Tag Archives: psykologisoiva

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund: Varistyttö (Otava 2014)

Erik Axl Sund on jälleen yksi kahden kirjailijan muodostama dekkarikirjailijanimi Ruotsista. Sundin Varistyttö on Victoria Bergman -trilogian alkusoitto, joka tarjoaa tyrmistystä ja jännitystä luodatessaan ihmismielen pimeämpiä puolia. Psykologisoiva ote on vahva, ja jossain määrin naiivi: koska lapsena sitä, aikuisena tätä. Suoraviivaisuus syö mysteeriä, joten jäljelle jää ahdistava ihmisyyden synkillä puolilla mässäily. Vahva temaattisuus onnistuu vain osittain peittelemään vielä vahvempaa markkinointilaskelmointia.

   Uhreista tulee tekijöitä, hän ajattelee.
Aikuiset ovat riistäneet heiltä heidän lapsuutensa, ja nyt he kostavat. Uhrit ja tekijät sulautuvat yhteen. Niin täytyy tapahtua.
(s. 167)

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg saa tehtäväkseen selvittää, kuka on syyllinen, kun Tukholmasta alkaa löytyä kidutettujen, paperittomien poikien ruumiita. Johtolankoja ei tunnu löytyvän kuin ruumiista itsestään: uhreja on pidetty hengissä paljon pidempään kuin heidän olisi periaatteessa pitänyt pystyä selviytymään lääkkeiden avulla. Apuun pyydetään asiantuntijoita oikeuslääkäristä traumapsykologiaan erikoistuneeseen psykologiin, jotka kaikki päästetään ääneen omine elämänhistorioineen. Mutta tulevatko Jeanetten henkilökohtaisen elämän kuviot ammatillisen elämän onnistumisen tielle?

Kirjailijakaksikko Sundin teksti on kerronnallisesti monipuolista. Jopa typografiset keinot on otettu käyttöön eri kertojanäänten luomiseksi. Kertojista suurin osa on naisia – ja kaikki uhrit ovat poikia. Asetelma tekeekin tästä sarjamurhaajadekkarista tavanomaisesta poikkeavan, yleensähän sarjamurhaaja listii nuoria, viehättäviä, parhaassa tapauksessa jopa kuuluisia naisia.

   Aamupäivällä Jeanette sai tietää, että hän sai jatkaa tutkintaansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei näyttäisi hyvältä, jos se lakkautettaisiin niin pian.
Pelkistettynä se tarkoitti sitä, ettei kukaan välittänyt näistä kolmesta pojasta. Jeanette ymmärsi rivien välistä, että hänen työnsä ainoa tarkoitus juuri nyt oli kerätä tietoa, josta voisi olla hyötyä, jos jossain vaiheessa ilmaantuisi kuollut poika, jota oikeasti kaivattiin. Kuollut ja kidutettu ruotsalaispoika, jonka omaiset voisivat kääntyä lehdistön puoleen ja syyttää poliisia siitä ettei se tehnyt tarpeeksi.
(s. 224)

Romaanitrilogian kantavana teemana on lapsiin kohdistuva moraalittomuus, hyväksikäyttö ja suoranainen pahuus. Teemaa käsitellään monipuolisesti ja pääjuonia tukevasti. Teknisesti teema, kerronta ja juonet lomittuvat keskenään erinomaisen sulavasti. Kuitenkin ehkäpä rikoskomisariohahmon suhteellinen yksinkertaisuus tai nopeat leikkaukset uskomattomasta hirveydestä toiseen paljastavat teoksesta laskelmoivan sivumaun. Ikäänkuin teema olisi luotu enemmän vastauksena kysymykseen “mikä myy?” kuin kysymykseen “minkä tarinan haluan kertoa?”

Victoria Bergman -trilogian markkinointisivusto löytyy täältä. Huom. sisältää aikamoista spoilausta.

***

Erik Axl Sund: Varistyttö
Suom. Kari Koski ruots. alkup. Kråkflickan
Kansi: ?
Otava 2014
415 s.

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Maria Semple: Missä olet, Bernadette? (Gummerus 2013)

Maria Semplen kepoisa viihderomaani Missä olet, Bernadette? on tragikoominen jäävuori: pinnalla häikäisee perhekomedia, pinnan alla inhimillinen tragedia. Kirjailija kasaa vuorensa kirjeromaanimaisesti sähköposteista, FBI:n raporteista ja muista pienistä kommunikaatiosketseistä, joista hiljalleen rakentuva kokonaiskuva pyrkii yllättämään jokaisessa juonenmutkassa. Komedia on Semplen leipälaji: traagisemmat kerrostumat innoittavat kirjailijan epämääräiseen moralisointiin ja naiiveihin kasvukertomuksiin. Sarkastinen amerikkalaisen elämänmenon kommentointi jatkuu läpi kirjan.

