikinä, joka on asetettu syytteeseen neljä kertaa samasta rikoksesta Georgian osavaltiossa. Savannahissa kolme eri jurya toteaa hänen syyllistyneen murhaan (ei tietenkään mitään tekemistä sen kanssa, että Williams on kadehdittu, rikas ja homo), mutta joka ainoalla kerralla syyttäjä onnistuu sössimään jotain olennaista, niin että oikeudenkäyntiprosessi on uusittava. Niinpä Williams roikkuu löyhässä hirressä lähes kymmenen vuotta.

Berendt onnistuu kuvaamaan jopa oikeuden istunnot jokseenkin mielenkiintoisesti: romaanissa on varsin vähän perinteistä oikeussalidekkarimaista todistelua. Sen sijaan Berendt kuvailee paikallisia hoodoomenoja, joilla oikeudenkäyntiin pyritään vaikuttamaan, sekä muun Savannahin sosieteetin suhtautumista Williamsin nousuun ja tuhoon. Niinpä juonikuviot eivät pääse häiritsemään liikaa kirjan parhautta, ihmisyyden moninaisuuden ihmettelyä. Jos olet ikinä tullut ällistelleeksi, miten omalaatuisin avuin ihmiset onnistuvat räpistelemään elämässä eteenpäin, Midnight in the Garden of Good and Evil vie nämä pohdinnat täysin uusiin sfääreihin.

Georgia on my mind.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=pjyyD0CVXNA&feature=related]

Madame de la Fayette: Clèves’in prinsessa

© Kirjakko. Madame de La Fayette: Cléves’in prinsessa, kansi: ei ilmoitettu

Oletettavasti Madame de la Fayetten kirjoittama Clèves’in prinsessa on psykologinen rakkausromaaniklassikko suoraan 1600-luvulta. Lähes neljän sadan (400) vuoden iästään huolimatta tämä kaihoisan eleginen romanssi on suhteellisen sujuvakielistä ja -juonista luettavaa, kunhan muistaa sammuttaa nykyaikaisen peruskyynisyytensä. Clèves’in prinsessan pitäisi olla ehdottomasti kiellettyä luettavaa itseään etsiviltä teinitytöiltä, sillä se kannustaa juuri sen sortin itsesääliin ja -syyllistykseen, jolla ei saada aikaan kuin masentuneita keski-ikäisiä ylisuorittajia.

Clèves’in prinsessan (WSOY 1964, suom. Aarne Anttila) juonikuvio on perinteistä perinteisempi, aikanaankin Racinen ja Corneillen näytelmistä tuttu tarina onnettomasta rakkaustarinasta. Nätti, rikas ja ylhäinen tyttö mademoiselle de Chartres tapaa pojan ja pääsee naimisiin. Sitten tyttö tapaa toisen pojan, joka onkin kivempi. Tyttö pyrkii tekemään Oikein ja estämään kohtalon valintaa. Raivokkaasti ja noin puolikkaan kirjan ajan. Ja mitenkäs sitten käykään?

Salaiset tai julkisesti salaiset salarakkaussuhteet olivat yleisempiä kuin päätäit Pariisin hovissa 1600-luvulla kirjan kirjoittamisaikaan, sekä 1500-luvulla romaanin tapahtuma-aikaan. Clèves’in prinsessa kuvaa näitä romanttisia ja raastavia kuvioita varsin realistisesti muuhun ajan kirjallisuuteen verrattuna: romaanissa syväluodataan päähenkilöiden ajatuksia ja tunteita. Niinpä sitä pidetäänkin yhtenä varhaisimmista psykologisista romaaneista. Clèvesin prinsessan kärsimykset ja teot perustellaan ennenkuulumattomalla intensiteetillä. Niinpä Clèvesin prinsessaa voi, päähenkilön fiktiivisyydestä huolimatta, lukea melko realistisena kuvauksena 1500-luvun tunne-elämästä. Tällaista tunteiden historiaa eivät tarjoa monetkaan ajan mieskirjailijoiden kirjoittamat romaanit.

Mikäli sattuu tippumaan fiktiivisen seuraelämän kyydistä,  Clèvesin prinsessa tarjoaa myös historiallista sisältöä, sillä monet sen hahmoista ovat oikeita 1500-luvun hovihenkilöitä. Lisäksi kirjassa juoruillaan herkullisesti muun muassa Englannin Neitsytkuningattaresta (eivätkä nämä juorut todellakaan rakenna Elisabetista tai Maria Stuartista historiankirjoista tuttua kuvaa).

Tämä romaani onkin monella tapaa historiallisten romaanien ystävän herkkupala, joka yllättää moderniudellaan samalla kun häkellyttää historiallisuudellaan. Clèvesin prinsessa on päälle päätteeksi yksi kirjallisuushistorian tunnetuista ja arvostetuista klassikoista, joten tätä hömppää lukemalla voi nostaa nimellistä sivistystasoaan jälleen yhden pykälän. Ei mitään turhaa hömppää siis.

Louis Couperus: Hiljainen voima

© Kirjakko

Louis Couperuksen (1863-1923) Hiljainen voima on  siirtomaaromaani, joka kuvaa sentimentaalisen värikkäästi hollantilaisen virkamiesylimystön elämää 1800-luvun lopun Jaavalla ikääntyvän virkamiespäällikön van Oudijckin perheen kautta. Couperus oli itse viettänyt nuoruutensa Jaavalla, ja Hiljaisen voiman fiktio tuntuukin kumpuavan omista kokemuksista, juoruista ja elämyksistä oudossa ympäristössä.

Hiljaisen voiman (Arvi A. Karisto, 1983, suom. Heimo Pihlajamaa, alkup. Die Stille Kracht, 1900) henkilöhahmot ovat karikatyyrimaisia omien kohtaloidensa orjia, joiden avulla Couperus pääsee valottamaan siirtomaaelämän varjopuolia. Couperusta pidetään naturalistina Flaubertin tapaan, mutta Hiljainen voima näyttäytyy siirtomaakirjallisuutta tuntevalle ajoittain jopa tapa- tai luonnekomediana. Tämä ei mitenkään vähennä kirjan arvoa: se on mielenkiintoinen ihan jo siksikin, että Indonesia ympäristönä on siirtomaakirjallisuudessa eksoottinen.

Hiljaisen voiman  päähenkilö, Labuwangin alueen residentti van Oudijck taiteilee parhaansa mukaan hollantilaisen virkamiehistön, paikallisen ylimystön ja oman perheensä muodostamassa Bermudan kolmiossa. Van Oudijckin romaanin aikana läpi käymä antisankarillinen kasvukertomus kunnianhimoisesta übervirkamiehestä eläköityneeksi erakoksi on sinänsä varsin uskottava. Se ei kantaisi kokonaista romaania ilman Couperuksen rehevää ja juurevaa sivuhenkilökaartia: van Oudijckin huikentelevaista kakkosvaimoa, tämän uskollista palvelijatarta, katkeraa poikaa, lemmenkipeää tytärtä, infantiileja kaksospoikia; työhevosapulaista, jonka vaimo pyrkii ylläpitämään eurooppalaista kulttuurisalonkia monsuuninkin aikaan; herrasmiesrakastajalääkäriä; jaavalaisia ylimyksiä, jotka keskittyvät uhkapelaamaan ja järjestämään kapinaa, milloin eivät uhkapelaa. Ja kaikkien näiden hahmojen viettejä ja tarkoitusperiä uhkaa ja vahvistaa salaperäinen Jaavan luonto sekä hallitsematon ilmasto, joka lähettää väliin hirmumyrskyjä ja väliin valkoisia muurahaisia, jotka syövät matotkin lattioilta.

En tiedä onko Gabriel García Marqués lukenut nimenomaan Hiljaista voimaa, mutta Marquésin postkolonialistinen Sadan vuoden yksinäisyys tuli mieleen tätä romaania lukiessa paitsi yleisestä tunnelmasta, myös satunnaisista yksityiskohdista, vaikka eri mantereella ollaankin. Couperus näkee, ettei Jaava ole valkoisella miehellä kuin lainassa, ja yrittää Hiljaisen voiman avulla selittää, miksi.