Seattlessa kukaan ei pidä minusta. Ensimmäisenä päivänä menin Macy’siin ostamaan patjaa. Kysyin voisiko joku auttaa.”Sinä et taida olla täältä, vai mitä?” myyjä kysyi. “Tunnen sen tuosta energiasta.” Mistä energiasta? Siitäkö että pyysin patjaosaston myyjältä apua patjaostoksissa? (s. 132)

Seattlelainen lihavan koiran ja teini-ikäisen tytön kotiäiti, muinoin Los Angelesin saavutuksistaan palkittu arkkitehti Bernadette katoaa kuin tuhka tuuleen. Mitä Bernadettelle tapahtui?

Em. teini-ikäinen tytär Bee pyrkii rakentamaan kokonaiskuvan äidistään omien kasvukokemustensa ja erilaisten jälkeenjääneiden dokumenttien perusteella, jotta hän pystyisi jäljittämään, mihin äiti oikein hävisi. Bee ankkuroi dokumentit oikeisiin tapahtumiin: äidin aiheuttamaan mutavyöryyn, riitaan naapurinrouvan kanssa, isän TED-puheeseen, siihen kun koira juuttui rippituoliin… Been lähihistoriantutkimus ei kuitenkaan yksin riitä: sattumalla on sormensa pelissä, kun Bernadettea lähdetään jäljittämään – Etelänavalta, kuinkas muuten.

Jäätyminen on kuvainnollisesti ja konkreettisestikin kirjan keskeisimpiä teemoja. Bernadette koki uransa alussa suuria onnistumisia – ja menetyksiä. Samoin perheenäitinä. Ne ovat jäävuoren juuri, josta pinnalle näkyy hauska ja rakastava äiti, mutta jotka ovat pakastaneet luovan neron. Bernadetten jäätyminen on turruttanut myös Been isän. Myös muista paikallisista löytyy omat pinnanaliset puolensa, omat jäätyneet luutumansa, joita pyritään sulattamaan (vai vaalimaan?) niin itseavulla kuin uskonnollakin. Tällainen keittiöpsykologiselta kalskahtava selittely kulkee sitä vahvempana juopana, mitä pidemmälle romaania lukee. Been kertojahahmo jää paperiseksi perusteiniksi, joka perusteinilogiikan mukaan haluaa elää omaa elämäänsä ja pelastaa maailman siinä sivussa.

Romaanin alkupuoli on hauskaa ja kepeää tapakomediaa, jossa sosiaalisesti sopeutumaton hahmo paljastaa yhteisöllisiä ongelmia. Semple nakkelee herkullisesti omakotitalolähiöelämälle, urbaanille elämälle, yksityiskouluille, seikkailulomille, tuunailulle ja amerikkalaiselle unelmalle. Kirjailija joutuu kuitenkin vaikeuksiin ajautuessaan syyn- ja seurauksen ikeeseen juonta kehitellessään. Kaikelle pitää olla syy, ja luonnollisesti kaikki syyt pitää jakaa lukijalle, joten romaanissa selitellään runsaasti, tarvittaessa epäuskottavastikin. Semple sortuu jopa selittelemään vielä yhden luvun verran saatettuaan tarinan loppuunsa, mikä on minusta aina ärsyttävää, etenkin kun loppuselittelyjä ei oltu edes merkitty epilogiksi. (Ks. mielipiteeni epilogeista.)

Missä olet, Bernadette? -teoksen kannessa on suositus Jonathan Franzenilta, joka vakuuttaa, että “Ahmin koko kirjan huolettomasti nautiskellen.” Harvoin mainostetaan romaania näin osuvasti, sillä juuri huoletonta hetken huvitusta tämä romaani tarjoaa.

***

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?
Suom. Outi Järvinen engl. alkup. Where'd you go, Bernadette
Kansi: Sinem Erkas
Gummerus 2013
319 s.

Kirjakaksikko: Henki menee Helsingissä

Helsinki on ollut yksi kotimaisen kirjallisuuden vaarallisimpia paikkoja jo 1930-luvulta saakka. Näin Helsingin 200-vuotisjuhlavuonna on syytä kiinnittää huomiota myös näihin pääkaupunkimme synkempiin populäärikultturelleihin kasvoihin. Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? vuodelta 1939 edustaa perinteistä salapoliisiromaania siinä missä Juha Nummisen Henkipatto näyttää helsinkiläisen alamaailman tuoreemmat kasvot.

***

Mika Waltari taisi historiallisten lukuromaanien lisäksi myös kevyemmän viihdekirjallisuuden metkut. Vuonna 1939 ilmestynyt Kuka murhasi rouva Skrofin? on ensimmäinen Waltarin kolmesta komisario Palmu -salapoliisiromaanista. Teos on juoneltaan perinteinen whodunnit-romaani, vaikka minäkertojana ei toimikaan salapoliisi itse vaan hänen avustajansa Toivo Virta.