Agatha Christie: Tio små negerpojkar

© Kirjakko

Teetä ja kuivakakkua syanidilla, kuinka hurmaavaa murhaavaa. Agatha Christie on yksi maailman käännetyimmistä kirjailijoista, eikä suotta. Christien dekkarit ovat edelleen lähes parasta parhautta lukijalle, joka kaipaa elämäänsä pientä, ei liian pelottavaa murhamysteeriä sivistyneessä vintage-ympäristössä harrastettuna.  Yksi Christie-suosikeistani on ehdottomasti Eikä yksikään pelastunut (alkup. Ten Little Niggers, 1936), jonka pääjuoni on teknisesti ottaen perinteinen Christie-who-dunnit, mutta jonka tarina kuitenkin poikkeaa tavanomaisesta Poirotista tai neiti Marplesta.

Luin ensimmäiset Christieni ala-asteella. Sittemmin olen eri kieliä opetellessani havainnut, että nämähän ovat erinomaisia kielenopettelu- ja kielitaidonfreesausvälineitä. Kun juonesta on jo joku haisu suomenkielisen laitoksen perusteella, niin voi kiinnittää huomiota puheenparteen ja kielenkäyttöön. Erityisen käteviä nämä ovat siksi, että keskustelu on usein kevyttä jutustelua tuntemattomia kesken. Tokikin sanastoa varten joutuu sittemmin lukemaan esimerkiksi sanomalehtiä, koska Blausäurella ei särdeles pärjää dans un salon de thé, for eksempel.  Ruotsin freesailuni sai mukavasti potkua kirjaston vaihtohyllystä löytämästäni Tio små negerpojkarista (BonnierPocket 1986).

Dame Agatha Christien Tio små negerpojkar on hänen kirjallisella kultakaudellaan syntynyt tarina yhden mielipuolen suorittamasta joukkomurhasta, jolla on itse asiassa yksitoista uhria. Onnistuttuaan huijaamaan kymmenen uhria tekaistuilla kutsuilla eristyksissä olevalle lomasaarelle, hän alkaa murhaleikin, josta yksikään ei selviydy hengissä. Ensimmäinen kuolonuhri menee lomalaisten silmissä vahingon piikkiin, mutta pakokauhu alkaa nousta toisen selittämättömän kuoleman tapahtuessa kaikkien silmien edessä. Lopulta itse murhaajan ei edes tarvitse vaivautua tappamaan kaikkia – paniikki ja itsesuojeluvaisto saavat myös erään lomalaisen tarttumaan aseeseen. Christie käyttääkin tyypilliseen tapaansa kaikkitietävää kertojaa, joka on erityisesti viehtynyt tarkastelemaan muutamien päähahmojen toimia ja ajatuksia.

Tio små negerpojkar (suom. Kymmenen pientä neekeripoikaa 1968 sekä Eikä yksikään pelastunut 1940, viimeksi WSOY 2003) perustuu samanlaiselle psykologiselle juonikudelmalle kuin Christien Poirotit ja neiti Marpletkin – murhaajan persoonallisuus yhdistettynä hänen elämäntilanteeseensa selittää murhan. Tässä romaanissa ei kuitenkaan perinteisen salapoliisihahmon toimesta, vaan  kaikki kuolonhetkeään odottavat hahmot pyrkivät keskenään selvittämään, missä murhaaja piilee. Murhaajan paljastamiseen ei kuitenkaan pystytä edes Scotland Yardin tutkijoiden toimesta, ennen kuin hänen tunnustuskirjeensä toimitetaan tapauksen ymmällään oleville tutkijoille.

Tässä dekkarissa Christie flirttaileekin lukijan odotushorisontin pettämisen kanssa tavanomaista enemmän. Useamman murhaajan esiintyminen on ennen kuulumatonta Christieltä. Uhrien suuri määrä järkyttää lukijaa vielä nykyäänkin. Tio små negerpojkar lähestulkoon käyttää useampaa minäkertojaa ja lisäksi loppu on hilkulla jäädä avoimeksi. Turvallista jännitystä kaipaavan lukijan odotukset kuitenkin täytetään, sillä kaikki selviää aikanaan.

Tio små negerpojkar on ehkäpä juuri erilaisuutensa takia myös varsin haavoittuvainen kriittisen lukijan silmissä. Murhaajan on nimittäin täytynyt olla  lähes uskomattoman onnekas saadakseen suunnitelmansa onnistumaan käytännössä. Hetkenkään pohtiessa juonikudelman aukot repeytyvät ikävän suuriksi. Toisaalta loppuratkaisun johdosta lukija joutuu myös pohtimaan omaa moraaliaan: onko tappaminen koskaan oikein ja kellä (jos kellään) on oikeus päättää toisen elämä(stä).

Tio små negerpojkar on Christien tuotannolle sikäli epätyypillinen, että parempana  ensikontaktina Agatha Christien tuotantoon toimii vaikka Murha maalaiskylässä, jossa neiti Marple esiintyy ensimmäisen kerran. Sen sijaan jotain vähän erilaista, mutta kuitenkin luotettavaa nostalgista ja veretöntä jännitysviihdettä kaipaavalle dekkareiden nautiskelijalle Tio små negerpojkar toimii, jos näin nyt voi sanoa, kuin syankaliumi (cyankalium på svenska).

Kehtaako joku muu tunnustaa Christie -lempparinsa?

Mike Pohjola: Ihmisen poika

Lähde: http://mikepohjola.wordpress.com/2011/08/08/ihmisen-poika-se-on-taytetty/

Mike Pohjolan uutuusromaani Ihmisen poika on puolivallaton, elämänmakuinen seikkailukertomus pienen pojan kasvusta mieheksi elävän elämän ja ideaalisen ihmiskuvan ristipaineissa. Tältä näyttää ja tuntuu kiltin tytön syndrooma pojan sisuskaluissa elettynä. Ihmisen poika ikäänkuin päivittää John Irvingin Ystävämme Owen Meanyn Tsernobylin jälkeiseen Suomeen, jossa nostalgia säteilee Turun tautina, ahdistus maalautuu kynsilakassa ja kohtalo on ohjelmoitu sisäistettyihin suuruudenhulluihin odotuksiin. Se onkin sukupolviromaani, jossa yleisesti haukutun pullamössösukupolven nörtimmän neljännesosan sielunelämä ja kasvuhaasteet näyttäytyvät kerrankin lämpöisen ymmärtäväisessä valossa.

Mike Pohjolan Ihmisen poika (Gummerus 2011) kertoo Juliuksesta, joka putoaa puusta. Juliuksen uskovainen äiti tulkitsee suojelusenkelin pelastaneen lapsen varmalta kuolemalta – ja Julius pyrkii siitä lähtien elämään tuon pelastuksen arvoista elämää. Sillä miksipä Jumala olisi pelastanut juuri hänet, jos Hänellä ei olisi Juliuksen varalle jotain suurta suunnitelmaa?

Kantaessaan maailman pelastamisen taakkaa harteillaan Julius elää päivittäin kuitenkin tavanomaista 1980-luvun lapsen ja 1990-luvun nörttinuoren elämää: valitaan vikana joukkueeseen liikuntatunnilla, pelataan roolipelejä seurakuntakerhossa, lähetellään ekoja sähköposteja ja tekstareita ikinä, pohditaan jengillä filosofisia, mokataan kaikki orastavat ihmissuhteet, hankkiudutaan sivariin perheen paheksunnan saattelemana. Yksi romaanin parhaimpia puolia onkin taviselämän kuvaus, johon Juliuksen jeesustelu antaa nostetta jopa spekulatiiviseen fiktioon, maagiseen realismiin ja iloiseen salahuumoriin saakka.