Waltari rakentaa salapoliisiromaaninsa kansainvälisten esikuvien mukaan. Romaani on salapoliisikertomukseksi erittäin vähäverinen: tarina pyörii yhden murhan selvittämisen ja yhden romanttisen kuvion ympärillä. Henkilöhahmot ovat kliseisiä dekkarien perushahmoja. Scotland Yardina toimii Rikospoliisin päämaja ja pääosin selvitystyö hoidetaan näytelmämäisesti niin murhatun rouva Skrofin kuin epäiltyjen nuorukaistenkin asunnoilla. Romaaniaan varten Waltari on selvittänyt paitsi rikospsykologian, myös etsiväntyön teknisen suorittamisen uusimmat tuulet. Ajan ja helsinkiläisen hengen mukaan näemme myös vilahduksia nuorten aikuisten hippastelusta Hotelli Helsingissä.

Moderni yläluokkainen Helsinki mahdollistaakin varsin uskottavan salapoliisijuonen. Helsingin humu ajankohtaisine ilmiöineen kuten valepastoreineen, cocktaileineen, luksusasuntoineen, vuokrakortteereineen, etsivineen, huumehöyryineen, opiskelijajäynineen, tanssijattarineen, autoiluineen ja porttikongeineen edesauttavat romaanin verrattain dynaamista etenemistä ja kiihkeää cityelämän tuntua. Kuka murhasi rouva Skrofin? onkin kaikilta osa-alueiltaan tyylipuhdas ja linjakas perinteinen salapoliisiromaani.

***

Waltarin Helsingissä murha tapahtuu paremmissa piireissä, mutta Juha Nummisen rikosromaani Henkipatto esittää lukijalle 2000-luvun alun Helsingin pahemmista piireistä käsin. Numminen kuljettaa lukijaa toinen toistaan ankeammissa helsinkiläismiljöissä: Käpylän öisellä pääkadulla, Kallion hävyttömissä vuokrakasarmeissa, Pitäjänmäen ankeilla pienteollisuustonteilla ja suomalaisen keltaisen lehdistön toimituksissa. Miljöiden rappioglamour soi hyvin yhteen romaanin synkeän humoristisen veijaritarinan kanssa.

Henkipaton alkuasetelma muistuttaa chick lit -romaania. Freelancer-rikostoimittaja Henrik Lahtinen on pulassa esitettyään uudelle ja varakkaalle hoidolleen varakkaampaa kuin onkaan. Miten saada nopeasti pankkitilin balanssi tasolle, jolla pitää hengissä suhteen laatu- ja määrätietoiseen naiseen? Onneksi nainen lähtee lomailemaan, ja Henrik voi keskittyä ratkaisemaan ongelmaansa. Ratkaisuksi Henrik on keksinyt myyvän rikosromaanin kirjoittamisen. Taustatyötä tehdessä rikos muuttuukin romaanin aiheesta osaksi päähenkilön henkilöhistoriaa Henrikin suorittaessa täysverisen murhan puolivahingossa. Ja hups vaan, yhtäkkiä Henrikillä on myös massia enemmän kuin laki sallii. Rangaistusta Henrik ei toki mieluusti kärsisi nopeasta arvonnousustaan. Täytyy siis peitellä jälkensä ja tasapainoilla muiden osingoille pyrkivien kanssa.

Henkipatossa kaikki liittyy kaikkeen. Niinpä Henrikin vahinkolaukaus ja -varkaus johtavat hänet keskelle rikostutkintaa, jonka osasena hän itse on niin toimittajan kuin epäillyn ominaisuudessa. Eikä siinä vielä kaikki. Rikosvyyhtiin liittyvät päähenkilön hyvin tuntemat helsinkiläisen alamaailman toimijat: pääkaupunkiseudun poliisit, venäläinen mafia, virolainen palkkatappaja, kantakapakan omistaja, oma veli, kansanedustaja… Numminen pyörittää laajaa henkilögalleriaa hyvin ja huolella. Päähenkilön tausta on huolella mietitty ja mieshahmot ylipäänsä tuntuvat inhimillisiltä Nummisen latteisiin naishahmoihin verrattuna.

Moderni alaluokkainen Helsinki mahdollistaa varsin uskottavan rikoskertomuksen. Silminnäkijäkertomuksen omakohtaisuus antaa kirjailijalle mahdollisuuden luodata murhaajan tuntoja motiiveista jälkipyykkiin. Numminen pitää kuitenkin pintansa rikoskirjailijana: tunteilu ei turhaan katko verevän rikosromaanin rytmikästä juonenkuljetusta. Henkipatto on verevä ja viihdyttävä miehisten miesten toimintaromaani.