Ihmisen poika kertoo myös Juliuksen rippipapista pastori Farforsista, joka haluaa uudistaa kirkkoa, mutta tulee kikkailleeksi itsensä kuntapolitiikan kautta eduskuntaan saakka ja samalla itsensä moraaliselle tärviölle. Farforsin avulla romaanissa päästään tutkailemaan myös 1900-luvun loppukymmenien poliittista ja yhteiskunnallista ilmapiiriä, sekä ilahduttavasti myös käytännön kähmintää. Tämä luo kaivattua jännitettä isojen kuvioiden ja yksityisten ahdistusten, laajojen linjojen ja satunnaisten sattumien välille.

Muut henkilöhahmot jäävät ohuemmiksi, mutta eivät siltikään pahvisiksi, sillä Pohjolalla on kyky luoda myös uskottavia sivuhahmoja. Kirja on silti poikien kirja: naisten sielunelämä jää jokseenkin tuntemattomaksi mantereeksi, vaikka lihallista tutkimusmatkailua pyritään harjoittamaan. Julius & nörttikumpp. eivät silti ole kiinni missään ATM-diskurssissa. Sitoutuminen vaan on kaikille vähän vaikeaa, eikä se siis suinkaan johdu susta, vaan musta.

Ihmisen pojan temaattisen buffetin sinfoniaa häiritsivät harvoin tekniset viat. Joskus tuntui siltä, että kappaleiden järjestystä tai lukujakoa olisi voinut harkita uudelleen. Kohtauksesta toiseen siirtyminen oli myös satunnaisesti hiukan töksähtelevää –  kolmen tähden käyttäminen olisi voinut toimia hyvinkin, sillä töksäyttely ei ollut tarpeen ainakaan lukijan herättelemiseksi. Juonet nimittäin olivat varsin kiinnostavia ja niiden eteneminen tervehenkisen reipastahtista. Myös yksikön toisen pronominin satunnainen käyttö lukijan herättely- ja etäännyttämiskeinona oli minusta henkilökohtaisesti ihan yhtä häiritsevää kuin missä tahansa kirjassa, sillä minä lukijana haluan eläytyä, en herätä aamukahvin tuoksuun.

Pohjola on sisällyttänyt romaaniinsa roolipelit paitsi käsiteltävänä teemana, myös postmodernia kirjallisuutta kaiuttavissa teknisissä ratkaisuissa. Ihmisen poika sisältää paljon murteellista puhetta, jonka oikeellisuudesta voidaan turkulaisten kesken vääntää vähintään yhtä paljon kui Laaksose flika runoure. Se sisältää myös paljon roolipelien taustamateriaalia muistuttavaa faktaa, sillä Jeesuksen toisen tulemisen teemaa pidetään Ihmisen pojassa yllä tietoiskumaisilla väliluvuilla, joissa kerrotaan maailmanhistorian jeesuksista. Romaani myös alkaa ehkä tarpeettomankin seikkaperäisellä selostuksella Jeesuksen ensimmäisen tulemisen historiallisista reunaehdoista. Vaikka tällainen maailmankuvaus tukee toisaalta romaanin pääteemaa, lukija voinee jättää sen väliinkin, mikäli pitää sukeltavista aluista. Kirjan loppu on sen sijaan übersiisti roolipelimäinen veto, jota ei yhdenkään tulisi missään tapauksessa jättää väliin.

Ihmisen poika on puhutteleva, niin fantastisia aineksia kuin tietokirjafaktaakin sisältävä tarina yhdestä oman elämänsä jeesuksesta. Jäin miettimään, kuinkahan läheltä tämän fiktiivisen hyvisnörtin peruspsykologia mahtaa liipata niiden teinien sielunelämää, jotka ovat päättäneet päivänsä käänteisesti pahiksina, räjäyttäen sisäisen ahdistuksensa kirjaimellisesti yhteiskunnan silmille.

Thomas Pynchon: The Crying of Lot 49

Lähde: http://www.thomaspynchon.com/bookstore.html

Thomas Pynchonin The Crying of Lot 49 iskee suoraan selkärankaan ja ravistaa. Joka kerta kun tämä lyhytromaani on ollut kesken, olen heräillyt yön pimeydessä täysin psykedeelisistä painajaisista hikisenä ja sydän hakaten. Ensimmäisellä kerralla kuvittelin sen johtuvan pikavauhtia lähenevästä postmodernin kirjallisuuden tentistä, mutta sittemmin se on paljastunut johtuvan kirjasta itsestään. Se on kummallista, koska teos ei ole mitenkään erityisen pelottava. Itse asiassa, se on hetkittäin jopa yllättävän hauska trilleriksi. Yksittäisen ihmisen marionettimainen salapoliisitarina vaan näppää käyntiin kaikki-minun-pahimmat-pelkoni -sovelluksen.

Thomas Pynchonia pidetään yhtenä amerikkalaisen postmodernin mestareista. The Crying of Lot 49 (Vintage, 1996; suom. Huuto 49, Nemo 2003) on hänen toinen romaaninsa, joka tunnustettiin jo julkaisuvuonnaan 1965 täysin uudentyyppiseksi kirjallisuudeksi, kuten Joycen Odysseus aikoinaan. Toisin kuin Odysseus, joka on loppumattoman pitkä, The Crying of Lot 49 on ällistyttävän kompakti paketti 127 sivullaan.

Kirjan juoni alkaa yksinkertaisesti ja välittömästi kirjan alkulauseessa, joka on yksi kirjallisuushistorian parhaista ja pakottaa lukemaan seuraavatkin. Aina vaan paranee.

One summer afternoon Mrs Oedipa Maas came home from a Tupperware party whose hostess had put perhaps too much kirsch in the fondue to find that she, Oedipa, had been named executor, or she supposed executrix, of the estate of one Pierce Inverarity, a California real estate mogul who had once lost two million dollars in his spare time but still had assets numerous and tangled enough to make the job of sorting it all out more than honorary. Oedipa stood in the living-room, stared at by the greenish dead eye of the TV tube, spoke the name of God, tried to feel as drunk as possible. But this did not work. (The Crying of Lot 49, s. 5)

Keski-ikäinen rouvashenkilö Oedipa Maas on määrätty entisen miesystävänsä (luonnollinen kuolema) testamentin toimeenpanijaksi. Ja sen jälkeen mikään ei olekaan yksinkertaista, koska yksi postimerkki. Oedipan arkirutiinit särkyvät hänen selvittäessään postimerkkiä. Selvittely johtaa Oedipan ryntäilemään johtolankojen perässä sattumien johdatellessa häntä oikeaan suuntaan. Onko maailma todella täysin eri paikka kuin mitä hän on aina uskonut? Onko kaikki vain hänen omaa mielikuvitustaan? Vaiko sittenkin entisen miesystävän järjestämää julmaa peliä hänen elämällään ja mielenterveydellään? Postimerkki huutokaupataan kirjan lopussa kohteena nro 49.

Eri juonenkäänteissä Pynchon ottaa esiin liudan erilaisia aikalaisilmiöitä. Popmusiikki (ja -muusikot), salaliittoteoriat, Yhdysvaltain historia, kalifornialainen elämäntapa, huumeet, radio-ohjelmat, tv-ohjelmat, autoilu, poikarakkaus, psykoanalyysi, motellielämä, yökerhot, rakennushankkeet (ja Maxwellin demoni, tuo termodynamiikan pikku vekkuli <3)… Tiukka juonenkuljetus muodostaa kuitenkin temaattisista harhailuista 1960-luvun jenkkiyhteiskunnan peilin ja samalla intellektuaalisen palapelin, jossa lukijaa viedään kuin Oedipaa – marionettina vihjeiden ja vihjailujen verkostossa.

The Crying of Lot 49:ssa Pynchon haastaa lukijan erittäin kiehtovasti, kietomalla hänet valheiden ja vihjeiden verkkoon hänen avoautoillessaan kalifornialaista valtatietä suoraan mysteerin ytimeen ja mutkitellen lopullisen vastauksen äärelle. Nerokasta.