***

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?

Kansi: Päivi Puustinen

Otava 2001 (alkup. 1939)

237 s.

***

Juha Numminen: Henkipatto

Kansi: Mika Tuominen

WSOY 2005

334 s.

***

Timo Utterström: Nyt

Timo Utterstromin esikoisromaani Nyt

Timo Utterström: Nyt. Kansi: Timo Utterström (Basam Books 2012). Auringonsäde © marraskuinen aurinko

Timo Utterströmin esikoisteos Nyt on juonivetoinen urheiluromaani, jossa tennisotteluiden dynaamisuus taittuu itseapukirjallisuuden elämänopeilla ja romanttisella sivujuonella. Utterströmin erottaa Coelhosta kirjoittajankokemus, joka näkyy kielellisinä ongelmina, sillä sisältö on ehtaa elämänohjetta elämänohjeen perään, joiden vaikutus näkyy juonenkäänteissä. Romaani paketoi sanomansa rehellisesti, jopa haavoittuvasti, vaikka hienovaraisuuksia Utterström ei harrasta. Urheiluympyrät sopivat elämänohjeiden paketointiin yllättävän monipuolisesti.

Urheiluromaani on minulle lukijana uusi aluevaltaus, mutta lukukokemus toi juonellisesti mieleen teini-ikäisille tytöille suunnatut luistelu- ja tanssielokuvat, vaikkei Nyt mikään Flashdance olekaan. Ainakin päähenkilö Kristianilla käy Jennifer Bealsia parempi flaksi, sillä hänen ei uskomattoman sattuman johdosta tarvitse painaa duunia viiteen vuoteen treenauksen ohella. Tokikaan näitä treenivuosia ei romaanissa jauheta läpi. Treeni on tähdännyt hänen unelmaansa, joka on tennistähti Rafael Nadalin kohtaaminen liikunnallisten herrasmiesten shakissa. Nyt sijoittuukin Pariisiin, ja eritoten Pariisin avoimeen tennisturnaukseen. Turnauksessa Kristian kohtaa vastoinkäymisiä ylivoimaisten vastustajien muodossa, kunnes lopussa hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä painolastin, julkisuuden kirot, nautintojen viettelykset, tavoitetta häiritsevän romanssin ja ennen kaikkea itsensä. Onneksi Kristianilla on ylivoimaisilta näyttävien esteiden voittamiseksi aseita kiitollisuudesta, tietoisuudesta ja itseuskosta tatuointeihin, mittatilausluomupukuihin, vihersmoothieihin ja raakasuklaaseen.

Utterström on pätevä urheilukuvausten kirjoittaja. Tennisotteluiden kuvaukset ottavatkin ison osan romaanista. Toinen iso osa romaanista kuluu itseapusanomien toistoon. Nämä kirjan kaksi keskeistä faktoria yhdistetään toisilleen juonten avulla: päähenkilö pääsee toistamaan teesejään niin urheilukaverilleen, toimittajille, tyttöystävälleen ja muistikirjalleen kavutessaan Pariisin avointen kaaviossa idoliaan kohtaamaan. Päähenkilön lisäksi kirjassa pääsevät ääneen lähinnä päähenkilöä ihailevat hahmot, joita päähenkilökin puolestaan vastaihailee rajattomasti. Keskinäinen halinlämpöinen tsemppaushenki näyttääkin olevan tennismaailmaa ylläpitävä voima.

Nyt olisi hyötynyt tarkemmasta oikoluvusta ja kustannustoimittamisesta. Alati toistuva possessiivisuffiksittomuus häiritsi lukukokemusta huomattavasti ja kieliongelmat lisääntyivät romaanin loppua kohti. Rahoitusjuonen alkupiste ja loppu eivät kohdanneet: alussa sovittu diili erosi ehdoiltaan lopussa toteutuneesta. Romaani olisi hyötynyt myös kirjailijan luovien kielikuvien suitsimisesta vähemmän lennokkaiksi ja sanoman piilottamisesta kaunokirjallisten vehkeilyjen avulla esimerkiksi tapahtumiin jatkuvan saarnaamisen sijaan.

Ihoni alla ryömii elohiiret joukkovaelluksella. Jännitykseni surisee korvissani kuin raamatullinen heinäsirkkavitsaus. Tunnen itseni vaha-animaatioksi. (s. 197)

Tämän kokemuksen perusteella epäilen, etteivät urheiluromaanit ole minun heiniäni. Mutta tulipahan hypättyä rohkeasti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle eli toteutettua itseapukirjallisuuden sanomaa oikein käytännössä. Olen kiitollinen kirjailijalle tästä mahdollisuudesta oman henkisen kasvuni tiellä.

***

Timo Utterström: Nyt

Kansi: Timo Utterström

Basam Books 2012

215 s.

***