F. Scott Fitzgerald: The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories

F. Scott Fitzgeraldin tarinoissa sipsutellaan epätoivon vimmalla unelmaelämän uloimmalla kielekkeellä. Ja tipahdetaan. Niin käy myös The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories -novellikokoelman seitsemässä novellissa. Ällistyttävän yllättävästi joka kerralla.

F. Scott Fitzgerald tunnetaan jazz-ajan ja -elämäntyylin ikonina. Hänen romaaneissaan ja novelleissaan maistuukin yläluokkainen rappio, joka ylittää koko elämänpiirin moraalista sisutuselementteihin.

The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories (Penguin Books, 1962) kokoelman kaikki novellit ovat Fitzgeraldin kulta-aikanaan 1920-luvulla kirjoittamia. Kokoelman niminovelli The Diamond as Big as the Ritz (alkup. 1926) on kokoelman fantastisin. Siinä päähenkilö päätyy lomailemaan mystisen ja salailevan maailman rikkaimman perheen luo jazz-ajan tuntemattomaan paikkaan, Keski-Lännen El Doradoon. On sanomattakin selvää, että mysteerin ja salaisuuden ylläpito on vaatia päähenkilön hengen. Muissa kokoelman novelleissa pysytellään jazzahtavimmilla kulmilla: Manhattanilla, Providencessa, pikkukaupungin keskustassa. Tragediatkin ovat niitä arkipäivässä koskettavia: pettämistä, tylsistymistä, ikävystymistä, pettymisiä, pelon takia elämättä jäänyttä elämää. Vaikka romaaneja pidetään yleensä kirjailijan pääteoksina, Fitzgeraldin novellit tuntuvat jazz-ajalle ominaisilta juuri niiden lyhytjänteisyyden ja nopeatempoisuuden takia.

Mielenkiintoista Fitzgeraldin tuotannossa ja näissä novelleissa onkin, että hän onnistuu luotaamaan inhimillisen elämän perusongelmia ja syviä tuntoja kuvatessaan erinomaisen pinnallista blingblingiä. Tämä ristiriita viehättää lukijoita toki muidenkin Fitzgeraldin aikalaiskirjailijoiden tuotannossa. Fitzgeraldin erityisansiona on kuitenkin välinpitämättömyyden ja välittömyyden ilmapiirin luominen. Tämä erityinen fitzgeraldilainen ilmapiiri toimii lukijalle kuin ukkosenjohdattimena, joka etäännyttää tarinoiden ahdistavuuden, ja antaa lukijalle sellaisen vesitetyn tunnekokemuksen, jota hän kuvaa jazz-ajalle tyypilliseksi samoissa tarinoissa. Tietystikään nerokas juonenjohdatus, tarkka psykologinen silmä ja kuiva huumori eivät suoranaisesti haittaa elämyksellistä lukukokemusta.

Tämän kokoelman novelleista on suomennettu ainakin Rich Boy (Rikas poika, novellikokoelmassa Etelän kaunein tyttö, Gummerus 2004), joka kertoo miehestä, joka ei pääse naimisiin. Suosittelen kuitenkin lukemaan Fitzgeraldinne englanniksi, mikäli mahdollista. Kuten Jane Austenin, myös F. Scott Fitzgeraldin teksti on niin täynnä sanaleikkejä ja monella tunnetasolla samanaikaisesti polveilevaa kuvausta, että alkuperäistä on erittäin vaikea tavoittaa käännöksessä. (Perustan mielipiteeni Kultahatun ja Yö on hellän suomennoksiin). Fitzgeraldin tapauksessa kuitenkin edes vesitetyn lukukokemuksen hankkiminen on tarpeen ihan oman kirjallisen sivistyksen kannalta: harvoin pääsee lukemaan länsimaisen kirjallisuuskaanonin klassikoita, jotka olisivat yhtä viiltävän viihdyttäviä tai viihdyttävän viiltäviä.

Novellikokoelma sisältää novellit:

The Cut-Glass Bowl

May Day

The Diamond as Big as the Ritz

The Rich Boy

Crazy Sunday

An Alcoholic Case

The Lees of Happiness